Heippa! Mites toi teidän hissitön helmikuu? Täytyy myöntää, että olin täysin tietämätön tällaisenkin teemakuun olemassaolosta, kunnes äiti ironisesti kysyi, että kuinkas meinaan pärjätä. Niin, onhan se meille maalaisille tosi helppoa, kun houkutuksia ei ole näkösällä. Kun lähes kaikki kunnan palvelut ovat yhdessä kerroksessa, ne mitä vielä on jäljellä. Edelleen veikkaan, että meillä on täällä kolme hissiä; yksi kaupungintalolla, yksi peruskorjatussa keskustan koulussa ja käsittääkseni täältä löytyy myös kerrostalo, jossa on hissi. Voin olla väärässäkin, mutta kun alati hiljentyvä terveyskeskuskin on yhdessä kerroksessa, rautatieasema on ollut hiljaisena jo vuosikymmenet ja bussin kyytiin hypätään loistokkaan matka-aseman sijaan tienposkesta, ei mahdollisuuksia tule kovinkaan montaa mieleen. Mainittakoon, että liukuportaita ei löydy ollenkaan.

Luin eilen Ylen artikkelin yksityisautoilusta, jossa verrattiin yksityisautojen määrää kunnittain Suomessa. Taulukko oli koottu käyttäen suhdelukuna 1000 asukasta. No, toki me maalaiset olimme siellä listan kärkipäässä ja suuremmat kaupungit taasen pitivät häntäpäätä. Luoja yksin tietää, miksi meninkään lukemaan kyseisen uutisen kommenttiosuuden, mutta jälleen kerran tuli todettua, kuinka kahtiajakoinen ajattelu maassamme on, ja kuinka vieraantuneita oikeasti olemme toistemme elämästä. Surullista. Eniten nauratti ajatus siitä, että maalaiskunnissa ei ole toimivaa julkista liikennettä, koska kaikilla on omat autot.

Hissien (ja niiden liukuportaiden) käyttämättä jättämisen lisäksi kansakunnan hyvinvointia lisäämään on laadittu useita terveellisempiä vaihtoehtoja. Rakkaita kansantautejamme kuten sydän- ja verisuonitaudit voi nimittäin ehkäistä arkisilla valinnoilla! Yksi kestosuosikki naistenlehtien artikkeleissa on parin pysäkinvälin käveleminen. Toimii toki ehdottomasti parhaiten mikäli välimatka venyy useampaan kymmeneen kilometriin. Aamuin illoin pisteltynä varsin terveelinen ratkaisu ja 5 am clubiin tulee liityttyä kuin itsestään. Jos ei sitten satu tekemään työtä joka alkaa jo aamuviideltä. Niitäkin on.

Meiltä pääsi ennen todella helposti esimerkiksi Helsinkiin ympäri vuorokauden. Niin ja mikä tärkeintä, pääsi myös kotiin. Toki kahden ja puolen tunnin matka venyy bussilla ja junalla kulkien liki tunnilla, välillä enemmänkin. Sitten halpuutettiin hintoja ja bussivuorot vähenivät. Nykyisin Helsingistä pitää suunnata kotiin viimeistään klo 20.24 (junalla) tai ilta kahdeksalta bussilla, mikäli on onnistunut saamaan lipun siihen viimeiseen bussiin, joka tietenkin on hintansa puolesta junaa huomattavasti suositumpi vaihtoehto. Positiivista tässä on tietenkin se, että kotiin ehtii nipin napin saman vuorokauden puolella (jos matka sinne pysäkille on lyhyt, kuten se ei todellakaan kaikille ole), mutta samalla moni kulttuuririento, juhla, lentokenttämatka tai muu myöhäistä tai aikaista kulkemista vaativa matkustaminen (kuten vaikka työmatka) jää yksityisautoilun varaan.

Itse tykkään matkustaa junalla ja tähän on useampikin syy. Yksi on tietenkin matkustusmukavuus verrattuna linjurikyytiin, vaikkakin junamatka voi vuorosta ja määränpäästä riippuen venyä ajallisesti bussikyytiä pidemmäksi (kuten vaikka sinne Helsinkiin mentäessä). Toinen syy on ekologisuus, koska pidän junaa vihreämpän valintana kuin bussia. Kolmas syys on se, että haluan osoittaa kylmän asemamme tarpeellisuuden, vaikka myönnetäköön, että 35 euron junalippu tuntuu suolaiselta kympin bussilippuun verrattuna. Kaksipiippuinen juttu, sillä jos Valtion Rautatiet ei tuota, ei junatkaan kulje (tai ainakaan pysähdy joka paikassa), kuten huomattin jo linja-autojen kohdalla. Sormet ja varpaat ristissä toivon, että sekä nykyinen, että tulevatkin hallituksemme haluavat ylläpitää rautateidemme toimivuutta myös meille maalaisille. Tosiasia kun taitaa olla, että oma kuntamme ei enää kovinkaan pitkään pysty tarjoamaan esimerkiksi lukio-opetusta ja koulutuksen saaminen vaatii matkustamista. Jos syntyvyys on 30 vauvan luokkaa per vuosi, moni perusopetustakin tarjoava koulu joutuu laittamaan lapun luukulle. Tässä päästäänkin taas siihen samaan asiaan kuin nuo pysäkinvälit: vaikka puhutaankin pikkukunnista, pinta-alaltaan kunnat harvoin ovat kovinkaan pieniä. Itse asiassa ne voivat olla hyvinkin isoja ja aikanaan kyliksi jaettuja. Joskus meilläkin on ollut eri “kaupunginosat” omine palveluineen, terveysasemineen ja kouluineen. Nyt muistona on enää postinumerot, tyhjäksi jääneet koulut ja liikehuoneistot. Tai no, asummehan me vanhassa kaupassa, naapuritontin autiotalo on entinen terveyssisaren talo ja kylän koulu on muuttunut mitä kauneinmaksi kodiksi. Mutta tähänkin väliin mahtuu monta uudempaa rakennusta ja kadonnutta palvelua. Ei nimittäin tarvitse mennä kuin mieheni lapsuuteen ja palvelut olivat vielä täysin erilaiset. Näinä reiluna kymmenenä vuotena, jotka itse olen täällä asunut, kouluja on jouduttu niputtamaan jo useampi ja pari pankkia on sulkeneet ovensa – samoin kuin moni liikeyritys. Välimatkat sensijaan eivät lyhene.

Miksi me tyhmät maalaiset ei sitten muuteta kaupunkiin?

Terveisiä pellonreunasta ja maitotilan vierestä. Ehkä juuri sieltä, mistä tuli kaura aamuiseen puuroosi tai ruis ja vehnä leipääsi. Perunat tai pasta lounaspöytään ja sokeri jogurttiisi, maito kahviisi ja rypsi levitteeseen, jota sipaisit kotimaisen luomuleipäsi pintaan. Minä en valita, koska täällä haluan asua ja elää. En mistään hinnasta meluisassa ja pakokaasunkatkuisessa kaupungissa, jossa ehkä suhteessa yksityisautoja onkin vähemmän kuin täällä. Toivon monen muun tavoin voivani asua omassa kodissani mahdollisimman pitkään ja parhaassa tapauksessa lähteä vasta jalat edellä. Olkoonkin, että kodillani ei ole muuta kuin käyttöarvoa. Arvostan koulun pieniä luokkakokoja, lasten äärimmäisen hyviä harrastusmahdollisuuksia, kaupan kassaa, joka sanoo, että mulle on paketti tuolla postin puolella, vaikka sitä ei vielä ehdittykään kirjata sisään. Arvostan neuvolapalveluja, joissa minut ja lapseni otettiin vastaan tuttuina, sekä julkista hammashuoltoa. Arvostan kirjastoa, josta uutuuskirjat saa lainaan melkein heti sen sijaan, että jonottaisi vuorolla 72. Arvostan omaa tilaa ja omaa ruhaa, maiseman kauneutta ja luonnon läsnäoloa. Arvostan niin montaa asiaa, jotka helppoudellaan menevät juna- ja bussimatkojen edelle. Tuo arvostus lisää myös halua osallistua. Olla mukana tekemässä ja antamassa myös omaa aikaani siihen, että lapsilla ja aikuisilla on mahdollisuus harrastaa paikallisesti. Mahdollisuus viihtyä.

Jossain vaiheessa nämäkin seudut tulevat ehkä muistuttamaan hylättyä Karjalaa. Tai ehkä ei, kuka tietää. Kenties väljempi asuminen alkaa kiinnostaa ja etätyön mahdollisuus kasvaa entisestään. Tai ehkä ei, kuka tietää. Mutta en jaksa uskoa, että Ruuhka-Suomi ihan oikeasti haluaa meidät kaikki jonottamaan niitä kirjoja, terveyspalveluja ja vapaata paikkaa metrossa. Silläkään myönnytyksellä, että kyllä se väkimäärä kohta pienenee – luonnollisen poistuman avustuksella. Ja metropaikoista tulikin mieleeni, että tajusin vasta viime viikolla, että Helsingin rautatieasemalta pääsee Kamppiin metrolla. Eipä ole koskaan käynyt mielessä, mutta ehkä niillä käveltävillä pysäkinväleillä oikeasti tarkoitetaan juurikin näitä kivenheittoja, eikä aamukävelyä pikkukunnasta toiseen.

Ja kyllä, tiedän, ettei asetelma ole mustavalkoine. Ei ole Helsingin kantakaupunki vastaan maaseutu. Harmaan sävyjä löytyy aina. Mutta halusin kärjistää. Moni tarvitsee hissiä työssään tai elääkseen. Moni tarvitsee autoa työssään tai elääkseen. Ei ole peltoviljely vastaan parvekeviljely. On kauramaitoa ja on vegelevitteitä, sokeritonta jogurttia. On pysäkinvälejä, jotka osuvat kivenheiton ja parinkymmenen kilometrin väliin. Ei ole oikeaa tai väärää paikkaa asua, on vain ihmisiä joilla on erilaiset elämät, erilaiset tarpeet ja erilaiset mieltymykset. Minä vain satun olemaan niitä, jotka haluavat nähdä tulevaisuuden maaseudussa ja pitää sen elävänä.

 

Farkkuhaalarit on vanhat, Asos tall -mallistosta.