Kaupallinen yhteistyö ⎮ Telia

---

Meillä, kuten varmasti monessa muussakin perheessä joulu ja sen yhteyteen osuvat vapaat tarkoittavat usein sohvalla loikoilua ja joulusuklaiden tuhoamista televisiota tuijotellen. Loppuvuoden kiireiden ja kaiken jouluhössötyksen jälkeen se tulee mielestäni myös tarpeeseen. Pelkkää ruudun tuijottamista elämä ei toki saa olla, ja siksi ruudun toiselta puolelta on ihan kiva myös ottaa ideoita ja laittaa myös oma mielikuvitus ja luovuus töihin. Niin tehtiin myös meillä, kun Telia haastoi viettämään teemapäivää C More TV:n leffojen ja sarjojen hengessä. Postaus on julkaistu kaupallisessa yhteistyössä Telian kanssa.

Sano se arvoituksin!

Kaikki rakastavat teemajuhlia, mutta kokonainen teemapäivä on jo melkoista juhlaa. Kenen vuoro on tyhjentää tiskikone, entä viikata pyykit? Kuka söi suklaarasian tyhjäksi ja mistä löytyy aamutossun toinen pari. Tavallisestakin päivästä voi keksiä aika monta arvoitusta ja jos oikein heittäytyy teemaan, on mahdollista rakentaa todella arvoituksellinen päivä. Meidän teema on napattu yhdestä C More TV:n lastensarjasta ja saatattekin arvata mistä.

Olen itse rikos ja poliisisarjojen ikifani, ja myönnän rakastavani kaikenlaista salapoliisipelaamista, mysteerejä ja rikospähkinöitä. Jopa siinä määrin, että osa lähipiiristä kokee viehtymykseni lähinnä huvittavaksi. Jos pääsen kirjaamaan unelma-ammattini, se on nykyään ehdottomasti salapoliisi! Dekkareita fanittavan siskoni kanssa olemmekin tuumineet, että rikos päivässä pitää mielen virkeänä.

Onneksi lapsillekin on tarjolla pähkinöitä mysteerien muodossa. Turha ehkä edes sanoa, että tämän kategorian lastenohjelmat ovat juurikin niitä, joiden parissa viihdyn myös itse parhaiten. Silti tv-sarjasta varastettu teema vaikutti ensin vähän hankalalta ja työläältäkin, kunnes lukko aukesi. Tässä kohtaa pitääkin siis myöntää, että lapsen mielikuvitus toimii huomattavasti aikuisen mielikuvitusta paremmin. Ruudun äärellä voi siis todistetusti kehittää myös omaa mielikuvitusta ja tarinankertojan taitoa.

Telian sivuilta löytyy pieni lista meidän perheen sarjasuosikeista  ja oikeastaan jokainen niistä soveltuu myös teemapäivään – yhtä hyvin kuin arjen keskellä rentoutumiseenkin. Meillä on onneksi puolisoni kanssa varsin yhtenäinen maku sarjojen suhteen, ja kun edellinen sarja on saatu päätökseen, mieheni yleensä laatii listan, jossa on ehdotuksia seuraavaksi. Myös siskoni kanssa jaamme usein vinkit ja vihjeet makuumme sopiviin sarjoihin. C More TV:ssä parasta onkin, että sarjoja voi ahmia useamman jakson verran yhdeltä istumalta.

Osuuko teidän perheessä sarja- tai leffamaut yhteen, vai onko jokaisella omat suosikkinsa? Entä löytyykö listaltani myös teidän suosikkeja? Vinkkejäkin saa antaa, sillä hyvät sarjat tulee ahmaistua vähän turhankin nopeasti!

 

Kaupallinen yhteistyö ⎮ Lotus Emilia

---

Mulla oli lapsena (ja oikeastaan vähän isompanakin) ikävä taipumus kaataa ruokapöydässä juomalasini. Lapsena kun juomalasissa oli maitoa, tilanne tietenkin aiheutti aina jonkinlaista isompaa siivoamista. Muistan vielä lapsuudenkodissamme, kun ruokapöydän keskellä oli sellainen näppärä rako, josta maito pääsi aina valumaan lattialle. Sittemmin ruokajuoma vaihtui vedeksi, mutta jotenkin kyynärääni onnistui aina sohaisemaan juomalasin kumoon. Jossain kohtaa pääsin eroon kiusalliseksi muuttuneesta tavastani, mutta äitiyden myötä olen toisaalta saanut kokeilla sitä vastakkaisessa joukkueessa pelaamista. Vaikka aina ei ehkä koe olevansa kummoinenkaan äiti, niin tämän asian suhteen voinen taputella itseäni olkapäälle. Minä en nimittäin ole polttanut päreitäni ja pinnaani, vaikka maidot, vedet, mehut ja kaakaot ovat valuneet iloisesti pitkin keittiön pöytiä ja lattioita useammankin kerran. Vahinkoja sattuu, ja se onkin jo meidän lapsienkin automaattinen toteamus, kun juomalasi yks kaks kaatuu kumoon.

Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä @lotuspehmopaperit kanssa

Jotta voi oppia, pitää aina harjoitella ja harjoitteluun kuuluu myös epäonnistuminen. Keittiöhommissa harjoittelu tuottaa yleensä sotkua, mutta eihän ne hommat aina ihan putkeen mene meillä aikuisillakaan. Olisi siis suora vääryys olettaa, että lasten pitäisi voida kokeilla ja opetella ilman että mistään syntyy ikäviä jälkiä. Äidilläni on ollut aina tapana sanoa, että kun pöytäliinan levittää pöydälle, se on tavallaan jo menossa pyykkiin. Tämä sama ajatusmaailma toistuu hauskasti Lotus Emilian Muumi -aiheisessa talouspaperissa Niin ihanaa kuin mehun tehtailu onkin, paperin kuvio on jo valmiiksi nimetty Siivouspäiväksi. Muumimaisen rentoon ajattelutapaan kiteytyy loistavasti se, että kun tehdään, syntyy kyllä sotkua, mutta vakavaa se ei ole. Jos mehut jäisivät tekemättä ja pullottamatta pelkän sotkun pelossa, elämä olisi melkoisen mautonta tai tässä tapauksessa mehutonta. Samaa viisautta voi toki soveltaa moneen muuhunkin asiaan ja tekemiseen.

Lotus Emilia Design Muumi talouspaperin kuvitus rikkoo myös käsityksiämme siivouspäivästä. Voiko Siivouspäivä olla mukavia mehuhetkiä, vai pitääkö aina puurtaa hampaat irvessä. Myönnän, että itsekin joskus kompastun sinne raivosiivoamisen puolelle ja marttyyrin viittaani heilutellen komppaan sängynaluset ja vihon viimeisetkin nurkat. Elämä on kuitenkin opettanut, että parhaat tulokset syntyvät yleensä hyvässä hengessä, yhdessä tekemällä ja muita motivoiden. Toisin sanoen, siivouspäivän maineelle voisi ja olisi ehkä syytäkin tehdä jotakin. Onneksi Muumilaakson väen omalaatuinen tapa tarkastella maailmaa tarjoaa meille muillekin syvällisiä oivalluksia elämästä. 

Olen viime aikoina alkanut kiinnittämään huomiota myös siihen, miten puhun itse itselleni. Jos lasten kohdalla osaankin ottaa sattumukset ja sotkut vain pieninä vahinkoina, itseni kohdalla olen huomannut olevani melko lailla armottomampi. Ensin puhui vain ääni ajatuksissani, mutta jossain kohtaa havahduin siihen, että sätin itseäni jo ihan ääneen. “Hienoa, Emilia. Sössit sitten tämänkin!” tai No niin, pieleen meni tämäkin!” Kukapa haluaisi kuulla moista epäonnistuttuaan tai vahingon sattuessa. Ei varmasti kukaan! Siitä huolimatta tämä oli äänensävy, jolla sätin itseäni välillä useammankin kerran päivässä. Turhista asioista, kuten läikkyneestä kahvista tai yli kastellusta kukkaruukusta. Myöhemmin olen tullut ajatelleeksi, että kyseisiin tilanteisiin olisi riittänyt pelkkä “Oho!” tai “Hups!”

Muumit ovat jo vuosia olleet osa Suomalaisten koteja. Leikeissä, saduissa, astioissa ja monessa muussa. Nykyisin myös varsin arkisissa asioissa, kuten Lotus Emilian talouspaperissa. Ei kuitenkaan ole mitään sellaista paikkaa, jossa Muumien filosofiasta ei olisi hyötyä. Vähiten turhaa se on juuri silloin kun elämässä ja arjessa tapahtuu oho ja hups!

Lotus Emilia Design Muumi on Suomessa valmistettu vahva ja imukykyinen talouspaperi. Muumikuosi on tarkoitettu kaikille meille niin onnistumisen kuin epäonnistumisenkin hetkiin. Se on talouspaperi elämisen jälkiin, siivouspäiviin ja juhlahetkiin. Muistutus niin isoille kuin pienillekin, että roiskeet ja tahrat kuuluvat elämään, eikä niiden vuoksi kannata pahoittaa omaa tai muidenkaan mieltä!

Te jotka olette roikkuneet linjoilla kauemmin, tiedätte mitä mieltä minä olen marraskuusta. Jep, ei lemppari, eikä edes top 11 sisällä. Ihan vihon viimeinen kuukausi vuodesta, joskin kalenterin mukaan vasta tokavika. Mutta en tiedä olenko se minä vai onko se sittenkin marraskuu, mutta jotenkin se ei ole tänä vuonna ollut niin paha. Ja kopkop, ensi viikon sataa varmaan kaatamalla vettä, eikä päivä valkene ollenkaan, mutta tämänkin uhalla väittäisin, että marraskuu on tänä vuonna ollut erikoisen mukava. Lämmittelen sitten tämän ajatuksen voimalla, mikäli olosuhteet kovasti päättävät huonontua, mutta onpahan jotakin positiivista, mitä miettiä. Ja vaikka pimeys ja sateet valitettavasti nykyään jatkuvat myös joulukuussa, marraskuun voittaminen on mulle jonkinlainen henkinen erävoitto. Joulukuun pelastaa joulu ja kaikki mukava siihen liittyvä. Toki myös se, että joulukuussa elämä notkahtaa taas kevään suuntaan ja kuljemme kohti valoa. Joka tapauksessa uskon voivani jo väittää, että selvisin marraskuusta tänäkin vuonna.

Osa marraskuun mukavuudesta on toki ihan tietoisesti suunniteltua, ja sen tietoisen suunnittelun mahdollisti tietenkin loma. Lomalla kuitenkin päätin, että voisin kokeilla marraskuun suhteen ihan toisenlaisia aseita kuin ennen ja olen iloinen siitä, että kuuntelin tällä kertaa enemmän itseäni kuin naistenlehtiviisauksia tai edes terveyssuosituksia. Suurin oivallus on nimittäin ollut se, että en vaadi itseltä marraskuussa oikeastaan juuri mitään. Marraskuussa ei tarvitse suorittaa ja pyrkiä yli-ihmiseksi, vaan se vuoden pimein (ja itselleni vaikein) pätkä on lupa luovia just sillä tavalla kuin parhaalta tuntuu. Kelloni ei siis ole soinut viideltä, enkä ole esimerkiksi urheillut aamuisin. Sen sijaan, että painuisin ilta kahdeksalta marttyyrin lailla lakanoiden väliin, jotta jaksan aamulla treenata syysmasista pois, olenkin valvonut illalla pari tuntia pidempään ja vaikka vain katsellut kivoja sarjoja ja rupatellut puolisoni kanssa. Olen nauttinut illalla teekuppini seuraksi voidellun sämpylän ilman vihannesvuorta ja napannut suuhuni aina silloin tällöin suklaata. Joskus vähän enemmänkin. Olen totaalisesti lakannut seuraamasta päivittäisiä askeliani tai yöllä nukuttuja tunteja. Minä kun kuulun niihin ihmisiin, jolle nuo molemmat aiheuttavat usein suorituspaineita.

Vuoden pimein pätkä vaatii siis rentoutta ja levollisuutta. Mukavia vaatteita, kynttilän valoa, glögiä, teetä ja joskus jopa punaviiniä. Se kaipaa osakseen yhdessä syötyjä aterioita, lempeää kosketusta sekä rauhallisia ja kiireettömiä hetkiä läheisten ihmisten kanssa. Tiedättekö, musta tuntuu kuin olisin vihdoin ymmärtänyt sen hyggen syvimmän olemuksen. Siis ihan oikeasti. Ja huolimatta kaikista terveysrikkeistä koen voivani oikeastaan paremmin kuin pitkään aikaan.

Olin vuosi sitten joulun jälkeen niin naatti ja poikki, että mulla ei oikeastaan ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, että olisin siivonnut joulun pois. Eikä tuon muiston toki niin väliä olekaan, mutta hitsi vie, kun samalla on lyönyt tyhjää sen suhteen, että mistä niitä joulukoristeita pitäisi etsiä. Joo, meillä ei todellakaan ole vintillä mitään erillistä kaappia joulukoristeille, vaan joulu (kuten moni muukin asia) on pakattu erinäisiin laatikoihin, joista muodostuu epämääräisiä laatikkokasoja ja tavaravuoria. Ehdin jo pelästyä, että jotakin on kesällä siivottu pois, mutta osoittautuikin, että valtaosa joulukoristeista oli vain  hyvässä jemmassa. Ja jotenkin olin onnistunut unohtamaan, että ostin viime vuonna keittiöön myös uudet ikkunavalot. Että ihan yllättäviäkin löytöjä pääsin tekemään vintin uumenissa. Nyt kun tärkeimmät on paikannettu, joulua voi pikkuhiljaa lisätä valoilla ja pienillä jutuilla.

Tänä vuonna tuntuu kyllä ihanalta suunnitella joulujuttuja ja fiilistellä joulua. Huomaan, että olen aika riippuvainen syyslomasta, ja jos sellainen syksyn huilitauko jää pitämättä, energiat ei yksinkertaisesti riitä tähän vuoden pimeimpään jaksoon. (Jos vanhenemisessa on jotakin hyvää, niin nämä kaikki oivallukset ainakin. Se, että oppii tuntemaan itsensä ja omat vahvuutensa samalla kun epäonnistuu ja oppii ne heikkoudet myös.) Vaikka tämäkin viikonloppu on ollut aika työntäyteinen, olen silti nauttinut tekemisestä ja samaan aikaan jaksanut fiilistellä kaikkea muuta, mitä voisin tehdä. Se on ihana tunne, kun kokee jaksavansa ja tekemisessä pysyy mielekkyys.

Mulla ei ole mitään erityistä rajoitetta joulun värejä kohtaan. En ole henkeen ja vereen punaisen tai valkoisen joulun ystävä, enkä sillä tavalla ehkä edes mieti joulua väreinä. Enemmän tunnelmana ja monesti se, mikä on mulle jouluista voi taas olla jollekulle toiselle arkipäiväistä. Vaikka meillä poltellaan kynttilöitä miltei ympäri vuoden, näin marraskuussa kynttilöiden kulutus aina tietysti vähintäänkin tuplaantuu. Viikonloppuna löysin ihanat kierrekynttilät täältä. Samalla reissulla piipahdin kirppiksellä ihan vain katsomassa, josko siellä olisi messinkisiä kynttilänjalkoja, koska mielestäni kokoelmani huusi pientä lisäystä. Olin liki varma, että reissu olisi turha (olen etsinyt näitä usein ja lähtenyt tyhjin käsin kotiin), mutta sain kuin sainkin kolme ihanaa uutta kynttilänjalkaa kuudella eurolla. Ja tulin tietysti ihan super iloiseksi löydöstäni!

Ihan täydellinen päätös viikonlopulle olisi tietenkin ollut riisipuuroiltapala, mutta koska ilta vierähti kokouspöydän ääressä, riisipuuro saa odotella vuoroaan. Ehkä ensi viikonloppuna. Nyt kuitenkin hyvillä mielin kohti uutta viikkoa. Meillä ei nimittäin (kop kop) ole kukaan sairaana!

Olin vähän ajatellut, että viikonloppuna aloitan kaivamaan joulua esiin, mutta niin vain kävi, että joulu on edelleen visusti vintillä. Mutta vielä ehtii hyvässä aikataulussa, nythän eletään vasta marraskuun puoliväliä. Joskin olen päättänyt, että tänä vuonna aion nauttia joulun odotuksesta viime vuodenkin edestä. Viime vuonna joulun odotus jäin vähän vakavampien asioiden jalkoihin ja niin kävi oikeastaan jo edellisvuonna. Viimeiset pari vuotta ovat koetelleet elämää siinä määrin, että tosiaankin kaipaan jo ihan tavallisia juttuja, jouluhömpötystä, kynttilähyggeilyä, pikkujoulufiilistä ja kaikkea muuta vähemmän vakavaa.

Me käytiin äidin kanssa hautausmaakierros jo lauantaina ja vietettiin sen jälkeen mukava päivä naisten kesken meillä. Eilisen isänpäivän ohitin aina niiltä osin kuin se oli mahdollista. Aamulla toki katoin paremman aamupalan lasteni isälle, mutta koska meillä iskä lähti töihin ja poika pelireissuun, ei me Klaaran kanssa kauheasti isänpäivää vietetty. Ööö, kehtaanko edes kertoa, mihin aikaan menin nukkumaan. Kuudelta illalla. Jep, tein tosiaan kaikkeni ohittaakseni isänpäivän. Onneksi miltei kahdentoista tunnin yöunet uuden viikon kynnyksellä ei ole lainkaan pahasta. Ja hyvin levänneenä maanantaiaamu ei tuntunut lainkaan niin pahalta, kuin olisi voinut kuvitella. Ei vaikka pienempi on taas sairaana.

Olen mielessäni koputellut puuta tuon flunssakauden suhteen jo pidemmän aikaa. Meillä on päästy aika vähällä, vaikka se vähäkin on tässä maailman menossa vähän liikaa. Aamulla juuri selasin nykyisiä suosituksia ja siellä luki vain, että huoltaja itse tekee arvion, onko lapsi koulukuntoinen vai ei. Hiljaa mielessäni olin kiitollinen siitä, että meillä lapset on jo tämänkin verran isoja ja ne jatkuvat nuhakuumeet on onneksi jo takanapäin. Mutta tsempit tosiaan kaikille vanhemmille, onhan nämä viimeiset puolitoista vuotta (ja ylikin jo) olleet aikamoista peliä tämänkin suhteen. No, kohta alkaakin jo taas siitepölykausi, joten vuotavia neniä ja karheita kurkkuja on tarjolla. Voi kun tästäkin päästäisiin jo kohta eteenpäin!

Mitä muuten tulee eteenpäin menemiseen olen ajatellut, että minunkin pitäisi kai jossain määrin mennä vähän enemmän eteenpäin. Olen ehkä tyyppinä sitä, joka jää liian herkästi vellomaan kaikkeen ikävään ja surulliseen, enkä oikein osaa päästää irti. Tai on jotenkin tosi vaikeaa antaa itsensä mennä eteenpäin ja jatkaa elämää. Fakta on kuitenkin se, että ikävät ja surulliset asiat eivät katoa, vaikka kuinka lopettaisin niiden pohtimsen ja surussa vellomisen. Eikä ne toisaalta sen paremmiksi jutuiksikaan muutu, vaikka kuinka niitä mielessäni pyörittelisin. Toisin sanoen, kulutan lähinnä vain itseäni, jos en uskalla päästä irti.

 

Joko te olette innostuneet joulusta? Me ostettiin tänään kaupasta ekat glögit.

Täällä leijaili päivällä lunta. Hetkeksi herpaannuin tuijottamaan kaunista ja kuuraista luontoa ja pieni joulufiilis hiipi mieleen. Sytytin kynttilän työhuoneen hellan päälle ja katselin kuinka lumisade ensin sakeni ja muuttui lopulta vedeksi. Marraskuu on marraskuu, vaikka onneksi silläkin on hetkensä.

Päätin lomani aikana panostaa jatkossa enemmän omaan hyvinvointiin ja ennen kaikkea siihen henkiseen jaksamiseen. En lukenut yhtään self help -kirjaa (pitäydyn mieluummin kaunokirjallisuuden rinnakkaistodellisuudessa), mutta muuten taisin uhrata joka päivä ainakin hetken sen pohtimiseen, kuinka arki voisi olla parempaa loman jälkeen. Tiedän kyllä ne heikot kohdat, sudenkuopat, joita tulisi vältellä. Arjen pyörteissä on vain joskus vaikea jarruttaa ja vaihtaa suuntaa; Harmaalla massalla on liian suuri liike-energia. Mutta lomalla pöydän voin ikään kuin pyyhkiä puhtaaksi ja arjen voi taas aloittaa vähän entisestä viisaampana ja ennen kaikkea levollisempana. Pieniä käytännön muutoksia, perheen yhteisiä pelisääntöjä, kotitöistä puhumista rakentavasti arjen syyttelyn ja syyllistämisen sijaan. Ehkäpä näillä jotakin saavutetaan, eikä tässä tietenkään ihmeitä edes tavoitella. Parempaa arkea vain!

Tulin pohtineeksi myös asioita, jotka lisäävät omaa onnellisuuttani ja laadin mieleeni listan, jonka pituus yllätti jopa itseni. Tajusin, että yhtä paljon kuin nautin vaikkapa liikkumisesta, koen iloa leipomisesta, askartelusta ja tästä blogista. Tajusin kaivanneeni kynttilöitä, joulufiilistelyä, tummaa suklaata ja vähän jopa sisustamista. Sellaisia pieniä juttuja, jotka ovat viime aikoina päässeet vain unohtumaan.

Taidan viikonloppuna varovasi kaivella joitakin jouluisia koristeita kätköistään ja ostaa pakastimeen valmista piparkakkutaikinaa. Ehkä ensi viikolla kukkakimpussakin voisi olla jo amaryllista.

Ihanaa ja tunnelmallista marraskuun viikkoa myös sulle

Piti jo viikonloppuna postailla, mutta niin vain kävi, että pariin päivään mahdutettu ohjelma vei kaiken ajan. Tai no, rehellisesti sanottuna otin kyllä aikaa ihan sohvallakin laiskottelemiseen, mutta eikös se vähän vapaapäiviin kuulukin.

Me startattiin viikonloppu perjantaina ystävien luona, ja vaikka olin kovaan ääneen vannonut nukkuvani vaikka kellon ympäri, aamuaurinko herätti lauantaina jo kahdeksan jälkeen. Ja toisaalta hyvä niin, sillä päivään mahtui aamun siivoustuntien lisäksi muutakin ohjelmaa. Isän kuolemasta tuli lauantaina kuluneeksi puoli vuotta, ja haudalla käymisen lisäksi vietettiin päivää mahdollisimman mukavasti. Lähdettiin koko perhe mummun kanssa syömään, ja syötiinkin itsemme liki tainnoksiin. Tavoitteena kuitenkin oli tehdä jotain mukavaa yhdessä ja siinä onnistuimme. Ja vaikka keväällä tuntui vaikealta ajatella, että elämä vain jatkuisi ja löytäisi uomansa, niin tässä ollaan. Moni asia on muuttunut, mutta muutoksiinkin tottuu, vaikka ne joskus vähän kipeää tekevätkin.

Sunnuntai vierähti mukavasti pihatöissä. Daaliat oli nyt pakko kaivaa maasta, koska seuraaville parille viikonlopulle on muuta ohjelmaa. Monilla daaliat kukkivat vielä viime viikkoon saakka, mutta meillä pakkanen puraisi kukat jo syyskuun lopussa ja ilo loppui aika lyhyeen. Joskin tuossa juurakoita nostaessa huomasin, että suurin osa oli jo alkanut kasvattamaan uutta. Luulivat kai raukat, että kevät saapui heti perässä. Samoin helmihyasintit pilkistivät jo paikoin maasta. No, nyt on saatu kunnon pakkasasteita lämpimän syksyn perään, joten josko puutarhakin ymmärtäisi, missä mennään.
Sunnuntaina haravoidessa otin itselleni myös vähän suruaikaa. Miten monta asiaa olisi tämänkin puolen vuoden aikana ollut kiva isän kanssa jakaa. Suru tulee toki arkeenkin ja niihin pieniin hetkiin, kun mietin, että nyt isä olisi ylpeä tai mitäköhän isä sanoisi,  mutta ehkä tuo sunnuntain haravointiin yhdistetty mietiskely vain kuului tähän puolen vuoden virstanpylvääseen ja on osa prosessia. Vanha kliseinen sanonta siitä, että suru muuttaa muotoaan, pitää kyllä hyvin paikkansa. Niinhän se menee, että menetykseen kasvaa. No, mutta nyt kevään viimeiset pakkaset ovat muuttuneet syksyn ensimmäisiin pakkasiin ja siihen väliin on mahtunut kaikesta huolimatta myös hyviä päiviä.

Moni tuntuu viettävän syyslomaa tällä viikolla, mutta meillä päin syyslomaviikko on vasta ensi viikolla. Onneksi saadaan lomailla koko perhe yhdessä. Ollaan aika lailla loman tarpeessa ihan jokainen. Todettiin just viikonloppuna miehen kanssa, että viikko vielä ja senhän seisoo vaikka päällään. Eli tätä väsynyttä päälläseisontaa vielä kolme päivää jäljellä. Ja syksyn kelmeää valoa. En oikein osaa päättää rakastanko sitä vai inhoan. Joskaan sillä mielipiteelläni ei kai ole kauheasti merkitystä. Syksyn valo on mitä on – tykkäsit tai et.

Ajattelin ensin kirjoittaa siitä, miten totaalisen loppu tunnen välillä olevani, ja miten viimeiset pari vuotta ovat ikään kuin kupanneet pois kaikki voimat ja jonkinlaisen luottamuksen elämään. Mutta liirumlaarum, sitähän se on. Joskus tulee niitä vuosia, kun tukka lähtee ja naama menee kurttuun kymmenenkin vuoden edestä. Sitten kuitenkin myös niillä synkimmillä pilvillä on hopeareunuksensa, ja huomaa, että lopulta on tosi paljon hyvääkin. Ja jos ei muuten huomaa, niin sohvalla Gåsmammania katsoessa viimeistään. Pillitin just viikonloppuna, että miten onkin voinut olla elämä niin persuksesta, kunnes tajusin että hitto vie, Sonjalla on rankkaa, ei minulla.

Meillä kävi ihan ekaa kertaa siivousfirma perjantaina ja se olkoon yksi tämän vuoden suurimpia jalometallikehyksiä. Olkoonkin, että voisivat tulla jo tänään uudestaan. Olen jo vuosia haaveillut siitä, että voisin tulla siivottuun kotiin ja viimein sain maistiaisen. Aika juhlava hetki, joskin siinä kohtaa toinen keittiön valaisimista roikkui vielä vain puoliksi katossa (johtoviritys hiuslenkillä kattokoukkuun ripustettuna), mikä ehkä söi ihan pikkuisen loppuvaikutelmaa. Mutta koska vielä lauantainakaan ei tarvinnut ryhtyä imuroimaan, ehdin viettää lasten kanssa kivan päivän äidin luona. Sunnuntain ihanuus oli ehdottomasti yhden yhdistyksen toiminnantarkastus. Tai ei oikeastaan, eikä millään muotoa se, vaan siihen kytketty kahvittelu ystävien seurassa.

Tälle viikolle arjen luksusta tuo kampaajakäynti (jee, jo huomenna) ja yhdet koronan vuoksi aika paljon siirtyneet kolmekymppiset, joita juhlitaan ysäriteemalla. Ja sunnuntain kuningasideana päätettiin ystävän kanssa viettää juhlien eteen vielä etkot ja virittäytyä tunnelmaan Metsoloita katsomalla. Toisin sanoen, ensi viikonlopustakaan ei voi tulla huono.

Koska arjen ylellisyyksiin kuten kampaajaan tai siivoojaan ei ihan joka päivä veny, ilo pitää ottaa irti pienemmistä asioista. Tämän viikon luksusta on ehdottomasti se, että eilisen ruokapreppauksen aikana en heittänyt lasagnea pitkin keittiötä (kuten kaksi viikkoa sitten maanantaina) tai polttanut ranteeseeni liki kolmannen asteen palovammaa (kuten viikko sitten maanantaina).

Mutta hei, nyt valmistautumaan kahvakuulaan. Sillä jos elämä on vähän kova, niin olen kyllä minäkin.

 

Aika mielettömän ihana keli näin elokuun viimeiseksi viikonlopuksi. En uskonut, että vielä tulisi kesämekkokelejä, mutta niin vain sai kiskaista kesän lempparimekon vielä ylleen. Sitten pyykin kautta mekko taas hetkeksi säilöön ja lämpöä ja aurinkoa odottamaan. Näin se taitaa valitettavasti mennä.

Meillä oli tänään aikainen herätys ja kellahdettiin lasten kanssa ajoissa nukkumaan. Siinä samalla kun laitoin kirjan pois ja sammutin valon, ihailin taivaalla tuikkivia ilotulitteita. Meidän jokimaisemassa pääsee aina osalliseksi mökkiläisten venetsialaisiin, joskin tajusin, että lähestulkoon aina olen kokenut tuon juhlan siinä unen ja valveen rajamailla.

Saatiin taas aamulla iskä kotiin ja raukka joutui heti asentelemaan kaikenlaista. Kuten esimerkiksi keittiön toisen kattovalaisimen, ja toisen vain ja ainoastaan siitä syystä, että se toinen ei ole vielä saapunut. Mutta josko ensi viikolla olisi tuokin homma tehtynä. Näin syksyn kynnyksellä tuntuu kivalta uudistaa vähän kotia ja rakentaa pesää talven varalle. Ja mitä pidemmälle syksy taittuu, sitä tärkeämmäksi tuo kaikki muuttuu. Etsin myös pitkään sopivaa valaisinta olohuoneen nurkkaan. Sellaista, joka antaisi kivasti valoa lukemiseen tai käsitöiden tekemiseen. Mielellään seinämalli, joka sopisi sohvan yläpuolelle. Yhden jo ostinkin, mutta lopulta se valaisin päätyi esikoisen huoneeseen lukuvaloksi, mutta tämä vekkivalaisin sai kunniapaikan olohuoneesta. Tykkään siitä tosi paljon.

Viime viikolla uudistin myös itseäni, kun pidin torstaina iltapäivän vapaata ja ajelin Raumalle microblading-käsittelyyn. Ja vitsit, miten skarppi olo tulikin, kun kulmat saivat oikean muodon. Nythän nuo ovat tummimmillaan ja väri vaalenee tästä pikkuhiljaa kulmien parannuttua, mutta tiedän jo tässä vaiheessa, että nämä on ihan superihanat. En ole mikään meikkaaja, ja taitoni päättyvät oikeastaan siihen meikkivoiteen levitykseen ja ripsivärin lisäämiseen, joten skarpit kulmat tekevät ihmeitä. Ja sain muuten taas instan stoorien jälkeen ihan mielettömästi niitä “pitäisikö” tai uskaltaisikohan” viestejä. Ja sanon todella, että kyllä pitäisi ja kyllä kannattaa uskaltaa. Olen aina kadehtinut ihmisten kulmakarvoja (minulle ei siunattu kovinkaan kummoisia) ja näiden kanssa pystyn oikein hyvin hyväksymään oman tilanteeni. Itse koen, että kulmakarvat ovat ehkä se tärkein osa meikkiä, ja koska en lopulta ole niinkään meikatun näköisten kulmien ystävä, microblading on ainoa ratkaisu. Käsittelyllähän saadaan myös sellaisia meikatumman näköisiä kulmia, mutta itse liputan luonnolliselle ja huomamattomalle lopputulokselle. Enkä muuten edes tiennyt, että sille toivomalleni tyylille on ihan oma terminsäkin: fluffy brows! No nytpä tiedän.

Jos pitkän harkinnan jälkeen päädyt kulmien microblading-käsittelyyn, kannattaa tekijä kuitenkin valita tarkkaan. Itse olin tosiaan Raumalla, Eveliina Braggen luona, ja Eveliina on ihan Suomen parhaita tekijöitä. En ollut ensikertalainen ja tiesin kohtalaisen hyvin, mitä halusin, mutta silti suunnittelu ja asioiden läpikäynti on se, joka tuossa työssä ottaa eniten aikaa. Se on millipeliä, jotta kulmista tulee symmetriset ja tässä kohtaa kannattaa tosiaan valita tekijä, joka osaa hommansa. Jos itse jännität kovasti, niin Eveltä saa myös ihan konsultaatiokäynnin, jossa voidaan aluksi suunnitella tosi tarkkaan mitä tehdään ja sitten pääsee kevyemmin mielin toimenpiteeseen.

Moni myös pelkää sellaisia sinertäviä viiruja kulmakarvojen joukossa, mutta oikeastihan nämä tekniikkat ja värit on muuttneet ihan superpaljon viimeisten vuosien aikana. PhiBrows microblading-värit pysyvät just sellaisina, eikä ne muutu sen enempää sinivihreiksi kuin punaisiksikaan. Ja mitä tulee kulmiin muuten, niin nykyään voidaan oikeasti tehdä aivan superhyperohutta karvaa, joten lopputuloksesta saadaan varmasti luonnollinen. Kyse ei myöskään ole tatuoinnista, joten ikuista kaveria kulmakarvoista ei saa, vaikka haluaisikin. Ja mikä parasta, lopputulos vaatii kaksi käsittelyä, joten jos ekassa käsittelyssä koet, että kulmat ei ole ihan just sitä, mitä haluat, tai kaipaat lisää väriä tai jotain muuta, vahvistuksessa on helppo vielä vaihtaa suuntaa ja tehdä hiukan leveämmät tai vaikka enemmän fluffyt kulmat. Itse esimerkiksi halusin vähän paksummat, mutta mentiin tosi varovasti tämä kierros ja sovittiin, että levennetään sitten lisää, jos olen yhä sitä mieltä loppuvuodesta. Eli ylilyöntejä ei kannata pelätä. Kun on hyvä ja luotettava tekijä, homma kyllä sujuu! Itse luotin niin täysin Eveliinan taitoon, että olisin käsittelyn loppupuolella voinut vaikka nukahtaa niille sijoilleni. 

Pari viikkoa pitäisi nyt vältellä kovaa hikoilua, saunomista, pitkiä kuumia suihkuja ja uimista, mutta sitten kulmat on taas huolettomammat kuin ikinä. Alkuun pitää tietty myös rasvailla tuota ihoa, mutta sekään ei ole varsin vaativaa homma. Taidan taas värjäyttää myös ripset, jotta saan maksimoitua meikkaamisen helppouden.

Ai niin, jaoin ennen-jälkeen -kuvan kulmista ig:n stooreissa torstaina, mutta jos et nähnyt sitä (tai ylipäätään haluat sen nähdä), niin kurkkaa se tuolta Eveliinan Instagramista. Tällä hetkellä kuva on Even feedillä heti kolmantena.

Mutta nyt luumupiiraan tekoon! Ihanaa sunnuntaita myös sulle!

Viime vuodet on olleet aika täysinäisiä. Vihaan sanaa ruuhkavuodet, mutta en tiedä parempaakaan termiä, joka olisi yhtä selkeästi ymmärrettävissä. Koska iltaisin pitäisi olla kahdessa tai kolmessa paikassa yhtä aikaa, olen pyhittänyt aamut itselleni. Toki kesällä oli vähän helpompaa, mutta kun on tehnyt itsestään aamuihmisen, sitä oikeastaan nauttii aikaisen aamun hiljaisuudesta ja rauhasta. Niin no, salilla saa olla yleensä ihan yksin. Tänään nappasin salikassin lisäksi mukaani myös kameran, sillä olen ihaillut noita loppukesän usvaisia aamuja jo pitkään. Kuuden aikaan kotiinpäin ajellessa nappasin sitten itselleni muutaman kuvan muistoksi. Nyt pitää nauttia, sillä hetken päästä kuudelta aamulla on yhtä pimeyttä!

Olen viimeiset pari viikkoa jo vähän kipuillut tulevan syksyn vuoksi ja tuntenut sen tykyttävän tunteen rinnassa ja palan kurkussani. Kamppailut oman riittämättömyyden kanssa ja miettinyt,  että miten kummassa sitä taas jaksaa kaiken. Ja ennen kaikkea pystyy kaikkeen. Lauantaina istuin puoli tuntia hautausmaalla ja itkin. Ihan kuin pikkulapsi. Sitten nostin leuan pystyyn, ajoin kotiin ja menin ennen kymmentä nukkumaan. Kyllä se siitä. Ja sunnuntai-iltana meillä oli jopa pölystä puhtaat kaapinpäälliset ja tavarat pitkästä aikaa ainakin melkein paikallaan. Mielikin toimii paremmin kun ympärillä on siistiä ja puhdasta.

Tänään ollaan kuitenkin saatu aikataulupalapeliä ihanasti kasaan ja mulla on aika positiivinen olo tulevan suhteen. Kyllä tämä taas tästä. Mutta en siis ole mikään kiirettä rakastava ihminen. En todellakaan! Enemmän just se sellainen aamu-usvaa tuijottava ja lampaita rapsutteleva haaveilija. Luen aina niitä ihania kertomuksia pienistä saarista, joilla asuu vakituisesti vain kourallinen ihmisiä. Ne olisi just mulle sopivia paikkoja. Mutta eihän niissä ole voimistelua, jalkapalloa, säbää, balettia tai musiikkiopistoa. Että se siitä! Ja toisaalta, ei ehkä niitä viikonlopun valopilkkujakaan, kuten vaikka rapujuhlia, joiden voimalla tämä viikko laitetaan purkkiin.

No mutta mulla on mun aamut. Hiljaiset ja usvaiset ja kohta pimeätkin, mutta mulle niin äärimmäisen tärkeät ja pyhät.