Tämä postaus piti tehdä jo viime viikonloppuna. Nyt syreenit on nupuillaan, mutta tulppaanikimppua meiltä ei löydy. Sellainen unohtui pääsiäiseksi ostaa. Samoin moni muu juttu, ja ruokakin vaihtui nopeaan ja helposti lämmitettävään.

Olen vuosia yrittänyt erotella sen oikean Emilian ja tämän blogi-Emilian. Siitäkin huolimatta, että saan välillä niskaani sitä sun tätä, en ole jaksanut oikaista tai selittää. Olen ajatellut, että kun itse tiedän ja läheiseni minut tuntevat, se riittää. Ja riittää varmasti jatkossakin. Kaikkien elämän kuoppien kohdalla on ollut tavallaan kivakin, että mulla on tämä vähän murheettomampi paikka, johon elämän jokainen kolhu ei jätä jälkeään.

Tulee kuitenkin niitäkin aikoja, kun elämä nujertaa polvilleen, ja on vaikea erotella itsestään kahta Emiliaa. Kun on oikeastaan vaikea nähdä edes yhtä selvästi. Kun on itse hukassa itsensä kanssa ja täysin voimattomana elämän voimien edessä. Silloin se suojaava suojamuuri saattaa kääntyä itseään vastaan. Niin kai on käynyt nytkin. On liian vaikeaa olla se kepeä ja iloinen Emilia, kun oma olo on oikeasti jotakin ihan muuta.

Ajattelin selittää, että viimeiset pari kolme viikkoa ovat olleet tosi rankkoja, mutta en oikeastaan tiedä onko kyse kolmesta viikosta, muutamasta kuukaudesta vain puolestatoista vuodesta. Nyt kun alan oikein miettimään, tähän aikaan on mahtunut ihan liian paljon sairautta ja kuolemaa. Enemmän kuin olisi pitänyt, vaikka mikäpä minä olen sitä määrittämään. Ja kun vuoden vaihtuessa saimme huokaista yhdestä helpotuksesta ja ajattelin, että kyllä se taas tästä, tie nousikin uudelleen pystyyn. Se tasaisen tylsä arki jota niin kovasti odotin, vaihtuikin johonkin ihan muuhun.
Ja kun luulin, että pahinta on pahimman pelkääminen, opin jälleen uutta: Pahinta ei ole pelko, vaan tieto. Niin kauan kuin on toivoa, elämä kyllä kantaa. Sen jälkeen kaikki onkin paljon vaikeampaa.

Opastin esikoistani tänään sairaalan hississä sanomaan sen, minkä hän haluaa sanoa ja näyttämään sen, miltä hänestä tuntuu. Ja jos alkaa itkettämään, niin itke. Sekin on sallittua, koska me ollaan ihan vain ihmisiä. Ja sitten tajusin, että voisin myös itse noudattaa omaa neuvoani.

En suostu ajattelemaan, että tämä pääsiäinen olisi jotenkin huonompi. Ei toki sitä mitä oli ajateltu, mutta näin se elämä menee. Nyt käperryn hetkeksi sohvan nurkkaan ja annan itselleni luvan olla pieni ja voimaton. Ehkä myös nauran vähän, hassuttelen ja iloitsenkin. Sillä elämä ei ole vain yhtä ja samaa tunnetta ja mielentilaa, vaan kokonainen skaala täynnä värejä ja erilaisia sävyjä.