Voi että kuinka kaipaankaan omaa pihaa. Siis en tarkoita sitä edellisen kodin pihaa, vaan ylipäätään sitä, että ulko-ovesta astuessa on edessä oma tila. Oma rauha ja oma vapaus. Keväällä uskottelin itselleni, että kesä kerrostalossa parvekeviljelyä harrastaen olisi seikkailu ja uusi kokemus. Ei huolta voikukista, rikkaruohojen kitkemisestä tai ruohon leikkaamisesta. Vaan myönnettävä on; Olen omakotiasuja, tarvitsen oman pihan ja oman tilan.
Olen lapsesta asti kasvanut siihen, että kesällä ollaan ulkona. Omassa pihassa leikitään leikkimökissä, hiekkalaatikolla tai keinutaan. Oman pihan jatkeena on puistot ja niityt. En tarkoita, että kerrostalossa asuvat lapset olisivat jotenkin onnettomampia, mutta omalle lapselleni haluaisin tarjota tuon saman. En tiedä, ehkä se on joku kaipuu omaan lapsuuten, tarve elää tuo aika lapsen kanssa uudestaan.
En missään vaiheessa uskonut, että omakotitaloasuminen oli juurtunut meihin niin syvästi. Siinä, missä poika itkee hiekkalaatikkonsa perään, me aikuiset turhaudumme ja tylsistymme. Onneksi lapsi on siunattu mielikuvituksella; Puistoista ja metsiköistä löytyy vaikka mitä. Ihanaa, että on olemmassa näitä yhteisiäkin vihreitä paikkoja. Itse luulin kaipaavani jokavuotista sotaa voikukkia vastaan, mutta olenkin huomannut pitäväni noista keltaisista maanvalloittajista. Jos ei siis muuta, niin olenpahan ainakin oppinut arvostamaan luontoa!




Apinan metsästystä ja voikukan poimintaa. Ensimmäisen kanssa hiukan huonompi saalis….