Olipa onni, että sain eilen vaihdettua lentoni aikaisempaan ja aamuyön matkustamisen sijaan sain painua oman sängyn tuttuun ja turvalliseen syleilyyn väsyneenä, mutta hyvinkin onnellisena. Uni tulikin muuten heti, ja nukuin kuin tukki! Tämä päivä onkin sitten pyhitetty suurilta osin sille “tilien tasaamiselle”, eli kotitöitä, kotitöitä ja ehkä vähän lisääkin kotitöitä. Rauli-myrskyn tuhot jäivät onneksi omalla tontilla pieniksi, vain yksi säpäleiksi hajonnut Bergs Potterin isompi ruukku harmittaa. Nyt täytyy tosin olla kiitollinen, että selvittiin tällä kertaa vain yhdellä kukkaruukulla, vaikkakin Bergs Potterin ruukut aiheuttivat hiukan kuolan valumista myös Tukholmassa.

Kollegoiden seurassa vietetyt päivät ovat olleet antoisia niin monella tapaa, että kaikkien ajatusten purkamiseen vaadittaisiin ehkä enemmän, kuin muutama blogipostaus, ja ihan kaikkia ei ehkä silti tarvitse edes purkaa. Olen juuri nyt äärettömän kiitollinen paitsi hyvästä ja hauskasta seurasta, myös tilaisuudesta peilata omaa ajatusmaailmaansa ja toimintaansa muiden tuntemuksiin. Naureskelin viikko sitten miehelleni, että olen selvästi tullut vanhaksi, kun Pokémon Go ja Snapchat tuntuvat omasta mielestäni vain nykyajan humputuksilta (onnistuin kuulostamaan kaikessa uppiniskaisuudessani ihan omalta isältäni, jonka mielestä aikoinaan veivattavan lankapuhelimen vaihtaminen näppäiltävään versioon oli tyystin turhanpäiväistä kotkotusta). Viikonloppu todisti kalkkeutumiseni, sillä totesin matkaseuralaiseni varsinaisiksi snäpittäriksi. Mutta hei, Maria ja Essi opettivat myös minua, eli kenties vanhakin koira voi vielä oppia uusia temppuja! Ja jos nyt en snäppitaituriksi muutu, niin tarjosin ystävilleni ainakin aihetta nauruun kaikella yksinkertaisuudellani.

Luonnollisesti tyttöjen kanssa tuli juteltua some-ilmiöistä  ihan laidasta laitaan. Ja aika samanlaisia ajatuksia meillä oli ihan jokaisella niin bloggaamisesta ja yksityisyydestä, kuin kaikista eri medioiden kautta tulleista lieveilmiöistä. Veteen piirretyt viivat konkretisoituvat kummasti kun ajatuksia saa vaihtaa ja vahvistaa kanssasiskojen seurassa. Ehkä joskus aikoinaan sitä tuli enemmänkin analysoitua vaikkapa ilkeää kommenttia, mutta tätä nykyä taitaa jo useamman bloggaajan nahka olla sen verran parkittua, että suurin osa tästä kategoriasta koetaan lähinnä huvittavana. Raskaan päivän jälkeen (punaviinilasin äärellä) meitä nauratti esimerkiksi äärettömästi Essin vanhaan reseptipostaukseen tullut kommentti “Tuli täyttä *askaa”. Tämä ja muutama muu esimerkki naurattavat itseäni vieläkin, ja niinhän sen kuuluukin olla; Muutaman päivän yhteiselo antaa hymynaiheita vielä monen monituista vuotta, mutta todennäköisesti seuraavan viikon tirskahtelen nauramaan ihan spontaanisti pitkin päivää.

Blogien ja snäppien lisäksi vatvottavaksi pääsi tietenkin myös Instagram, josta onkin muodostunut varsinainen runsaudensarvi lieveilmiöineen. Tässä kategoriassa huvittavimmiksi koettiin tietysti ostetut seuraajat, joita joillekin ilmestyy kymmenentuhatta ihan yhden yön aikana. Äärimmäisen nolo juttu, johon valitettavasti sortuu jo ihan liian moni tätä nykyä. (Noin yleisesti päädyimme siihen lopputulokseen ja neuvoon, että mikäli joku haluaa olla instakuuluisa, kannattaa niiden seuraajien lisäksi ostaa myös niitä tykkäyksiä kuvilleen.)

Vaikka viikonlopun aikana tuli moneen kertaan huokaistua, että mihin tämä maailma on menossa (kyllä, itse huokailin juurikin näillä sanoilla), tajusin samalla, että bloggaaminen on se mun juttu, ja tykkään tehdä tätä hommaa ihan valtavasti. Uusia ja älyttömän kauniita blogeja syntyy jatkuvasti lisää, mutta olen silti iloinen, että olen saanut seurata aitiopaikaltani miten blogit, kuten muukin sosiaalinen media, on muuttunut ammattimaisemmaksi, hiotummaksi  ja harkitummaksi. Kun on aloittanut aikoinaan niillä postimerkin kokoisilla pokkarikuvilla, osaa suhtautua myös omaan kehitykseensä armollisemmin; En ole edelleenkään ammattikuvaaja, vaan ihan tavallinen (ja ehkä vähän jo kelkasta pudonnutkin) blogia kirjoittava perheenäiti.

Mulle on aina tuottanut vaikeuksia omien vahvuuksien listaaminen, mutta kuten yleisesti väitetään, ystävät tuovat parhaat puolesi esiin. Joten jos nyt joutuisin kertomaan vahvuuteni, se olisi ehdottomasti itselleen nauramisen taito. Ja mikäli yksi ominaisuus ei jostain syystä riittäisi, lisäisin, että osaan tehdä sen yhä pissaamatta housuihini.

Aivan mahtavaa uutta viikkoa!

Elämään mahtuu kasapäin niin hyviä, kuin huonojakin aamuja. Edellä mainitut ovat yleensä niitä, joiden jälkeen koko päivästäkin tuppaa tulemaan parempi, kun taas jälkimmäisiä halutaan välttää juuri siitä syystä, että huono aloitus päivälle tuo usein mukanaan vastoinkäymisiä ja kireää pinnaa pitkin päivää. Indiedaysin ja Nespresson yhteistyön myötä kirjoitan teille nyt hiukan sitä, mikä on oma näkemykseni hyvistä ja huonoista aamuista, sekä annan omat niksini päivän parempaan aloitukseen. Enemmän Nespressosta ja suhteestani kahviin, voit lukea Rakkaudesta hyvään kahviin-postauksesta.

Huono aamu on omalla kohdallani pahimmassa tapauksessa sitä, että maitopurkki kaatuu lattialle, kiire kiristää pinnaa, ja lapsille tulee tiuskittua ihan tahtomattaan. Meillä kaikilla on hetkemme, niin hyvät kuin huonot, ja joskus aamuisin (valitettavasti) näytän itsestäni ne vähiten mairittelevat ominaisuudet. Takuuvarmasti huonoon päivänaloitukseen vaikuttaa omalla kohdallani kolme asiaa: Kiire, stressi ja väsymys.

Uskon itse siihen, että hyvää aamua pitää alkaa valmistelemaan jo illalla. Kun kodin siistii illalla viimeiseksi, ei aamulla tarvitse heti herättyään katsella tiskejä, tai lattialla ja pöydillä lojuvia romuja. Jo illalla on hyvä myös katsoa huomisen vaatteet valmiiksi, sekä pakata reput ja laukut. Tällä pienellä ennakoinnilla säästää aamun kiireessä niin aikaa, kuin hermojaankin. Lisäksi tulevaan aamuun voi varautua kunnon unilla, eli yksinkertaisesti menemällä nukkumaan ajoissa. Positiivista ajatteluakaan ei kannata unohtaa. Jos jo illalla manaa, että hitto soikoon, kun huominenkin on sitä ja tätä, mitä todennäköisemmin se tuleva päivä ei erityisen miellyttävä sitten olekaan. Manailun sijaan kannattaa siis tietoisesti suunnata ajatuksensa positiiviselle radalle: “Huomenna on taas yksi uusi päivä, josta voin olla kiitollinen” tai “Huomisesta tulee haastava, mutta minähän selviän siitä”.

Kiire, stressi ja väsymys. Väsymys selätetään menemällä ajoissa nukkumaan, ja loput kaksi sudenkuoppaa käsitellään aamulla. Kiireeseen on nimittäin vain yksi lääke: Varaa aamun kunnolla aikaa! Kun aamuun on laskettu myös niitä ylimääräisiä minuutteja, stressiinkin on mahdollista vaikuttaa.
Meillä herätään aamulla aikaisin. Itse herään tuntia aikaisemmin kuin lapset, koska tiedän, että tarvitsen sen oman hetkeni ennen arjen aloitusta. Kutsun omaa tuntiani kahviseremoniaksi, koska siinä pääosassa on kahvi, ja rauhallinen herääminen uuteen päivään. Tunti kuulostaa pitkältä ajalta, ja ehkä jonkun mielestä myös täysin turhalta, mutta mulle itselleni se on äärettömän arvokas. Kunnon mukillinen kahvia, hiljainen talo ja oma aika. Meistä jokaisella on omat tapansa herätellä kroppa ja pää uuteen päivään, ja siihen kannattaa varata aikaa. Venyttele, käy aamulenkillä, juokse talo parikertaa ympäri tai tee muutama punnerrus. Sytytä kynttilä ja syvähengittele itsesi rauhalliseksi ennen kiireistä päivää. Ja ei, siihen ei tarvita välttämättä tuntia, toisille riittää vartti, toisille vielä vähemmän!

Tähän aikaan vuodesta, kun aamulla ei vielä ole pimeää, tykkään ihailla ihan vain maisemia. Keittiön ikkunasta näkee joelle, ja usva veden päällä on rauhoittavan kaunis. Kynttilöiden polttaminen heti aamulla juontaa juurensa esikoisen vauva-aikoihin. Huonosti nukkuvan ja koliikkia huutavan vauvan kanssa tuli noustua monesti jo neljältä, ja silloin itsensä oli vain pakotettava jaksamaan. Joulun aikaan oli luonnollista polttaa kynttilöitä, mutta lopulta pienistä lepattavista liekeistä muodostui itselleni jonkinlainen elämän jatkumisen symboli. Pakotin itseni tarttumaan uuteen päivään, vaikka mieli oli apea ja väsymys painoi maahan. Nykyisin aamulla sytytetty kynttilä on itselleni myös jonkinlainen voitonmerkki ja muistutus myös raskaista ajoista selviytymisestä.

Meillä aikaiset illat ja aamut pätevät myös lapsiin. Myöhempäänkin voisi nukkua, mutta haluan, että aamulla jää aikaa myös ihan olemiseen. Ja jokainen äiti tietää, että aamulla voi sattua ja tapahtua vaikka mitä. Mutta silloin kun kaikki menee putkeen, aamussa jää aikaa myös leikkiin, ja pidän sitä äärettömän tärkeänä. Myös tulevasta päivästä puhuminen ja lapsen ajatusten kuunteleminen kuuluvat arkiaamuun.

Oma muistilistani parempiin aamuihin kuulostaisi siis jotakuinkin tältä:

• Laita koti illalla vastaanottavaan kuntoon.
• Mene ajoissa nukkumaan ja herää riittävän aikaisin.
• Varaa aamuun aikaa heräämiselle. Rentoudu, liiku, meditoi. Ihan sama, kunhan se on itsellesi miellyttävää.
• Nauti kahvistasi, maistele sen makuja ja kuulostele kuinka heräät uuteen päivään. Syö aamupala rauhassa.
• Nauti myös pakollisista aamurutiineista. Nopeat naamiot ja kuorinnat tekevät hyvää iholle ja saavat ilmeen kirkastumaan. Ne tuovat myös välillä pientä luksusta aamuihin.
• Jos mahdollista, halaa! Halaaminen lisää hyvänolontunnetta ja piristää mieltä.

Joka aamu kaikkia listan kohtia ei voi millään toteuttaa, mutta silloin kannattaa panostaa niihin, jotka ovat mahdollisia. Ja kaikesta huolimatta tulee niitä huonoja aamuja, pinna kiristyy ja syntyy riitoja. Elämää sekin. Yksi asia, jonka koen itse tärkeänä on se, että mikäli lapselle tai muille perheenjäsenille tulee tiuskittua, asia pitää selvittää ennen kuin lähdetään kukin omiin suuntiinsa. Silloin pitää pysähtyä, ottaa lapsi syliinsä, pyytää anteeksi käytöstään ja selittää, miksi purin ärtymystäni tiuskimiseen. Mikään ei nimittäin pilaa aamua  ja alkavaa päivää niin takuuvarmasti kuin huono mieli ja syyllisyyden tunne!

Omaan aamuiseen kahviseremoniaani kuuluu edelleen vahva kahvi. Nespresson uusi Envivo Lungo, on juurikin sitä. Mausteinen ja aromaattinen kahvi herättelee uuteen päivään, ja sopii mitä parhaiten juuri aamukahviksi. Envivo Lungo on vahvuusasteeltaan tasoa 9, ja  sen maussa on mukana tuoksuvaa metsää ja mausteisesta piparkakkua.

Mutta hei, miltäs kuulostaisi, jos voisit saada itsellesi Nespresson kahvikoneen? Ei ehkä yksinään pelasta aamuja, mutta antaa niihin uuden ulottuvuuden. Nyt siihen olisi mahdollisuus, nimittäin aamupaasauksen perään tarjolla olisi:

Lukijakilpailu

Mikä tekee aamustasi huonon, tai vastaavasti, mikä on hyvän aamun reseptisi? Vastaa kysymykseen joko kommentoimalla tätä postausta, tai Instagramissa julkaisemaani postauksen kuvaa, ja olet mukana arvonnassa. Kisaan osallistuneiden kesken
arvotaan Nespresson Lattissima Touch -kahvikone. Osallistumisaika alkaa nyt, ja päättyy sunnuntaina 4. 9. 2016.

Arvontaonnea kaikille tasapuolisesti!

Kiiltokuvamaista ja viimeisen päälle harkittua. Mielipide, joka yhdistyy usein blogeihin. Tässä lähiaikoina olen törmännyt useampaankin blogia koskevaan ajatuseen niin omassa mielessäni kuin muiden kanssa keskustellessa. Täydellisyyden tavoitteluun, elämän kiillotukseen ja siihen, mikä on aitoa.

Valehtelisin väittäessäni, ettei bloggaaminen ajoittain olisi tuonut itsellenikin tarvetta olla parempi vähän kaikessa. Kyllä se taitaa olla ihan normaalia useamman bloggaajan kohdalla, vai pitäisikö käyttää sanan normaalia sijaan ilmaisua inhimillistä. Totta kai bloggaajakin kokee paineita joko omasta ulkonäöstään tai elämästään ylipäätään. Pitäisi olla nätimpi tai hoikempi (tässä kohtaa jo nuorempikin), esitellä viimeisimmän sesongin muotia, sisustaa kotia jatkuvasti ehkä kalliimmilla design-tuotteilla tai vähintäänkin herätä joka aamu luovana ideanikkarina. Lapset pitäisi pukea niinikään design-kuoseihin, ja kenties olla vähintäänkin hiilareita ja gluteenia karttava vegaani, joka jaksaa pöristää itselleen smoothien ainakin kolmesti päivässä kotimaisista marjoista, luomuhedelmistä ja superfoodeista.

Mutta onko täydellisyyden tavoittelu ainoastaan bloggaajiin kohdistuva ongelma? Nykypäivänä kun joka tuutista tulee ulos terveellisiä elämäntapoja, (jopa vääristyneitä) kauneusihanteita, ihmisiä jotka jaksavat päivästä toiseen huippusuorituksia (ja menestyvät vielä urallaan ja parisuhteessaan), joutuu jokainen koville. Kun samaan aikaan pitäisi olla mestari ihan kaikessa ja vielä nukkua kunnon yöunet, elämä menee pakostakin solmuun – oli sitten bloggaaja tai ei. Ja mistäkö tiedän? Siitä, että olen itse sortunut tuohon ansaan jo paljon ennen kuin sana blogi oli edes kantautunut Suomeen.

Väitän, että 1990-luvun loppupuolella musiikkikanavalla tiuhaan pyörinyt Everybody’s Free (To Wear Sunscreen) (Baz Luhrmann), biisi (en tiedä, miten musikaalisesta pätkästä nyt lopulta on kyse), nousi jonkinlaiseen kulttimaineeseen. Elämänohjeineen tuo video teki tuolloin itseeni suuren vaikutuksen, ja varsinkin kohtaa “Do not read beauty magazines, they will only make you feel ugly” on tullut sittemmin lainattua elämässä useaankin otteeseen. 1990-luvun jälkeen maailmassa ja elämässä on ehtinyt tapahtua,  mutta totuus kauneusihanteista, ja niiden kyvystä murtaa itseluottamustamme, on säilynyt tähän päivään asti. Sama pätee myös muihin ihanteisiin, sillä tuskin olen ainoa, jolle oma koti tuntuu ihan hemmetin tylsältä ja vaatimattomalta kun on hetkeksi syventynyt laadukkaan sisustuslehden antiin. Puhumattakaan niistä joulunumeroista, joissa kiirettä ja stressiä ei ole tippaakaan, vaan koti huokuu tunnelmaa, ihmiset iloa ja maailmassa on kaikki aivan helkkarin täydellisesti.

Koen siis täydellisyyden tavoittelun suhteen ponnistavani jotakuinkin samalta viivalta, kuin suurin osa ihmisistä yleensä. Se, miten jokainen sitten käsittelee tuon tunteen, ja oman elämänsä vaillinaisuuden, onkin asia erikseen. Toki tärkeää on tiedostaa, että kuva sisustuslehdessä (tai blogissa) on yleensä tarkkaan rajattu. Pidemmälläkin valotusajalla se kyseinen kuvassa näkyvä hetki on ajallisesti sekunnin pituinen. Samaan tapaan me tiedetään jokainen, että ryppyvoidemainoksen malli ei todellakaan ole meikitön, ja tarkan meikin jälkeenkin kuvaaja on poistanut mallin kasvoilta vähintäänkin ihohuokosia, ripsien tuomia varjoja, posken nukkaa ja kenties jokusen juonteen tai rypynkin.
Toisaalta, me luemme näitä inspiroivia lehtiä ja selaamme mainoksia juuri siitä syystä, että osaisimme tehdä omaan elämäämme, kotiimme tai ulkonäköömme muutoksia. Jotta löytäisimme uusimmat tehovoiteet, joilla taikoa iholta muutama vuosi pois, tai törmäisimme superruokavalioon, jolla kaikki huolemme kaikkoaisivat. Jotta saisimme vinkkejä, miten omasta kodista voisi rakentaa sen sisustuslehden sivuilla näkyvän onnellisen kodin. Niin, koska mainonnassa pelataan mielikuvilla. Yksikään talotehdas kun ei paina katalogiinsa kuvaa, jossa äiti ja isä huutavat toisilleen kodin sydämeksikin kutsutussa keittiössä, ja lapset pakenevat tilannetta surullisina omiin huoneisiinsa. Siitäkin huolimatta, että lähes jokaisessa talotehtaan talossa kai jossakin kohtaa sen elinkaarta tapahtuu myös niin. Ja miksikö? Siksi, että se on inhimillistä ja oikeaa elämää!

Niinpä jäin miettimään kysymystä, johon hetki sitten törmäsin: “Eikö ole raskasta olla bloggaaja, kun koko ajan on se paine olla jotenkin parempi?” Asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että se on tasan niin raskasta kuin siitä itselleen raskasta tekee. Toisaalta se voi olla huomattavasti helpompaa, kuin olla “ei bloggaaja”, jonka naapurissa asuu ne “Markku ja Ritva”, joilla on korttelin upein talo ja kalliimmat autot. Ritva kun on kuvankaunis, treenattu ja näyttää korkeintaan parikymppiseltä, ja Markkukin tulee aina kotiin jäätävän suuren kukkakimpun kanssa. Niiden elämä kun on varmasti ihan älyttömän täydellistä ja luonnollisesti sitä itsekin haluaisi vaihtaa paikkaa Ritvan kanssa.

Me aikuisetkin sorrumme joskus prinsessahaaveiluun, samoin kuin pienet tytöt. Siitäkin huolimatta, että meistä harva olisi lopulta valmis vaihtamaan paikkaa oikean kuninkaallisen kanssa, koska tiedämme miten siniverisyys myös velvoittaa. Silti noukimme elämästä sieltä täältä jotakin, jolla luomme itsellemme paineita. Koemme hirveitä paineita olla kuin se naapurin täydellinen Ritva, vaikka tuskin tiedämme hänen onnellisuudestaan tai naapureiden avioliiton tilasta yhtään mitään.

Blogin ei tarvitse olla vain niitä silmänräpäyksen mittaisia hetkiä. Se voi olla myös kivoja kuvia yhdistettynä elämänmakuiseen tekstiin. Harvemmin sen kuuluukaan olla kovin henkilökohtainen; jokaisella meillä on se henkilökohtaisempi elämämme, jota emme jaa aivan kaikille. Silti blogeja lukiessa pitää muistaa, että jokaisessa perheessä on myös omat huolensa ja murheensa – siitäkin huolimatta, että niitä ei luetella koko kansan luettavaksi.
Mediana blogit voivat kuitenkin olla lukijalle hankalia, sillä jokaisella bloggaajalla on oma tyylinsä. Toinen avaa parisuhdetta tai lastenkasvatusta, toinen vaikenee perheestään kokonaan. Joku esittelee kotiaan, toinen vain ja ainoastaan hotelliyöpymisiä. Silti talotehtaiden esitteet noudattavat samaa linjaa, samoin kuin ryppyvoidemainokset ja sisustuslehdet. Pitää siis muistaa, että vaikka kirjoittaja ei koskaan mainitsisi puolisoa tai lapsia, sellaiset voi hyvinkin olla olemassa. Bloggaaja, joka ei koskaan kuvaa ruokaa tai tee ruoka-aiheisia postauksia, syö hänkin todennäköisesti päivittäin. Se mitä blogista itselleen irrottaa, kannattaa siis aina valitan kunkin blogin ja bloggaajan tyylin mukaan. Itse tykkään välillä kirjoittaa myös joistakin arjen rösöistä, kuten vaikka mainita, että aamulla väsytti/ketutti, ja olisin halunnut jäädä peiton alle koko päiväksi. Voin mainita flunssan tai pyykinpesun, koska haluan pitää blogini jollain tasolla inhimillisenä, vaikka en kuvaakaan pyykkikasoja tai tee videopostausta lapsen nenähuuhtelusta. Sillä ihan kuten jokaisessa taloudessa, meilläkin tehdään ja eletään niitä ihan tavallisia juttuja. Joku kokee sen valittamisena, toinen samaistuu, maistaa arjen.

Paine täydellisen (tai vähintään paremman) elämän tavoitteluun iskee meille kaikille silloin tällöin. Silloin kannattaa muistaa, että säröjä ja rösöisyyttä on ihan kaikkialla ja epätäydellisyys kuuluu oikeaan elämään.

Mulle koulujen alkaminen on aina merkinnyt syksyä. Siitäkin huolimatta, että elokuun lopullakin on usein vielä kauniita kesäisen lämpöisiä päiviä. Nyt elokuu on ollut varsin syksyinen piiskavine sateineen ja tuoksuineen. Syysperennat kukkivat, nurmikolle tipahtelee jo ensimmäsiä lehtiä, ja ilmassa on kosteankolea syksyinen tunne, vaikka aurinko välillä jaksaakin lämmittää.

Täällä koulut pyörähtivät käyntiin tänään ja arki kaikessa säännöllisyydessään starttasi monessakin perheessä. Uusi koulu ja uudet ystävät, siinäkin oli ihan tarpeeksi jännitettävää, vaikka ensimmäinen luokka jo takana onkin. Ja voi, miten liikuttavaa oli katsoa ekaluokkalaisia!

Syksy on paitsi koulujen ja opiskeluiden, myös erilaisten harrastusten alkamista. Jokavuotisina teemoina syksyisin puhuttaa liikenteen turvallisuus ja koulukiusaaminen. Asioita, joita mietitään varmasti jokaisen koululaisen perheessä. “Ei kai lastani kiusata”, on pelko, jonka jokainen vanhempi joutuu sisällään käsittelemään. Toisaalta, yhtään sen vähäpätöisempi ei ole ajatus siitä, että ei kai oma lapseni kiusaa.

Monelle syksy on käännekohta siinä missä kalenterivuoden vaihtuminenkin. Aloitetaan alusta, puhtaalta pöydältä. Tavoitellaan parempaa elämää, laaditaan listoja ja vaaditaan itseltä enemmän – halutaan olla parempia ihmisiä. Jossain määrin tervettä kehitykseen tähtäämistä kai sekin.

Tulin aamulla hurjan iloiseksi siitä, etten nähnyt koulun pihassa yhtään lasta yksin. Jokaisella oli havaintojeni mukaan vierellään joku. Kaveri tai aikuinen. Ideaali tilanne, jonka luonnollisesti toivoisi jatkuvan. Toisaalta, ei tarvitse kuin lukaista Facebookista pari kommenttia uutisotsikon alta, ja silmät avautuvat todellisuuteen. Yhteiskunnassa, jossa aikuiset suoltavat mitä inhottavampia loukkauksiaa, tuskin kasvaa uutta sukupolvea, joka ei jossain määrin matkisi perässä. Aikuinen on julma, ja piiloutuu usein sananvapauden tai jonkin muun suuremman oikeutensa taakse, vain ja ainoastaan loukatakseen ja pönkittääkseen omaa erinomaisuuttaan.

Ajatella, miten ihanaa olisiskin, jos syksy tosiaan olisi vain arkea. Aikatauluja ja arkiruokailua, harrastuksia ja uuden oppimista. Villasukista ja kynttilöistä nauttimisen sijaan, se pitää kuitenkin vuosi toisensa jälkeen sisällään myös sitä kaikkea muuta; Yksinäisiä lapsia ja solvauksia niin aikuisen kuin lapsenkin suusta. Syksy ei tosiaan ole ihmismielessä sen kummoisempi kuin kevät, kesä tai talvikaan.

Mutta nyt se syksy on täällä. Vähän kuin uusi vuosi uusine kujeineen. Jonkinlainen mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä, tehdä arjestaan uutta ja kenties toimivampaa. Itseään voi kehittää, ja uusia taitoja voi oppia opiskelemalla tai harrastamalla. Eri mieltä saa ja kuuluukin olla, mutta mölyt voi myös opetella pitämään mahassaan. Turhautuneisuuden voi ilkeilyjen sijaan purkaa työväen -tai kansalaisopistojen kursseilla, tai opettelemalla uusia taitoja itsenäisesti. Tiedä vaikka ensi keväänä koulua lopettelisi useampi iloinen ja kouluvuoteen tyytyväinen lapsi.

Toivottelen hyvää syksyä, vaikkakin elän toki toivossa, että sää hellisi vielä lämmöllä ja auringolla.

Tallenna

Tiedän. Olen vuosia kirjoittanut teille siitä kuinka rakastan ruutineja, arkea ja sitä, että elämä kulkee tasaista rytmiään. Nyt käännän takkini. Arki, se kuulostaakin jo niin tylsältä!

Täällä koulut starttaavat torstaina. Koko pitkän kesän jälkeen perheeseemme astuu arki. Arki siitäkin huolimatta, että kesälomaa on tahdittanut säännölliset harrastukset ja me aikuiset olemme tehneet töitä. Mutta koulun ja päivähoidon alkaminen tarkoittaa sitoutumista vielä muihinkin aikatauluihin. Se kutistaa olemattomaan spontaanit ideat pyöräillä jäätelölle tai lukea satua. Se jakaa perheemme elämän viikkoon ja viikonloppuun täysin toisella tavalla. Niin, lukuisissa perheissä aikuiset tekevät töitä myös viikonloppuisin.

En usko suinkaan olevani ainoa, joka näin elokuussa uhraa ajatuksen arjelle. Samat asiat pyörivät mielessä monessa suomalaiskodissa. Mutta miksi arki ei enää kulostakaan niin juhlavalta ja seesteiseltä? Miksi en enää yhtä kipeästi kaipaa elämääni säännöllisyyttä ja rutiineja? Viime päivät olen miettinyt kovastikin vastausta kysymykseeni, mutten ole sitä keksinyt. Olenko muuttunut laiskaksi? Ahdistaako kiireiset aamut tai täyteen ahdetut illat? Tavallaan totta kai, mutta jokainen aamu on tasan niin kiireinen kun siitä tehdään, ja illat juuri niin täynnä kun niihin tahtoo ahtaa menoja. Ei, en luopuisi niistä. Kaikki se puuduttavakin arkinen aherrus on mielestäni yhä oleellinen osa elämää.

Pitkän arkipohdintani jälkeen havahduin oivaltamaan muutoksen itsessäni. Tämä kesä on ollut hyvä ja kohdellut lempeästi, mutta se on myös opettanut. Olen nimittäin oppinut olemaan, ja tarkoitan vain olemaan. Olen oppinut nauttimaan päivistä joiden agenda ei ole suunniteltu viikkoa etukäteen. Olen oppinut jättämään asioita tuonnemmaksi ilman huonoa omaatuntoa ja oppinut nauttimaan rutiinittomasta elämästä. Kyllä, olen oppinut ottamaan Rennosti isolla ärrällä!

Tämä viikko pitää sisällään monenlaista palaveria, suunnittelua tulevan syksyn varalle. Ja vaikka en edelleenkään täysin ymmärrä muuttunutta näkemystäni arjesta,  lohduttaudun sillä, että arkisen aherruksenkin keskellä voi ottaa rennosti. Suorittamisen sijaan voi vain elää.

Jos arki on ollut ennenkin hyvää, kuinka hyvää siitä saakaan kun osaa myös vain olla! Niin, pitääkö arjen olla lempeä, vai pitääkö meidän olla lempeitä arjelle?

Suloista maanantai-iltaa arkensa jo aloittaneille, ja kaikille niille, joilla se vielä on edessä!

Olen viimeisten muutaman yön ajan nähnyt mitä sekavampia unia. Tosin sikäli kun kykenen muistamaan, on kaikki uneni olleet jossain määrin sekavia, kuten asiaan kuuluukin. Siitä huolimatta, että öitäni ovat värittäneet eräänlaiset elokuvanpätkät, tunnen nukkuneeni kunnolla, ja herääväni aamulla levänneenä. Joskus kuulee, että ihminen näkee (ja muistaa nähneensä) paljon unia stressaantuneena, mutta en koe olevani sitäkään. Mielentilani on varsin kesäinen ja keveä. Ja kenties siitä juuri on kysekin. Aivot ovat jotakuinkin narikassa, ja elämästä on rento ote, mutta alitajunta raksuttaa sitä ja tätä. Nimittäin on hassua, että ne kaikki pienet unelmat, haaveet ja tavoitteet, jotka välillä kumpuavat mieleeni päiväsaikaan, näyttelevätkin suurta roolia öisissä näytelmissä. Ja vaikka asiat tuntuvat vähäpätöisen pieniltäkin pitkin päivää, huomaan, että öisissä unissani kuljen hyvinkin määrätietoisesti kohti unelmiani ja tavoitteitani.

Niinpä tässä samalla kun pureskelen aamupalaani kaikessa rauhassa ja ylhäisessä yksinäisyydessäni (hiljaisuus antaa mahdollisuuden ajattelemiselle), tulin pureskelleeksi uniasiaanikin ja totesin, että kenties kaikki ne pieniltä tuntuvat ajatukset ovatkin itselleni paljon tärkeämpiä, kuin haluan todellisuudessa uskoakaan. Eihän ne muuten näyttelisi niin suurta roolia yön aikana!?

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut unista tai varsinkaan niiden tulkitsemisesta. Jossain määrin pidän jälkimmäistä hömpötyksenä. Mutta jos otetaan esimerkki, että ajattelet päivällä “pitäisi lopettaa tämä kesäinen grilliherkuttelu, tai kolesterolini pomppaa pilviin”, ja yöllisessä unessasi kärsit sydän- ja verisuonisairauksista, voisi olettaa, että uni konkretisoi pelkosi ja samalla osoittaa halusi muuttaa elämisesi suuntaa ainakin ruokavalion osalta.

Nykyisin on kai kovastikin trendikästä tehdä jonkinlaista bullet journal -kalenterimuistikirjaa. Niinpä ajattelin, että voisin itsekin väsätä Moleskine -kalenterini väliin muutaman sivun verran ajatuksia selkeyttäviä listauksia. Niitä haaveita, unelmia, tavoitteita, ja pelkoja. Ehkä silloin kun asiat kirjoittaa ylös isompina otsikkoina ja jakaa osiin pienempinä välitavoitteina, ne saavat ansaitsemansa huomion.

Olisi kiva kuulla, harrastatteko te jonkinlaista ajatusten kartoittamista ihan kirjallisesti. Minä en nimittäin ole koskaan jaksanut vaivautua, mutta kenties tämä yksinäinen aamuhetki teki ihan hyvää! Ajattelin ainakin koittaa. 🙂

Kivaa päivää kaikille!

Roope Ankka väitti, että ilmaiseksi on maailman kaunein sana, mutta itse ehdottaisin sanaa hiljaisuus. Eilen illalla tuntui niin ihanalta palata kotikylän hiljaisen keskustan kautta hiljaiseen kotipihaan ja rauhoittavan hiljaiseen kotiin. Kolme vuorokautta hulinan ja lasten raikuvien huutojen keskellä vaati veronsa, ja tuntui, että kupolin poksahtaminen oli varsin lähellä. Tosin huomaan olevani omassakin perheessä poikkeustapaus, sillä tänään muut ovat haalineet ympärilleen musiikkia ja muuta mölyä, kun taas itse olen vetäytynyt nauttimaan omasta rauhastani.

Joskus aikaan ennen lapsia, ehdotin miehelleni, että osallistuisin kymmenen päivän mittaiseen retriittiin, ja kun miehelleni selvisi, että “leirin” ideana oli olla hiljaa 10 päivää 500 euron hintaan, hän ehdotti, että voisi olla puhumatta kanssani vastaavan ajan 250 eurolla. Hassua on se, että tunnen joukoittain ihmisiä, jotka ajattelevat asiasta mieheni kanssa samalla tavalla, mutta en ketään, joka olisi valmis muutaman päivän täyshiljaisuuteen, tai ainakin osittaiseen hissutteluun – saatikka maksaisivat siitä!

No, mutta eilen oma koti ja oma piha tuntuivat melkein meditatiivisen hiljaisilta (lapset nukahtivat heti kotiin päästyämme), ja raikas kesäillan tuulenvire rauhoitti koko kroppaa koneellisesti ilmastoitujen kolmen päivän jälkeen. Ai että, miten ihanalta puutarha tuoksuu, kun illan kosteus alkaa vaikuttaa maassa. Näissä hetkissä oppii itsestään paljon: missä on minun paikkani, mistä nautin – ja mihin ammatinvalinnassa kannattaa jatkossakin kiinnittää huomiota. 🙂

Tämän päivän ohlemassa on ollut niinkin eksoottista tekemistä, kuin pyykinpesua ja siivousta, mutta jollakin sairaalla tavalla olen nauttinut molemmista. Tänään on myös mansikkapäivä, joten seuraavaksi aion istua keittiön pöydän ääreen ja perata tuon vajaan laatikollisen, mitä lastista jäi herkuttelun jälkeen jäljelle. Huominen (kaupunki)päivä taitaa startata mansikkasmoothien avulla!

Tänään nautin kuitenkin vielä omasta rauhallisesta saunahetkestäni ja rentoudun oman kodin ilmaiseen retriittiin, kun lapset illalla nukahtavat. 🙂

Mutta hei, iso kiitos kaikille Kirami -arvontaan osallistuneille! Tällä kertaa voiton vei Nimimerkit Mummo ja Merja, joista ensimmäiselle osui Freedome -tulisija ja toiselle kaksi Triholdy -elementtiä. Onnittelut voittajille, ja ihanaa rauhallista heinäkuun iltaa!

Sataa, sataa, ropisee, pili pili pom, pili pili pom… Tämänkaltaiset (omanlaisellaan tunnelmalla ladatut) sadepäivät ovat muuten älyttömän hyviä sellaiseen suurelliseen elämän filosofointiin. Tai no, jos ei suurelliseen, niin ainakin sellaiseen pienimuotoiseen ja henkilökohtaiseen ajatuksenjuoksuun.

Tuleeko teille välillä sellainen selittämätön tunne, että elämässä pitäisi ottaa joku uusi suuntaa? Tavallaan asiat ovat oikeinkin hyvin, mutta sitten puuttuu se jokin. Arki rullaa, mutta olo on välillä väsähtänyt ja tukkoinen. Sitä lähtee pohtimaan, että pitäisikö hurahtaa raakaravintoon, ryhtyä vegaaniksi tai vähintäänkin tehdä joku muu käännös kohti askeettisuutta ja löytää itsestään se spartalainen itsekuri.

Ei sillä, hatunnosto jokaiselle vegaanille ja raakaruokailijalle, mutta olen myös alkanut pohtia, kuinka suuri vaikutus nykymedialla on tähän itsensä tutkiskelun tarpeeseen. Enää kun ei oikein riitä, että syödään ruokaympyrän mukaan, käydään kaverin kanssa jumpassa ja koiran kanssa lenkillä, vaan pitäisi “hurahtaa”! Hurahtaa ravintoon, hurahtaa terveyteen tai hurahtaa ihan mihin tahansa. Ylipäätään asioihin pitäisi jotenkin suhtautua intohimoisemmin. Ja jos niin ei jostain syystä tee, huomaa tuntevansa syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että on ihan “tavallinen”.

Luin tässä taannoin hyvän kirjoituksen siitä, miten ravinto on saanut lähes jumalallisen merkityksen elämässämme. Kuinka käännyttäminen on muuttunut ihmisten syyllistämiseen. Koko juttuhan taisi lähteä liikkeelle siitä Safkatutkan julkaisemasta kuvasta, jossa maailma oli ikään kuin jaettu Taivaaksi ja Helvetiksi. Toisaalla syötiin luomua auringon paistaessa, toisaalla makseltiin veroja, otettiin lainaa, ja käytiin apteekissa (kuvaa en nyt enää löytänyt Safkatutkan Facebook -feediltä).

Enkä nyt tarkoita, että olisi missään nimessä huono juttu olla vegaani, raakaruokailija tai vaihtaa ravintonsa luomuun, mutta kuvasta kirvonnut keskustelu käsitteli mielestäni hyvin nykyajan hurahtamisen tarvetta. Ja juuri sitä samaa tarvetta, jota itsekin ajoittain koen – vaikka elämässä on kaikki ihan hyvin. Että mitäpä jos olisin vaikka hulluna neulomiseen ja erilaisiin lankoihin. Kuuluisinko kenties suurempaan yhteisöön ja olisin osa “jotain”? Joka kerta kun tuo tunne hiipii luokseni, joudun toteamaan, etten juuri ole hurahtanut kunnolla yhtään mihinkään. Elämässäni on paljon asioita, jotka tuovat siihen iloa. Niihin kuuluu liikunta, ruoka (joskus terveellisempi, joskus vähemmän), käsillä tekeminen, lukeminen, puutarhanhoito jne. Niistä kuitenkaan mikään ei ole asia, johon heittäytyisin ihan täysillä. Mikään tekemisistäni ei ole niin suurta ja mahtavaa, että se määrittelisi koko persoonallisuuteni ja vaikuttaisi jokaiseen valintaani.

Tänään kaikki tämä ajatuksenvirta juoksi jälleen pienen pääni sisällä. Auttaisiko Fengshui, tai mitäpä jos tulisin ihan huipuksi raakaleipuriksi? Kunnes tajusin, että elämässäni on ehkä jo ollut vaihe, jolloin heittäydyin tavoitteisiini täysillä. Vaihe, joka määritti minut, elämäni, sosiaaliset suhteeni ja jokaisen tekoni. Entä tulinko onnelliseksi? Enpä juuri…

Seitsemän vuotta Tiibetissä, Krishna-liikkeeseen kääntyminen ja kaikki kieltävä askeettisuus saavat siis yhä odottaa. Aion pysyä nykyisessä uskonnossani ja jatkaa elämääni tavallisella ja tylsällä kultaisella keskitiellä. Hetkittäin tulen hurahtamaan moniin asioihin, mutta noin niin kuin suuremmassa mittakaavassa, näin on lopulta ihan hyvä.

En tule jäämään historiankirjoihin minkäänlaisen elämäntavan, ruokavalion tai ajatusmallin kehittäjänä. Sen sijaan toivon kovasti, että minut muistetaan naisena, joka vietti perjantai-illat mieluiten kotona. Villasukat jalassa, hyvää punaviiniä siemaillen ja kirjastaan nauttien. Villasukkaperjantai olkoon siis täysin oma elämänkatsomukseni; elämäntapa, jota kenenkään muun ei tarvitse noudattaa.

Ihanaa viikonlopun aloitusta!

“Tällä kertaa kaikki muuttuu…”
“Oon ollut tosi tyhmä ja ymmärrän sen nyt. Mutta lupaan, ettet enää koskaan joudu kärsimään”
“Mä muutun, lupaan!”
“Nyt laitan asiat kuntoon, saatpa nähdä!”

Nämä ja tuhannet muut tyhjät lupaukset olet vuosien varrella kuullut. Jo vuosia olet järjelläsi ne myös tyhjiksi ymmärtänyt, mutta ihmisellä on luontainen taipumus uskoa asioiden paranevan. Luontainen taipumus kuitenkin ajatella toisesta ihmisestä hyvää. Varsinkin kun kyse on läheisestä, rakkaasta ihmisestä.

Entä kun yksikään tuhansista lupauksista ei toteudu? Sanat jäävät helisemään tyhjinä ja onttoina. Tämäkään kerta ei muuttanut mitään, kaikki on kuten ennenkin. Mutta silti tulee uudet lupaukset, tai oikeastaan ne samat, mutta tällä kertaa täynnä uutta toivoa ja uutta uskoa. Ehkä tällä kertaa se toinen ihan oikeasti tarkoittaakin sanomaansa, ja jos et usko, mitä sitten käy? Näet, miten paljon toinen on pahoillaan, pyytelee anteeksi, soimaa itseään… Olisi sydämetöntä olla uskomatta, antamatta uutta mahdollisuutta. Eikö?

Joka kerta tajuat menneesi lankaan. Alat pitämään itseäsi typeränä ja tyhmänä. Helppona narrattavana, joka uskoo kaiken. Mietit mikä sinussa on vikana. Löydät läjän syitä itsestäsi, et selvästikään ole muutoksen arvoinen. Kenties pyydät liikaa, vaadit toiselta mahdottomia? Ehkä olet ansainnut pettymyksesi omalla käytökselläsi? Kun asiaa tarpeeksi kääntelee, vika todella on sinussa itsessäsi.

Mutta samaan tapaan kuin järjen ääni varoitteli tyhjistä lupauksista, se kuiskii välillä korvaasi, ettei vika ole sinussa. Että olet tyhjiä lupauksia arvokkaampi, ansainnut jotakin parempaa. Ymmärrät, että uskominen suureen muutokseen vaatii pieniä tekoja – jonkinlaisen todisteen edistymisestä. Ja, kun mitään ei tapahdu, asiat avautuvat eteesi uudessa valossa.

“Aina pitää yrittää loppuun asti, ei saa luovuttaa.”
“Lopussa kiitos seisoo, ja sitkeys kyllä palkitaan.”

Näin meille opetetaan jo lapsena, mutta kenen loppua pitää odottaa? Kenen sitkeydestä oikeastaan on edes kyse? Kuinka monta kertaa ihmisen pitää pettyä, syyttää itseään ja antaa anteeksi? Kenen paha olo ja syyllisyys on etusijalla?

Niin kaunis kuin ajatus muutoksesta voikin olla, se menettää lopulta hohtonsa, ja ymmärrät, että kaiken sen ajan ja energian, jonka olet haaskannut haaveisiisi, olisit voinut käyttää elämiseen: Toteuttaa muita unelmia, sekä suojella itseäsi tyhjiltä lupauksilta ja turhilta pettymyksiltä.

Koska jossain kohtaa totuus valkenee sinulle. Tajuat asioiden muuttumattomuuden ja huomaat, että se tekee paljon kipeämpää kuin petetyt lupaukset. Ja se sattuu eniten juuri siitä syystä, että ymmärrät itse satuttaneesi itseäsi kaikkein eniten. Kun lopulta anelet anteeksiantoa itseltäsi, ymmärrät, että se loppu tarkoitti juuri tätä.

Se, että päästää irti, ei automaattisesti tarkoita luovuttamista. Joskus asioiden todellinen tila pitää vain hyväksyä ja jatkaa elämää eteenpäin. Eikä loppukaan koskaan ole pelkästään loppu. Samaan aikaan se on aina jonkin uuden alkua, ja joskus uusi voi olla parempaa, kuin vanha. Se mahdollisuus kannattaa ainakin katsoa!

Tänään piti päästää ulos nämä ajatukset. Ulkoilutin myös pellavamekkoa, jolla juuri ja juuri aamulla tarkeni nahkatakin ja ison huivin kanssa. Hurrr, kun oli kylmä!

Toivorikasta torstaita!

Tallenna

4. päivä toukokuuta oli vuonna 2002 lauantai. Olin 18-vuotias, vasta täysi-ikäiseksi kasvanut tyttönen, joka oli lähdössä viettämään iltaa paikalliseen ravintolaan (siihen ainoaan “yökerhoon”) kahden kaverinsa kanssa.

Muistaakseni tuolloinkin oli aika lämmin ja keväisen aurinkoinen päivä. Kolmen tytön voimin kokoonnuimme kaverini tädillä, jossa tarkoitus oli alkuillan vahtia koiranpentuja. Muistan hyvin, etten tuolloin voinut juoda siideriä ystävien tavoin, koska pelkäsin niin kovasti lihoavani. Siinä meikkaamisen ohessa muistan myös tehneeni sarjat penkkidippejä, jotta käsivarteni eivät vain missään tapauksessa höllyisi ikävästi.

Minulla oli farkkuhame, valkoinen äidin ostama hiaton pusero ja äidiltä lainatut mustat sandaalit. Lisäksi pieni musta laukku, johon ei mahtunut Ericcsonin mohlo kännykkä, jota jouduin käyttämään kun omani (vain pikkuisen pienempi Nokialainen) oli rikki.
Myöhemmin illalla äitini kuljetti meidät ravintolaan, ja ilta oli aika lailla hyvin samanlainen, kuin olivat olleet jo monet lauantai-illat tähän asti. Sitä se täysi-ikäisyys teetti. 🙂

Pienellä paikkakunnalla (jollaiselta itsekin olen siis kotoisin) tunnistaa kyllä, jos ravintolassa on ulkopaikkakuntalaisia. Ja olihan siellä. Sellainen pitkä poika ystävineen, joka katsoi aina suoraan silmiini, kun kuljin ohi. Loppuillasta poika pyysi minua tanssimaan, ja kun tein lähtöä ystävieni kanssa, hän tuli vielä narikkaan asti ja kysyi onko minulla mahdollisesti kännykkää. Jep, tuohon aikaan sekään ei ollut kai itsestäänselvyys. Poika pyysi puhelinnumeroani, ja siinä kun aloitin numeroiden luettelemisen, iskikin kauhea paniikki. Että antaako sitä nyt puhelinnumeroaan ventovieraalle?! Arvoin hetken, josko olisin sanonut viimeiset numerot väärin, mutta jostain syystä kerroin ihan oikean numeroni, ja vielä ennen kuin nukahdin tuona yönä, sain pojalta tekstiviestin.

Pukeutumistyylini, ajatusmaailmani, puhelimeni, jopa ystäväni – ja melkein koko muu elämäni – on tuon illan jälkeen muuttunut valtavasti, mutta kaksi asiaa on yhä jäljellä. Se sim-kortti silloisesta puhelimestani, ja sitten se poika. Nykyisin tosin ehkä enemmänkin mies, lasteni isä.

Neljääntoista vuoteen mahtuu paljon. Hyviä päiviä, iloisia aikoja, onnellisia hetkiä. Tosin paljon itkua, surua, pettymystä ja monia muita negatiivisia tunteita. Suhteemme ja perheemme ei koskaan saanut ihan sitä siunausta, jota olisin toivonut, mutta ehkä yhdessä kohdatut koettelemukset onkin tarkoitettu vahvistamaan, ei erottamaan. Aikuiseksi kasvaminen aiheuttaa sekin kasvukipuja, ja silloin kun kasvetaan aikuisiksi yhdessä, kivutkin koetaan yhdessä.

Neljätoista vuotta sitten olisin tuskin uskonut koskaan muuttavani siihen vielä pienempään naapurikuntaan, asuvani punaisessa tuvassa ja olevani kahden lapsen äiti jo ennen kuin täytän kolmekymmentä. Mutta elämä kuljettaa omia polkujaan, niinhän se vain menee.

Aurinkoista helatorstainaattoa kaikille!