Varsin laiskanpuoleinen viikonloppu tämäkin, mutta jonkinlainen joulustressi alkaa orastavasti muistuttamaan itsestään. Lahjat on kyllä jotakuinkin hankittu, mutta paketointiakin pitäisi harkita. Se oli vain niin paljon helpompaa kun lapset olivat pieniä. Nykyisin sitä salaista ilta-aikaa ei jää edes joulun alla. Pitää ehkä panostaa aamuahkeruuteen ensi viikolla. No niin, sekin huolenaihe tuli tässä kirjoittaessa ratkaistua. 

Meillä alkaa koti pikku hiljaa muuttua jouluisemmaksi ja onneksi olen vuosien varrella oppinut vähän rennommaksi joulun suhteen. Kunhan on ruokaa, kynttilöitä, kukkia ja suklaata, olen kohtalaisen tyytyväinen. Mitään ihmeellistä joulusiivousta en harrasta, koska meillä siivotaan joka päivä ja joka viikko. Aina jotain, jotta sitä totaalikaaosta ei synny ja se sopii mulle. En halua siivota tuntitolkulla. Varsinkaan ennen joulua.

Kävin eilen ostamassa Sandrasista Skandinaviskin Jul- kynttilän. Sen tuoksu kuuluu mun jouluun. Samasta paikasta on tuo pianon päällä oleva paperikuusi ja kalenterikynttilä, jonka polttamisessa olen muutaman päivän jäljessä, vaikka kuva viime viikolta onkin. Ikkunoissa on tähtiä ja kukkia, ja kuistilla värjöttelee toistakymmentä hyasinttia, jotka pääsevät sisälle jo viikon päästä. Eipä se joulufiilis ihmeempiä sitten vaadikaan. Riisipuuroa, joulumieltä ja rauhallista kotona olemista. Kunhan lahjat on kääritty, joulu saa mun puolesta vaikka tullakin!

Ihanaa Lucian päivän iltaa

Blogi on jäänyt viime aikoina vähän hunningolle, mutta asetan toivoni tammikuulle, piteneville päiville ja lisääntyvälle valolle. Viimeisten viikkojen aikana valoa on ollut tarjolla aika niukasti ja viikonloppujen valoisat tunnit olen käyttänyt johonkin ihan muuhun. Pahoittelut siis tämänkin postauksen erisävyisistä kuvista. Pakeneva valo ja kynttilöiden tuike tekee tepposensa.

Itsenäisyyspäivä on tänäkin vuonna lepoa. En voi väittää, että Linnan juhlien peruuntuminen kauheasti muuttaisi perinteitäni Tässä suhteessa olen jopa vähän epäisänmaallinen. Nimittäin miltei joka vuosi olen tuon tv-spektaakkelin ajan joko valmistellut syntymäpäiväjuhlia tai siivonnut niitä pois. Tänä vuonna juhlat on juhlittu ja järjestetty kahteen kertaan, ja taidan nauttia vapaasta sunnuntaista ihan vain lepäämällä. Pyörittämällä lakanapyykkiä ja sohvalla makoillen. Olen ihan koukussa Kaikenkarvaiset ystäväni sarjan uuteen versioon. Niin ihanan kevyttä, mitä nyt välillä pillittelen ja herkistyn.

Instan stooreissa jo esittelinkin uuden lampaantaljani. Se on tuosta naapurin koulutilalta, ja niin ihanan muhkea ja pehmeä, että sen sisään tekisi mieli kääriytyä. Samasta paikasta on myös kuivakukkakimppu. Niin hassua, että tuokin villitys koki taas uuden tulemisensa, vaikka olen joskus tainnut vannoa, että se ei ole mun juttu. Hillityt värit kuitenkin sopivat tähän vuodenaikaan, hämyyn ja hämärään.

Jonkinlaista äidillistä haikeutta olen tänään kokenut siitäkin, että lastenosaston sijaan pakettiin käärittiin ostoksia miestenosastolta. Hassua, miten oman lapsen kasvaminen on yhtä aikaa helpottavaa, mutta samalla niin kovin kivuliasta. Mukavan juhlahumun jälkeen jäi aikaa pysähtyä miettimään myös niitä haikeuksia, joita vuosien vieriminen tuo mukanaan. Ja myös sitä omaa kasvamista äitinä, vanhempana ja ihmisenä ylipäätään. Sitä, ettei kelloa voi kääntää takaisin, on vain tulevaisuus ja se jatkuva huoli, jota yksikään vuosi ei äidin sydämestä haalista.

Mutta nyt mä taidan liittyä nimpparisynttärisankarin seuraan katsomaan tuntematonta sotilasta. Ehkä usutan hänet myös soittamaan Finlandiaa. Vaikka vain paikatakseni sitä Linnan juhlien aiheuttamaa suvantoa.

Levollista ja tunnelmallista itsenäisyyspäivää myös teille!

En voi väittää jääväni ikävöimään. Marraskuuta siis. Vuosi toisensa jälkeen se koettelee pimeydellään, mutta kuten elämä on opettanut, marraskuustakin selviää.

Huomenna siirrytään joulukuun puolelle, ja vaikka talven ihmemaa on kaukana (ja huomenna ehkä vielä kauempana) joulukuussa helpottaa jo. Mieli saa vaeltaa jouluun ja kaikkeen kivaan mitä siihen liittyy. Sen tietää, että aivan kohta, oikeastaan nopeammin kuin uskoisikaan, elämä kääntyy taas kohti kevättä. Valoa, lämpöä, puutarhajuttuja ja paljaita varpaita. Niitä kohti on aina kiva mennä.

Mutta ensin se joulu. Meillä on kalenteritontut edelleen vintillä, mutta iltapalan jälkeen ne on tarkoitus ripustaa roikkumaan keittiöön. Kävin juuri kaupassa hakemassa täytettä niiden taskuihin ja tunsin sellaisen pienen jouluisen läikähdyksen rinnassani. Se tuntui muuten tosi kivalta. Seuraavat viikot aion omistaa joululle ja siihen valmistautumiselle. Oman (ja ehkä muidenkin) joulumielen kohottamiselle ja kaikelle sille pienelle kivalle tekemiselle, joka tekee joulukuusta just niin ihanan.

Millä mielellä siellä siirrytään joulukuulle?

Lumesta ei ole enää tietoakaan, ja vaikka varastossa odottelee muutama pari erittäin vähän käytettyjä suksia, voisin tyytyä edes pieneen kuuraan ja hentoon lumivilttiin. En vaadi hankia korkeita nietoksia, mutta kevyt valkoinen puuterikerros tekisi tosiaan ihmeitä. Se antaisi valoa ja raikkautta. Puhtautta ehkä ennen kaikkea. Mutta ei auta kuin odottaa lumen uutta tulemista.

Meillä oli eilen siivouspäivä ja samalla nosteltiin hiukan joulua esiin. Tyttöjenpäivä, koska miesväki oli reissussa ja saatiinkin aikaan vaikka mitä. Nyt melkein joka ikkunassa on pieni pala joulua ja valoa, ja koti vaihtoi heti tunnelmaa. Tänään käytiin ystävillä juomassa päiväkahvit ja samalla nautittiin vuoden ekat joulutortut. Nekin on muuten sellaisia, joita olen vasta viime vuosina oppinut syömään. Joskus en voinut sietää ylipäätään mitään voi- ta lehtitaikinaan viittaavaa.

Tänään viikonloppu jatkuu perinteisellä pyykinpesulla, mutta ohjelmassa on myös ensimmäiset piparitalkoot. Kaiken harmauden keskellä joulufiilis syntyy melkein väkisin. Kukapa nyt ei haluaisi piristää pimeää vuodenaikaa.

Vaikka piparintuoksu on aivan mahtava, niin pakko huikata myös tuo meripihkan ja tonkapavun yhdistelmä. Ai että, mutta rakastan tuota mun pari viikkoa vanhaa Klintan huonetuoksua. Voisin uida siinä, niin mielettömän ihana tuoksu se on. Ja vaikka tykkään myös tuoksukynttilöistä, tuo liekitön versio on niin kiva, kun se tervehtii eteisessä heti kotiin tullessa. Ja taklaa muuten tosi kivasti eteisen “muita tuoksuja”. Nimimerkillä teinipojan äiti.

Kamelinselkä on katkaistu ja vuoden harmain päivä on takana. Näin ainakin toivon. Perjantai-ilta meni juhliessa japanilaisittain ystäväporukalla ja eilinen täyttyi harmauden sijaan vaaleanpunaisesta kun juhlittiin 2-vuotiasta kummityttöä. Tänäänkään en ajatellut antaa harmaille ajatuksille kovinkaan suurta jalansijaa, päinvastoin, harmaus saa ihan luvan kanssa luoda hyggefiilistä sunnuntain ylle.

Olen jo tovin kiemurrellut sen kanssa, että mulla ei oikein ole teille mitään ihmeellistä kerrottavaa. Elämä, arki ja viikot jurnuttavat tasaista tahtia. Päivät täyttyvät työstä, lasten harrastuksista, pyykinpesusta ja kaikesta muusta ihan tosi tavallisesta. Joskaan elämäni nyt ei ole koskaan mitään kovinkaan erikoista ollut, mutta kun ei ole tarkoitus muuttaa, remontoida, rakentaa, erota tai lisääntyä, ne sellaiset kuumat perunat jäävät väkisinkin elämättä ja jakamatta. Älkää ymmärtäkö väärin, olen oikein mielissäni siitä, että mitään noista edellämainituista ei ole tällä haavaa tiedossa. Elämä on hyvää just näin. Sellaista, mistä olen haaveillut. Mutta se on tasaista ja ihan tavallista. Ei niinkään otsikoiksi taipuvaa.

Vein perjantaina illan emännälle amarylliksiä ja eukalyptuksia ja pakkohan niitä oli saada myös omaan maljakkoon. Vaikka edelleenkään ei varsinaisesti jouluta, rakastan joulunajan kukkia. Erityisesti näitä lohenpunaisia sävyjä. Ajattelin, että näiden myötä myös se joulufiiliskin voisi löytyä sieltä jostain mielen perukoilta. Ja hei, olen sentään hankkinut jo kaksi joululahjaa ja yhden pikkujoululahjan! Että onhan tässä jo oikea suunta!

Lapset ovat olleet tänään aktiivisina pelireissulla ja tanssiesityksissä. Ajattelin helliä koko porukkaa pannari-iltapalalla. Se on sitä sellaista sunnuntai-illan luksusta tällaisessa ihan tavallisessa elämässä.

Suloista iltaa ja ihanaa uutta viikkoa

 

 

En voi sille mitään, mutta marraskuusta tulee aina mieleen November Rain. Paitsi biisinä, myös sääilmiönä. Pimeä ja sade, loputon synkkyys. Mutta voi että miten ihanaa tuo viime päivien auringonpaiste on ollut. Joskin tänään aurinko joutui sinnikkäästi puskemaan paksun usvaverhon läpi. Mutta olen kiitollinen siitä sinnikkyydestä. Oikeastaan jokaisesta aurinkoisesta päivästä, kirpeästä pakkasasteesta ja kauniista huurteesta, jonka se maalaa luonnon päälle. Kuin sokeria. Olen kiitollinen kaikesta, mikä ei ole sitä marraskuuta, jota inhoan syvästi.

Viime viikkoina syksyn päällä on levännyt myös toisenlainen synkkä verho, mutta sekin laskeutui tänään alas, ja nyt saa kulkea huomattavasti kevyemmin mielin kohti loppuvuotta, joulua ja kaikkea sitä kivaa, mitä elämälle vielä tälle vuodelle on annettavaa. Ja onhan sitä. Vaikka kuinka paljon. ♡

Nyt iltapalapöytään ja sitten aikaisin pahnoille. Huomenna kello taitaakin piristä jo ennen viittä.

 

Tuli sen verran pastellisävyisiä kuvia, että voisivat olla vaikka helmikuulta. Mutta joulua kohti mennään ja ensimmäinen sesonkikukka jo törröttää ruukussaan. En voinut vastustaa lidln amarylliksiä, ja ehkä ihan pikkuisen tuli sellainen joulufiiliksen tapainen, vaikka ajattelin, että tänä vuonna tuskin pääsen edes marraskuussa siihen tunnelmaan. Mutta ehkäpä se tästä. Kun lopettaa joulun ja talven sitomisen yhteen. Nythän siis edelleen osassa koivuja on yhä lehti. Mutta päätin uhmata synkkää syksyä ja kaivaa seuraavan viikon aikana kausivaloja esiin. Paperikukat ja valokranssit ikkunaan, niin eikös se vuoden pimein pätkä ala sillä taittumaan. Ja tsemppaan itseäni ihan jatkuvasti tämän pimeyden ja harmauden väliaikaisuudella. Kyllä se valo taas kohta alkaa lisääntymäänkin. Ja tänään jopa paistoi aurinko!

Helmikuuta, tai oikeastaan kevättä, vastaan puhuvat myös mustat vaatteet. Vaikka en juurikaan tunnustaudu mustan oikeaksi ystäväksi, eletään nyt just sitä vuodenaikaa, kun tuntuu, että mustat vaatteet ajavat kaiken muun eteen ja lähinnä juuri käytännöllisyytensä vuoksi. Ihan joka kurapisara ei näy niin karusti tummalla pohjalla. Tai näin ainakin olen ajatellut.

 Loppuvuoden juhlasesonkiin (pikkujoulut, synttärit ja joulu) on aina vahvasti kuulunut pöytäliinalla peitetty pöytä. Tänä vuonna en taida tohtia peittää meidän uutta ihanaa pöytää millään. Niinkin pieni asia kuin ruokapöydän kansi kuitenkin vaikutti tosi paljon keittiön fiilikseen ja nyt kruusatun joululookin sijaan taidan mennä vähän vähäeleisemmällä tai skandinaavisemmalla tyylillä. Tai katsotaan nyt. Voihan se olla, että jouluna levitän pellavat pöytään!

Tämä viikko on ollut taas niin täynnä ohjelmaa ja omat aivoni käyvät vähän ylikierroksilla, mutta nautitaan nyt siitä kun lapset voivat harrastaa ja urheilla ja elämään mahtuu muutakin kuin suljettuja ovia ja peruttuja juttuja.

Mutta nyt kahvinkeittoon, sillä kohta talo täyttyy naisenergiasta ja toivottavasti myös hyvistä ideoista. Leppoisaa keskiviikkoiltaa.

Vaikka itselläni ei varsinaisesti lomaa olekaan, tämä viikko pyhitetään nauttimiselle, yhteiselle ajalle, ulkoilulle ja sille kuuluisalle ihan vain olemiselle. Jonkinlainen päiväpatikka, leffaillat ja sen lokakuun pullalupauksen lunastaminen on ainakin ohjelmoitu tälle viikolle. Aikataulut ja isompi kiire hellittävät edes joiltakin päiviltä ja sehän mahdollistaa monta sellaista asiaa, jotka arjessa jää väkisinkin tekemättä ja kokematta.  Niin paljon ikävää kuin tuo viime kevät toikin mukanaan, olen taas syksyn tullen kaivannut yhä enemmän ja enemmän sitä yhteistä aikaa ja läsnäoloa, jota kevät antoi. Kaikesta huolimatta koen, että se oli elämäni parasta aikaa ja hitsasi perhettä yhteen tavalla jota ei muissa olosuhteissa olisi ollut mahdollista saavuttaa.

 Lomatunnelmat alkoivat oikeastaan jo viikonloppuna. Eilinen pyhitettiin salibandylle ja välissä ehdittiin myös nauttimaan sunnuntain rauhallisuudesta. Lauantaina sain nauttia siskoseurasta ja lapset serkkuseurasta. Tänä vuonna nämäkin hetket ovat muuttuneet entistä merkityksellisemmiksi. Onneksi syksyyn on suunnitelmissa toinenkin tällainen viikonloppu. Pimeää loppuvuotta kohti on aina mukavampi kulkea, kun tunnelin reunoilta tihkuu vähän valoa elämään.

Viimeisen viikon aikana minulla on ollut hirvittävä tarve järjestellä asioita. Huomaan, että tuo on tapa johon turvaudun aina uuden, jollakin lailla erilaisen tai ehkä jännittävänkin elämäntilanteen edessä tai silloin kun elämä kaipaa erityistä järjestystä. Järjestelemisen ja siistimisen tarve on myös yksi osa syksyistä pesänrakennusviettiä. Siinä samalla kun järjestän ja siivoan kaappeja ja laatikoita, koen että myös pääni sisältö asettuu parempaan järjestykseen. Lauantaina heräsin aikaisin ja hyödynsin lasten vielä nukkuessa aamun ensimmäiset tunnit Lightroom katalogien setvimiseen ja tänä aamuna kävin vaatehuoneen kimppuun. Ihana tunne kun saa jotain konkreettista valmista asiat loksahtelevat paikoilleen myös korvien välissä.

En ole moneen viikkoon neulonut riviäkään ja salaa mielessäni haaveilen, että tällä viikolla ehtisin myös avata neulepussini ja saattaamaan tylsän harmaan kotineuleeni päätökseen. Korissa odottelee nuo ihanat punaiset langat ja niistä olisi kiva saada oversize neule mekkojen päälle puettavaksi. Mutta kaikkea ei voi saada eikä ehtiä, oli loma tai ei.

 

Kaunista uutta syysviikkoa!

Kaivoin aamulla vanhan kirkasvalolamppuni esiin, sillä vaikka syksy edelleen on ihan jees, pimeys ja valon puute tökkii ainakin aamuisin. Olen aamuihminen, mutta en lainkaan kiellä, ettenkö pitäisi enemmän niistä aamuista kun saa herätä päivänvaloon. Kovinkaan tehokas tuo vuosia vanha valaisin ei enää ole, ja olenkin tänään vakavasti pohtinut uuden hankkimista. Sellaisen, jonka lapsetkin voisivat sytyttää aamupalapöytään istuessaan. Väsymys nimittäin tuntuu painavan talon nuorempaakin väkeä. Toisin kuin monessa muussa paikassa, täällä koululaisten syysloma on vasta ensi viikolla, ja koska tässä olisi nyt vielä pari päivää jaksettavana heilläkin, me kömmittiin eilen koko perhe jo ennen ilta kahdeksaa nukkumaan. Jep, ihan oikeasti! Itse voisin mennä nukkumaan vaikka joka ilta tuohon aikaan, jos se olisi mahdollista, mutta tämä kollektiivinen suoritus oli omaa luokkaansa jopa tässä taloudessa, jossa ei normaalistikaan kukuta puolille öin edes viikonloppuna.

Mutta en minä tullut teille meidän perheen uniasioita kertomaan, vaan päivittelemään sitä, että nämä daaliat ei lopu sitten millään! Nyt ollaan jo miltei kuukauden verran viime vuotta pidemmällä ja edelleen daaliat avaavat jopa nuppujaan. Olin ihan ajatellut tehdä teille sen daalioiden nostoa käsittelevän postauksen lokakuun alussa, mutta tässä ollaan edelleen. Ongelma on toki positiivinen, enkä laita yhtään pahakseni, vaikka oman pihan kukkia saisi maljakkoon seuraavankin kuukauden ajan. Onhan tämä silti aika erikoista, ettei yöpakkasia ole vieläkään ollut.

Jossain vaiheessa ajattelin, että ette ehkä jaksa kovin montaa daaliakuvaa enää tämän vuoden puolella, mutta tässä sitä taas ollaan. Vielä kerran tytöt! Ja ehkä toisen ja kolmannenkin. Vannomatta paras.

 

Bonuksena nopea vinkki tiimalasivartalon hankkimiseen: Leveät lahkeet ja suuret olkapäätä! Jossain keskikohdalla on väkisinkin kapeampaa.

Heippa ja uutta viikkoa!

En tiedä onko minussa nykyään jokin vähän vinksallaan, mutta ihan tykkään näistä lonkeronharmaistakin lokakuun päivistä. Ei tarvitse olla niin justiinsa. Lupa olla vähän vähemmän energinen ja ulospäinsuuntautunut. Se on välillä ihan jees sekin, vaikken tästä ehkä pysyvää olotilaa tavoittelekaan.

Mun viikonloppuun mahtui yksi koulutus, ulkoilua, perheaikaa sohvalla, yhteisiä ruokailuja, puutarhatöitä ja pitkät yöunet. Sopivasti vähän kaikkea, joskin eilen oli pakko laittaa perhe kahtia ja lähettää miesväki pelireissuun keskenään, koska korona ja kaiken maailman rajoitukset. Mutta menihän se tyttöjenpäivä niinkin. Sellainen aika täykkäri viikonloppu etten sanoisi. Ja sellaisen jälkeen on kiva aloittaa uutta viikkoa.

Olen saanut jokusen kysymyksen tuosta meidän keittiön pöydästä ja se on tosiaan rungoltaan se sama Ikean pöytä, mikä siinä on ollut jo vuosia, mutta tuo pöydän kansi on uusi. Puu on vanhaa haapalankkua, jonka ystävä höyläsi ja mies nakutteli kannen paikalleen. Pinta käsiteltiin Osmon Topoil öljyvahalla ja sävyllä valkotammi. Tähän sain ohjeet ja vinkit Katilta, joka on näissä jutuissa ihan pro. Ja lopputulos on tietenkin aivan älyttömän ihana ja tykkään pöydästä joka päivä vain pikkuisen enemmän.

Siinä vaiheessa kun pöydän kannen uusimista alettiin miettimään olin oikeastaan jo kerännyt itselleni valtavan määrän inspiskuvia ja niitä sitten mietittiin ja käytiin yhdessä läpi. Oikeastaan haapaan päädyttiin vain koska ihastuin sahalla pitkiin vanhoihin lankkuihin, joita oli projektiin tarpeeksi. Halusin pöydän pinnasta kuitenkin paksua lankkua ohuemman ja luonteeltaan lankkupöytää kevyemmän. Pahin mahdollinen skenaario oli, että meillä olisi keskellä keittiötä jotakin isoa, mikä ulkonäöltään kuuluisi paremmin jonnekin metsästysseuran majalle. Niitä versioita tulikin paljon vastaan googlettamalla vain “lankkupöytä” ja jouduin oikeasti tekemään töitä sen eteen, että sain sen visioni selitettyä myös miehelle. Mutta nyt se on tosiaan jotakin muuta kuin metsästysseuran pirttiryhmä. Pöytä jopa huokuu vähän sellaista japandi-henkeä; rauhoittavaa, luonnollista ja vähäeleistä.

Seuraava projekti voisi olla tuon itse tehdyn sivupöydän kannen uusiminen. Tosin sen suhteen en ole yhtään varma, mitä haluaisin. Olen jopa miettinyt kivitasoa tuohon, jotta saisin samalla kivan leivontapöydän. Mutta tämänkin idean pitää antaa muhia ja hautua!

Mulla on tänään maanantain kunniaksi taas superihana hieronnan jälkeinen olo. Nyt iltapalaksi mannapuuroa voisilmällä ja ajoissa pahnoille. Voisi olla huonomminkin!