Hei ihanat ja aurinkoista tiistaita! Linnut laulaa ja luonto räjähtää vihreään, eikä tällaisina päivinä oikeastaan ole vaikea hymyillä. Omaa hymyäni lisää erityisesti viikonlopun irtiotto, joka tempaisi pois arjesta ja sen tasaisen tappavasta pyörityksestä.

Vaikka tunnustaudunkin rauhaa rakastavaksi kotihiireksi, täytyy myöntää, että viime aikoina olen jopa hieman kärsinyt jatkuvasta neljän seinän sisällä olemisesta. Tunnustan senkin, että mieleni on matkustanut välillä sinne katkeruuden ja epätoivonkin puolelle, varsinkin jos viikkoon on mahtunut useampia päivä, joina arjen pyöritys aamutoimista iltatoimiin on jäänyt yksin omalle vastuulleni. Samalla kun olen nauttinut niinkin pienistä asioista, kuin yksin kauppaan pääsemistä, olen toki nostanut hattua myös kaikille niille vanhemmille, jotka pyörittävät tämän kaiken jatkuvasti yksin.

Helmikuussa 2016 jätin viimeksi lapset isänsä kanssa kotiin ja pakkasin yöpymistarvikkeeni ollakseni poissa kokonaista yhden yön. Tuolloin sekä mieheni isä, että omat vanhempani kysyvät heti automaatisesti, että “entäs lapset?”. Tunsin jopa pienen piston rinnassani, aivan kuin kyseessä olisi suurempikin lasten hylkääminen, vaikkakin tilanne kai kertoi myös aika paljon siitä, miten itsestäänselvää on minun läsnäoloni, mutta ei niinkään puolisoni läsnäolo.

Lauantaina sain tuon huumaavan vapaudentunteen jälleen, kun pakkasin kassini ja lähdin jo varhain aamulla. Edessä kokonainen vuorokausi naisenergiaa, kesäinen sää ja rentoa olemista. Sain sekä aloittaa, että päättää irtiottoni valmiissa aamupalapöydässä ja syödä sekä lounasta, että illallista aikuisten joukossa. Kun sunnuntaina läksimme kotiinpäin, totesinkin, että tuntuu kuin olisin ollut viikon lomalla. Pää oli niin tyhjentynyt arjesta, etten edes jaksanut murehtia kotona odottavaa kaaosta tai mahdollisesti kuolleita kesäkukkiani.

Todellinen yllätys tuli kuitenkin kotiin palattuani. Kesäkukat porskuttivat täydessä komeudessaan ja sisällä kiilsi vastapestyt lattiat. Tavarat olivat ojennuksessa ja kissankarvat jossain muualla kuin valkoisella sohvanpäällisellä. Autoon oli vaihdettu kesärenkaat ja takapenkin hiekkalaatikkokin oli saanut kyytiä. Vielä kun tajusin, että kolmen hengen matkatavaroiden purkamisen sijaan, minulla oli vain omat yöpymistavarani ja pyykkini, viikon loma muuttui oitis kahdeksi viikoksi. Ette tiedäkään, miten ihanalta tuntui palata kotiin! Ja palata siivottuun kotiin!!!

Vielä vuonna 2017 tuntuu, että vanhemmuuteen väsyminen on jonkinlainen tabu. Aina on joku muistuttamassa, ettei turhasta saa valittaa, tai että jollakulla on asiat varmasti huonommin. Ja aivan varmasti onkin! Aina voi asetella kahden ihmisen elämät rinnakkain ja vertailla niitä. Toinen juttu onkin, onko se sitten millään muotoa tarpeellista. Tiedän itsekin, että olen varsin etuoikeutettu, enkä suinkaan luopuisi lapsistani tai äitiydestäni. Rehellistä on kuitenkin myöntää, ettei arki kaikessa kauneudessaan aina anna ihmiselle sitä kaikkea, mitä elämässä tarvitsee. Nimittäin tarvitaan myös se irtiotto, omaa aikaa ja ystäviä.

Voin vaikka vannoa, että sunnuntain jälkeen olen ollut erilainen ihminen. Lapset saivat kotiin levänneen äidin (vaikka äidin yöunet pikkuisen lyhyiksi jäivätkin), ja mies sai kotiin puolison, joka ei naputa ja nalkuta, vaan jaksaa nauraa pikkuisen huonommallekin huumorille. Hassuinta on kuitenkin se, etten ennen sunnuntaita edes itse tajunnut, miten tarpeellinen irtiotto oikeasti oli! Se tuli todellakin yhdennellätoista hetkellä ja palautti elämän raiteille, jotka olin jo ehtinyt unohtaa.

Nyt kun vielä sattuikin niin mukavasti, että kuukausittainen vapaailtani onkin jo heti huomenna, tunnen miltei nuortuvani. Äidin askel on kepeä ja taipuu miltei tanssiksi.

Iloinen, leppoisa ja lehmänhermoinen. Sellainen on äiti, joka irrottautui arjesta.

Save

Tallenna