Syyskuu tekee loppuaan ja vaikka kasvihuoneessa vielä osa kasveista kurkottaakin ylöspäin, on myös niitä, joiden lehdistö roikkuu masentavasti maata kohti.

Siitä huolimatta, että tykkäänkin tavallaan syksystä (siis aurinkoisista alkusyksyn päivistä ja kirjavasta luonnosta) tämä vuodenaika aiheuttaa aina jonkinlaista haikeutta. Kesä on kuin juhla. Siihen aletaan valmistautua jo aikaisin keväällä, tai vuoden vaihduttua. Mietitään keitä kutsutaan ja mitä tarjotaan. Pohditaan kasvatettavien kasvien erityisruokavaliot ja plaseerataan kukat auringon ja varjon mukaan. Taimien kasvamista seurataan kuin olisi pyydetty vastausta kutsutuilta ja lopulta luonto puhkeaa kukkaan ja näky on kuin Royal Ascot. Pelkkää, väriä, riemua ja kimmallusta. Bileet ovat alkaneet!

Koko kesä tarjoillaan drinkkejä kasveille, hoivataan ja hellitään ja nautitaan aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kiitetään lahjoista, jok’ikisestä tomaatista tai salaatinlehdestä ja mietitään lahjuksiin perustuen kuka saa kutsun myös ensi vuonna. Vähemmän anteliaat, käytökseltään hankalat tai muuten happamat vedetään vieraslistalta yli. Näitä ei kutsuta ensi vuonna.

Ja sitten tulee syyskuu. Bileet väsähtävät ja kasvit alkavat nuokkua ja näyttää surkeilta. Vielä yritetään elvyttää, nyppiä, boostata ja pitää lämpimänä, mutta minkäs teet. Osa nuokkuu pöydällä ja osa pöydän alla. Sisäänheiton sijaan pitääkin toimia ulosheittäjänä.

Ja ihan kohta juhlat on juhlittu ja sitten on jäljellä vain se armoton siivoaminen. Ja kun sekin on viimein tehty, olo vain tyhjä. Kaikkensa antanut, mutta ennen kaikkea tyhjä. Eikä siihen oikein auta, vaikka jossain ruska vielä välkkyisi kuin neonvalot jatkoille houkutellen. Ne omat bileet oli siinä, eikä auta kuin odotella ensi kevättä ja kesää. Sitä, että jälleen innostuu ja tekee asioita taas ehkä pikkuisen viisaammin. Koska lopulta nämä bileet on kuitenkin kaiken tämän vaivan arvoiset. Ja enemmänkin.