>

En ole pullantuoksuinen äiti, vaikka se niin ihanalta kuulostaakin. Olen itse asiassa leiponut viimeaikoina todella vähän. Pulla ja leipä ovat oikeastaan ainoita, joiden leipomisesta pidän. Kakut ja muut tarkkaan mitattavat taikinat ei ole mun juttu.
Leipomattomuutta voin perustella monellakin seikalla. Tavalliset kiire ja laiskuus ovat varmaan ykkösenä, mutta toisaalta ajattelen, että mikäli meidät olisi luotu jatkuvaan pullansyöntiin, kasvaisi pulla puissa tai pensaissa, eikä sitä ylipäätään tarvitsisi kenenkään leipoa. Kun sitten leivotaan, käytetään kunnolla voita ja sokeria, ja ollaan sitten lopun edestä syömättä. Pullasta ei ole kevennettyä versiota, se on sitten jo sämpylä. Toisaalta arki sisältää myös ne päivät, joina perheelleen haluaa haistattaa jotain ihan muuta kuin tuoreen pullan tuoksua.

Niin tai näin, tänään aamulla laitettiin taikina kohoamaan ja leivottiin kasa kanelipullia. Miksei laskiasipullia, syy on ihanien kanelipullavuokien, jotka sain ystävältäni. Voiko noita vastustaa!
Puolen litran taikina riittää hyvin. En omista yleiskonetta ja vaivaus hoituu käsivoimin. Tällä leipomisen määrällä se ei ole koskaan tuottanut ongelmaa, mutta tietysti Kitchenaid olisi tervettullut tähänkin keittiöön. Muita koneita en huoli, koska ne ovat rumia, ja vaatisivat säilytystä kaapissa. Ja sitä kaappitilaa kun ei ole.

No, ei ehkä pullantuoksuinen äiti tai vaimo, mutta eipä tuossa maanatai aamuna papiljotit päässä pullaa leipoen ihan feministiolokaan ollut. 🙂 Varsin hauska aloitus viikolle!

Tulipas kuvapläjäys! Pahoittelen…
Reipasta viikon aloitusta kaikille!

***

>Vihdoin se on täällä. Runebergintortut, hiihtolomaviikot ja ystävänpäivä. Vaikka laskiainen meneekin maaliskuun puolelle, aion nauttia helmikuussa kyllä laskiaispulliakin. Koska niitä näkyi jo kaupan tiskissä, lienee luvallista pyöräyttää pullat kotikeittiössäkin.
Eilen huomasin auringonsäteen osuvan kaasujalkaan. Ihmeellinen tuo autolla ajo; ei pelota suurempikaan vauhti, kun tuulilasiin paistaa. Pitää olla tarkkana! Mieli teki jo kantaa autoon Tehosekoittimen levyt (henkilökohtainen kevään merkki), mutta ajattelin pitkittää nautinnon maaliskuulle. Vaikka sää onkin ollut keväinen, on helmikuu vielä varsinainen talvikuukausi. Mutta se valo! Tulee tarpeeseen, eikä yhtään liian aikaisin!
Vaan onpa auringonsäteissä petollinenkin puolensa. Nimittäin armoton valo paljastaa siivoamattomat pinnat. Talven aikana poltetut neljä pakettia Ikean kruunukynttilöitä, ja sata muuta kynttilää, ovat jättäneet jälkensä. Ikkunat on nokiset ja pienten sormenjälkien koristelemat. Pöydillä ja tasoilla näkyy pienempikin pölyhippunen ja lattia kaipaa luutaajaa. Laiskottelu joulusiivouksessa kostautuu kevätauringon valossa. Meillä alkaa viikonloppu jo huomenna, ja olen ihan tosissani ajatellut lohkaista siitä pienen osan kevätsiivoukselle. Jospa aurinko jaksaisi paistaa, ja siivous saisi aurinkoenergiaa.
Mutta nyt on iskenyt myös kevätlevottomuus. Ei se ihan tarkkaan tuossa tammi-helmikuun vaihteessa tullut, vaan pikkuhiljaa, mutta mieli tekee mennä, tehdä, kokea ja nähdä. Kaukomatkat eivät sovi sen enempää budjettiin kuin aikatauluunkaan, joten pitää keksiä jotai muuta.
Mutta ensin pitää miettiä, missä meillä säilytettiinkään pölyrättejä!
Hiphei, ja energistä helmikuuta teille kaikille!

***

>Otsikosta huolimatta uuden vuoden vastaanotto sujui suuremmitta vahingoitta. Itse olin vain iloinen, kun sain, flunssaani vedoten, jäädä sisälle hoitelemaan siskoni kaksosvauvoja ilotulituksen ajaksi. Parin pamauksen jälkeen ulkoa kuitenkin kannettiin kaksi parkuvaa lasta sisään, ja papan raketit säästyivät. Lähinnä lapsille irtosi iloa vain suojalaseilla leikkimisesta, joten ihan vain kasvatuksellisessa mielessä olen tyytyväinen lopputulokseen.
Oma “aikuinen nainen” -lookkini kesti uskottavana siihen asti, kunnes kipitin Alkon kassalle kahden viinipullon kera ja kaivelin ajokorttiani esiin todistaakseni täysi-ikäisyyteni. Ei siinä paljon vaatetus ja viskibasso auta kun pärstä on kuin 17-vuotiaalla. Sanomattakin selvää, että olen tyytyväinen myös tähän seikkaan!

Mitä tulee otsikkoon, pienen pieni tuhopoltto pyörii mielessäni, sillä meidän siivous ja tavarankarsintaprojekti on edennyt vaiheeseen, josta en löydä ulospääsyä. Lattiat ovat täynnä pussukoita, nyssyköitä ja laatikoita, joille kaikille on varmasti olemassa jossakin riittävä säilytystila, mutta ei meidän talossa. Jos tuo sama tavaramäärä pitäisi nyt tunkea takaisin kaappeihin, en usko että siitä tulisi yhtikäs mitään. Heittelin ilmoille jonkinlaisen vuokravaraston hankkimista, mutta koska eteen tulee (tässäkin asiassa) raha, joudun yksinkertaisesti käymään nuo pussukat, nyssykät ja laatikot läpi, kunnes kiertoon menevän tavaran määrä on suurempi kuin säilytettävän. Mutta, kun mistään en haluaisi luopua. Jokaisella tavaralla on jokin tarina, tunne- tai käyttöarvo, ja lisäksi uskon omaavani jonkinmoisen ylimääräisen hamstrauskromosomin. Mistä sitä tietää, mitä tarvitsee huomenna tai vuoden päästä. Homma olisi helpompi, jos kaikkea saisi aina ostaa tarpeen tullen uudestaan kaupasta, mutta minun omaisuuteni koostuu lähinnä mielettömistä kirppislöydöistä. Siitäkin huolimatta, että olen jättänyt kirpputorilla pyörimisen pois harrastusvalikoimistani. Vanhoja lastenvaatteita, leluja tai turvakaukaloa en pysty laittamaan kiertoon – vielä. “Entä jos” on muodostunut yleisimmäksi puolustuksekseni.

Kaikkea tätä ahdistusta olen puraknut piparitalon hajoittamiseen. Jokin talo oli yksinkertaisesti tuhottava, ja vahingoista pienin taisi olla piparkakkutalon kohtalo. Kuvittelen ainakin.
Loput ahdistuksesta aion hoitaa illalla katsomalla digiboksille tallentuvan Hercule Poirot’n ja juomalla lasin punaviiniä, joka ehdottomasti muistuttaa ainakin alati nuoresta ulkonäöstäni. Lohduttavaa.
Ja toivon tosissani, ettei talomme syty palamaan, sillä tämän tekstin jälkeen vakuutusyhtiön kanssa saattaisi tulla pienen pieniä ongelmia.

>Meillä oli eilen pitkästä aikaa kaksi aikuista hoitamassa taloutta. Se tietenkin tarkoittaa sitä, että mulle itselleni jää hitunen omaa aikaa. Käytin minuuttini tarkasti harkiten; Pesin kylppäriä ja saunaa, imuroin oikein sydämeni kyllyydestä, pesin lakanapyykkiä ja ihan vain järjestelin paikkoja. Olen niitä ihmisiä, jotka nauttivat siivoamisesta, kunhan saavat tehdä sen kaikessa rauhassa.
Oma työpöytäni alkoi jo peittyä jouluompeluksista ja kaikesta muusta ideoinnista, joten viikkasin kankaat pinoon, järjestelin napit ja nauhat, sekä arkistoin hiukan ideoitani (eli työnsin ne piiloon pöytälaatikkoon).

Meillä on ihan älyttömän pimeää. Vaikka enpä tiedä paistaako aurinko tänään missään päin Suomea. Kuvaaminen on taas aika vaikeeta, ja tätä se nyt tulee olemaan seuraavat kuukaudet. Harmi etten voittanut lotossa. (Ja ihmekin se olisi ollut, kun en edes osaa lotota.) Joku ökykämera olis nyt aika ihana. (Mä muuten vihaan sanaa öky, enkä siksi lue mitään iltapaivälehtiä tai seiskoja. Hyi!) Ja radion kuuntelukin on aika lailla tervanjuontia tällä hetkellä, kun joka tuutista tulee sitä yhtä ja samaa aihetta. Alkaispa jo jouluradio, ja maailmaan tulisi rauha!

Just nyt en muista oliko mulla jotain asiaakin, kunhan vain halusin näyttää teille siistin pöytäni ikuistettuna. Taidan napata mukillisen glögiä ja lämmitellä viluisia sormiani.
Ai niin, T teki eilen  illalla yllätys vedon, ja soitti kiinteistövälittäjälle. Ja jotta oikeudenmukaisuus ja tasavertaisuus toteutuisi, pitää mun nyt vastapalvelukseksi saada tämä talo edustavaan kuntoon torstai iltapäivään mennessä. Huh!

Ja pikkumieskin sieltä jo heräsi. Pitää mennä!

Meillä vallitsee iloinen kaaos. Muutama projekti on taas kesken, matot (jälleen vastapestyinä) makaa rullattuina pöydillä, vasarat ja ruuvarit lojuu sikinsokin. Ei siis mitään laajempaa kuvaa tälläkään kertaa.
Viikko on ollut aika mahtava. Erilainen, kuin pitkiin aikoihin. Tekemistä ja menemistä. Tykkään oikeestaan tosi paljon.
Kiitos mielekkään seuran ja ajanvieton, on kotiasiakin alkanut helpottaa.
Katson uusin silmin. Etsin asiaoita, joista pidän. Eteisen kiviseinä, jättimäinen pannuhuoneen ovi ja 60-luvun pilkkulasi väliovessa. Kaikki on oikestaan aika kauniita. Tai jollakin ihmeen tavalla ne on muuttunut silmissäni esteettisemmiksi!
Neljä uutta, tai oikeastaan tosi vanhaa, virkattua päiväpeitettä ihmettelee kohtaloaan. Olen hypistellyt ja pyöritellyt niitä. Vetänyt hartioille ja ihastellut. Joku on ollut ihan mielettömän taitava! Näille olisi tiedossa myös jonkinmoisia värikkäitä seuralaisia. Tulkoon vain vuosisatojen kylmin talvi. Meillä kääriydytään peittoihin.
Mieheni (joka saa tästä lähtien olla täällä blogin puolella T) setä kiikutti ovellemme eilen jättimäisen pussin tyrnin marjoja. Yön yli komeilivat tuossa vanhassa kulhossa uiden c-vitamiinissaan. Tänään pitäisi keksiä puristaako ne mehuksi vai pakastaa pikku annoksina sellaisenaan.
Vanhat ruokapöydäntuolit lähtivät eilen uuteen kotiin. Nyt tässä talossa ei ole syöttötuolia lukuunottamatta yhtään “uutta” tuolia. Vain vanhoja ja kuluneita. Tykkään, vaikkakin eräs uusi, mutta pitkäaikainen
tuolihaave olkaa olla lähellä toteutumistaan. Nyt nautiskelen siitä, että olohuoneeseen mahtuu taas imurin kanssa.
Illalla olisi ohjelmassa kollaasin kokoamista seinälle. Mitenkähän siitäkin onnistuu saamaan mieleisensä? Työnjako menee varmaan tuttuun tapaan; T naputtaa (sekä vasaralla, että suullaan), minä yritän määrätä taulunpaikan, ja ihmettelen, että eikö ukko voisi joskus innostua näistä jutuista.

Tänään on muuten viimeiset mahdollisuudet osallistua arvontaan.

>

>Lisää juttua Niilon huoneesta. Se sijaitsee ihan oikeasti pitkän mallisen talomme perällä, ja sen ainoa ostettu huonekalu on vaatekomero. Kamari on muuten ahdettu täyteen vanhoja ja saatuja huonekaluja.
Siitäpä tuo otsikko.
Huonetta on laitettu nyt kesän aikana kuntoon. Vanhojen huonekalujen maalailun lisäksi aikaa ja voimia on käytetty myös ihan pienten juttujen keksimiseen – mikä on tietysti sitä parasta puuhaa.
Viimeisin hankintani on papershopista löytynyt aakkosjuliste. Kaupasta vinkkasi aikoinaan Niina. Kannattaa kurkata!
Looginen sijoituspaikka taululle, jonka kehykset ovat myös omasta varastosta, oli tietenkin pulpetin päällä. Ehkä vähän naurettavaa koulufiilistelyä ottaen huomioon huoneen asukkaan iän (1v8kk), mutta kivasti värikkäät kuvat tuntuvat kiinnostavan pienempääkin. 
Kehyksissä oli aikaisemmin tuo vanhahtava maailmankartta, jolle pitää nyt keksiä jotain uutta. Ajattelin josko liimaisi sen vahvalle pahville tai jollekin levylle. Katsotaan nyt. Karttapaperi on Kodin ykkösestä.
Hauska pompulanaulakko on löytö isomummulan autotallista. Kiva paikka vaihtuvalle lelunäyttelylle ja muulle roikotettavalle.
Vaikka olen väsynyt yritän ylläpitää intoani. Olen sitä sorttia, joka uppoamaan lähtiessään meneekin sitten tosi syvälle. Parempi siis pitää elämämisen reunasta kiinni. 
Olen taas murehtinut ja huokaillut tätä meidän kotiasiaa oikein olan takaa. Pääni on oikeastaan ihan täynnä ideoita. Siitä ei ole ongelmaa. Haluan vain toteuttaa ne sitten siinä unelmakodissamme… Tällä hetkellä markkinoilla ei oikeastaan edes ole sellaista taloa, joka saisi hiukset pystyyn. Tai ei siis sillä alueella, josta etsimme. Jatkan siis haaveilua!

Siinä se sitten oli ja meni. Nimittäin kesä. Tänään palasi arki kuvioihin. Mies lähti töihin, ja me jäätiin Niilon kanssa kotiin. Henkilökohtaisen syksyni ensimmäinen päivä on tänään. Nauttikaa toki muut vielä kesästä ja kesäisistä keleistä.

Kesästä jäi päälimmäisenä mieleen helle. Liian kuuma minulle, koko kesä oli sellaista selviytymistä. En ole mikään auringonpalvoja. Toisaalta kunnon kesän jälkeen talvi tuntuu paremmalta. Ihanat neljä vuodenaikaa!

Meillä kesä meni myös ajatellessa. Suuria asioita ja suuria kysymyksi leijaili ilmassa. Leijailee yhä. Mihinkään ei ole valmiita vastauksia tai ratkaisuja. Minä olen enemmän soitellen sotaan -tyyppiä, ja miehellä on jalat turvallisesti maassa. Hyvä näin. Tiedä missä muuten oltaisiin!

Nyt pitää vain osata olla kärsivällinen. Pitäisi opetella. Asiat kai ratkeavat ajallaan.

VÄRIKÄSTÄ ARKEA KAIKILLE!

Ja loman jatkoja lomalaisille! PS. Tuo lukijagadget tuossa sivun laidassa taitaa vihjailla, että jonkinlaisen ekstra-arvonnan aika olisi pian.

Pitääkin aloittaa suunnittelu!