Eilen iltapalapöydässä Niilo ehdotti, että muuttaisimme jälleen. Ehdotuksen totaalisen torjunnan jälkeen tajusin, että on kulunut tasan vuosi siitä, kun pakkasimme kimpsumme ja kampsumme kainaloihin ja varastoon, ja lähdimme matkalle kohti “tuntematonta”, eli etsimään uutta kotia. Maaliskuun puolivälissä luovutimme vanhan kotimme uusille asukkaille ja muutamaa päivää aiemmin majoituimme muiden nurkkiin, koska väliaikaisasuntoa ei ollut löytynyt. Käytännön syistä (lähinnä tilanpuutteen ja työmatkojen vuoksi) minä ja Niilo muutimme naapurikaupunkiin vanhempieni luokse, ja mies jäi koiran kanssa tänne omien sukulaistensa hoiviin.
Nyt kun tuo aika on jo takana, siitä on helpompi kirjoittaa myös tänne. Nimittäin valehtelisin, jos väittäisin, ettei se ollut raskasta. Se oli todella raskasta, ja ikävän sekä itkun täyttämää elämää, vaikkakin samalla täynnä unelmia ja haaveita uudesta kodista – juuri sellaisesta meille tarkoitetusta.
Kuukauden erillään asumisen jälkeen yhteinen vuokra-asunto tuntui taivaalliselta. Aika moni pieni arkinen asia tuntui vähäpätöiseltä, ja perhettä sekä parisuhdetta osasi arvostaa täysin uudella tavalla. Teimme muuttoa pääsiäisenä, ja kevät oli käsillä. Lapselle ero omasta koirasta (jota emme voineet asuntoon majoittaa) ja oman pihan ikävöinti oli raskasta. Onneksi kesä ei ollut niitä kauniimpia mahdollisia, se teki pihanpuutteestakin siedettävämpää. Tottumattomana kerrostaloelämään, alkoi asuminen yhteisessä asunnossakin kuitenkin pikku hiljaa tuntua taakalta. Rauhaton meno, pyykinpesun vaikeus ja omien tavaroiden kaipuu täytti mieltä koko ajan enemmän ja enemmän. Kun raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa olin samaan aikaan sanoinkuvaamattoman iloinen, mutta myös huolissani tulevasta; Oma koti oli pakko löytää!
Asioilla on tapana järjestyä, siihen uskoin, ja uskon edelleen. Vain reilu kuukausi positiivisen raskaustestin jälkeen tuijotin taloa, jonka tiesin heti ensi hetkestä lähtien olevan kotini. Istuin tulisilla hiilillä, kunnes nimet olivat virallisesti papereissa ja puhkuin intoa. Syksylle varattu lomamatkakin herätti ristiriitaisia tunteita, mutta onneksi ymmärsin, että edessä on koko elämä, eikä koti katoa minnekään.
Kuvassa kotimme juuri sellaisena, jona sen ensi kertaa kohtasin. “Yhtenä kauniina päivänä se tapahtuu“, oli lause, jota olin hokenut monta kuukautta, ja kun se kaunis päivä vihdoin koitti, tunsin todellista onnea.
Vuoteen mahtui paljon: Vauva, sekä asumista neljässä eri osoitteessa, ja pari viikkoa hotellissa. Siinä on ihan kohtalainen saldo kahdelletoista kuukaudelle. Mutta juureton oloni on muuttunut kotiutuneeksi, ja kaikesta keskeneräisyydestä huolimatta tuntuu, kuin olisimme asuneet täällä jo vuosia. En niinkään usko henkimaailman asioihin, mutta tässä talossa on ehdottomasti hyvä henki, ja kotimme on saanut nähdä paljon hyvää. Onnellinen talo, niin minä asian kuvailisin.
Joten, EI, me emme todellakaan muuta, vaikka se pojan mielestä voisi olla jopa hauskaakin. Seuraavaksi vuorossa on kotiuttaa nyt yli vuoden varastossa lymyilleet huonekalut. Ehkä “vanha herrakin” on aika vihdoin kantaa kotiin!
Tuliaisena Turusta toin paitis uuden, ihanan Evan loihtiman, tukan ja palelevat varpaat (hui miten siellä puhalsikin tänään kylmä viima) myös kivan edun teille blogini lukijoille:
