Myönnän, joskus tulee niitä hetkiä, kun tekisi mieli juosta ulos, ja karata yksin hiljaisen erämökin rauhaan. Jättää taakseen pyykkivuoret, ruuanlaitto, jatkuva siivoaminen ja se pahuksen kitinä ja riitely. Ja kyllä, joskus kun tuntuu, että päivän jokainen ilmoille heitetty puheenvuoro alkaa äiti sanan venytetyllä muodolla, johon jokaisen kerran äidin tulee vastata “mitä/kerro kultaseni/niin”, jotta lause saadaan jatkumaan, toivon hetkittäin olevani isä.
Mutta hetkinä nuo esimerkit ovat kovin pieniä. Ohikiitäviä, kuten moni muukin ihmismielestä kumpuava inhimillinen ajatus. Koska oikeasti juuri näin on hyvä!
Nämä pienet kukkakimput, jotka alkavat ilmestyä keittiöömme heti leskenlehtien putkahdettua esiin, muistuttavat siitä äitiyden ihanuudesta. Joka kerta yhtä kauniita ja rakkaudella poimittuja.
En vaihtaisi pois ainuttakaan päivää, en ainuttakaan kimppua!
Juuri noin itsekin tunnen edelleen, mutta onneksi vain ohikiitävän hetken. Ja mulla lapset iältään 10, 19 ja 23 😀
Äitiys on koko elämän kestävä vaihe. Kaikkine tunteineen, iloineen ja huolineen! 🙂 Olen jotenkin itsekin yrittänyt sisäistääs en, että ei se lasten kasvaminen mitään muuta. Vaikka myönnän, että välillä sorrun ajattelemaan, että olisivatpa hiukan vanhempia.
Nautitaan koko skaalalla! 🙂