Viikonlopun juhlinnat ovat jättäneet jälkensä näinkin tottumattomaan reissaajaan. Väsymystä ja hitautta on ilmassa, mutta suokaa se anteeksi, kyllä tämä kai tästä taas tasoittuu, kun arki alkaa rullaamaan. Aiheeseen liittyen, laitan tästä teille jälleen hauskan skaban. En tosin tahdo tarinoita väsymyksestä, vaan päinvastoin; Nyt etsitään niitä ikimuistoisia aamuja!
Olette kenties jo jostakin muusta Indiedays blogista lukeneet Philipsin Wake-Up Light kampanjasta. Sain ilon olla mukana tässä blogiyhteistyössä ja pääsin testaamaan Philipsin herätysvaloa.
Wake-Up Lightissa yhdistyy vanha kelloradiokeksintö ja kirkasvalo, jonka tarkoitus on nostaa vireystasoamme heti aamulla, pimeästä vuodenajasta huolimatta. En tiedä teistä, mutta itse olen käyttänyt kirkasvaloa jo ainakin vuosikymmenen ajan, ja todennut sen hyödyt pimeällä syyssäällä. Ajatus jo heräämisestä valoisaan aamuun herättikin mielenkiintoni oitis.
Olen aamuihminen, olen aina ollut. Nousen mielelläni tunnin pari tarvittavaa aikaisemmin, ja varastan hetken aamusta itselleni. Aikana ennen lapsia, aamuihini kuului liikunta, joko aikaiset lenkit tai vaikka 30 kilometrin fillaripyrähdys. Varsinkin kesäaamuissa on sitä jotakin suurta energiaa, jota ei muuten pysty päivän aikana tavoittamaan. Nyttemmin aamulenkille lähtö on harvinaista herkkua, sillä enhän voi jättää lapsia oman onnensa nojaan. Äitiys on muutenkin vaikuttanut aamuiseen vireystasooni, sillä yöunet ovat olleet katkonaisia jo vuosia herkistyneen äidinvaiston seurauksena.
Vaikka en edelleenkään ole torkuttajatyyppiä, myönnän, että viimeisen kuukaudenkin aikana aamuheräämiset ovat ajoittain olleet jopa tuskallisia. Edessäni onkin parin viikon kokeilujakso, jonka aikana minun tulisi herätä asteittain kirkastuvaan valoon, ja mieleiseeni ääneen, joka valikoituu tietysti lempi radio-ohjelman mukaan. Puolen tunnin aikana, jonka valo herää hiljalleen, myös kehon pitäisi lähettää itse itselleen viesti sarastavasta aamusta. Hhmmm, kuulostaa lupaavalta!
Elämään mahtuu monenlaisia aamuja, hyviä ja huonoja. Joinakin aamuina kuka tahansa aamuihminenkin vetäisi mielummin peiton korviinsa, kuin kohtaisi päivän koettelemukset, mutta onneksi elämään mahtuu muistoja myös hyvistä aamuista.
Itseltäni kysyttiin ikimuistoisinta aamua, jonka olen kokenut, ja mieleeni palautui kirkkaasti aamu tammikuun lopulta 2007. Olin edellisenä iltana nukahtanut vastattuani myöntävästi silloisen poikaystäväni kosintaan ja sopimukseen, että heti huomisaamuna kipaisemme sormuskaupoille. Muistan purevan kylmän pakkasaamun, auton, joka ei inahtanutkaan ja tulipunaiset posket, jotka hehkuivat paitsi kylmästä ja kuumasta, myös onnesta astuessani sisään kultasepänliikkeen ovesta.
Kuten arvata saattaa tuo aamu on muuttanut sen jälkeen monia muitakin heräämisiä. Muistoja väsymyksestä, mutta myös pienten jalkojen tömistyksestä, on mahtunut aamuihini tuon tapauksen jälkeen.
Mutta, nyt kysynkin teiltä tarinoita ikimuistoisimmista aamuistanne!
Paras tarina palkitaan nimittäin samanlaisella Philipsin Wake-Up -valolla! Indiedays kokoaa sivuilleen näitä parhaita tarinoita, ja jokaisessa kampanjassa mukana olevassa blogissa palkitaan yksi kertomus. Voit siis vallan mainiosti osallistua kisaan muissakin kuin tässä blogissa. Vaikka kaikissa, jos niin haluat! Uudessa Kuussa kisaan voit osallistua aina lauantaihin 16.11. asti! Mutta muistakaa, tässä palkitaan niitä parhaita tarinoita, eikä arpaonnella ole osuutta asiaan!
Lisää tietoa Philipsin Wake-Up -valosta löydät Philipsin sivuilta. Ja minä aion myös kertoa teille omia kokemuksiani, kunhan olen päässyt alkuun tässä uudessa tavassa herätä aamuihin. Sormet ja varpaat ristissä, kenties tästä löytyisi se lopullinen pelastus syysväsymykseen!
Oikein mukavaa ja leppoista sunnuntaiaamua teille kaikille!
Ikimuistoisin aamu kuuluu niihin ikimuistoisten hetkien sarjaan joita olen saanut kokea.Elettiin aikaa jolloin elämässämme elettiin rankkaakin muutosten tuomaa aikaa,muutto omaan ensiasuntoon,kihlat ja lapsen syntymä.Ikää tuolloin itsellä vasta 20vuotta.Mieheni lähti armeijaan lapsen ollessa 10pv ikäinen.Minä jäin kotiin.Olin vielä kovin epävarma ja onnetonkin tästä tilanteesta.Paljon oli puhuttu ja hyvin valmistauduttu mutta tilanne jännitti hurjasti nuorta äitiä ja isääkin.Heräsin ensimmäiseen aamuun yksin vauva vierelläni vuoteessa,tunsin siinä hetkessä välitöntä vastuuta,ylpeyttä ja olo oli yhtäkkiä kumman harmooninen.Tajusin ettei meillä ole kiire minnekkään,meillä olisi aikaa tutustua ja harjoitella elämää pienin askelin.Tämä hetki antoi minulle voimaa ja muutti jotakin minussa aivan hetkessä ja sen takia hetki on jäänyt minulle mieleen unohtumattomana.Ei siis mitään erityistä mutta toisaalta jotakin niin merkittävää.
Olin vanhemman siskoni luona yötä hänen ensimmäisessa omassa kodissaan. Heräilimme siskonpedistä hitaasti viettämään yhteistä viikonloppua. Teimme aamupalaksi “hotelliaamiaisen”, jugurttia, hedelmää, pähkinöitä, siemeniä, hunajaa, croissantteja, appelsiinimehua yms. Se oli täydellinen aamu <3
Aamu jonka muistan varmasti aina: Olimme mieheni kanssa juuri muuttaneet yhteen, ystävänpäivä lähestyi ja sydämenmuotoisia Geisha-suklaapakkauksia alkoi näkyä joka kaupassa, KERRAN ohimennen sanoin että olisipa moinen ihana. Ensimmäisen yhteisen ystävänpäivän aamuna herätessäni kävin laittamassa koirilleni aamupalat ja palasin sänkyyn huomatakseni että sydämenmuotoinen rasia oli ilmestynyt tyynylleni, silloin tiesin varmuudella tehneeni oikean valinnan, olimmehan jo päättäneet mennä saman vuoden heinäkuussa naimisiin!
Eilen löysin sun blogin, ja rakastuin täysin !:) Teiän koti on aivan ihana, ja oot todella inspiroiva kaikkine leipomis- ja askartelujuttuineen. SUPER!
Kiitos, Henna!
Ihanaa, kun löysit paikalle ja kiva jos viihdyt! Mahtavaa syksyä sinne!
Kuopuksemme täytti 5 vuotta. Illalla asetimme hänen vuoteensa viereen lahjat. Heräsin siihen, kun alkoi kuulua ääni NAPS , LÄPS, NAPS, LÄPS.. Lapsi tulla napsutteli toivomansa uimaräpylät jaloissaan makuuhuoneeseemme ja nauroi tikahtuakseen.
Unohtumattomin aamu… ehkä aamu kaksi päivää häiden jälkeen. Hääjännitys ja -stressi olivat purkaantuneet, olimme onnellisesti naimisissa ja edessä oli ihana häämatka ja avioliitto. Edes aikainen herätys ei haitannut.
Suurimmat tunteet varmasti liittyvät aamuun 4 vuotta sitten, kun heräsin lapsivedet menoon. Juu, silloin en todellakaan halunnut jäädä nukkumaan!
Muistan motaria pimeässä ajaessamme, että nyt se tapahtuu, enää ei ole paluuta, kohta meitä on kolme! <3
Mieleen jääneitä aamuja on paljon, mutta ensimmäisenä muistin ne aamut, jolloin Eeva-isotäti oli meillä kylässä ja pääsin nukkumaan samassa huoneessa kuin hän. Kun minun oli aika herätä kouluun, hieroi isotäti särkeviä jalkojani ja käsiäni antaen hyvää energiaa päivään.
Tämä rakas, jo edesmennyt sukulainen oli muutenkin oikea aamuihminen ja keksi tapoja tehdä muidenkin aamuista mukavampia: usein hän oli leiponut valkosipulipatonkeja, joiden tuoksuun saimme me muut herätä.
Ikimuistoisin aamu oli kyllä kuopuksen syntymäpäivä
Aamuyöstä alkoi supistella ja muun perheen vielä nukkuessa kellottelin niitä ja viihdyin suihkussa. Lopulta hälytin äitini meille ja ajoimme sairaalaan. Tuleva isoveli jäi jännittyneenä odottelemaan kesäaamun sarastaessa. 45 minuuttia sairaalaan saapumisesta iki-ihana nyytti oli vieressä ja olo mitä onnellisin <3, kun pääsimme tutustumaan uuteen perheenjäseneen 
Niitä on kaksi 18.1.2008 ja 6.2.2013.
Molempina aamuina heräsin huonosti nukutun yön jälkeen sydän täynnä jännitystä ja vatsassa ei perhosia vaan ihan ääriään myöten täynnä vauvaa.
Aamulla tiesin, että muutaman tunnin kuluttua meitä on yksi enemmän. Ensin neljä ja lopulta neljästäkin tuli viisi. Vaikka nykysin haluaisin jäädä useastikin aamulla vällyjen väliin, Pienin nahkavekkari pitää huolen herätyksestä, tällä kertaa uusimmalla lauseellaan: “äitii, lakaaas, tule tänne”. Eihän nyt tuonkaan jälkeen voi jäädä enää nukkumaan <3
Ehkä yksi ihannimmista aamuista on ollut ensimmäinen yhteinen aamu nykyisen mieheni, lasteni isän kanssa. Yöstä meni hyvä pätkä hänen kanssaan jutellessa ja tutustuessa, ja oli ihana huomata, kuinka juttu sujui vielä aamunkin koittaessa, alkoholin haihduttua kokonaan verestä. Monta tuntia juteltiin ja pussailtiin, iltapäivästä vasta noustiin ja mentiin hänen luokseen, jossa teki meille ruokaa :).
Yksi ikimuistoisimmista aamuista oli toukokuun 14 päivä, oli toisen tyttäremme keisarinleikkauspäivä. Aamulla 6 aikaan heräillessäni katselin miestäni ja viisivuotiasta tytärtäni joka sängyssämme nukkui tuona yönä ja ajattelin kuinka onnekas olenkaan. Tuon aamun jälkeen oli kolmesta tullut neljä <3
Neljä vuotta sitten jo aikaisin aamulla (tai oikeastaan koko yön) valvoin ja katsoin pientä ihmettämme. Syntymäpäivänäni syntyi vuosia odotettu ja jo toivottomastikin toivottu kolmas lapsemme. En uskaltanut ummistaa silmiäni, niin epätodelliselta tilanne tuntui. Hän oli vihdoinkin siinä. Tuoksui vastasyntyneelle ja tuhisi. Sydämeni täytti rakkaus ja kiitollisuus. Meidän pieni suuri ihmeemme.
Rippikouluikäisenä aikainen herätys oli suunnilleen pahinta mitä tiesin. En siis juuri hyppinyt riemusta, kun äiti kävi minut sunnuntaiaamuna herättämässä; lähdettäisiin yhdessä kirkkoon ja saisin ensimmäisen merkinnän rippikoulua varten. Matelin sängystä suihkuun ja ihmettelin vähän mihin äiti oli mennyt, kun häntä ei näkynyt. Suihkun jälkeen avasin vanhempien makuuhuoneen oven, koska tarvitsin huoneesta vaatteita. Äiti oli nukkumassa ja myös isäni heräsi tulooni. “Mitä ihmettä sinä teet tähän aikaan ylhäällä?” “Miten niin, sinähän kävit juuri minut herättämässä?” “Tyttö rakas, kello on vasta kuusi, mene takaisin nukkumaan!” Ja niin minä menin, tukka märkänä ja hämilläni takaisin sänkyyn ja heräsin parin tunnin päästä, kun äitini tuli oikeasti minua herättämään. Taisi vähän jännittää, että kuinka ehdittäisiin kirkkoon, mutta hyvin ehdittiin
veikkaan silti, että herätysvalo olisi kylmää suihkua hellävaraisempi tapa herätä, joten pidetään peukut pystyssä 
1.1.2005 sanoimme puolison kanssa toisillemme tahdon oman kodin olohuoneessa. Hääyön vietimme Yöpuu-hotellissa Carl Larssonin tyyliin sisustetussa huoneessa. Aamupalan/brunssin puoliso oli tilannut saunaosastolle, poreammeineen, kynttilöineen ja saunoineen. Sen aamun en olisi haluunnu loppuvan koskaan.
Ensimmäinen aamu poikani kanssa, kuuntelin hänen hengitystään ja mietin mitähän unta hän näkee. Ensimmäinen aamu mieheni kanssa, en malttanut nukkua koko yönä, koska olin niin onnellinen. Olin löytänyt rakkauden.
Kesälomien ensimmäiset aamut, kun lähdimme ukkini ja mummini kanssa Lappiin mökille. Jo ennen auringonnousua istuimme autoon ja odotimme malttamattomana tulevaa lomaa ja mummin tekemiä eväsleipiä!
Muistan sen arkiaamun kuin eilisen. Uni painoi vielä silmissä. Tänään teen sen taas, olin niin päättänyt. Sydämeni lyönnin tihenivät.. Mikä energiaryöppy kulkikaan tuolloin lävitseni, kun tuijotin niitä kahta ihmeellistä viivaa. Kömmin nukkuvan aviomieheni korvan juureen ja kuiskasin “Sinusta taitaa tulla isä.”
Tämä kokemus ei ole iloinen kokemus eli tuskin voi olla paraskaan, mutta.. Kesäloma parhaimmillaan, perheen kanssa reissussa, uusi pieni ihme tulossa ja kaiken piti olla hyvin. Edellisenä päivänä alkoi jo tuntua, että kaikki ei ehkä sittenkään ole ihan niin kuin pitää ja kun seuraavana aamuna heräsin melko huonona vieraan sairaalan heräämöstä, tiesin että kaikki ei tosiaankaan ollut ollut niin hyvin kuin luulin ja emme koskaan saaneet sitä pientä ihmettä syntyväksi tähän maailmaan. Sitä aamua en tule unohtamaan koskaan ja on kyllä omalla karmivalla tavallaan yksi ikimuistoisimpia aamuja. Kuinka elämä pysäyttää ajattelemaan, kuinka se voi pysähtyä hetkessä ja romuttaa kaiken tutun ja turvallisen.. Kaikki ei vaan aina mene niin kuin itse ajattelis ja haluais.
Ehottomasti ikimuistosin aamu oli kohta 8 vuotta sitten talvella, kun tein ensimmäisen raskaustestini ja se oli positiivinen! Se olo oli jotain niin käsittämätöntä, siinä mentiin läpi koko tunteiden kirjo noin viidessä minuutissa, ja aivan hetkessä, vielä testitikkua tuijottaessa ajatus juoksi ajassa eteenpäin ja järjesteli mielessään koko elämän uuteen uskoon. Ja niinhän se elämä meni, aivan uusiksi, mullinmallin. Hyvällä tavalla sillä kertaa.
Yksi mieleen jääneistä aamuista on varmaan se kun heräsi aamulla ja mies oli kosinut illalla juuri ennen nukkumaan menoa. Aamuvuoroon ei olisi millään malttanut lähteä
Ikimuistoisen aamun koin noin vuosi sitten, kun yritin järjestää mieheni ensimmäisen isänpäivän kunniaksi loistokkaan aamiaisen täytekakun kera. Kakkupohjat olin tehnyt edellisenä päivänä, mutta täyttäminen ja koristelu jäivät aamuun. Yritin vatkata kermaa huutava vauva kainalossani ja aloin pikkuhiljaa ärsyyntyä. Kamelin selkä katkesi kun hillopurkki putosi ja särkyi lattialle. Miesparka sai kaikkea muuta kuin iloisen herätyksen. Onneksi keksimme lähteä läheiseen hotelliin hienolle aamiaiselle, ja nyt olen päättänyt etten ota enää liikaa stressiä isänpäivästä.
Elän ikimuistoisia aamuja arjessa yhtenään. Mieheni on aamuvirkku ja heräilee tyttömme kanssa joka aamu jättäen minut aamuntorkun nukkumaan. Rakkautta jos mikä. <3
Ikimuistoisin aamuni on ollut kesällä 2010, jolloin sain tekstiviestin, jossa kerrottiin pääsystäni opiskelemaan hakemaani alaa korkeakouluun. Sinne pääseminen ei sinänsä ollut se suurin unelmani ja elämän mullistava asia, mutta se kaikki, joka on tullut opiskelun ohessa. Uudet ystävät, poikaystävä, uusi kaupunki, uusi koti. Näin valmistumisen kynnyksellä alavalintakin on alkanut vaikuttaa paljon paremmalta, kuin alkuvaiheessa.
Monesti mietin miten erilaista elämä olisikaan, jos en sinä aamuna olisi sitä tekstiviestiä saanut.
Ikimuistoisin aamu on hääpäivämme jälkeinen aamu. Häät olivat venyneet ja vasta aamutunneilla raahauduimme hotelliimme. Mieheni oli järjestänyt häämatkan, joka yllätys alkoi jo samaisena aamuna klo 6 lentolentälle menolla. Siinä alkoi yhteinen taipaleemme lyhyillä yöunilla. Onneksi emme sentään myöhästyneet koneesta… Sekin on jo yhdessä koettu =).. Nyt jälkeenpäin katsellen jokainen yhteinen aamumme on ollut ikimuistoinen.. Minä aamuvirkkuna ja mieheni aamutorkkuna. Huumorilla olemme selvinneet =) ja nyt odotamme duon muuttumista trioksi =)..
Kolmekymmentä vuotta sitten se tapahtui. Äitienpäivänä, ollessani n. kymmenen vuotias. Vanhempani olivat remontoineet vanhaa rintamamiestaloa, johon meidän oli tarkoitus muuttaa muutaman viikon kuluttua. Rivitalokoti oli myyty ja tavaroita viety “uuden” kodin vintille. En ikinä unohda sitä aamua. Ukkini soitti ovikelloa ja kertoi tapahtuneesta. Uusi koti oli palanut lähes kokonaan. Liekit olivat näkyneet usean kilometrin päähän ja lähitalot evakuoitu. Ja minä, tuo pieni tyttö, itkin leikkikoiraani Benjamia, joka paloi talossa. Muistan sen niin selvästi. Uusi koti nousi vanhan tilalle ja pääsimme muuttamaan noin vuoden päästä tapahtuneesta.
Juhannuspäivän aamuna istuin sivuovemme portailla ja seurasin kuinka aurinko nousi ja ajoi aamukasteen ja kylmän sumun pois.
Veljen perhe oli meillä juhlimassa juhannusta ja me aikuiset emme olleet nukkuneet koko yönä… Luontokin heräsi ja yön hiljaisuus väistyi. Seurailin auringonsäteitä puiden lomasta ja lähdin sitten viimeisenä nukkumaan hetkeksi, ennenkuin serkukset heräisivät (ja herättäisivät tietenkin äidit) taas uuteen kesäpäivään…
Toinen lapsemme oli syntynyt terveenä täysiaikaisena poikavauvana -mutta kuolleena. Elimme kuin sumussa, josta ei päässyt eroon. Aamulla sängynpäähän tepsuttivat kuitenkin enkelin kaksivuotiaan isosiskon pienet pulleat jalat. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuului: “Kuokaa.” Prinsessamme ja päivänpaisteemme siinä pyyteli aamupalaa ja samalla kiskoi vanhempiaan takaisin elämään. Vähä vähältä sumu alkoi helpottaa, mutta ilman tytärtämme emme olisi jaksaneet!
Ikimuistoisin aamu taitaa olla hääpäivän jälkeinen aamu. Herätys hotellihuoneessa ja edessä matka lämpimiään oman rakkaan puolison kanssa. Ilmassa oli jännitystä ja onnea.
Oli sunnuntai, ja olin pitkän työpäivän jälkeen saanut pomoltani pyynnön mennä juoksemaan työasioilla hänen puolestaan varhain seuraavana aamuna, vaikka minulla olisi kuulunut olla vapaapäivä. Murisin poikaystävälleni asiasta, ärsyyntyneenä siitä että joutuisin vasten suunnitelmiani pomoni juoksutettavaksi. Herrantähden, minullahan olisi kuulunut olla vapaapäivä! “Hei, mitäs jos leikittäisiin huomenna että on lauantai,” poikaystäväni ehdotti. “Herätään yhdessä vähän aikaisemmin, niin että ehdimme syödä aamupalaa yhdessä ja katsoa samalla pätkän elokuvaa – ihan niinkuin lauantaisin!'” Ajatus oli niin hullunkurinen ja ihana yrityksessään piristää minua, että paha mieleni kaikkosi sekunneissa ja suostuin ehdotukseen hykerrellen. Maanantai-aamuna heräsimme siis yhdessä aivan liian aikaisin ja toivotimme toisillemme hyvää lauantaita. Söimme munakasta ja laitoimme “Stand By Me”-leffan pyörimään. Se oli hyvä aamu se!
Siitä päivästä tuli viime kuussa 6 vuotta ja edelleen sen ajattelu saa onnenkyyneleet aikaan.
Heräsin seitsemältä kun joku hakkas ulko-ovea, mies kehotti mua menemään avaamaan mutta suutuin hänelle ja sanoin ettei naiset avaa ovea jos siellä on joku tähän aikaan lauantai-aamuna!! Mies joutui lähteä avaamaan ovea ja kohta makkariin pöllähti 2 kaasoistani, oli mun polttaripäivän aamu! Täydellisen jymäytetty ja yllätetty olo!
Sain tunnin aikaa valmistaustua ennenkuin upea maasturi haki mut hotelliaamiaiselle. Se päivä oli yks elämäni parhaimmista, kaikki rakkaat ystävät oli paikalla muas vastassa siihen aikaan aamusta ja päivä oli täynnä ihan mahtavia juttuja kuumakivihieronnsta valokuvaamo käyntiin ja illan kruunas tietysti hyvä ruoka, saunatilat ja viimeinen tyttöjen ilta baarissa neitinä ennen rouviintumista
Täydellisin aamu tähän astisessa elämässäni oli vain viikko takaperin. Mies tuhisi sängyssä vieressäni. Kuuntelin hänen hengitystään tovin, ja mietin, mihin olin herännyt. Ehkä sateen ropinaan. Pikkuiset vesipisarat pomppailivat lasiin ja ikkunalautaan pitäen hempeän plompsahtelevaa ääntä. Verkkaisesti ikkunaa pommittavat molekyylit. Mutta sitten tajusin, etten minä sateen ropinaan ollut herännyt – olin herännyt nipistykseen mahassani. Olin päättänyt tehdä raskaustestin, elleivät kuukautiset pian alkaisi. Ja jos ne alkaisivat, tulisi minulle itku. Niin kovasti ja hartaasti uusi pikku ihminen olisi tervetullut minun ja mieheni elämään. Tekemään meistä perheen. Peiton alta pois kömpiminen oli vaikeaa. Tuskaisaa jokaisella varpaisillaan kylmällä lattialla hiivityllä askeleella, ettei mies heräisi keskellä aamuyötä. Eihän kello ollut vasta kuin neljä. Tihrustin itkua matkalla vessaan – vatsaan jomotti, nyt ne kuukautiset siis alkoivat. Olisin vain halunnut takaisin lämpimään sänkyyn, kuuntelemaan vesipisaroiden tanssahtelua, ja unohtaa tämän nipistelyn vatsassani. Väistää ikäviä uutisia. Mutta yllätys oli suuri, kun mistään kuukautisista ei ollut tietoakaan. Räpyttelin silmiä vessan loisteputkivalossa ja koitin salaman nopeudella saada kaivettua kaapista raskaustestin. Taisi tippua puuterirasia laattalattialle ja muuttua irtohiekan kaltaiseksi läjäksi varpaideni viereen, mutten välittänyt. Testi löytyi, ja pian jännäsinkin tuloksia itsekseni kylppärin lattialla hermokimppuna mittaillen etäisyyttä ovelta pyykkikoneelle. Elämäni pisin minuutti. Ja sieltä ne tulivat: kaksi viivaa. Positiivinen. Raskaana. Paksuna. Odottavana. Äitinä. Minusta tulisi äiti. Kipitin mieheni viereen takaisin sänkyyn ja kuuntelin vielä kaksi tuntia vesisadetta makuuhuoneemme ikkunamme takana, ennen kuin mieheni kello soi, ja pääsin pomppimaan sängyllämme riemusta kuin kolme-vuotiaat. Se on ehdottomasti elämäni paras aamu. Vedisade alkoi kuulostaa entistäkin kauniimmalta, melkein kuin taustamusiikilta oman elämäni ihanimmalla hetkellä. Äiti. Maailman nätein sana.
Olen itse tosi huono aamuihminen. Useimmiten kärttyisä. Syksyn pimeät aamut vielä kello kuuden aikaan ei tuo helpotusta herätykseen ollenkaan. 6kk vanha esikoiseni herää lähes minuutilleen klo 6 ja itse yritän vängätä tuttia suuhun, että nuku nyt vielä edes hetki, mutta iloinen kujellus ei siihen lopu ja muuttuu lopulta itkuksi, että “äiti,noustaan jo!”
Ennen sain nukkua pitkään ja viettää rauhallisia aamuja, mutta kaikki muuttui sinä yhtenä päivänä. Olin edellisenä päivänä synnyttänyt esikoistani reilu 30 tuntia, mutta olo oli silti virkeä, kun aamulla heräsin katsomaan vastasyntynyttä vauvaa vieressäni, joka kovasta yrityksestä huolimatta ei saanut silmiään auki, vaan räpytteli niitä hiljalleen epätoivoisesti leväten sylissäni. Sain hetken napattua kännykällä videolle ja lähetin sen kotona “nukkuvalle” miehelleni toivoen, että hän olisi ollut paikan päällä jakamassa aamun kanssamme. Onneksi voin edelleen palata videon kautta siihen kauniiseen aamuun.
-Sarahoo
Ikimuistoisin aamu: tällä hetkellä tulee ensimmäisenä mieleen huhtikuinen aamu muutaman vuoden takaa. Aamuvuoro ja kello herätti 5.30. Nousin heti sängystä, kuten aamuvirkkuna yleensäkin. Menin vessaan ja ajattelin, että tuntuupa oudolta, pyörryttää. Ehdin ajatella sen verran, että tarvitsee jotenkin huutaa, että puoliso herää.
Ja niinpä seuraavaksi havahdun (siis pyörtymisen jälkeen) siihen, että puoliso läpsii kasvojani ja toistelee nimeäni ja kyselee olenko kunnossa.
Siitä lähdettiin sitten ensiapuun ja muutama tikki tuli otsaan, puista kynnystä vasten olin onnistunut sen kopauttamaan.
Mutta keväisestä aamusta jäi ainakin muistot ja pieni arpi otsaan. Tämän jälkeen olen osannut nousta hieman rauhallisemmin sängystä.
Muita ikimuistoisia aamuja odotellessa.
Olen kasvanut sijaislapsena isovanhempieni luona aina lukioikäiseksi saakka. Nyt jo edesmenneellä papallani oli tapana herättää minut aamuisin hyräilemällä ensin hiljaa (murteella) “ny on jo aamu, herääätyyys” ja “keittiösä ois kahavia ja puurua tarijolla”, mutta minä joka en ole valitettavasti perinyt sukumme aamuvirkkujen geenejä, jatkoin yleensä sikeästi unia, kunnes lopulta heräsin karjahdukseen “vieläkö sielä sängysä maataan?”
Aamu-unista lukiolaista ei tämä aina jaksanut huvittaa, mutta nykyään muistelen sekä hymyssä suin, että kyynel silmäkulmassa papan omalaatuisia aamuherätyksiä. Ja ajatella miten minua on pidetty kuin kukkaa kämmenellä, kun olen saanut aina mennä valmiiseen aamupalapöytään! Ikimuistoisia aamuja siis <3
jolielaide00@gmail.com
Tunnustaudun myös aamuihmiseksi! Aamut on parhaita, vaikka tähän aikaan vuodesta ja vauvaperheessä herääminen ei ihan helppoa aina ole.
Mulle tulee mieleen useitakin ikimuistoisia aamuja :). Yksi näistä sijoittuu teiniaikoihin. Kavereiden kanssa haastettiin toisemme tekemään 40km lenkki yöllä. Tuon tapahtuman ikimuistoisuus liittyy paremminkin yöhön, mutta varmaan osaat kuvitella, että aamu tuli tarpeeseen, ja nukkumaan pääseminen ei muulloin ole tuntunut yhtä ihanalle
Kylläpä näitä lukiessa tuli kyynel silmään ilosta ja surusta. Olen itse aikamoinen aamun torkku ja opettanut saman tavan nuorimpaan 2-vuotiaaseen, joka tänäkin aamuna sanoi haluavansa viekkuun, vaikka päiväkotiin piti lähteä. Pieni hetki sängyssä piti yhdessä makoilla ja aamulle sai hyvän alun <3
Ikimuistoisin aamu oli vuonna 2008 kun esikoispoikamme syntyi. Olimme menneet sairaalaan aamuyöllä ja pieni ihana poika syntyi ennen seitsemää aamulla. Koko yön valvomisesta huolimatta ei väsyttänyt vaan pieni ihme oli jotain pakahduttavaa ja liian suurta ymmärrettäväksi. Oli kevään ensimmäinen päivä, aurinko paistoi, räystäät tippuivat ja kätilöopiston huoneesta ulos katsellessa tuntui kun olisin ollut omassa pienessä maailmassa ihanan pienen vauvan kanssa <3 Sitä muistoa yritän vaalia ja miettiä silloin kun aamut on vaikeita ja lapset sekä äiti kiukuttelee, koirat on kuraisia ja ulkona sataa vaakasuoraan.
Kiitos Emilia myös tällaisen "mainostamisesta". Jos onni ei tällä kertaa suosi, niin tällaisesta voisi olla apua niihin synkeisiin marrasaamuihin. En ole asiaa aiemmin ajatellut, mutta nyt kun on itse palannut töihin ja aamuisin on vaikea nousta, tämä tosiaan voisi jopa toimia!
Onpa täällä koskettavia tarinoita! Omaksi tarinakseni valitsen ihanien vauvamuistojen sijaan muuttojutun:
8 vuoden cityasumisen jälkeen muutimme pikkuisen perheeni kanssa takaisin maalle, rivitaloasuntoon pellonreunaan. Ensimmäinen yö oli sujunut kotoisasti, mikä oli yllättävää aikaisemmat muuttotuntemukseni muistaen. Aamulla availtiin uusiin maisemiin tutustuen verhoja, ja heti ikkunan takana takapihalla pöristeli kunnon junttitraktori leikaten nurmikkoamme. Etupihan ikkunassa puolestaan jolkotteli hevonen.
Vaikka uusi kotikaupunki oli vieras, näkymät olivat niin kaipaamani kotoisat, että meinasin ihan pakahtua ja tikahtua.
En ole luonnostaan aamuvirkku, mutta haluan herätä kohtuullisen aikaisin, jotta voin hyödyntää päivän tehokkaasti.
Paras ystäväni on puolestaan aina ollut todellinen aamuvirkku ja herännyt aina erittäin aikaisin. Viikonloppuisin ja lomillakin jo seitsemän aikaan.
Ollessamme lapsia ystävälläni oli tapana soittaa yhdeksltä ja pyytää minua ulos leikkimään. Minua harmitti, koska ise olin hädin tuskin herännyt silloin.
Eräänä kesäaamuna heräsin kuitenkin täysin pirteänä jo puoli seitsemältä vanhempien lähtiessä töihin. Olin ikionnellinen aikaisesta heräämisestä ja tehtyäni aamuhommat päätinkin soittaa ystävälleni, ennen kuin hän ehtisi ensin. Kello oli juuri ja juuri seitsemän. Puhelimeen vastasi sikeästäunesta herännyt ystäväni isä. Hän kertoi ystäväni vielä nukkuvan, eikä vaikuttanut olevan kovin iloinen siitä, että olin herättänyt hänet.
Tämän jälkeen sovimme, että annetaan toisen tehdä aamutoimet rauhassa ja soitellaan vasta puoli kymmenen jälkeen.
Tämä sääntö pätee edellenkin, yli kymmenen vuoden jälkeen.
Onko tämä silloinen poikaystäväsi nykyisesi?
Kyllä vain! Ajattelin, että tiesittekin asian, mutta hyvähän se on varmistaa!
Aivan!
Ihana juttu.. En ollut varma niin kysäisin
Itse nukun lähes joka yö todella huonosti – öisin tulee herättyä usein ja uni on melko katkonaista. Tämän takia aamuisin on vaikea nousta ja helposti tulee valittua se pehmeä, lämmin sänky kuin arjen askareet ja vaatimukset. Hyvin nukutut yöt ovatkin aikamoista luksusta itselle.
Kuitenkin, eräs tietty tällainen aamu on jäänyt mieleen. Olimme poikaystäväni kanssa viettämässä vuosipäivää Tallinnassa ja olimme varanneet kylpylähotellin tarkoituksena rentoutua. Päivä kului shoppailemalla, ilta kylpylästä ja erilaisista saunoista nauttien. Koko päivän kruunasi se, kun poikaystävä kosi kyseisenä iltana. En voi edes kuvailla seuraavaa aamua sopivin sanoin, niin mahtava tunne oli herätä rakkaan vierestä ja ilosanoman olisi voinut huutaa vaikka koko maailmalle. 
Päätin lähestyä parhain aamu aihetta hieman eri näkökulmasta kuin muut, sillä joka aamu olen kiitollinen siitä että olen terve ja elämäni peruspilarit ovat kunnossa eikä minulla ole sen suurempia murheita.
Minun parhain aamu olisi ehdottomasti kesäloman ensimmäinen aamu ja parhainta olisi, jos silloin olisi vielä kesämökillä. Kuvitellaan kesäkuun viimeinen viikko, kesäloma alkaa, olen matkannut edellisenä iltana mökille ja sitten nostanut tavarat autosta kesämökillä olevaan pikkumökkiin. Herään aamulla lintujen viserrykseen ja ihanaan auringon valoon, joka tulvii mökkiin pienestä katon rajassa olevasta ikkunasta. Kuulen pihalta koirien haukuntaa ja auton ääniä. Hieman kaueampana järven laineet liplattaa ja odottaa ensimmäisiä uskaliaita uimareita pulahtamaan raikkaaseen veteen. Makaan sängyllä ja rakastan sitä kiireettömyyden tunnetta. Ei ole kellonaikaa, jolloin pitäisi nousta vaan voin jäädä makaamaan sänkyyn pitäen silmät vielä kiinni. Tämän hetken jaan tietenkin oman poikaystäväni kanssa, jonka kanssa pahimman aamuväsymyksen jälkeen nautitaan ihana, kiireetön aamiainen luonnon helmassa.
Käännyn vuoteessani kyljelleni ja jotain painaa vasten kylkeä. Kovaa ja tahmaista samaan aikaan. Unenkin läpi se vain painaa ja kiskoo minut hereille itsevarmoilla otteillaan. Havahdun ja kiskaisen tutin kylkeni alta pois. Väsyttää. Yöllä on taas valvottu kahdestaan pienen korvakipupotilaan kanssa. Kahdestaan valvottiin ja ihmeteltiin miksi uni ei tule, vaikka lääkkeenkin olisi jo pitänyt vaikuttaa. Toisella puolella vuodettani nukkui sillä välin toinen poika, pieni vielä hänkin.
Nyt nämä kaksi puuttuvat sängystäni ja tokkuraiseen mieleen palaa hetki, jolloin aamun ensi tunteina lupasin kahdelle pienelle sielulle nousta ylös. Äiti torkkuisi vielä ihan hetken. Pikkuisen vain. Menkää vain leikkimään. Hetkessä olenkin kunnolla hereillä. Mitä ihmettä nuo kaksi kekseliästä pojan viikaria ovat saaneet aikaan tällä välin? Soimaan itseäni ja pomppaan ylös sängystä.
Oven avattuani voin heti huokaista helpotuksesta. Olohuoneesta kantautuu naurun kiherrys ja lelujen kolke. Matkalla katsomaan pikkuisia napsautan keittiössä uunin päälle laittaakseni lämmintä sämpylää tulemaan sunnuntain kunniaksi. Olohuoneessa minua odottaa komea näky: esikoinen heittelee legopalikoita isosta laatikosta yksi kerrallaan ilmaan pienemmän nauraessa makeasti. Sitä on edeltänyt edellinen lelulaatikko. Koko olohuoneen valtaa sikinsokin pomppivat palikat. Huomenta. Jatkan matkaa vessaan, jossa odottavat jäljet kertovat minulle, että aamupissalla on käynyt joku muukin. Vessapaperirulla on kasteltu ja siitä on revitty palasiksi märkää paperia. Sitä on liimailtu ympäri vessaa, seiniin, saunan oveen, pytyn kylkeen.
Nyppiessäni irti märkiä klönttejä haistan palaneen käryä. Konkreettisesti. Keittiössä minua odottaa uunissa paistuvat kirjainmagneetit. Olisihan se kannattanut katsoa ensin uuniin, ennen sen päälle laittamista.
Istun itkuun purskahtamaisillani olohuoneen nojatuoliin. Sotkemiseen kyllästyneet kaverukset kiipeävät molemmin puolin syliin. Siihen ne tulevat, lämpimät. Aurinko heijastaa seinille raitoja sälekaihtimista. “Akastan sinua”, tuumii kuopus – ensimmäistä kertaa ikinä.
Kyllä me selvitään. Vaikka ollaankin kolmestaan. Ollaan sentään yhdessä.
Parhaat aamut on ollut varmaankin mökillä kun herää hyvin nukutun yön jälkeen auringon paistaessa silmiin, lokkien kirkuessa ja tietää, että tulee aurinkoinen hellepäivä ja kahvi tuoksuu. Tai lapsena muistan kun heräsi ja aukaisi silmät ja ensimmäinen näky oli ikkunan edessä kaunis joulukuusi ja ikkunan takana satoi lunta.
Minun ikimuistoisin aamuni on aamu erään rankan sairaalassa teho-osastolla vietetyn yön jälkeen. Meidät hälytettiin keskellä yötä puhelinsoitolla sairaalaan, sillä rakasta perheenjäsentämme elvytettiin. Takana oli aiemmin jo vakavia tapahtumia ja tilanne oli melko onneton. Istuimme kolkoilla sairaalan käytävillä ja odotimme tultitolkulla tietoa mitä tapahtuu. Se talvinen pakkasyö kuitenkin hiljalleen taittui valoisaan ja aurinkoiseen aamuun ja elvytys onnistui, vaikka toivo oli jossain vaiheessa jo melko lopussa. Aamun tullen helpotus oli suuri, vaikka tilanne oli edelleen vakava. Mikä tärkeintä, aamuja on tuon tapahtuman jälkeen tullut koko perheelle jo satoja ja toivottavasti tulee tuhansia lisää. Mieleen on jäänyt parhaiten juuri se kirkas talviaamu, että aurinko paistoi ja koko perhe oli yhä kasassa.
Yksi mieleen painuneista aamuista tapahtui vuosia sitten. Töihin oli mentävä kahdeksaksi, oli talvi ja herätys 6.00. Väsytti, mutta ei auttanut ja selviydyin bussipysäkille ajoissa. Kuinka ollakaan sattui olemaan bussilakko ja siellä 25 asteen pakkasessa odottelimme muiden työmatkalaisten kanssa bussia lähes tunnin. Kun yksi bussi viimein saapui, ahtautui koko tönkköjengi onnellisena bussin uumeniin. Koko työpäivä sitten sulateltiin jäätyneitä jäseniä…
Ikimuistoisia ovat ne aamut kun saan herätä omasta sängystä pelkän puolison kanssa. Tätä on tapahtunut viimeisen kahdentoista vuoden aikana noin viisi kertaa
Tämä aamu oli 90-luvulla. Olimme tavanneet mieheni kanssa puoli vuotta aiemmin, ja oli syntymäpäiväaamuni. Romanttisesti mies herätteli minut ja antoi pienen, kultaiseen Caratia -paperiin käärityn paketin. Olin onneni kukkuloilla, mielessäni arvailin olisiko paketissa ehkä rannerengas tai kaulakoru… Varovasti avasin paketin miehen seuratessa innoissaan vieressä. Ja mitä paketista paljastuikaan; harmaa muovinen Citizen -merkkinen herätyskello! Mies järkevänä insinööriopiskelijana oli pannut mieleensä kun olin aiemmin maininnut etsiskeleväni uutta herätyskelloa. Mieleistä vain ei ollut tullut vastaan ja mies ehti ensin. Nyt tälle jo nauretaan mutta meni siihen muutama vuosi. Edelleen mies harrastaa järkilahjoja mutta olen siihen lähes 20 yhteisen vuoden aikana jo tottunut
Yksi juhannus nuoruudesta tulee mieleen näistä muistettavista aamuista, olimme silloisen poikaystävän kanssa (nykyinen puoliso) viettäneet juhannusta kaupungissa kaksin, lainanneet läheiseltä R-kioskilta filmin, katsoneet sen ja valvoneet lähes aamuun asti. Heräsin, kello näytti kuutta, minulle tuli hirveä kiire, filmi olisi pitänyt palauttaa jo kuudeksi, kävin suihkussa, puin ja lähdin kipittämään kioskille. Kioskin ovi oli lukossa, ei ketään missään…. Menin filmeineni takaisin kotiin ja herätin toisenkin puoliskon selvittämään, että onko nyt aamu vai ilta :D. Kelloista ei saanut selvää, tuohon aikaan ei vielä
Ollut kännyköitä, mutta onneksi fiksu puoliso keksi, että katsotaan mitä videon kello näyttää, se kertoisi onko ilta vai aamu, no videon kello näytti aikaa 06.00. Kömmimme takaisin nukkumaan ja palautimme filmin vähän myöhemmin :).
Tämän jälkeen on ollut monta monituista ihanaa aamua, jokaisen lapsen syntymäpäivän aamu ja sitten tietysti noiden lasten juttuihin herääminen.
Tämä eräs (aamu)yö on jäänyt mieleeni.Oli jo aiemmin sovittu että kun siskoni menee synnyttämään hän tuo muut lapsensa meille hoitoon.Ja niinhän siinä yksi yö kävi,että ihanat kullannuppuset tuli hoitoon ja täysin hereillä hekin, mikä jännityksen sekainen yö tuo olikaan,kun odotettiin josko vauva syntyisi.Silloin meni itseltäkin väsymys hetkessä ohi!
Ehdottomasti mieleenpainuvin aamuni on ollut yläasteen ysiluokan kevätjuhla-aamu. Olin edellisenä iltana ihan tohkeissani tulevasta aamusta, sillä yläasteelta lähtö oli silloin tosi merkittävä juttu. Olin miettinyt valmiiksi ennen varsinaista kevätjuhlaa pidettävään tilaisuuteen pienimuotoisen puheen opettajallemme ja viilasin tätä tietysti yömyöhään saakka. Lisäksi halusin välttämättä askarrella opettajalleni kortin, johon riimitin runoa yökahteen saakka.
En todella tiedä mitä kännykän herätyskellolle tapahtui, mutta heräsin kuin salamaniskusta viisitoista minuuttia ennen kevätjuhlan alkua. Silloin luokkakaverit olivat luokassa miettimässä mitä tapahtui puheenpitäjälle. Mekko päälle ja pyörän selkään sotkemaan muutaman kilsan matka. Paineensietokyvyttömälle autottoman perheen viisitoista vuotiaalle se tilanne tuntui ylitsepääsemättömältä. Lopulta olin juuri ajallaan perillä ennen varsinaisen juhlan alkua eikä itkusta tahtonut tulla loppua. Siinä vaiheessa ne oli jo onnenkyyneleitä – “mä tein sen!”. Onneksi en kerennyt meikata, niin ripsarit eivät levinneet siinä ulvomisessa. Tämä aamu on edelleen kauhukuva mun mielessä, joka kummittelee aina ennen supertärkeitä aamuja. Poistuinpahan ainakin peruskoulusta tyylillä. Sen aamun jälkeen olen tiennyt että pystyn elämässä mihin vain!
Tästä aamusta on jo monia monia vuosia, mutta se on silti jäänyt mieleen pysyvästi ehkä myös tuon pienen karvapalleron ansiosta
Olin silloin 6-vuotias pikkutyttö ja juuri siinä iässä että maitohampaat olivat vaihtumassa rautahampaisiin. Edellisenä päivänä minulla siis lähti hammas ja silloin se tarkoitti aina hammaskeijun tuomaa yllätystä yön aikana. Illalla mentiin nukkumaan aivan innoissaan odottaen aamua ja tyynyn alla odottelevaa yllätystä. Aamulla herätessäni katsoin heti innoissani tyynyn alle, mutta sieltä ei löytynytkään mitään. Kyllä siinä pieneltä tytöltä meinasi itku tulla kunnes huomasin pienen korin sänkyni vieressä. En voinut uskoa silmiäni huomatessani mitä korista löytyi… pienen pieni kissanpentu! Se oli ehdottomasti paras lahjajonka “hammaskeiju” voi tuoda! Nyt tuo vähän kasvanut karvapallero piristää joka ikistä aamuani. Sitä aamua en muista koskaan <3
Yksi ikimuistoisimmista aamuista oli Tansaniassa. Herätys klo 23.00, siitä puolen tunnin päästä aloitimme vaelluksen Afrikan korkeimmalle huipulle hitaasti, mutta varmasti. Otsalamppujen jono eteni vuoren rinnettä kuin valokäärme. Välillä huippasi ja oli paha olo, mutta pienen tauon ja tankkauksen jälkeen jatkoimme taas vaellusta. Aamun sarastaessa noin puoli kuuden aikaan saavutimmen huipun – 5898 metriä merenpinnan yläpuolella ja saimme seurata Afrikan auringon nousua. Tunne oli sanoin kuvaamaton ja voimat palautuivat kuin itsestään valon lisääntyessä!
Yksi ihanimmista aamuista on se, kun sain herätä aurinkoiseen, kirpeään pakkasaamuun hyvin nukutun yön jälkeen. Aamutoimien jälkeen vedin hiihtokamat niskaan, nappasin sukset ja sauvat kainaloon ja lompsin rantaan järven jäälle aavistaen, että on täydellinen hiihtokeli. Ja sitä se olikin! Luisto oli täydellinen, veri lähti virtaamaan jumiutuneissa hartioissa ja ennen kaikkea mieleni lepäsi. Se oli pirteä aloitus päivälle:)
Ensimmäisenä mieleen tuli lapsuuden joulu. Voi kuinka sitä joulua hartaudella aina odotettiin ja sitten, kun se viimein saapui oli olotila onnellinen. Aamulla ensimmäisenä nenään leijaili leivinuunissa yön paistumassa ollut kinkku. Kuusi odotti koristusta. Televisiosta alkoi joulun lastenohjelmat. Voi että, ikimuistoisia aamuja!
Paras aamu on ehdottomasti ollut aamu, jona sain herätä kotonani monen kuukauden sairaalassa olon jälkeen. En päässyt yli puoleen vuoteen käymäänkään kotona ja kun vihdoin ja viimein ensimmäistä yötä taas kotona olin, en malttanut aamulla edes nukkua pitkään, sillä piti herätä nauttimaan siitä pienestä tärkeästä asiasta, että sain olla kotona. Vaikka takana oli pitkä ja kivinen tie ja edessä samanlainen, oli maailman paras tunne herätä omista lakanoista ja omasta huoneesta, tuttujen tuoksujen ja rakkaiden ihmisten läheltä. Se jos mikä antoi voimaa ja energia taas pitkäksi aikaa eteenpäin.
Joskus noin puol vuotta sitte juttelin mun ihastuksen kans pitkälle yöhön
Juteltii vaa niitä näitä ja mietin et kumpa sekii tykkäis minust. No aamul ku heräsin ja katoin puhelii ootti siel maailman ihanin viesti 
Muistan viestin vieläkii ulkoo: En oo saanu unta ja oon pyöriny tääl sängys yksin miettien sua 
Ens yöks haluun sut mun vieree et voidaa halii koko yö. 
En tiiä sinust mut oon tykänny sust jo jonkii aikaa ja toivon et säkii tykkäät minust:) Ku luin tän viestin ni pomppasin sängyst niin nopeest ylös ku mahollist ja soitin tälle kyseiselle ihanuudelle vaikka kello oli vast puol 7 (kyseessä oli siis sunnuntai noin 2 tunnin unien jälkeen) 
Ollaa edellee onnellisest yhes ja monet yöt on vietetty halien 
Ylivoimaisen parhaita on aamut, jolloin herään, vaikka jo puoli seitsemältä, aivan pirteänä. Parasta siinä on se, että saan kaunistautua aivan rauhassa, syödä hitaasti nautiskellen aamupalan ja eikä tarvitse pelätä, että myöhästyy koulusta
!
Ihana aamu joka vielä tuoreessa muistissa on 28.8 kuluvaa vuotta kun herättiin miehen kanssa klo 02.50. Läimäytettiin matkalaukut kiinni viimeisten tavaroiden suhteen ja tungettiin ne auton takakonttiin ja sitten hurautettiin kauanodotetulle lomalle Mallorcalle
Pari vikkoa lämpimässä oli tiedossa eikä vähäisen unien jälkeen edes väsyttänyt kun tiesi että seuraavat pari viikkoa saadaan nauttia hyvästä ruuasta, juomasta,auringosta sekä toisistamme. Matkan teki myös erityiseksi se, että tuli vastattua myös myöntävästi kosintaan
Ihana aamu joka vielä tuoreessa muistissa on 28.8 kuluvaa vuotta kun herättiin miehen kanssa klo 02.50. Läimäytettiin matkalaukut kiinni viimeisten tavaroiden suhteen ja tungettiin ne auton takakonttiin ja sitten hurautettiin kauanodotetulle lomalle Mallorcalle
Pari vikkoa lämpimässä oli tiedossa eikä vähäisen unien jälkeen edes väsyttänyt kun tiesi että seuraavat pari viikkoa saadaan nauttia hyvästä ruuasta, juomasta,auringosta sekä toisistamme. Matkan teki myös erityiseksi se, että tuli vastattua myös myöntävästi kosintaan 
Ikimuistoisimmat aamut ovat tässä ja nyt.
Töihinpaluu vuoden kotona olon jälkeen, päiväkoti, väsymys, kiire ja tyhjä pää.
Mutta aamut, ne pyyhkivät pois uudestaan ja uudestaan kaiken edellispäivän.
Kun saa aamulla nostaa tirriäisen viereen, nuuskuttaa niskaa, silittää kissaa, herätellä miestä ennen hopun alkamista.
Pilkkopimeä huone ja tuulentuiverrus ikkunan takana.
Niillä jaksaa kiireenkin yli.
Ensimmäisenä mieleeni tulee eräs jouluaattoaamu, kun olin noin 8 vuotias. Illalla olin mennyt jännittyneenä ja malttamattomana nukkumaan. Aamulla ensimmäisen ajatus oli, että nythän on jouluaatto! Tässä tunteessa oli jotain taianomaista ja fiilis oli mahtava. Pomppasin sängystä ylös ja juoksin olohuoneen ikkunaan katsomaan, että onhan ulkona varmasti lunta!
Kun ikimuistoisimmista aamuista on kyse, minulle tulee ensimmäisenä mieleen eräs syksyinen yö mökillä. Olimme olleet poikaystäväni kanssa yötä, vaikka oli jo ensimmäisiä pakkasiakin eikä mökillä ollut lämmitystä. Tai no illalla oli pidetty takassa tulta, mutta eipä sillä enää aamulla ollut mitään vaikutusta. Herätys kirkkaaseen pakkasaamuun oli kylmä, mutta sitäkin ihanampi, sillä olimme nukkuneet koko yön aivan toisiimme kietoutuneina ja vaikka oli ollut pakkastakin, niin rakkaus lämmitti
Ikimuistoisin aamu joka tulee mieleeni on melko surullinen. Sain herätä puhelinsoittoon, että äitini oli nukkunut yön aikana pois. Vaikka hän olikin jo iäkäs, niin silti se kirpaisi lujasti. Aamu oli varmasti ikimuistoinen myös monelle muulle perheenjäsenemmelle, kun jouduin vastaavasti viemään uutista eteenpäin ja herättämään heitä.