Seitsemän vuotta sitten joulukuun alussa oli vähän samanlainen keli. Muistan, kuinka pallomahani kanssa kävellessä ihmettelin, kuinka korkealla jokiveden pinta oli. Taisi jossain päin Suomea olla tulviakin. Pajunkissat koristivat ojanpenkkoja ja meidän takapihalla kukki ruusu.
Itsenäisyyspäivän jälkeisenä yönä ei kuitenkaan satanut. Sää oli selkeä ja taivaalla tuikki tähdet. Sen verran jäi mieleen, kun vanhempani veivät minua yöllä synnyttämään. Ajatella, että siitäkin on jo seitsemän vuotta!!!
Eilen illa (jo ennen kymmentä!) makasin sängyssä, ja katselin ikkunasta kirkasta tähtitaivasta. Koska makuuhuoneessa ei ole minkäänlaisia verhoja, tuostakin ihanuudesta tulee nyt nautittua, ja täällä pimeässä, katuvalojen ulottumattomissa, tähdetkin loistavat niin paljon kirkkaammin. Pitkän päivän jälkeen tähtitaivas tuntui turvallisen rauhalliselta ja sen tuikkeeseen oli ihana nukahtaa. Ehdinpä siinä tuijotellessani nähdä myös muutaman tähdenlennon, ja esittää hiljaa mielessäni toiveita. Sanotaan, että toiveitaan ei saa kertoa ääneen, mutta totean vain, että eipä nuo liittyneet lottovoittoon, remontin valmistumiseen, tai mihinkään muuhunkaan luksukseen. Kyllä ne toiveet liittyivät enemmänkin äitiyteen, vanhemmuuteen ja lapsiin.
Sanotaan, että elämä on ikuista oppimista ja kehittymistä, mutta kyllä viimeiset reilut seitsemän vuotta, ovat olleet ne kaikkein opettavimmat. Samaan aikaan, kun sisältäni on kuoriutunut ulos leijonaemo, olen joutunut painimaan myös eniten oman itseni kanssa. Riittämättömyyden- ja syyllisyydentunne, sekä peiliin katsominen, kuuluvat olennaisesti vanhemmuuteen ja äitiyteen. Nuoralla tanssimista, totesi mieheni eilen, kun vanhemmuuden kimuranttia luonnetta pohdin. Sitähän se todellakin on.
Eilen juhlittiin pienellä porukalla sukulaisten kesken, ja tänään vielä kaveriporukalla. Perinteisesti tästä on startannut ne kunnon jouluvalmistelut ja joulun odottaminen. Ja, vaikka tämä lämmin ja sateinen sää nyt jollain tapaa sitä joulufiilistä latistaa, muistutan itselleni, että joka vuosi se joulu on silti tullut. Satoi tai paistoi, oli vettä tai lunta.
Tänään kuitenkin paistaa, joten siitä pitää todellakin nauttia. Ihaillaan valoa ja aurinkoa, sillä elämään mahtuu kyllä niitä harmaampiakin päiviä.
Ihanaa maanantaita kaikille!
Ps. VAASAN -lahjakortit menivät Niinulle, Jessikalle, Maisalle, Naurispeltoon ja Marikalle. Voittajille on kaikille laitettu viestiä henkilökohtaisesti.
Voi että, yhdyn niin ajatuksiisi vanhemmuuden kimuranteista. Samojen ajatusten äärellä oon, sillä 12.12 vanhin neitini täyttää viisi vuotta. Niin pitkä ja silti niin lyhyt aika ja matka on tämä äitiys ollut ja antoisampaa aikaa ei ole elämässä ollut. Täynnä onnea, haasteita, opettavia tilanteita, rakkautta ja paljon kaikkea noiden väliltä.
Silti mieleen hiipii, että voi kumpa sitä olisi osannut ottaa ensimmäisen kanssa yhtä rennosti kuin toisen ja varsinkin kolmannen kanssa. Vanhin kun tahtoo olla se, joka ekana kokee kaikki asiat yhdessä ihmettelevien vanhempien kanssa. Mutta rakkautta on muistanut antaa joka päivä niin se varmasti riittää <3 ja lapset on opettanut mua niin paremmaksi äidiksi koko ajan.
Mutta onnea teidän seitsemän vuotiaalle ja ihania juhlia<3
Kiitos, Saikku.
Varmasti äitiys on aina sitä, että joutuu miettimään, “kunpa olisin” ja “jospa vain”. Mutta kuten kirjoitit, se, että antaa rakkautta ja on läsnä, on sitä kaikista tärkeintä. Niinhän se on, että ne lapset opettavat meitä aikuisiakin, vaikka mestarivanhempia tuskin kenestäkään voi tulla. Tämä on laji, jonka kuuluukin haasta ja laittaa meidät välillä vähän kovillekin.
Oikein ihania synttärivalmisteluja sinne, ja onnea sankarille! ❤︎❤︎❤︎
Taidan jättää kommentin aina vain tähän aikaan vuodesta. Minullakin on Niilo, täytti viime viikolla 8. Mustavalkoisella synttärikattauksella mentiin täälläkin. Kun lähdin tuolle ensimmäiselle vauvanhakureissulle oli lumi maassa mutta itsenäisyyspäivänä kun kotiuduttiin olikin maa jo paljas.
Kommenttisi ovat silti painuneet mieleeni! Onnea siis sinnekin Niilo-pojalle! ❤︎❤︎❤︎
Tänään lupailtiin koko maahan valkoista joulua. Kyllä vain soisi, että nämä omat pikkutontutkin pääsisivät lumileikkeihin. Enkä itsekään laittaisi pahaksi vaikka valkoinen maisema ikkunasta tervehtisikin. 🙂
Kaunista. Onnea 7-vuotiaalle!
Kiitos, Maisa! ❤︎
Lämpimät onnittelut 7-vuotiaalle ja koko perheelle! <3 Meidän esikoisen laskettu aika oli Itsenäisyyspäivänä, seitsemän vuotta sitten. Tampereellakin oli maa paljaana, kun liukastellen kiipesin korkealle mäelle katsomaan ilotulitusta toivoen, että "urheilusuoritus" käynnistäisi synnytyksen. Ei käynnistänyt. Aina iltaisin nukkumaan mennessäni toivoin, että yöllä tulisi lähtö synnyttämään. 9. päivän aamuyöllä me sitten vihdoin ajelimme 3 minuutin matkan sairaalaan sakeassa räntäsateessa ja puolen päivän aikaan sylissäni oli täydellinen pieni poika. Nyt se pieni vauva on reipas ekaluokkalainen. <3
Oi, onnea sinnekin 7-vuotiaalle! ❤︎❤︎❤︎
Meillä laskettu aika oli 13. päivä, ja toiveeni oli vain, ettei vauva syntyisi itsenäisyyspäivänä, jottei tulisi nimppari ja synttäri ihan samalle päivälle. Niin, ja että mies olisi ollut kotona.
No, eipä näihin juttuihin voi varata aikaa, tapahtuu kun on tapahtuakseen. Eikä se nyt niin ihmeellistä ole, että synttärit ja nimpparit juhlitaan peräkkäisinä päivinä. 🙂
Mukavia syntymäpäiväjuhlia sinne ja onnea niin sankarille itselleen, kuin vanhemmillekin! ❤︎
Onnea! Juhlat aina piristävät, ja varsinkin tähän vuodenaikaan <3
Onnea synttärisankarille! Niin totta, että vanhemmuus on kyllä opettavaisin juttu elämässä. Menee monet väsymykset ja muut ihan uusiin mittasuhteisiin ja niin sitä vaan tajusi senkin, miksi omat vanhemmat oli aikoinaan huolissaan ja yritti kovasti parhaansa mukaan ohjata, laittaa rajoja jne. Miten tärkeä se lapsi onkaan. Aika menee kyllä hirmuista vauhtia. Vaikka toisaalta ei enää osaakaan kuvitella elämää ilman noita pojankoltiaisia, niin eihän siitä ole kuin 3- ja 4,5-vuotta, kun he syntyivät.
Niin nätisti oot laittanut synttärijutut, sopii kokonaisuuteen saumattomasti 🙂
Ja kiitos vielä arvonnasta!