Vuoden viimeisiä viedään! Kuten varmasti monen muukin, niin myös minun päässäni pyörii tällä hetkellä ajatus paremmasta vuodesta. Ei sillä, että kulunutkaan vuosi nyt erityisen huono olisi ollut, mutta ehkä niitä hyviä asioita olisi voinut olla enemmän. Kuten aina. Mutta en enää jaksa luokitella koko vuosia hyviksi tai huonoiksi, sillä eihän se niin mene. On vain hyviä päiviä tai vähemmän hyviä päiviä. Huonoja päiviä ja aikoja, joina elämä on vähemmän miellyttävää. Kokonaisuus kuitenkin ratkaisee, ja viivan alle jää yleensä kuitenkin paljon enemmän sitä hyvää.

Joulun aika on ollut meillä tänä vuonna raskasta, ja ilon päällä on myös ollut suurta surua ja ikävää. Eilen sydäntäni riipaisi katsoessani omaa pientä poikaani mustassa puvussaan, kyyneleet poskella vierien. Hetkiä, jolloin tuntee äitinä ehkä suurinta riittämättömyyttä. Tunne joka ajaa omankin surun yli. Ja vaikka sitä jollakin tavalla haluaisi omia lapsiaan kaikelta surulta elämässä varjella, sitä ymmärtää myös, että surua ei synny ilman rakkautta. Elämä on kahden kauppaa. Oli kyse sitten hyvistä tai pahoista päivistä, huonommista viikoista, rakkaudesta tai luopumisen tuskasta. Ne kaikki kuuluvat yhteen, ja pienistä yksittäisistä asioista kasvaa lopulta koko elämän helminauha.

Olen tässä kasannut teille jonkinlaista yhteenvetopostausta kuluneesta vuodesta, ja vaikka blogiin onkin päässyt lähinnä se pieni pintaraapaisu, vanhoja postauksia selatessa sitä muistaa kuitenkin itse paljon niitä kirjoittamattomia ajatuksia tekstien ja kuvien takaa. Ikään kuin lukisi itsekin päiväkirjaa elämästään.

Tämä viikonloppu menee varmasti niin vanhoja muistellessa, kuin uutta odottaessakin. Edellä mainittuun yhdistän kiitollisuutta ja jälkimmäiseen toivoa. Ehkäpä siinä on ihan hyvät eväät niin kuluneen vuoden päättämiseen kuin uuden aloittamiseenkin.

Suloista lauantaita teillekin! ♡

Hiphei, ja mukavaa perjantaita!

Esikoinen täytti eilen 9 vuotta, ja tänään järjestelläänkin sitten viikonlopun syntymäpäiväjuhlia. Pikkuisen tippa linssissä tietenkin, koska satun olemaan sitä herkkää lajia, joka tirauttelee vähän pienemmistäkin jutuista johtuen kyyneleen aina silloin tällöin. Ja vaikka joskus oma herkkyys vähän harmittaakin, tunnen oikeastaan ihan ylpeyttä siitä, että luonteenlaadustani on riittänyt osaksi myös lapseni persoonaa. Herkkyys kun tuskin tässä maailmassa on lainkaan pahasta – päinvastoin. “Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.” Tuon viisauden kun saisi pysymään lastensa elämässä.

Hetken aikaa koin eilen olevani vähän natsimutsi, kun komensin lapset avukseni lastenhuoneen komeronsiivoukseen. Lopulta kirjapinojen ja muistolaatikoiden penkomisesta tuli ihan hyvää ajanvietettä. Sieltä löytyi pieni vaaleansininen tutti, se yksi ainoa, jota ei aikanaan “annettu vauvatontuille”, uniriepuja ja ensimmäiset juhlakengät. Lisäksi laatikollinen jos jonkinlaista esitettä, mitä kohta kymmenen vuotta sitten neuvolassa odottavalle äidille jaettiin. Siinä tuntui, kuin vuodet olisivat solahtaneet pikakelauksella silmien ohi.

En ole koskaan ajatellut, että olisin tullut kovin nuorena äidiksi, mutta toki ajatus on aina välillä viime vuosien aikana pujahtanut mieleeni. Osittain juuri siitä syystä, että monet ystävät elävät vauva-arkea vasta nyt. Samalla olen tullut miettineeksi, kuinka erilaisissa olosuhteissa silloin 9 vuotta sitten elettiin. Nykyisin sosiaalinen media ruotii äitiyttä kovin julmalla tavalla, ja vaikka toki nettiaikaa tuolloinkin elettiin, tuntuu kuin tuokin aihe olisi räjähtänyt käsiin. Kuten kaikkea muutakin, myös äitiyttä ruoditaan ja naisia parjataan kovin avoimesti, ja tuntuu välillä siltä, että mikään ei ole enää pyhää ihmisten nettiraivon alttarilla. Samaan aikaan pyörittelen vähän päätäni suuren lastenvaatebuumin edessä. Paput ja vimmat olivat nimittäin vasta tulevaisuutta siinä vaiheessa kun itse tulin äidiksi. Maalle muoti tietenkin tuli vielä hitaammin, ja kunnolla vasta nettikauppojen myötä. Legginsit olivat tuolloin pojilla varsin harvinaisia. Reiman haalaritkin olivat kovin tylsiä, jos vertaa nykyiseen lastenvaatemuotiin. Oli vaihtuvat erivärileikkaukset haalarin yläosassa, ja siinäpä se! Onneksi kuomat sentään ovat pysyneet samana. 🙂 Välillä olen miettinyt, miksen osaa solahtaa nykyiseen trikoomuotiin edes kuopuksen kohdalla, mutta olen ajatellut sen johtuvan juurikin siitä, että tulin äidiksi ennen kuin lettikuvio oli ajanut kansan hypetykseen.

Vajaa kymmenen vuotta tuntuu pieneltä ajanjaksolta, mutta siinä ajassa maailma on muuttunut valtavasti muutenkin, kuin vain lastenvaatemuodin kohdalla. 9-vuotiaan seurassa tunnen välillä itseni dinosaurukseksi ja löydän itseni tilanteista, jossa huomaan kuulostavani omalta isältäni, jolla on aina ollut tapa kauhistella uutta ja erilaista. Olen siis oppinut paljon itsestäni vuosien varrella. Ja samalla opin jatkuvasti paljon muutakin. Lapset opettavat, elämä opettaa. Ennen kaikkea äitiys opettaa!

The most precious jewels you’ll ever have around your neck are the arms of your children.

Yhdeksän vuotta äitiyttä on enemmän, kuin uskoin elämän koskaan antavan. Niin paljon enemmän, kuin lopulta osasin edes toivoa.

Mutta nyt suklaakakkua leipomaan. Ihanaa iltaa myös teille! ♡

 

Tallenna

Kinastelu. Siinä asia, joka erottaa tämän kesän edellisistä. Lapset ovat oppineet kinastelemaan keskenään, ja kyllä, välillä se ärsyttää ihan valtavasti. Välillä pinnani on muuten vain kireällä, ja välillä jonkun toisen pinna. Meillä itketään, huudetaan, halataan ja pussataan. Riidellään ja sovitaan, riidellään uudestaan ja sovitaan vielä sittenkin. Halataan ja pyydetään anteeksi. Niin aikuiset kuin lapsetkin. Ollaan ihmisiä, erehtyväisiä, ja joskus väärässäkin – vaikka se ei aina siltä itsestä tunnukaan.

Mietin näitä menneitä vuosia. Omia kasvukipuja, lasten kasvamista, parisuhdetta ja perhettä. Kuinka tärkeää onkaan, että jokaisella on myös ne omat jutut. Että meillä aikuisilla on omat työmme ja menomme, ystävämme ja harrastuksemme. Että meillä kaikilla on jotain perheen ja kodin ulkopuoleltakin. Jotain esimerkiksi sen kinastelun vastapainoksi, tiedättehän?

Ja silti. Koko maailma mahtuu kuitenkin niihin kaikkein rakkaimpiin. Niihin, joiden kanssa riidellään ja sovitaan, halataan ja pussataan. Niihin, joiden kanssa saa olla täysin oma itsensä – puutteineen ja heikkouksineen.
Onhan se hienoa ja tärkeää, että on sitä muutakin, mutta nämä kaikkein rakkaimmat ovat kuitenkin mulle se koko maailma!

Kesäperjantaita!

Ajattelin tänään päästellä sisältäni jokusen ajatuksen blogiin, ikään kuin sieltä pinnan alta – tai pinnallisuuden alta. Olen nimittäin tässä kesän aikana erityisesti miettinyt tuota pintajuttua ja sitä, miten paljon se pikku raapaisu kertoo koko elämästä. Tänä kesänä olen tainnut kirjoittaa jopa historiallisen vähän postauksia, tai ainakin se tuntuu itsestäni juuri siltä. Välillä istun läppäri sylissäni ja mietin, että hitto vie, eikö mulla ole oikeasti mitään kirjoitettavaa, kunnes tajuan, että jotkin asiat ja hetket pitää elää, eikä muutta sisällöksi. Sillä onhan se oikean elämän sisältö huomattavasti blogin sisältöä tärkeämpää. Eikö? Ehkä juuri tästä syystä se kamera unohtuu ottaa esiin niissä “spesiaalimmissa” tilanteissa. Silloin kun vietetään niitä arjen vapaahetkiä, ollaan tuulettumassa tai muuten vain ystävien seurassa. Silloin kun eletään ihan täysillä.

Olen siis nauttinut kesästä. Kesätuulesta, porottavasta auringosta, sateesta, mansikoista, herneistä, ja jopa villasukkakeleistä. Välillä olen miettinyt, että pitäisikö tänne kirjoittaa myös jotain sieltä pinnan alta. Kertoa kenties keväällä omaksumastani “kauneusruokavaliosta” tai kirjoittaa siitä huolesta, jota tuntee läheisen terveydestä. Vai sittenkin siitä ilosta, jota syksyllä alkavat opinnot aiheuttavat? Tai entä siitä kyhmystä, jonka koepalatuloksia yhä odottelen?

Mulla on ollut aina aika selvä linja, mitä tulee blogiin ja yksityisyyteen. Vaikka täällä jonkin verran olen omaa sielunmaisemaani raotellut, olen silti aika tarkka siitä, mitä kerron muiden asioista. Itse asiassa ne ei mielestäni kuulu blogiini ollenkaan. On se sitten läheisten terveyttä tai sairautta,  tai ihan vain kuvia. Ei ole minun asiani riepotella juttuja julki. Tuollaiset asiat eletään ja käsitellään siinä blogin ulkopuolelle jäävässä elämässä. Ei blogin sisältöä, vaan elämän sisältöä. Ja ehkä se sama pätee niihin omiinkin juttuihini. Ehkä ne vain haluaa elää itse ensin, ennen kuin elämänsä antaa muiden riepoteltavaksi. Nimittäin niin paljon kuin uskonkin hyvyyteen, ei se valitettavasti riitä. En voi pakottaa muita samaan ajattelutapaan.

Pinnallista vai pinnallista? Myönnän olevani jatkuvasti varovaisempi, mitä tulee bloggaamiseen ja siihen, mitä elämästäni kerron. Jopa siinä määrin, että mietin välillä, onko tämä se mun juttu enää ollenkaan. Mutta onko se pinnallisuutta, vai vain tervettä itsesuojelua? Tässäkin, sinun ja minun mielipiteet voivat olla hyvin erilaiset. Ja sekin on OK. Mielipiteeseen kun on oikeus, ja muiden mielipiteistä ei saisi välittää. Tärkeintä on itse tietää sydämessään, miten asiat ovat.

Vaikka itse haluankin kirjoittaa positiivista blogia, on tämä sivu kuitenkin kaikkien löydettävissä, ja tänne pystyy kuka vain kaatamaan sen pahan olonsa. Kyllä, juuri minun harteilleni. Ja uskokaa pois, joskus pidän sitäkin ihan hyvänä juttuna. Että joku voi kipata pahan olonsa kommenttiboksiin sen sijaan, että kumoaisi sen vaikka lastensa niskaan. Mutta jossain menee kuitenkin raja, ja se raja on kuin veteen piirretty viiva. Nimittäin ihminen minäkin olen, ja jonakin päivänä joku juttu saattaa satuttaa paljon enemmän kuin toisena. Koska on se oikea elämä. Ne oikean elämän jutut, ilot ja surut.

Onko kauhean raukkamaista kertoa, että pelkää? Pelkää sitä, että joku satuttaa liian paljon. Kuten silloin kun vuosien pettymysten jälkeen odotimme vihdoin toista lastamme, ja joku toivoi vielä syntymättömän vauvan kuolemaa. Onko raukkamaista olla ihminen ja suojella itseään? Nimittäin oikeasta elämästä vielä voi karsia ne ikuiset ilkeilijät pois, mutta kommenttiboksista ei.Blogia ja blogaamista voi kai rakastaa. Voi olla hiljaa sisällään ylpeä siitä, mitä on saavuttanut. Sellaiseen suomalaiseen vaatimattomaan tapaan. Mutta elämää pitää rakastaa enemmän. Eikö niin? Sitä ihan oikeaa, joka ei koskaan ikuistu kuvaan tai blogitekstiin. Sitä joka on joskus kyyneleinä poskilla, ja tai pilkkeenä silmissä. Ehkä nauruna kesäillassa. Sitä, joka jaetaan niiden läheisten kanssa – rosoineen ja sileine pintoineen. En tiedä saitteko ajatuksestani kiinni, tai sainko itsekään. Ehkä tämän päivän asiani olikin noin yksinkertaisuudessaan, että muistetaan elää. Elää jokaista hetkeä, ja nauttia jokaisesta hetkestä. Tallentaa kameran sijaan elämää myös sydämeen.
Niin, ehkä MEMENTO VIVERE olisi sopinut otsikoksi huomattavasti paremmin!

Ihanaa viikonlopun aloitusta. Muistakaa elää! Niin, ja syödä herneitä!!!

Kuinka tyytyväinen olenkaan, että tajusin eilen elää hetkessä ja nauttia kesästä. Varsinkin, kun se hetkeen tarttuminen ei aina ole niitä vahvimpia taitojani! Sään vaihtumine helteisestä sateiseksi kuljetti ajatukset väkisinkin sinne lapsuuden kesiin. Nehän olivat niitä, jolloin aina paistoi aurinko. Aina oli hyvä sää, ja kesät olivat “kunnollisia”. Muistan kyllä sateen mökillä, mutta vaikka kuinka pinnistän, en tahdo muistaa sateisia kesälomapäiviä kotona tai päiviä, jolloin oli kylmä. Niitä hetkiä kun värjöteltiin sisällä ja manattiin vesisadetta. Ei, niitä en pysty muistamaan!

Mutta oliko se elämä tosiaan niin auvoista silloin lapsuudessakaan. Paistoiko kesällä aina aurinko, tai oliko aina lämmin? Totta kai tässä nyt on ollut kylmää kevättä ja lämmintä talvea, mutta pointtini on se, että oliko se sää kuitenkaan lapsuuden kesinäkään niin satumaisen kesäistä jatkuvasti. Veikkaan nimittäin että ei!
Aika kultaa muistoja, mutta luulen, että lapsuuden kesämuistoihin vaikuttaa enemmänkin se lapsuudenaikainen suhtautuminen niinkin vähäpätöiseen asiaan, kuin säähän. Lapsena nimittäin osattiin elää hetkessä!

Lapsuudessa ei tuijotettu säätiedotusta tai päivitetty puhelimen sääappia joka välissä. Vilkaisu ulos riitti, ja jos tuli kylmä, sisältä haettiin lisää vaatetta, kun taas toisena hetkenä pitkähihaiset ripustettiin puunoksalle. Ei me lapset suunniteltu elämää sääennusteiden mukaan, vaan mentiin päivä ja sadekuuron väli kerrallaan. Ja mitä sitten jos vähän kastuttiin – eihän me sokerista oltu!

Nyt kun tarkastelen säätiedotusta, voivottelen väkisinkin seuraavan viikon ennustetta. Voivottelen sitä jopa ääneen lapsilleni, ja löydän itseni miltei kertomasta kuinka kesätkin olivat sentään ennen kesiä. Mutta ilmastoakin enemmän olen muuttunut itse. Olen tullut aikuiseksi, joka suunnittelee ja aikatauluttaa. Erilaisia muuttujia laskevaksi tylsäksi ihmiseksi, ja kadottanut sen sisäisen kesänlapsen, joka vähät välitti, vaikka sade välillä piiskasikin ihon punaiseksi. Mikä pahinta, tartutan omaa ajattelutapaani myös lapsiini!

Mutta onpa maailma muuttunut myös mukanani! Jos omassa lapsuudessa sisällä oleminen oli tylsää ja tekemistä keksittiin vain ulkona, tarjoaa nykyaika lapsille kaikenlaista virikettä ja puuhaa sisätiloihin. On kanavapaketit, suoratoistopalvelut, pelit ja vehkeet! On kaikkea millä sadepäivä sisätiloissa saadaan kulumaan jouhevasti. Ja samaan aikaan nykylapsilla on ulkovaatteet, joilla pärjäisi kastumatta vaikka järvessä, saati sitten kesäsateessa leikkiessä!

Katse kiinnittyi tänään harmaaseen. Sadepäivän sämpylätaikina on kohoamassa, ja päivään on mahtunut niin peliä leikkiä kuin askarteluakin. Ja kyllä, kaikkea tätä sisätiloissa! Poika uhmaa kuitenkin parhaillaan sadetta jalkapallokentällä, ja päätinpä itsekin tehdä iltalenkkikin säästä huolimatta. Ja lupaanpa itselleni myös sen, että tänä kesänä opettelen taas pitämään kesäsateesta. Tai jos en pitämään, niin ainakin opettelen olemaan välittämättä siitä. Poistun mukavuusalueeltani ja etsin sen kesänlapsen jostakin sisältäni. Opettelen hyppimään vesilätäköissä ja tanssimaan sateessa. Opettelen elämään hetkessä!

Hei ihanat ja aurinkoista tiistaita! Linnut laulaa ja luonto räjähtää vihreään, eikä tällaisina päivinä oikeastaan ole vaikea hymyillä. Omaa hymyäni lisää erityisesti viikonlopun irtiotto, joka tempaisi pois arjesta ja sen tasaisen tappavasta pyörityksestä.

Vaikka tunnustaudunkin rauhaa rakastavaksi kotihiireksi, täytyy myöntää, että viime aikoina olen jopa hieman kärsinyt jatkuvasta neljän seinän sisällä olemisesta. Tunnustan senkin, että mieleni on matkustanut välillä sinne katkeruuden ja epätoivonkin puolelle, varsinkin jos viikkoon on mahtunut useampia päivä, joina arjen pyöritys aamutoimista iltatoimiin on jäänyt yksin omalle vastuulleni. Samalla kun olen nauttinut niinkin pienistä asioista, kuin yksin kauppaan pääsemistä, olen toki nostanut hattua myös kaikille niille vanhemmille, jotka pyörittävät tämän kaiken jatkuvasti yksin.

Helmikuussa 2016 jätin viimeksi lapset isänsä kanssa kotiin ja pakkasin yöpymistarvikkeeni ollakseni poissa kokonaista yhden yön. Tuolloin sekä mieheni isä, että omat vanhempani kysyvät heti automaatisesti, että “entäs lapset?”. Tunsin jopa pienen piston rinnassani, aivan kuin kyseessä olisi suurempikin lasten hylkääminen, vaikkakin tilanne kai kertoi myös aika paljon siitä, miten itsestäänselvää on minun läsnäoloni, mutta ei niinkään puolisoni läsnäolo.

Lauantaina sain tuon huumaavan vapaudentunteen jälleen, kun pakkasin kassini ja lähdin jo varhain aamulla. Edessä kokonainen vuorokausi naisenergiaa, kesäinen sää ja rentoa olemista. Sain sekä aloittaa, että päättää irtiottoni valmiissa aamupalapöydässä ja syödä sekä lounasta, että illallista aikuisten joukossa. Kun sunnuntaina läksimme kotiinpäin, totesinkin, että tuntuu kuin olisin ollut viikon lomalla. Pää oli niin tyhjentynyt arjesta, etten edes jaksanut murehtia kotona odottavaa kaaosta tai mahdollisesti kuolleita kesäkukkiani.

Todellinen yllätys tuli kuitenkin kotiin palattuani. Kesäkukat porskuttivat täydessä komeudessaan ja sisällä kiilsi vastapestyt lattiat. Tavarat olivat ojennuksessa ja kissankarvat jossain muualla kuin valkoisella sohvanpäällisellä. Autoon oli vaihdettu kesärenkaat ja takapenkin hiekkalaatikkokin oli saanut kyytiä. Vielä kun tajusin, että kolmen hengen matkatavaroiden purkamisen sijaan, minulla oli vain omat yöpymistavarani ja pyykkini, viikon loma muuttui oitis kahdeksi viikoksi. Ette tiedäkään, miten ihanalta tuntui palata kotiin! Ja palata siivottuun kotiin!!!

Vielä vuonna 2017 tuntuu, että vanhemmuuteen väsyminen on jonkinlainen tabu. Aina on joku muistuttamassa, ettei turhasta saa valittaa, tai että jollakulla on asiat varmasti huonommin. Ja aivan varmasti onkin! Aina voi asetella kahden ihmisen elämät rinnakkain ja vertailla niitä. Toinen juttu onkin, onko se sitten millään muotoa tarpeellista. Tiedän itsekin, että olen varsin etuoikeutettu, enkä suinkaan luopuisi lapsistani tai äitiydestäni. Rehellistä on kuitenkin myöntää, ettei arki kaikessa kauneudessaan aina anna ihmiselle sitä kaikkea, mitä elämässä tarvitsee. Nimittäin tarvitaan myös se irtiotto, omaa aikaa ja ystäviä.

Voin vaikka vannoa, että sunnuntain jälkeen olen ollut erilainen ihminen. Lapset saivat kotiin levänneen äidin (vaikka äidin yöunet pikkuisen lyhyiksi jäivätkin), ja mies sai kotiin puolison, joka ei naputa ja nalkuta, vaan jaksaa nauraa pikkuisen huonommallekin huumorille. Hassuinta on kuitenkin se, etten ennen sunnuntaita edes itse tajunnut, miten tarpeellinen irtiotto oikeasti oli! Se tuli todellakin yhdennellätoista hetkellä ja palautti elämän raiteille, jotka olin jo ehtinyt unohtaa.

Nyt kun vielä sattuikin niin mukavasti, että kuukausittainen vapaailtani onkin jo heti huomenna, tunnen miltei nuortuvani. Äidin askel on kepeä ja taipuu miltei tanssiksi.

Iloinen, leppoisa ja lehmänhermoinen. Sellainen on äiti, joka irrottautui arjesta.

Save

Tallenna

Hiphei, keskiviikkoa! Kovin on pilvistä ja kylmää, mutta ei hätää. Viikonlopulle on luvattu kesää, joten sietäähän nämä viileämmätkin päivät tässä välissä!

Olen tässä viime viikkojen aikana löytänyt itselleni uuden (tai toisaalta vanhan) harrastuksen. Nimittäin äänikirjojen kuuntelun. Uutta hommasta tekee se, että nykyisin kirjat voi ladata vaikkapa puhelimeen, kun taas silloin joskus kouluvuosina äänikirja kuunneltiin C-kasetilta. Monta kesäpäivää vietettiinkin siskon kanssa äänikirjojen parissa. Äiti ja isä olivat töissä, ja me tytöt nautiskelimme Agatha Christien tarinoista Lars Svedberg lukemina. Mulle Svedberg onkin se ainoa oikea äänikirjojen ääni, vaikka täytyy myöntää, että vasta kuuntelemani Viveca Stenin uusin, ei sekään ollut paha.

Tässä kun muistelen noita äänikirjahetkiä sieltä nuoruudesta, näen silmissäni aika hyvin luonteeni, joka on pysynyt vuosien saatossa kohtalaisen muuttumattomana. Nimittäin meillä oli siskoni kanssa aivan erilaiset tavat nauttia “satutunnistamme”. Sillä välin kun sisko makasi sänkyni päällä reporankana, minä puuhastelin kaikenlaista ja järjestelin tavaroitani. Posliinikissoista pölyt pois ja vaatekaappi ojennukseen. Kun huoneeni oli tiptop, vaihdettiin siskon huoneeseen ja jatkoin paikkojen oikomista siellä. 😀

Tuossa pari viikkoa sitten huomasin äänikirjat älyttömän näppäriksi myös yksinäisen työpäiväni piristäjänä. Radiota en oikein osaa päivällä kuunnella, mutta kuvatessa ja kuvia käsitellessä äänikirja on ihan hyvä kaveri. Olen tainnut ennen viihdyttää itseäni puhumalla yksikseni, mutta nyt löytyi vielä parempaa tekemistä!

Olen totuttanut itseni lukemiseen, enkä edes osaa mennä nukkumaan ilman jokailtaista lukuhetkeäni. Nyt viimeiset reilu pari viikkoa olenkin maannut sängyssä ja kuunnellut iltasatua valmiiksi luettuna. Ei paha sekään. Toki edelleen olen enemmän lukija kuin kuuntelija; Ihan jo siistäkin syystä, että lukeminen pakottaa siihen paikallaan olemiseen ja rauhoittumiseen kuuntelemista paremmin. Mutta ei nuo äänikirjatkaan huonoja ole. Esimerkiksi kesähuoneen maalaus sujuu varmasti mukavasti Agatha Christien seurassa! Noita vanhoja tuttavuuksia olenkin tässä jo pari taas kuunnellut, ja se Svedbergin ääni kuulostaa muuten edelleen yhtä hyvältä korvaani. “Mikseivät he pyytäneet Evansia?”…. Ai että, ihan tekee kylmiä väreitä!

Tuntuu, että näin keväällä puhutaan aina siitä, miten dekkarit kuuluvat olennaisesti kesälukemiseen. Itse olen kyllä dekkarityttöjä ihan vuoden läpeensä, vaikka joskus toki on hauska lukea myös esimerkiksi tietokirjallisuutta. Se toimii vähän samoin kuin kahvinpapujen nuuskiminen hajuvesihyllyllä. Nollaa aivoja. Joskus myös nollaukseen tarvitaan juurikin se vanha ja tuttu Christie tai Maria Lang. Nämä toimivat parhaiten silloin, kun on tullut luettua pitkään yhden kirjailijan teoksia ja pitäisi vaihtaa uuteen.

Nuo kuvissa näkyvät kuulokkeet sain bloginäkyvyyttä vastaan ruotsalaiselta Sudiolta. Oikeastaan heidän yhteydenottonsa tuli ihan kuningasaikaan, kun taistelin juuri korvieni tilavuuden ja puhelimen mukana tulleiden nappien kanssa. Mulla on jotenkin älyttömän pienet korvat, eikä nuo iPhone-napit tunnu oikein toimivan. Ne pysyvät sängyssä maatessasi juuri ja juuri korvissani, jos maltan pitää pääni täysin paikallaan. Sudiollakin on nappikuulokkeita, mutta olen jo pitkään haaveillut oikeista mikkihiirikuulokkeista, ja niinpä valitsin nämä valkoiset ihanuudet. Nopeasti googlettelin tuotearvosteluja, ja näiden äänentoistoa  ylistettiin monessakin paikassa. Täytyy sanoa, että en ole itse mikään hifi-Liisa, enkä osaa juuri kuin sanoa, kuuluko ääni kauniisti vai ei, mutta mieheni joka on näissä asioissa pikkuisen vaativampi, oli ryöstää kuulokkeet itselleen heti niitä testattuaan. On kuulemma älyttömän selkeä alapää, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin. 😀
Tässä samalla kun on tullut ihmeteltyä C-kasettien vaihtumista ladattaviin tiedostoihin, voinen ihmetellä tätä maailman kehittymistä myöskin langattomuuden suhteen. On nimittäin aikas ihana pitää kuulokkeita korvillaan, kun kaulalla ei risteile ne piuhan paholaiset.

Mutta hei, jos olette kuulokkeiden tarpeessa tai mietitte lahjaa kevään sankareille, sain teille alekoodin Sudion verkkokaupaan!

Koodilla sudio_uusikuu saat 15% alennuksen Sudiolta tekemääsi tilaukseen.

Tänään käytiin Klaaran kanssa kirjastossa hakemassa hiukan uutta lukemista, ja laitoinpa myös varaukseen Donna Leonin ja Alan Bradleyn uusimmat. Jotkut kirjat täytyy kuitenkin nauttia ihan sillä perinteisellä tavalla. 🙂

Mutta nyt me jatketaan taas Viisikoista nauttimista lasten kanssa. Lupasin syksyllä Niilolle, että kun Viisikot on luettu, lainataan tädiltä sarjan DVD:t ja ne onkin olleet ihan kivaa puuhaa tässä kotona ollessa. Silti tuntuu ihanalle, kun 8-vuotias ilmoittaa, että kirjat oli kyllä silti parempia! ♡

Ihanaa keskiviikon jatkoa!

Tallenna

Tallenna

“I eat cake because it’s somebody’s birthday somewhere”

Tänään ei tosin tarvinnut etsiä syitä kakun leipomiselle (tai sen syömiselle) kovinkaan kaukaa, sillä juhlistimme tänään mieheni eilistä merkkipäivää. Pavlova on sopivan helppo ja mutkaton kasata arki-iltanakin, kun marenkipohja on valmiina. Marenkipohjakin on ehdottomasti yksi vaivattomimmista tavoista tehdä näyttävä jälkiruoka ja tarjottava. Varsinkin kun sen loihtii vain kahdesta raaka-aineesta, valkuaisista ja sokerista.

Vatkatessani aamulla marenkia, en osannut lainkaan aavistaa, että kakkukahveille olisi illalla myös toinenkin syy. Sain nimittäin tänään itse uutisia, jotka lämmittivät mieltä ja nostivat hymyn huulilleni. Tai no, taisin myös hihkaista silkasta riemusta ja pomppia pari kertaa kohti kattoakin. :)Hyviä uutisia ei ole koskaan liikaa, ja joskus ne sattuvat vielä tulemaan juuri oikeaan aikaan!

Helppo Pavlova

Pohja:

5 munanvalkuaista
2,5dl hienoa sokeria (esim. Siro, erikoishieno sokeri)

Kerros-pavlovan voit koota kahdesta erillisestä pohjasta. Pohjien paksuutta ja kokoa on helppo säätää kun muistaa, että sokeria tulee marenkiin puolet (dl) valkuaisten määrästä (kpl).

Erottele valkuaiset ja vispaa ne kovaksi vaahdoksi. Lisää vähitellen sokeri, ja jatka vatkaamista, kunnes marenki on kovaa ja pysyy kulhossa, vaikka kääntäisit sen ylösalaisin.

Levitä marenki leivinpaperin päälle uunipellille (huomioi tarjoiluastian koko) ja muotoile kakkupohjan reunat keskustaa korkeammiksi. Näin saat koristellessa kerman ja marjat kauniisti kakun keskelle.

Paista 110°C n. 2 tuntia. Anna pohjan jäähtyä ja kovettua rauhassa uunipellillä ja siirrä se varovasti lastoja avuksi käyttäen tarjoiluastiaan.

Päälle:

4-5 dl kermaa vaahdotettuna
marjoja, kuten mansikkaa, vadelmaa, mustikkaa tai karhunvatukoita

Halutessasi voit lisätä kakkuun syötäviä kukkia, limesiivuja tai jotakin muuta syötävää vihreää
Myös tomusokeri näyttää kauniilta marjojen päällä.

Hyvistä uutisista huolimatta tämän päivän agenda on kuitenkin ollut suuremmilta osiltaan lepääminen, sillä kuten jo eilen aavistin, kuume iski nyt myös pikkupotilaan hoitajaan. Samassa taudissa ovat myöskin vanhempani, ja makaapa tuolla olohuoneen sohvalla nyt yksi uusikin (mies)flunssaa poteva. Pitänee kuitenkin sanoa, että nyt ei sairastaminen harmita lainkaan niin paljon, kun katselee ikkunasta räntäkuuroja. Voisi jopa ketuttaa, jos mittari lähentelisi kahtakymmentä ja kevät olisi parhaimmillaan.

Sormet ja varpaat ristissä nyt toivotaan, että tuo perheemme pikkumies säilyisi terveenä, sillä viikonloppuna on edessä ihka ensimmäinen yönylileiri, jota on luonnollisesti odotettu koko alkuvuosi.

Nyt kuitenkin kaappaan toisen sohvan omaan selkääni ja oikaisen hetkeksi raajani. Vaikka puutarhatyöt joutuvat nyt odottelemaan kevättä ja tekijäänsä, onneksi on Pinterest täynnä upeita puutarhakuvia!

Ihanaa iltaa!

Rakeita, räntää ja aurinkoa. Siinäpä päivän kevätsää. Sisko juuri muistutteli, että vuosi sitten oli liki helteiset oltavat, ja kesä puski niskaan. Kuumuudesta ei ole nyt vaaraa, jouduinpa taas lämmityspuuhiinkin. Eilinen tuuli kylmensi koko talon, ja lisäksi meillä on taas pieni flunssapotilas. Miten voikin olla niin, että aina serkkujen käytyä, meillä sairastetaan! No, sukulaisallergian sijaan vastaus taitaa olla niinkin arkisessa asiassa, kuin pöpökannan erossa. Tylsää, mutta minkäs teet.

Mutta hei, ei vaivuta negatiivisiksi pöpöjen, tai edes taivaalta satavien säkkituolin sisälmysten edessä. On asioita, joihin ei voi aina vaikuttaa, ja juuri siitä syystä niihin ei myöskään kannata uhrata liiemmin energiaansa. Viisaus jota olen kovasti viime vuosien aikana harjoitellut hyödyntämään, ja taito, jonka oppiminen vaati myös harjoittelua.

Sanotaan, että yksi negatiivinen asia vaatii vastapainokseen kolme positiivista ajatusta tai tunnetta, ja pystyn kai itsekin allekirjoittamaan väittämän. Tammikuussa aloittamani Unelma Itsestä -valmennus lähenee loppuaan, ja olen viimeisen viikon kunniaksi yrittänyt tehdä jonkinlaista lopputilinpäätöstä itseni kanssa, siitä, mihin viimeiset neljä kuukautta ovat minua vieneet. Kiitollisuus ja positiivisuus nousevat listani kärkeen, eikä vähiten siitä syystä, että olen tietoisesti harjoitellut noiden jalojen asenteiden omaksumista. Päivittäinen kiitollisuuksien listaaminen on opettanut näkemään vihreää myös aidan tällä puolen, ja mikä parasta, kiitollisuuspäiväkirjan ohella huomaan luonnollisesti etsiväni tilanteesta kuin tilanteesta sen positiivisen puolen. Asia ja ajattelumalli, johon minun piti ennen käskeä ja patistaa itseäni, on muuttunut luonnolliseksi tavaksi suhtautua asioihin.

Neljän kuukauden otanta elämästä osoittautui muutenkin pikaisia elämäntaparemontteja hedelmällisemmäksi. Kyseinen aikajakso kun sisältää varmasti ihan jokaisen elämässä niitä hyviä ja huonoja kausia, ilon hetkiä, sekä kriisin paikkoja. Motivoituneena ja iloisena on helppo opetella positiivisuutta, mutta sanonpa vain, että se todellinen intensiivikurssi tulee silloin, kun korttitalo romahtaa tai vähintään huojuu. Tuollaisina hetkinä kiitollisuuden taito ohjaa ajatuksia takaisin positiiviseksi.

Neljässä kuukaudessa vettä on virrannut niin joessa kuin ränneissäkin. Huomaan kuitenkin muuttuneeni jämäkämmäksi ja määrätietoisemmaksi. Jollakin tapaa myös itsekkäämmäksi, vaikkakin toivon, että jälkimmäisen osalta pysytään siinä terveen itsekkyyden puolella. Pienillä asioilla on kuitenkin suuri merkitys. Yksikertainen “mitä minä haluaisin syödä tänään” tuntuu nyt melko normaalilta ajatukselta, vaikka olinkin totuttanut itseni kokkaamaan lähinnä kysynnän ja tarjonnan kaavaa hyödyntäen.

Vaikka koen, että neljässä kuukaudessa edistymiseni juuri positiivisuuden ja kiitollisuuden saralla onkin ollut merkittävintä, en malta olla taputtamatta itseäni päähän myöskin siitä, millaisilla ajatuksilla itse projektiin jo lähdin. Olen nimittäin älyttömän kiitollinen itselleni siitä, että tein projektilleni jo heti alkuun realistiset tavoitteet. Vedin yli laihtumisen ja kehonmuokkauksen tavoitteet, ja päätin panostaa elämänlaatuun, parempiin valintoihin ja liikunnan tuomaan mielihyvään. Näistä paremmista valinnoista ja ehdottomuuden välttämisestä olettekin saaneet lukea pitkin kevättä, ja veikkaan, että aiheisiin palataan jatkossakin.

Lempeä suhtautuminen omaan kehoon ja mieleen on ollut kevään aikana varsin hedelmällistä. Positiivisuuden lisäksi reppuun on tarttunut myös rohkeutta kyseenalaistaa vanhaa ja tavoitella uutta. Tuo kyseenalaistaminen, sekä oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen, eivät toki aina ensimmäiseksi tunnu pelkästään hyvältä (välillä se ei ole mukavaa ollenkaan), mutta elämässä harvoin saavuttaa uusia asioita pelkällä mukavalla olotilalla. 🙂

Tämän päivän kolme positiivisuutta, ja kiitollisuuden aihetta, voisivat vaikkapa olla nämä:

Aurinko, joka piristää, lämmittää ja pitää maiseman keväisenä.
Päiväkahvit kuunnellen nukkuvan lapsen tuhinaa.
Ystävät, jotka jaksavat piristää ja saavat nauramaan.

Ihanaa tiistain jatkoa! ♡

Tallenna

Keittiössä roikkuu yhä neljä päivää sitten kuivumaan ripustetut pyykit. Olivat muuten tosi kuivia, kun juuri niitä tuossa siirtelin. Lattialla vilistää villakoirat, ja eteinen on kuin savipaakuilla koristeltu kaaos. Jääkaapissa ei juuri valon lisäksi ole muuta kuin sinappi, eikä liiemmin leipälaatikossakaan muruja kummempaa – hedelmäkorista nyt puhumattakaan. Eilen jouduin keittämään lapsille iltapalaksi kaurapuuroa, ja jouduinpa miettimään myös, riittäisikö hiutaleista jokin annos itsellenikin. Niin vähissä olivat nekin.

Tätä se on. Joka vuosi kevään koittaessa. Olen niin innoissani pihatöistä, ettei edes ajatus kaupassa käynnistä mahdu mieleeni. Jos siis kyseessä ei ole multasäkki, tai muu vastaava puutarhaan liittyvä ostos. Jos vielä kuukausi sitten sain hepulin epäjärjestyksestä, nyt en juuri jaksa välittää, vaikka keittiön pöytä hautautuukin tavaravuoren alle. Siinä missä vielä hetki sitten olin tarkka lasten rauhoittumisesta hyvissä ajoin iltatoimilleen, venytän nyt itse iltaa mahdollisimman pitkälle, ja sisälle tullaan vasta illan siinä vaiheessa, jossa ennen oltiin jo pyjamissa ja hampaat harjattuina valmiina yöpuulle.
Niin, ja jos talvi-iltoina halusinkin vain käpertyä oman kodin rauhaan, unohtaa lasten harrastukset ja ilta-aikataulut, kuoriutuu minusta keväällä spontaani ja sosiaalisempi versio itsestäni. Maailma ei kaadukaan, vaikka kaikki ei enää olisikaan ennalta sovittua ja tarkasti aikataulutettua. Pääasia on, että ehdin jossakin välissä tehdä myös pihatöitä!

Tällä viikolla illat ovat kuluneet puutarhatöiden parissa. Lasten nukahdettua on ihana tuijottaa ikkunasta kevätillan valoon, ja ihailla omien kättensä jälkeä. Edes siivoaminen ei palkitse yhtä selkeällä työn tuloksen näkyvyydellä, kuin kevättyöt puutarhassa. Raittiissa ilmassa huhkittujen tuntien jälkeen, koko kehon valtaa ihana raukeus ja väsymys. Mikään liikuntasuoritus ei vedä vertoja puutarhatöiden monipuolisuudelle.

Koska viikolla sain tehtyä monta pientä hommaa, on viikonloppuna varaa jättää puutarhatyöt hiukan vähemmälle. Siskoni on juuri tulossa lasten kanssa mummolaviikonloppua viettämään, joten seuraavat päivät ovatkin täynnä ihan toisenlaista ohjelmaa. Lapset saavat leikkiä serkkujensa kanssa, ja jos hyvin käy, pääsen aloittamaan Tommyn ja Tuppencen seikkailujen seuraamisen siskoni kanssa. Olemme nimittäin molemmat vannoutuneita Agatha Christie faneja.

Tänään on kuitenkin pakko myös pyörittää pari koneellista pyykkiä ja käydä kaupassa. Ostaa vaikka taas perustarpeita koko viikon varalle, ihan siltä varalta, että ensi viikolla ajatukset taas ovat jossakin muualla.

Mutta nyt kuitenkin viikonlopun viettoon. Nauttikaa keväästä! ♡

Save