Myönnän, joskus tulee niitä hetkiä, kun tekisi mieli juosta ulos, ja karata yksin hiljaisen erämökin rauhaan. Jättää taakseen pyykkivuoret, ruuanlaitto, jatkuva siivoaminen ja se pahuksen kitinä ja riitely. Ja kyllä, joskus kun tuntuu, että päivän jokainen ilmoille heitetty puheenvuoro alkaa äiti sanan venytetyllä muodolla, johon jokaisen kerran äidin tulee vastata “mitä/kerro kultaseni/niin”, jotta lause saadaan jatkumaan, toivon hetkittäin olevani isä.

Mutta hetkinä nuo esimerkit ovat kovin pieniä. Ohikiitäviä, kuten moni muukin ihmismielestä kumpuava inhimillinen ajatus. Koska oikeasti juuri näin on hyvä!

Nämä pienet kukkakimput, jotka alkavat ilmestyä keittiöömme heti leskenlehtien putkahdettua esiin, muistuttavat siitä äitiyden ihanuudesta. Joka kerta yhtä kauniita ja rakkaudella poimittuja.

En vaihtaisi pois ainuttakaan päivää, en ainuttakaan kimppua!

Aurinkoista keskiviikkoa!

Muistatte varmasti, että olin lauantaina pikkuisen juhlivalla tuulella. Kyseessä oli yhdeksän naisen hilpeä illanvietto ja kokoontumisen (teko)syynä niinkin vakava asia, kuin syömätön suklaa. Suolaisemman aloituksen jälkeen juhlat olivatkin varsin suklaiset ja samalla myös äärimmäisen onnistuneet. Kuplivat juhlajuomat iltaamme tarjosi Indiedaysin ja J.P. Chenet’n yhteistyö.

Niin paljon kuin arkea ylistänkin, juhliminen on kuitenkin elämän suolaa, ja totta puhuen järjestäisin mielelläni juhlia paljon useammin. Juhliminen -sanan merkitys itselleni on tietysti vuosikymmenen saatossa muuttunut, ja itse juhlat luonnollisesi sen myötä. Hyvä ruoka, hyvä juoma, hyvä seura ja rento yhdessäolo. Siinäpä onnistuneen illan salaisuus. Ison pöydän ympärillä koko seurue mahtuu olemaan rennosti yhdessä, ja jälleen kerran kiitän mielessäni sitä, että päätimme pitää keittiön yhtenä isona tilana ja jättää saarekkeet rakentamatta.

Omaan makuuni rento juhliminen on sitä, että jokainen syö omaan tahtiinsa pitkin iltaa, eikä pöytää varsinaisesti kateta liikaa. Ylipäätään liika suunnittelu ja aikataulut usein tappavat tunnelmaa ja parhaaseen lopputulokseen päästään, kun illan antaa soljua omalla painollaan eteenpäin.

Broiler-melonisalaatin, papu-pekonihöystön ja pestoperunoiden lisäksi tarjolla oli pientä suolaista ja illan teeman mukaan tietenkin hurjasti suklaata. Vieraat saapuivat kainalossaan suklaakakkua, suklaapiirakkaa, Snickers-leivonnaisia ja erilaisia naposteltavia, ja pöydät suoraan sanottuna notkuivat herkuista.

Illan juhlajuomina toimivat pinkkiin puettu  J.P. Chenet Sparkling Rosé Ice Edition ja valkoisen pullon J.P. Chenet Ice Edition Demi-Sec. Nimensä mukaan juomat tarjoillaan hyvin jäähdytettynä ja jäiden kera.

Skool kesälle! Pinkki J.P. Chenet Sparkling Rosé Ice Edition valikoitui seurueemme suosikiksi.

Kuten asiaan kuuluu, illan aikana ehdittiin käsittelemään asioita miltei jokaiselta elämänalueelta. Puhuttiin toki lapsista, mutta laiettiin riviin myös komeat julkkismiehet, käsiteltiin aiheina niin kengät kuin laukutkin, sekä miesten hiustyylit. Onnistuinpa muuten kehittämään itselleni myös ylitsepääsemättömän kenkäkateuden noista ystävän puputennareista. Ihan mielettömät!

Vaikka illan tarkoitus olikin syödä pois yhdistyksen suklaavarannot, ja tehtävä kuulosti enemmän kuin helpolta, pääsimme työssämme tuskin edes yhteen kolmannekseen. Niinpä olikin ilo todeta, että “joudumme” ottamaan vastaavan illan ensi kuussa uudelleen!

Onnistunut juhlailta tarkoittaa myös sitä, että seuraavana aamuna jaksaa nousta ylös virkeänä ja iloisena. Niinpä kokonaisuudessaan tämä “suklaakokous” sai arvosanakseen täyden kympin isolla plussalla! Heinäkuuta odotellessa!

Alkoholilakia noudattaakseni, jätän alkoholijuomia koskevat kommentit julkaisematta.

Muutama kotikuva aamulta, kun taivas vielä uhkasi sateisella päivällä.

Ruohosipulit jaksavat ilahduttaa yhä maljakossa. Varsia olen vähän katkonut, ja vettä vaihtanut, mutta muuten ovat pärjänneet niine hyvineen.Ja lisäähän olisi ryytimaan laidassa kun vain jaksaisi katkoa.

Kesä on ihmeellistä aikaa. Tavallaan odottaa kaikkea sitä, mitä on suunniteltu, vielä aurinkoisempia päiviä ja jonkun toisen lomaviikkoja. Silti päivien paetessa toisiaan toivoisi ajan vain pysähtyvän; olevan juuri tässä, ihan paikallaan ja liikkumatta. Tai no, sitä se elämä kai on ympäri vuoden, kesällä hetkeen tarttuminen vain on omalla kohdallani hurjasti helpompaa!

Mutta nyt siitä kesäiltapäivästä ja -illasta nauttimaan. Ulos ja aurinkoon!

Tallenna

Aurinko lämmitti jo mukavasti, vaikka enpä pitäisi pahana vielä muutaman asteen lämpenemistä. Tosin näillä keleillä saa myös jotakin aikaiseksi! Tänään lähti yksi seppelvarpu ja pöytäkuusi huitsin nevadaan ja pihan ilme muuttui taas kertaheitolla. Hassua, että se kuusi oli ärsyttänyt yhtälailla niin mieheni kuin minunkin silmiäni, mutta että kumpikin sanoo ääneen toiveensa… No nyt se on poissa! Nämä muutokset tosin tarkoittavat aina tyhjiä rumia läikkiä nurmikossa. Ensi kesänä kuitenkin kiitämme itseämme, että kuusi otettiin pois tänä kesänä.

Sillä välin kun meillä aikuisilla on ollut jos jotakin nyppimistä ja kaivamista, lapset ovat sentään osanneet ottaa rennommin. Pienen hetken jopa keskenään ihan sovussa värittelivät kirjojaan tuolla alapihalla, ja sen kunniaksihan pitää jo tarjota mehut!

Ja hei, arvatkaas mitä: Tummanpunainen jalopionini on avannut ensimmäisen nuppunsa! Voi onni ja autuus! Kuinka sitä taas lainkaan pärjäsi melkein vuoden verran ilman näitä puutarhan suomia ilontunteita!?

Mutta nyt koiran kanssa kävelylle. Kaunista kesäiltaa teillekin!

Rentouttavan, ja varsin onnistuneen viikonlopun jälkeen, kaikki näyttää maanantaiaamuna kauniilta. Myönnettäköön tosin, että asiaan vaikuttaa kesäkuun puoliväli, aurinkoinen (ja toivon mukaan tänään lämpenevä) sää, sekä pikkuisen myöhäisempään viritetty vekkari.

Joskus tulee sellainen selittämätön tarve napata kameralla kuvia mitä arkisemmista asioista, mutta kuitenkin kauniista yksityiskohdista. Tai no, tuohon tarpeeseen blogi on kai aikoinaan syntynytkin, joten mitä sitä sen enempää analysoimaan. Ehkä jopa ymmärrän, miten suhtautumiseni pieniin yksityiskohtiin on vuosien saatossa muuttunut. Täytynee siis jatkossa petrata enemmän näiden asioiden kanssa, jottei arjen kauneus vain pääsisi valumaan hukkaan!

Kesken hampaidenpesun kuvattavaksi pääsivät kylppärin hyllyt. Mutta nyt pyykit koneeseen arjen kauneutta ihailemaan ulkosalle. Nimittäin aurinko huutelee kutsuhuutoja nyt varsin kesäiseen sävyyn!

Ihanaa ja kaunista uutta viikkoa!

No niin, jatketaanpas vielä Pietarin parissa! Kyseessä on siis Indiedaysin ja VR Allegron yhteistyö, jonka myötä minä ja Minttu tutustuimme viikonlopun ajan Pietariin ja sen ihmeellisyyksiin. Luonnollisesti matkamme taittui Allegro -junalla, ja enemmän juuri tuosta Allegrolla matkustamisesta ja Pietarin yleisvaikutelmasta kirjoitinkin jo Junalla Pietariin -postauksessa. Myös Pietarin asut -postauksessa on joitakin fiiliksiä reissultamme.

Mutta nyt enemmän nähtävyyksistä! Vaikka sanonpa heti, että Talvipalatsi tai Eremitaasi ovat molemmat kohteita, joita ei kierretä kunnolla yhdessä tai kahdessakaan päivässä. Molemmissa riittäisi nähtävää viikoiksi, kuukausiksi ja vuosiksikin, mutta pintaraapaisukin antaa toki paljon!

Meillä molemmilla oli nähtävyystoiveena kolme samaa kohdetta. Iisakinkirkko, Talvipalatsi ja Kirkko veren päällä. Näistä ensimmäinen lauantain reitillemme osunut kohde oli Iisakinkirkko, joka kaikista ennakko-odotuksista huolimatta oli itselleni se vaikuttavin kokemus.

Turistimassasta huolimatta kirkon sisällä on ihmeellisen harras tunnelma, ja kuvaaminen tuntui melkein rikolliselta. Tosin kirkossa oli myös osa, jossa kuvaaminen oli ehdottomasti kielletty. Siellä huivipäiset naiset tekivät kukka-asetelmia ikoneille ja sytyttivät ja sammuttivat lukuisia pieniä vahakynttilöitään. Kurkistus oli kuin aikamatka jonnekin, jota en osaa edes määrittää.

Kirkko on häkellyttävän suuri ja jo sen ulkorappuset laittavat kunnioittamaan rakennuksen jykevyyttä. Nimittäin minä pitkäkoipinenkin sain oikeasti harppoa portaita, ja voin vain kuvitella, mitä kapuaminen on ollut aikoinaan kun ihmisen keskimitta on kuitenkin ollut jonkin verran lyhyempi.

Iisakinkirkossa yksi suuri kokemus oli myös katon ulkotasanteen kiertäminen, mikä tosiaankin laittoi jalat tutisemaan. Kun oli aika laskeutua alas, teki mieleni vain nojata seinää, ja pyytää joku noutamaan. Tuulisella säällä korkeus oli huimaava, mutta ylhäältä myös näki koko Pietarin ihmeellisyyden. Suosittelen siis siitäkin huolimatta, että kammoat korkeita paikkoja! (Kolmannessa kuvassa näkyy tasanteelle kiipeävät ihmiset)

Toinen kohde, johon aikamme riitti edes päällisin puolin oli Talvipalatsi. Sen ja Eremitaasin ympärillä oli valtava ihmiskuhina. Tuona viikonloppuna nimittäin juhlittiin Pietarin syntymäpäivää, ja kaupunki täytti 313 vuotta. Tätäkään emme muuten tienneet ennen kuin eräs nainen sen meille junassa kertoi!

Talvipalatsi on näkemisen arvoine, mutta Iisakinkirkon tekemän vaikutuksen jälkeen kulta ja krumeluudi tuntui kovin pinnalliselta. En osaa selittää sitä fiilistä, mutta sali toisensa jälkeen jopa hieman puuduin kultaan, punaiseen samettiin, kristalleihin ja kaikkeen yltäkylläisyyteen. Suosittelen siis ehdottomasti, että Talvipalatsille varaa ainakin ihan oman päivänsä, jolloin sen fiilikseen voi uppoutua täysillä. Itse ainakin koen, että sinne on päästävä uudelleen ja vastaanottavaisemmassa tilassa.

Koska aika oli rajallinen Verikirkko jäi tosiaankin vain ulkoa ihailtavaksi, ja sinne pitäisikin nyt tehdä jonkinlainen tutkimusmatka. Itse koen kirkkojen tunnelman hyvin vahvasti, ja juuri siksi suosittelen niin Iisakinkirkkoa, kuin Kirkkoa veren päällä. Mutta jos menet Pietariin, melkeinpä yleissivistys vaatii, että kierrät myös Talvipalatsin ja Eremitaasin!

Mikäli Pietariin lähteminen on alkanut himottamaan apu löytyy nyt hyvinkin edullisista junamatkoista, eli Allegrolla pääsee tosiaan perille alkaen 39 euron hintaan, mikä on mielestäni käsittämättömän halpa, kun miettii junamatkaamisen käytännöllisyyttä ja nopeutta. Matkoihin pääset tutustumaan tästä linkistä.

Mutta hei; Kuka onnellinen voitti 240 euron VR Allegro -matkalahjakortin?

Onnea Iina, tällä kertaa onni suosi sinua! (Laitan voittajalle postia!)

Ps. Mulla on vieläkin niin paljon kuvia, että saatatte saada lisää Pietaria jossain vaiheesa.

Hupskeikkaa! Villasukat vaihtuivat tyllihameeseen, ja tänään pidetään hauskaa!

Vaatehuonetta siivotessani nostin rekille vierekkäin tyllihameen ja farkkupaidan, ja siinä se oli! Täydellinen ja rento yhdistelmä.

Viettäkää kiva lauantai! Minä ainakin aion!

Sataa, sataa, ropisee, pili pili pom, pili pili pom… Tämänkaltaiset (omanlaisellaan tunnelmalla ladatut) sadepäivät ovat muuten älyttömän hyviä sellaiseen suurelliseen elämän filosofointiin. Tai no, jos ei suurelliseen, niin ainakin sellaiseen pienimuotoiseen ja henkilökohtaiseen ajatuksenjuoksuun.

Tuleeko teille välillä sellainen selittämätön tunne, että elämässä pitäisi ottaa joku uusi suuntaa? Tavallaan asiat ovat oikeinkin hyvin, mutta sitten puuttuu se jokin. Arki rullaa, mutta olo on välillä väsähtänyt ja tukkoinen. Sitä lähtee pohtimaan, että pitäisikö hurahtaa raakaravintoon, ryhtyä vegaaniksi tai vähintäänkin tehdä joku muu käännös kohti askeettisuutta ja löytää itsestään se spartalainen itsekuri.

Ei sillä, hatunnosto jokaiselle vegaanille ja raakaruokailijalle, mutta olen myös alkanut pohtia, kuinka suuri vaikutus nykymedialla on tähän itsensä tutkiskelun tarpeeseen. Enää kun ei oikein riitä, että syödään ruokaympyrän mukaan, käydään kaverin kanssa jumpassa ja koiran kanssa lenkillä, vaan pitäisi “hurahtaa”! Hurahtaa ravintoon, hurahtaa terveyteen tai hurahtaa ihan mihin tahansa. Ylipäätään asioihin pitäisi jotenkin suhtautua intohimoisemmin. Ja jos niin ei jostain syystä tee, huomaa tuntevansa syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että on ihan “tavallinen”.

Luin tässä taannoin hyvän kirjoituksen siitä, miten ravinto on saanut lähes jumalallisen merkityksen elämässämme. Kuinka käännyttäminen on muuttunut ihmisten syyllistämiseen. Koko juttuhan taisi lähteä liikkeelle siitä Safkatutkan julkaisemasta kuvasta, jossa maailma oli ikään kuin jaettu Taivaaksi ja Helvetiksi. Toisaalla syötiin luomua auringon paistaessa, toisaalla makseltiin veroja, otettiin lainaa, ja käytiin apteekissa (kuvaa en nyt enää löytänyt Safkatutkan Facebook -feediltä).

Enkä nyt tarkoita, että olisi missään nimessä huono juttu olla vegaani, raakaruokailija tai vaihtaa ravintonsa luomuun, mutta kuvasta kirvonnut keskustelu käsitteli mielestäni hyvin nykyajan hurahtamisen tarvetta. Ja juuri sitä samaa tarvetta, jota itsekin ajoittain koen – vaikka elämässä on kaikki ihan hyvin. Että mitäpä jos olisin vaikka hulluna neulomiseen ja erilaisiin lankoihin. Kuuluisinko kenties suurempaan yhteisöön ja olisin osa “jotain”? Joka kerta kun tuo tunne hiipii luokseni, joudun toteamaan, etten juuri ole hurahtanut kunnolla yhtään mihinkään. Elämässäni on paljon asioita, jotka tuovat siihen iloa. Niihin kuuluu liikunta, ruoka (joskus terveellisempi, joskus vähemmän), käsillä tekeminen, lukeminen, puutarhanhoito jne. Niistä kuitenkaan mikään ei ole asia, johon heittäytyisin ihan täysillä. Mikään tekemisistäni ei ole niin suurta ja mahtavaa, että se määrittelisi koko persoonallisuuteni ja vaikuttaisi jokaiseen valintaani.

Tänään kaikki tämä ajatuksenvirta juoksi jälleen pienen pääni sisällä. Auttaisiko Fengshui, tai mitäpä jos tulisin ihan huipuksi raakaleipuriksi? Kunnes tajusin, että elämässäni on ehkä jo ollut vaihe, jolloin heittäydyin tavoitteisiini täysillä. Vaihe, joka määritti minut, elämäni, sosiaaliset suhteeni ja jokaisen tekoni. Entä tulinko onnelliseksi? Enpä juuri…

Seitsemän vuotta Tiibetissä, Krishna-liikkeeseen kääntyminen ja kaikki kieltävä askeettisuus saavat siis yhä odottaa. Aion pysyä nykyisessä uskonnossani ja jatkaa elämääni tavallisella ja tylsällä kultaisella keskitiellä. Hetkittäin tulen hurahtamaan moniin asioihin, mutta noin niin kuin suuremmassa mittakaavassa, näin on lopulta ihan hyvä.

En tule jäämään historiankirjoihin minkäänlaisen elämäntavan, ruokavalion tai ajatusmallin kehittäjänä. Sen sijaan toivon kovasti, että minut muistetaan naisena, joka vietti perjantai-illat mieluiten kotona. Villasukat jalassa, hyvää punaviiniä siemaillen ja kirjastaan nauttien. Villasukkaperjantai olkoon siis täysin oma elämänkatsomukseni; elämäntapa, jota kenenkään muun ei tarvitse noudattaa.

Ihanaa viikonlopun aloitusta!

Viime viikolla puhistiin helteessä, nyt värjötellään villasukissa. Mihin ihmeeseen se kesä taas katosi!?

Mutta hei, on tässä hyvätkin puolensa! Älkää nyt heti ampuko, toivon todellakin lämmön palavaan, mutta viileät pari päivää ovat olleet aika antoisia. Tai kaikki alkoi oikeastaan jo maanantaista, jolloin aloitin pihatöillä, ja tiistaina vireeni oli niinkin kohdillaan, että innostuin iltapäivällä siivoamaan kylppärin kaapit ja laatikot (valmista tuli tosin vasta myöhään illalla!). Eilen oli sen verran viileää ja pilvistä, että vuoroon pääsivät ikkunat, ja tänään olen kunnostautunut muilla (rästiin jääneillä) kotitöillä. Olen nähkääs hyvinkin ennakoiva, ja ajattelen, että kun lämpöaalto jälleen pyyhkäisee luoksemme, voimme nauttia siitä rennosti ja elää jälleen ihan pellossa. Balanssia, sitäpä tämä taitaa olla!

Ei siis harmitella kelejä, kun niille ei mitään kuitenkaan voida. Sen sijaan nautitaan valosta ja pitkistä päivistä. Niitä tulee kuitenkin syksyllä kova ikävä. Ja helteitäkin ehtii tulla ja mennä vielä moneen kertaan, nythän ollaan tosiaan vasta kesäkuun alkupuoliskolla. Itse odottelen kovasti, että viileät päivät toisivat vielä tullessaan jonkinlaisen remontointi-innostuksenkin. Listojen ja kattojen maalaamista olisi vaikka miten, ja yksiönikin odottaa yhä remonttia. Samaan aikaan toivon kuitenkin, että välillä voisi ihan vain olla. Menemättä minnekään, tekemättä oikeastaan mitään.

Täällä on tänään syöty kuumaa perunasoppaa ja leivottu voisilmäpullia. Ei ehkä niitä kaikkein kesäisimpiä herkkuja, mutta menkööt nyt tällä kertaa! Ja koska elämä on painottunut sisätiloihin, myös pienimuotoinen sisustaminen on innostanut. Tänään keksin ullakolta Ikean pöytävalaisimen, jonka varjostin oli pahasti riekaleina. Ja kas, miten se muuttui iloiseksi (niinikään ullakolta löytyneen) Rie Elise Larsenin lampunvarjostimen avulla! Sopii oikein hyvin Klaaran kaapin päälle tunnelmaa tuomaan. Maatuska on muuten se Pietarin-tuliaiseni ja sekin istuu Tanskasta tuodun sotilaan rinnalle niin hyvin kuin lastenhuoneessa tarvitseekin.

Juuri nyt haaveilen Pikku Kakkosen pituisesta huilituokiosta kirjani kanssa, ja kaikki merkit viittaavat tämän toiveen toteutumiseen. Eli ei muuta kuin rentoa iltaa teillekin!

Jaa mutta hei; Nespresso -arvonta:

Onnea Idahhh, sinulle napsahti Nespresson Lattissima Touch -kahvikone (laitan voittajalle postia)!

Toki sauna kuuluu suomalaiseen arkeen ympäri vuoden, mutta kyllä tuo pihasauna ahkerammin lämpenee näin kesäisin. Piipusta tupruttava savu tuoksuineen kuuluu kesäpäiviin ja iltoihin. Jotenkin jo se saunan lämmittäminen on sellainen rauhoittava rituaali. Todella vaikea selittää, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.

Toukokuu oli sen verran täynnä ohjelmaa, että moni asia siirtyi odottamaan kesäkuun päiviä. Eilinen menikin ahkeroidessa pihatöiden kimpussa. Kottikärry kaupalla nokkosta. Tänään on oikein paikat kipeänä kaikesta siitä repimisestä. Eikä ihme, nuo vanhat nokkosenjuurakot ovat vahvuudeltaan kuin lapsen ranne! Sinänsä tuo homma onkin mukavampi tehdä vähän viileämmällä säällä, kun saa kunnolla suojata niin kädet kuin jalatkin.

Yksi kesäkuulle työnnetty puhde oli myös saunan perusteellisempi siivous. Vaikka mustat lauteet toki ovat edelleen mieleeni, antavat ne oman haasteensa pihasaunassa. Nimittäin, kun saunaan ei astuta suoraan suihkusta, jää lauteille väistämättäkin likaisia jalanjälkiä. Mustaa pintaa saakin tästä syystä puunata aika usein. Mutta itse löylyhuoneen lisäksi toki nuo saunan muutkin tilat kaipaavat välillä vähän perusteellisempaa puunausta.

Minulle tarjottiin viime keväänä HuopaPalloMattoa bloginäkyvyyttä vastaan, ja tilasinkin pienen maton saunan pukutilaa ajatellen. Nepalin maanjäristys kuitenkin aiheutti paljon pahaa, ja mattojen teko oli käsittääkseni jonkin aikaa tauolla. Pidin luonnollisena, että mattotilaukseni jätettiin huomioimatta, sillä ymmärsin vallan mainiosti, että tärkeämpää oli kriisin ja surun keskellä nousta jaloilleen, ja toimittaa sitten jossain kohtaa oikeat tilaukset.
Elettiin jo pitkälle syksyä kun koin pienen yllätyksen. Nimittäin postissa odotti mysteeripaketti, jota noutaessakaan en vielä arvannut mitä paketti voisi sisältää. Todellakin, siellä oli se suloinen matto, jonka olin melkein jo ehtinyt unohtaa! Mattotilaukseni ei unohtunutkaan kriisin keskellä, vaan se oli (pakkauksesta päätellen) seilannut koko kesän matkalla minulle.

Nyt kovanonnenmatto sulostuttaa saunan pukeutumistilaa, ja tiedättekö, nuo kaikki  vastoinkäymiset vain lisäsivät palluramaton kauneutta. Sillä on todellakin tarina, ja joskus jopa toivon, että matto osaisi sen kertoa.

Nautitaan tästä päivästä! Tänne meille päin ainakin lupasi jo huomenna viileämpää, joten nyt kaikki ilo irti auringosta!