Meillä esikoisella on vain ja ainoastaan hyviä muistoja seurakunnan kerhosta. Ja, vaikka poika koulussa viihtyykin, ehdittiin viikonlopun aikana käymään läpi ne syyt, miksi hän ei enää voi käydä päiväkerhossa. Niin kivaa siellä aikanaan oli. Askartelua, retkiä, ja ah, ne eväät!
Samat tutut kerhon tädit, ja sama turvallinen tunnelma olivat vastassa tänäänkin. Vaistoamatta naulakkopaikkakin valikoitui tutusta kohtaa.
Vaaleanpunainen reppu hankittiin aikoinaan hoitolaukuksi, mutta tänään sinne pakattiin kerhotossut ja eväsrasia. Samaan aikaan havahduin siihen tosiasiaan, että mun lapset kasvaa ihan liian nopeaan. Toki ihan samaa vauhtia, kuin muidenkin lapset, mutta mulle tuo ajankulku tuntuu nyt vain jotenkin liian nopealta. Tekisi jopa mieli painaa jarrua!
Myönnän, että haaveilen ääneenkin niistä ajoista, kun lapset pärjäävät hetken keskenään kotona, voin lähteä lenkille tai kauppaan vain huikkaamalla, että äiti tulee kohta takaisin. Mutta samaan aikaan musta tuntuu ihan kamalalta ajatella sitä aikaa, kun talossamme ei ole pientä lasta! Seitsemässä vuodessa sitä kuitenkin on tottunut elämään juuri näin. Voinen vain kuvitella miltä se tuntuisi, jos vuosia olisi takana viisitoista.
Liekö itsekkyyttä, tai vain jonkinlaisen tarpeellisuuden tarvetta. Ehkä ikäkriisiä siitä, että kun lapset kasvavat, vanhenen minä itsekin. Joku typerä ajatus siitä, että olisin ikäistäni vanhempi vain koska mulla ei ole enää pieniä lapsia. Kun on useamman vuoden kerännyt dubloja keittiön lattialta päivittäin, pohtii väkisinkin, että mitäs sitä sitten tehdään kun niitä ei lojukaan enää joka paikassa?
Onneksi kolmevuotias on edelleen pieni, ja mulla on aikaa tottua niin dublottomuuteen, kuin siihen, että mua ei ehkä tarvita jatkuvasti. Tai tarvita ainakaan samalla tavalla. Siihen saakka otan kuitenkin kaiken irti tästä elämänvaiheesta.
Ja, jossain kohtaa laitan ne palikat sitten vintille ja jään odottamaan sitä päivää, kun saan ehkä olla mummu – ja siivota jälleen lattioita leluista.
Bataattivuoka uuniin ja dublot pois lattialta. Mukavaa maanantaita!
Ihana postaus kolahti täysillä
Meillä esikoinen täytti juuri se 15.v.mihin aika menee? pienin on nyt ekalla ja toivon että saataisiin pitää häntä vielä meidän pikkuisena monta vuotta, mutta niin se vaan on että kun koulutaival alkaa vuodet hurahtaa vauhdilla. Muista kerho ajat, meillä kaikki tytöt ovat käyneet myös kerhossa ja muistelen näitä aikoja hyvillä mielin. Mukavia kerho päiviä teidän pikku neidille :).
Ajatella, miten aika juoksee! Ja vaikka ekaluokkalainen on yhä pieni, niin totta se on, että kouluiässä sitä itsenäistytään, ja muututaan aika paljon.
Silti kuitenkin ihanaa, että ne muistot säilyvät ja niiden kanssa on hyvä jatkaa eteenpäin. Toki pikkulapsivuosista varmasti jokaisella jää myös joitakin tyhjiä aukkoja, tai aika kultaa muistot. Mutta niin sen kai kuuluukin. ♡
Ihania talvipäiviä teidän perheelle! ♡♡♡
Kaunis kirjoitus! Itsekin kriiseilen, koska meillä on tosiaan ollut vauvoja aika peräkanaa monta. Ja nyt nuorinkin on jo kaksivuotias. Esikoinen taas muutti jo pois opiskelemaan, on siis niin iso (19)! Eli monenlaista kriisiä äitiydessä
Mutta nämä pienet tässä, sitä kun on kahdeksan vuotta ollut putkeen pienempien kanssa kotona, on aika hurja ajatus että tästä pitäisikin lähteä töihin ja ei olekaan niitä vauvoja enää! Vaan eiköhän se ole niin, että aikansa kutakin. Olen saanut nauttia vauva-ajasta jo kuusi kertaa, ja olen siitä todella kiitollinen. Ehkäpä seuraavaksi saan elämältä muunlaisia haasteita? <3 Tsemppiä teillekin pienen kerholaisen alkutaipaleelle!
Olen aivan varma, että elämästä kyllä löytyy ne nautinnot, vaikka elämäntilanne muuttuukin. Toki omien lasten lapseedessa on aina se jokin, mitä ei voi millään korvata, mutta haluan uskoa, että lasten ja vanhempien suhde antaa elämään positiivista sisältöä iästä huolimatta.
Nautihan vielä kaksivuotiaasta. Uudet tuulet ja uudet kujeet tulevat kyllä, ja aikanaan nekin varmasti tuntuvat mukavilta, vaikka muutos ehkä alkuun jopa pelottaakin.
Suloisia talvipäiviä koko perheelle! ♡
Ihana postaus! Ja niin samat mietteet ja ajatukset kuin täällä. Lapset 3, kohta 5 ja 7. Vauhdikasta arkea siis elellään ja viikot (ja vuodet) hurahtaa niiiin nopeasti
Vaan eipä niitä pysäyttääkään voi!
Nautitaan lapsista vielä kun ovat pieniä, ja ihan varmasti elämässä pysyy se oma rikkautensa ja rakkautensa, vaikka nuo naperot tuosta kasvavatkin.
Touhukasta arkea sinne! ♡
Ihana kirjoitus ja allekirjoitan täysin sun ajatukset. Pientä kriisiä ilmassa, kun omat on 11 ja 5. Mitäs ihmettä tehdään sitten, kun pientä ei olekaan. 5vee ei ole enää ihan pieni ja se tuntuu jo:)
Kerho on meilläkin ollut/ on kummankin suosikki!
Mukavaa viikkoa!
Luulin omaa ajatustenjuoksuani vähän hassuksi, mutta ihana huomata, että siihen pystyi samaistumaan moni muukin.
On ne tosiaan niin pikaisia pyrähdyksiä nuo vuodet, että väkisinkin sitä on ymmärtänyt kun äiti aikoinaan vannotti, että aika kuluu joskus nopeammin, kuin tahtoisitkaan.
Nautitaan näistä ja nautitaan tulevista. Suloista talvea sinne! ♡
Ihana postaus! Meidän pienempi on 1,5v ja kyllä väliin toivon ettei hän kasvaisi, niin ihana hän on juuri nyt.
ymmärrän tunteesi täysin. 1,5 vuotias on ihana!!! ♡
Voi musta tuntuu etti sellaista päivää tule ikinä
hyvänä päivänä ehdin harjata hampaat ja tukan 
hihi muuten sit äitiä viedäänkin lujaa.. Mutta kyllä varmaan sitten jälkeenpäin ajattelen että kasvoivatpa ne nopeasti 
Leppoistamaanantai-iltaa 
Aika kultaa muistot. Niinhän se tekee. ♡
Ihania talvi-ilmoja sinne! ♡
Apua…Miten ihmeessä se aika juoksee näin nopeasti!?! En voi edes kuvitella miltä teistä vanhemmista tuntuu, kun minustakin tuntuu, että vastahan Klaara oli blogissa pieni suloinen nyytti ja nyt jo kerholainen!
Niinpä. Muistan itsekin kun ihmettelin muiden lasten kasvavan, mutta kyllä tämä tunne on ihan erilainen. Vähän pelottava ja silti samaan aikaan sitä iloitsee, kun lapsi kehittyy ja oppii. Jos jotakin, niin ristiriitaista äitiys on ainakin!
Meinas tulla tippa linssiin mullekin.. Samat tunteet täälläkin pinnassa. Kolme “isoa” pikkukaveria (4, 8 ja 10-v) pitää elämän kiireisenä, mutta silti en voi kuvitella elämää ilman lapsia, enkä varsinkaan ilman pieniä lapsia. Siispä toivomuslistalla on vauvantuoksua, pieniä sormia, hiushaituvia, pastellinsävyisiä pienenpieniä pehmeitä vaatteita.
Eikös teillä ainakin olis tilaa temmeltää, kyllähän teidän porukkaan viel muutama pieni lisää mahtuu?
Oih, kaikkia niitä suloisia juttuja! ♡♡♡♡
Vaan eipä se ole ole meilläkään vain neliöistä kiinni. Niin moni asia vaikuttaa näihin juttuihin.
Toivon sulle juuri noita pieni varpaita ja sormia, vauvan tuoksua ja tuhinaa. Ja juuri niin paljon, kuin sitä kaipaatkin. ♡♡♡
Vastaavia ajatuksia minullakin, jo 16- ja 14-vuotiaiden äidillä. Että vielä saisi vähän aikaa pitää heidät tässä kotona. Että vielä voi halata tai vaikka hieroa hartioista. Että vielä muutaman vuoden ajan joku huikkaisi päivittäin sanan äiti. Että saisivat vielä hetken tässä kotipiirissä kasvaa ja vahvistua noustakseen aikanaan omille siivilleen. Että löytäisivät paikkansa elämässä ja että minä puolestani osaisin luopua ja elää äitiyttä siinä muodossa, joksi se tulevina vuosina tulee muuttumaan.
No nyt tuli itku minullakin silmään. Mitä kaikkea se äitiys mukanaan tuokin. Suuria tunteita kaikki.
Mutta aivan varmasti yhtä ihanaa jokaisessa elämänvaiheessa, vain huolet ja murheet muuttuvat. ♡♡♡
Suloista talvea sinne. ♡
Onhan se hassua ajatella että ei ole “tarpeellinen” koko ajan kotona lapsia ajatellen:) Minulla on menossa toinen kierros tyttöjen kanssa. Mun pojat ovat jo lähes aikuisia joten heidän ja tyttöjen väliin jäi sellainen pieni siivu aikaa ilman pikkulapsia.
Meillä tosin palikoita ja isoja legoja ei ole laitettu varastoon vaan ne ovat edelleen osa tyttöjen leikkejä, toisinaan. Ehkä mä kohta ne laitan enemmän piiloon…
Mukavaa tammikuuta sinulle:)
Mitä niitä piilottelemaan jos yhä jaksavat miellyttää!
Mukavaa ja lumista tammikuuta myös sinne! ♡
Tiiän niin tuon tunteen.. Saattelin pienimmän kolmesta tyttärestä kouluun viime syksynä ja silloin tuntui kyllä tosi haikealta.. Mutta voi miten ihania kotivuosia olenkaan heidän kanssaan saanut, yhteensä yli 8 vuoden ajan <3 Nyt on uusien juttujen ja itsenäistymisen aikaa. Mun omienkin juttujen aikaa. Voi miettiä mitä haluaa tehdä tulevaisuudessa tehdä jne... Vaikka lasten iän vuoksi joskus tunnenkin itseni vanhaksi, niin yritän aina muistuttaa itseäni, että nuori ihminenhän minä vielä oon ("vasta" 38v
) 
Niin paljon hienoja vuosia takana ja edessä.
Nuori kuin mikä!
♡
Ja noinhan sen kuuluukin mennä. Aikansa kutakin, ja sitten jotakin muuta. Nyt on ne vuodet, kun voi olla paljon muutakin kuin äiti, joten kaikki ilo siitä irti.
Ihanaa talvea teidän perheelle! ♡
Niinpä. Haikeudella mietin kotivuosia, olivat parasta aikaa tähänastisessa elämässä, mutta onneksi kaikkea ihanaa on vielä edessäkin.
Ihanaa talvea teillekin! <3
Kuin mun näppikseltä! Meidän 3v. Neiti myös aloittaa perjantaina kerhon ja tämä mamma on ihan itkupilli. Pojat ovat jo koulussa, mutta neitiä pidän vielä niin “vauvana” ja tuntuu jotenkin niin haikealta, kun aika menee niin nopeaa. Mitäs sitten kun Laste ovat aikuisia?! Toivottavasti päästään sit tosiaan hemmotelemaan lapsenlapsia mummuna. <3
Meidän neidillä on juuri sama reppu ja värikin on sama. On ollut alussa sairaalakassina synnytyksessä, sit hoitolaukkuna, nyt kerhoreppuna ja sit vielä koulureppuna. Ihana muisto minusta! <3
Hauskaa, miten reppu kulkee mukana, ja muuttaa tehtäväänsä. ♡
Nautitaan kolmevuotiaista ja haaveillaan ajallaan myös mummoudesta. Onneksi väliin mahtuu varmasti paljon muutakin hyvää!
Ihania lumisia päiviä sinne, ja kaikkea hyvää kerhon alkuun! ♡
mietin mikset ole töissä, kun olet ns. työikäinen ja lapset kuitenkin “jo noin isoja”. tuntuu, että elämäsi on niin kiireistä juttujesi perusteella. Tarkoitako, kun viet ekaluokkalaistasi jalkapallotreeneihin ja teet ruokaa? toiset käyvät kaukana töissä, on pieniä lapsia, koti ja ruoka pitää tehdä iltaisin ja viikonloppuisin, emmekä silti koe, että on kiire (vaikka elämässä on kahdella perheenjäsenellä vakava sairaus, joka teettää lääkärikäyntejä lähes joka viikko). Saisit ehkä hieman perspektiiviä arkeen kun olisit päivätöissä
Lueskelin oikein läpi kaikki jättämäsi kommentit, ja niitä on muuten valtava määrä.
Yhdistävänä tekijänä on negatiivisuus, vihaisuus, katkeruus, mutta valitettavasti sekin tosiseikka, että hyppäät ihmeen helposti erilaisiin johtopäätöksiin. Moni asia kun aukeaisi ihan lukemalla blogia, ja ymmärtämällä, ettei tämä oikeasti ole kenenkään koko elämä.
Kuten monesti olen aikaisemminkin ehdottanut, voisi olla jopa hedelmällisempää jättää lukematta blogiani. Jos saan sinussa edelleen aikaiseksi noin valtavan negatiivisuuden, miksi ihmeessä kidutat itseäsi vuosesta toiseen?
Terveyttä ja hyvää mieltä perheellesi. ♡
Ihana pieni tyttönen!!
Niinhän hän on!
Minäkin olen jotenkin luullut, että olet työelämässä..? Jokaisen oma valinta tietysti, tai no, toisilla on pikku pakkokin käydä töissä. Itselle tuli pieni pala kurkkuun tätä lukiessa ihan vaan siksi, että tänäkin aamuna saattelin omat 2- ja 5-vuotiaani päivähoitoon sen sijaan, että voisin olla kotona heidän kanssaan. Mutta olen kuitenkin kiitollinen siitä, että minulla on työpaikka ja toimeentulo, moni on työttömänä ja stressaa joka päivä siitä.
Voi en tiennyt, että seurakuntien kerhot ovat jossain vain kotihoidetuille lapsille avoimia. Täällä meillä kerhoon saa osallistua kaikki, oli äiti sitten kotona tai työelämässä. Hoitopaikoista myös kuljetetaan lapsia seurakunnan kerhotoimintaan. Mutta varmasti näissä on kunta- ja seurakuntakohtaisia eroja. Isoissa kaupungeissa ehkä eri tavalla?
Eli kyllä minunkin valitettavasti vaan pitää toimeentuloni hankkia, pyhästä hengestä se ei sentään synny, enkä sattunut syntymään kultalusikka suussani. Toki hienoa, että töitä voi tehdä eri aikoihin, eikä jokainen päivä ole samanlainen. Vaikka eipä siinä mielestäni mitään pahaa ole, jos alle kolmevuotiaan kanssa on kotona. Siis jos taloudellisesti vain on mahdollista.
Mutta tosiaan työtäkin on hyvä arvostaa, niin moni kun jää sitäkin ilman.
Ymmärsinkö oikein että blogi on työsi?
Ihana teksti! Oma “vauvani” on vasta reilun vuoden ja kipuilen nyt jo ajan nopeaa kulumista, aihe varmaan koskettaa ihan kaikenikäisten lasten äitejä. Ja itse ainakin haluaisin olla kotona niin kauan kuin mahdollista, jos vain taloudellisesti kykenisin. Lapsuus on ainutlaatuista aikaa. Kiitos kauniista blogistasi!
Kyllä reilun vuoden ikäsitä voi vielä vauvaksi kutsua. Mulle kuopus on edelleen vauva, ja äitini esittelee mut (20 senttiä itseään pidemmän lapsensa) yhä vauvanaan.
Tai ehkä äitiys on just sitä, että vaikka lapset kasvaa ja varttuu, äiti näkee heissä aina sen vastasyntyneen. Toki muunkin, mutta äidin sydämessä säilyy aina myös se muisto pienestä avuttomasta vauvasta. ♡
Lapsuus, ja äitiys on niin ainutlaatuista, että siitä pitäisi tosiaan osata nauttia joka hetki. Toki on täysin inhimillistä, että väliin mahtuu niitä huonojakin päiviä, jotka ehkä hetkellisesti olisi valmis vaihtamaan pois. Silti muistot ovat yleensä kultaa.
Suloisia päiviä sinne ja ihanaa talvea perheellesi! ♡
Itselläni oli kriisinpoikasta ilmassa myös viime vuonna kun tajusin että pienin kolmesta menee kouluun nyt tulevana syksynä ja tuli tunne ettei pienet enää tarvitse kuten ennen.
Vauvakuume nosti sitten uudelleen päätään ja kaikkien lääkärien ihmeeksi olen taas raskaana.
Saan siis toivottavasti vielä kerran nauttia vauvantuoksusta ja siirtää sitä luopumisen tuskaa vielä muutamalla vuodella <3
Samastuin siis täysin ajatuksiisi.
Onpa ikävää mitä kateelliset ihmiset kirjoittavat.
Minulla ei ole mahdollisuutta jäädä kotiin kuin äitiysloman ajaksi mutta olen toki iloinen niille joilla se mahdollisuus on.
Kivaa talvista viikon jatkoa! <3
Saan hyvin kiinni ajatuksestasi, ja voi että, miten onnellinen olen puolestasi! ♡♡♡
Toivon sinne suloisia vauvahetkiä, onnellista odotusaikaa ja paljon arjen kultareunuksia.
Mukavia talvipäiviä ja pakkasen punaamia poskia!
Eikä noistä ikävistä teksteistä kannata niin välittää. Kai se kurja olo pitää jonnekin purkaa, ja jos se nyt on kommenttiboksi, niin ehkä se sitten on pienempi paha kuin joku muu.
Itse edustan varmaankin vähemmistöä äideissä sillä minusta pikkulapsivuodet kuluivat hurjan hitaasti. Ehkä en ole vaan sellainen perinteinen äitiyyppi joka nauttii siitä kun häntä tarvitaan koko ajan. Oman ajan ja tilan tarve on ollut mulla aina suuri ja siihen ovat lapsetkin saaneet sopeutua. Lasten kouluvuodet sen sijaan kuluvat mielestäni sutjakkaammin, vanhin meillä jo yläasteella! En tunne haikeutta kasvamisesta, otan kaiken kehityksen ilolla vastaan. Meitä on moneen junaan!
Sanopa muuta!
Kiva jos nyt tuntuu paremmalta.
Ihan samoja ajatuksia täällä käyty läpi! Nuorimmaiseni on tosin vasta 1v, mutta nyt jo kriiseilen sitä, että lapset kasvavat niin nopeasti ja pian minäkin “joudun” töihin…toisaalta haaveilen vähän väliä siitä, että lapset olisivat jo isompia eivätkä tarvitsisi äitiä koko ajan, saisi vähän omaakin aikaa ja eri asioiden tekeminen myös yhdessä lasten kanssa helpottuisi (esim. rakastamamme matkustelu, joka täytyy myöntää ei ole niin rentouttavaa kolmen alle 5-vuotiaan kanssa nimim. “Edellisen “loman” jälkeen vannoin ettei enää ikinä”) mutta toisaalta haluaisin silti myyssailla täällä kotona ja olla lapsia varten. Ja noista ikävistä kommenteista: älä välitä!! Niistä paistaa läpi katkeruus ja negatiivisuus! Nauti, kun Sinulla on mahdollista olla kotona lastesi kanssa. Niin minäkin
Se ei ole keneltäkään toiselta pois. Jokainen perhe järjestää asiansa ja lastensa hoidon parhaalla katsomallaan tavalla ja kuten sanoit, kaikkea elämästänne et tuo esiin blogissasi. Ihanaa ja valoisaa kevään odotusta 
Onhan se ihan luonnollista, että pienten lasten kanssa myös välillä kiristellään hampaita, ja haaveillaan helpommasta elämästä, omasta ajasta ja pienestä vapaudestakin. Musta ne on kaikki sellaisia terveen inhimillisiä tunteita, eikä ne tarkoita sitä, etteikö lastaan rakastaisi juuri nyt, pienenä tai isona. ♡
Vaikka itse en enää kotiäitinä olekaan, musta on ihanaa, että mulla oli siihen mahdollisuus, ja edelleen lapseni saavat tehdä “lyhyttä päivää”. Ei tarvitse viedä pieniä aikaisin minnekään, eikä hakea vasta illalla pois.
Mutta kuten sanoit, jokainen perhe hoitaa nämä jutut omalla tavallaan, eikä muiden asioihin kannata liikaa hukata energiaansa. Me ollaan jokainen erilaisia, perheet on erilaisia, lapset on erilaisia. Positiivinen ja sopuisa ilmapiiri tosin hyödyttäisi meitä kaikkia. ♡♡♡
Ihanaa kevään odotusta sinnekin, ja nautihan oikein kunnolla päivistä kotona!
♡
Ristiriitaista on tosiaan elämä pienten (3 ja kohta 5 v) kanssa. Saman tunnin aikana voi heittelehtiä ajatuksista, että olisivat jo vähän isompia, niihin ajatuksiin, että kauhia miten nopeasti he kasvavat. Mulla on ollut jo esikoisen syntymästä asti niitä “näitä hetkiä en saa takaisin” -ajatuksia (ja kiitän suhteellisen helppoja vauvoja siitä, että vauva-aika oli minusta ihan parhainta aikaa).
Esikoinen kävi viikoittain kahdessa eri kerhossa, kunnes seurakunnan kerhoon ei halunnut mennä enää. Mulle se oli sellaista hengähdysaikaa yhdessä vain pienemmän kanssa, joten kyyneleitä ei tullut tiristettyä, vaikka oudolta tuntui jättää lapsi vieraan (entuudestaan tuttujen vetäjien) hoivaan, kun aiemmin lapsi oli ollut ainoastaan sukulaisten hoidossa. Nyt lapset ovat päiväkodissa 3 pv viikossa töitteni takia, joten pienempi ei yksin käytäviin kerhoihin ehtinytkään.
Täälläpäin seurakunnan kerhoihin pääsee myös hoidossa olevat lapset, mutta kotilapsille on omat ryhmänsä ja heillä on enemmän kerhokertoja viikossa (vissiin siis kaksi hoitolasten ja ihan pienempien yhden kerran sijaan). Kaupungin perhepuiston kerhoihin ei pääse, jos on kunnallisessa hoitopaikassa. Nyt kun lapset ovat 3 pv viikossa hoidossa, niin se riittää heille “kerhoiluksi”. Myös isomman liikuntakerho jätettiin nyt pois, kun tuntui että on ihan riittävästi menoa muutoinkin. Molemmat käyvät sitten halutessaan kerran viikossa ilmaisessa liikuntakerhossa, jonne ei tarvitse ilmoittautua.
Täysin luonnollista ja inhimillistä. Tottakai äitiys on ristiritaisia tunteita, mutta niinhän on monet muutkin asiat. Ei siis ainakaan soimata itseämme siitä. ♡
Ihan varmasti näissä kerho ja harrastustoiminnoissa ja hoitopaikoissa on kuntakohtaisia eroja. Meilläpäin ei riitä lapsia niin paljon, että seurakunnan kerhoja olisi älyttömän monta ryhmää, tai että käyntiä kauheasti rajoitettaisiin. Mutta uskon, että isommissa kunnissa kerhotätejäkin tarvitaan jo enemmän kuin täällä.
Meillä myös lapset tekevät lyhyttä päivää/viikkoa, ja musta se on ihanaa, että pienten ei tarvitse tehdä sitä pisintä päivää. Saadaan olla myös kotona ja yhdessä. Se sopii meille, ja muille sopii sitten joku muu järjestely. Perheet ovat erilaisia.
Suloista ja talvista viikonloppua sinne! ♡