Sunnuntai-iltaa ihanat!

Ihan heti suuri kiitos edelliseen postaukseen jättämistänne kommenteista. Kiitos, että nappasitte kiinni ajatuksestani ja kiitos, että suhtauduitte siihen niin hyvin. Ja vaikka joskus kommenttiboksissa sitä pahaa oloa puretaankin, pitää kuitenkin sanoa, että suurimmaksi osaksi boksi täyttyy sydämellisten ihmisten sydämellisistä sanoista. ♡

Ajelemme juuri kotiin kesäisestä Helsingistä, jossa vierähti koko sunnuntaipäivä. Suomenlinna tarjosi aurinkoa ja raikasta tuulta, sekä mukavan irtioton viikon päätteeksi. Pitkästä aikaa myös kamera lauloi reissussa ja tallensi sisäänsä ison joukon perhealbumitavaraa. Upeissa maisemissa on ilo kuvata. Niin, ja kuvaamisen iloa tähän kesään tuo myös ajatus syksystä. Silloin pääsen nimittäin aloittamaan valokuvausopinnot, joista olen jo pitkän haaveillut.

Mutta nyt keskityn pitämään vieruskaverini hereillä. Takapenkki hiljeni jo.

Ihanaa iltaa! ♡

No hello! Kyllä täällä ollaan vaikka hetkellinen radiohiljaisuus ottikin vallan. Välillä täytyy pyhittää joku päivä ihan vain sille elämisellekin, ja kesä on kai siihen ihan parasta aikaa. Ja täytynee myöntää, että tässä kohtaa lasken jo tunteja miehen lomaan, sillä voinen vannoa, että bloggaamisen ilokin ottaa harppauksen eteenpäin, kun sitä blogiaikaa ei tarvitse napsia omista yöunista. 🙂

Ihan raatona täällä ei suinkaan ole makoiltu, vaan enemmänkin voimaannuttu vähän monipuolisemmin. Eilinen päivä osoittautui ehkä yhdeksi kesän parhaimmaksi ja terapeuttisimmaksi, ja se olikin jatkoa kesän ehdottomasti parhaalle idealle.
Tuossa nimittäin keksittiin ystävän kanssa eräänä ilta viinilasin äärellä vaihtaa talkoovoimaa. Oikeastaan ajatus kumpusi siitä, kun molemmat luettelivat niitä keskeneräisiä projektejaan sekä projekteja, joita ei ole edes vielä saatu aloitettua. Aikaa ja käsiä on lapsiperheessä rajallisesti, ja valitettavasti se työkin usein haittaa harrastamista. Tähän asti hienot suunnitelmamme ovat lähinnä naurattaneet ja ne on kuitattu sillä, että ehkä sitten joskus eläkkeellä on aikaa. Samalla ne puutarha- tai remonttihaaveet kuitenkin olisi hienoa saada toteutettua nyt ja heti. Koska tällä menolla mikään pikainen tehotekeminen ei kuitenkaan ole mahdollista, saimme idean yhdistää kahden perheen voimat ja kahden perheen projektit. Kun käsipareja on enemmän, hoituu hommatkin sukkelammin ja valmista saadaan varmasti ennen eläkepäiviä.

Eilinen hellepäivä huiskittiin naisten kesken ystävän puutarhassa. Lapio lauloi ja valmista tuli. Miehet saavat jatkaa samaisen sisäpihan kimpussa pihakivien asennuksella, kun taas me vuorostamme saamme apukäsiä, jotta tuo kesähuone vihdoin saataisiin kuntoon. Talkoot ovat oikeastaan niin älyttömän hyvä idea, että ihan harmittaa, kun sitä ei ole keksitty aikaisemmin! Ehkä se on yksi sellainen juttu, mikä nykyelämisestä on hiipunut hiljalleen pois. Kun ennen jokaisessa kyläyhteisössä vallitsi vankka talkoohenki, nykyisin ollaan jotenkin enemmänkin perhekeskeisiä. Jokaisella on omat hommansa, ja mitäpä niillä muita vaivaamaan. Mutta suosittelen kyllä tätä palvelusten vaihtoa. “Me tullaan teille tekemään se ja se, ja te tulette meille tekemään sitä ja tätä?” Eihän siihen sen ihmeellisempää tarvita! Eikä kai niiden töidenkään tarvitse mitään hirveän isoja olla.

Se on muuten hassu juttu, että kitkeminen ja kuokkiminenkin tuntuvat ihan älyttömän mukavalta, kun niitä voi vaihteeksi tehdä jossakin muualla, kuin omassa pihassa! Tässä ideaa kehitellessä mietin, että pätisikö sama jopa niinkin tympäännyttävään hommaan kuin ikkunoiden pesu! 😀

Vaikka ulkona on vehreää ja kukikasta, ja pionitkin ilahduttavat yhä maljakossa, teki mieleni saada sisälle myös lisäannos vihreää. Suuri peikonlehti auttoi heti asiassa ja toi mukavasti väriä sisustukseen.

Täällä herättiin harmaaseen päivään, mutta josko tuo tuosta päivän mittaan kirkastuisikin. Sitä ainakin toivotaan.
Mukavaa uutta viikkoa teille kaikille!

Hejsan, ja aurinkoa lauantaihinne!

Kesä palasi eilen, ja me vietettiinkin lasten kanssa jotakuinkin koko päivän ulkona. Kitkettiin vähän siellä sun täällä, ja laitettiin muutenkin pihaa taas parempaan kuntoon. Tänään on vuorossa nurmikonleikkausta, joka tietenkin viimeistelee sitten koko lystin.
Mutta ihan koko päivää ei tietenkään tehty hommia, vaan iltapäivällä otimme fillarit allemme ja poljimme kesäkahvilaan.

Kesäkahvila Kaneli toimii tuossa ihan meidän nurkilla, mikä jo sinänsä on melkoinen juttu. Se että kahvila sattuu vielä olemaan erittäin tunnelmallinen ja pysäyttäväkin, on tietenkin silkkaa plussaa. Pappi Jaakobin talossa on katseltavaa ja kahvila ilahduttaa kotitekoisella pullalla, sekä esimerkiksi raparperipiirakallaan. Loisto paikka, suosittelen käymään!

Ihan kahvilan vieressä onkin sitten koulutilan lampaat, joita lapset tykkäävät käydä katsomassa pitkin kesää. En toki vastustele, sillä haaveilen edelleen omista lampaista. Mutta se asia on siellä ehkä sitten joskus -listalla. 🙂

Sellaista meidän hoodeilla. Ja tänään mitä todennäköisemmin sama kierros uudelleen! 🙂

Ihanaa viikonloppua!

Heipsutirallaa! Selkeästi mennyt iltapainotteiseksi tämä postaaminen (jonkinlaisena kesän lieveilmiönä?), mutta väljäkös tuolla. Tänään tosin yritin jo iltapäivällä tehdä postausta, mutta tekniikka oli kanssani eri mieltä ja tässä sitä taas ollaan!

Onneksi kuolanpionit olivat vielä sen verran tuoreilla kukilla, ettei eilisen kaatosade saanut niitä täysin hakattua. Perjantain kunniaksi napsin muutaman kukan myös maljakkoon, vaikka eivätpä nuo sisällä kovinkaan pitkäikäisiä ole. Käytiin tuossa lasten kanssa juuri vanhemmillani, ja kaivoinpa sieltäkin pahvilaatikollisen taimia altaantäyttöprojektiini. Suurin osa muuten perennoja, joita aikoinaan edellisen kotimme pihasta siirrettiin vanhemmilleni. Siellä ne ovat äidin ja isän puutarhassa saaneet rauhassa kasvaa muutaman vuoden, ja ovat nyt suuria ja terhakoita jaettavaksi. Jollakin tavalla siis ympyrä sulkeutuu myös noiden perennojen osalta.

Olipas hauska lukea myös teidän ajatuksianne tuosta eilisestä aiheesta. Lapsena sitä tosiaan näki kesän kesänä, sen enempää säitä tai sateita tuijottamatta. Tästä havainnostani ammentaen käyn myös viikonlopun urakkani, eli vaatehuoneen järjestelyn kimppuun. Kesämekot ja shortsit esiin, sillä nyt jos koskaan niitä kuuluu käyttää. Vaikka sitten paksujen neuleiden kaverina, kuten tänään farkkushortsit yhdistettynä valkoiseen puuvillaneuleeseen. Vaikka aamupäivällä pitikin sulloutua ulkoilupukuun, niin iltapäivästä näin pärjäsi jo oikein hyvin! Pitää siis ihan joka tavalla keskittyä vuodenajan parhaisiin puoliin ja tehdä pesäero vuoden kylmempään osaan.

Olen luvannut lapsille, että tänään voidaan valvoa pikkuisen pidempään (olen vähän natsi näissä nukkumaanmenoajoissa, kun en itsekään valvo myöhään), ja käytiinkin hakemassa kaupasta hiukan herkkujakin illan ratoksi. Alkuperäinen ideani oli käydä vaatehuoneen kimppuun kun lapset katsovat leffaa, mutta taidan sujahtaa joukkoon ja nautiskella itsekin kesäillan rentoudesta. Ehtiihän sen vaatehuoneen sitten vaikka huomenna, eikös! 🙂

Rauhallista ja rentouttavaa perjantai-iltaa!

Kuinka tyytyväinen olenkaan, että tajusin eilen elää hetkessä ja nauttia kesästä. Varsinkin, kun se hetkeen tarttuminen ei aina ole niitä vahvimpia taitojani! Sään vaihtumine helteisestä sateiseksi kuljetti ajatukset väkisinkin sinne lapsuuden kesiin. Nehän olivat niitä, jolloin aina paistoi aurinko. Aina oli hyvä sää, ja kesät olivat “kunnollisia”. Muistan kyllä sateen mökillä, mutta vaikka kuinka pinnistän, en tahdo muistaa sateisia kesälomapäiviä kotona tai päiviä, jolloin oli kylmä. Niitä hetkiä kun värjöteltiin sisällä ja manattiin vesisadetta. Ei, niitä en pysty muistamaan!

Mutta oliko se elämä tosiaan niin auvoista silloin lapsuudessakaan. Paistoiko kesällä aina aurinko, tai oliko aina lämmin? Totta kai tässä nyt on ollut kylmää kevättä ja lämmintä talvea, mutta pointtini on se, että oliko se sää kuitenkaan lapsuuden kesinäkään niin satumaisen kesäistä jatkuvasti. Veikkaan nimittäin että ei!
Aika kultaa muistoja, mutta luulen, että lapsuuden kesämuistoihin vaikuttaa enemmänkin se lapsuudenaikainen suhtautuminen niinkin vähäpätöiseen asiaan, kuin säähän. Lapsena nimittäin osattiin elää hetkessä!

Lapsuudessa ei tuijotettu säätiedotusta tai päivitetty puhelimen sääappia joka välissä. Vilkaisu ulos riitti, ja jos tuli kylmä, sisältä haettiin lisää vaatetta, kun taas toisena hetkenä pitkähihaiset ripustettiin puunoksalle. Ei me lapset suunniteltu elämää sääennusteiden mukaan, vaan mentiin päivä ja sadekuuron väli kerrallaan. Ja mitä sitten jos vähän kastuttiin – eihän me sokerista oltu!

Nyt kun tarkastelen säätiedotusta, voivottelen väkisinkin seuraavan viikon ennustetta. Voivottelen sitä jopa ääneen lapsilleni, ja löydän itseni miltei kertomasta kuinka kesätkin olivat sentään ennen kesiä. Mutta ilmastoakin enemmän olen muuttunut itse. Olen tullut aikuiseksi, joka suunnittelee ja aikatauluttaa. Erilaisia muuttujia laskevaksi tylsäksi ihmiseksi, ja kadottanut sen sisäisen kesänlapsen, joka vähät välitti, vaikka sade välillä piiskasikin ihon punaiseksi. Mikä pahinta, tartutan omaa ajattelutapaani myös lapsiini!

Mutta onpa maailma muuttunut myös mukanani! Jos omassa lapsuudessa sisällä oleminen oli tylsää ja tekemistä keksittiin vain ulkona, tarjoaa nykyaika lapsille kaikenlaista virikettä ja puuhaa sisätiloihin. On kanavapaketit, suoratoistopalvelut, pelit ja vehkeet! On kaikkea millä sadepäivä sisätiloissa saadaan kulumaan jouhevasti. Ja samaan aikaan nykylapsilla on ulkovaatteet, joilla pärjäisi kastumatta vaikka järvessä, saati sitten kesäsateessa leikkiessä!

Katse kiinnittyi tänään harmaaseen. Sadepäivän sämpylätaikina on kohoamassa, ja päivään on mahtunut niin peliä leikkiä kuin askarteluakin. Ja kyllä, kaikkea tätä sisätiloissa! Poika uhmaa kuitenkin parhaillaan sadetta jalkapallokentällä, ja päätinpä itsekin tehdä iltalenkkikin säästä huolimatta. Ja lupaanpa itselleni myös sen, että tänä kesänä opettelen taas pitämään kesäsateesta. Tai jos en pitämään, niin ainakin opettelen olemaan välittämättä siitä. Poistun mukavuusalueeltani ja etsin sen kesänlapsen jostakin sisältäni. Opettelen hyppimään vesilätäköissä ja tanssimaan sateessa. Opettelen elämään hetkessä!

Hei ihanat! Tänään vähän juttua ystävyydestä ja ystävällisuudestä!
Äitiys on toki muuttanut ajatus- ja arvomaailmaa paljon, mutta sitä, miten tärkeä asia ystävyydestä onkaan tullut viimeisten vuosien aikana, en ennakolta osannut edes aavistaa. Vaikka ystävät ja ystävyys ovat hurjan tärkeitä meille aikuisille, pelko oman lapsen yksinäisyydestä tai syrjään jäämisestä on aivan valtava. Lapsuusaikaiset kokemukset ystävyydestä kun ovat niitä, jotka vahvistavat itsetuntoa ja joukkoon kuulumisen tunnetta vielä vahvasti aikuisenakin. Hasbron My Little Ponyt julistavat ystävyyden päivää jokaiselle päivälle, ja tämän kaupallisen yhteistyön myötä sukelletaankin yhden maailman tärkeimmän asian syövereihin. Ystävyys kun on paitsi niitä äärimmäisen tärkeitä kaverisuhteita, myös ystävyyttä omaa itseä, luontoa ja eläimiä kohtaan.

Sanotaan, että leikki on lapsen työtä, ja allekirjoitan väittämän täysin. Leikki opettaa lapselle paitsi mielikuvitusta ja sanallista ilmaisua, myöskin niitä tärkeitä ihmissuhdetaitoja. Leikkiessä opetellaan jakamaan, odottamaan omaa vuoroa, huomioimaan toinen ja tekemään myös kompromisseja. On ihana seurata kuinka neljävuotiaan leikkimaailma kuin itsestään elää tilanteista ja seurasta riippuen. Poikaseurassa leikit ovat selkeästi erilaisia kuin tyttökaverin kanssa, ja isommalla porukalla vauhti ja pelaaminen astuvat kuvioihin. Isompia lapsia seuraamalla ja matkimalla oppii uusia taitoja ja temppuja. Leikin varjolla lapsi oppii myös sen hyvin tärkeän seikan, ettei ystävyys ole vain niiden omien lempileikkien leikkimistä, vaan joskus pitää soveltaa leikki kahden erilaisen ihmisen toiveita vastaamaan.

 Meille on onni ja siunaus, että naapurista löytyy kaksi poikaa, joista on molemmille lapsille leikkiseuraa. Isompien pelaillessa ja harrastaessa myös pienemälle on kaveri. Olen silti hurjan onnellinen, että kotona myös me vanhemmat voimme olla lapselle niitä ystäviä. “Äiti, tehdäänkö yhdessä tyttöjen juttuja?” sulattaa sydämeni, ja kaikista ennakkopeloistani huolimatta osaan kuin osaankin uppoutua myös näiden leikkien lumoon. Hirmuisen tärkeää on sekin, että isä taipuu joskus lattialle poneja kampaamaan, puhumattakaan sisarusten välisestä ystävyydestä.

Ystävyys omaan lapseen ei tietenkään tarkoita vanhemmuuden roolista poistumista. Uskon nimittäin, että rakkaudelle ja rajoillekin voi löytää tasapainon. Me aikuiset luomme säännöt, mutta selittämällä lapselle myöskin niitä syitä pelkän kieltämisen sijaan vahvistamme lapsen uskoa siitä, ettemme me kiellä asioita vain huviksemme. Samaan tapaan yritän äitinä kuulla myöskin sen lapsen perustelun asioille, tai ainakin lukea sen sieltä jostakin rivien välistä. Arki-iltana ei välttämättä tarvita tyllihametta, mutta joskus se voi ollakin lapselle hurjan tärkeä minäkuvan määrittäjä poikaporukassa vietetyn päivän jälkeen.

Nykypäivänä raastaa sydämestä joka kerta kun lukee tarinan lapsesta, joka joutuu sinnittelemään elämässään ilman ystäviä. Ei sillä, että asia olisi vain nykypäivän vitsaus, vaan ihan siksi, että asia on nyt onneksi nostettu myös tapetille. Kuinka voikin olla niin, että maailman yhä kehittyessä ihminen unohtaakin ne kaikkein arvokkaimmat ja tärkeimmät osat elämästä. Ystävällisyyden, anteliaisuuden ja iloisuuden kun kuvittelisi olevan niin vanhoja perusarvoja. Voisi jopa luulla, että ne olisivat juurtuneet jonnekin ihmisyyden vankkoihin perusteisiin. Karu fakta on kuitenkin se, että niin kauan kuin me aikuiset viljelemme ilkeyksiä ja loukkauksia ympärillemme, tulee maailmassa olemaan lapsia vailla ystäviä. Parempaan huomiseen kun voimme vaikuttaa vain omalla esimerkillämme – ystävyyden ja ystävällisyyden mallin antamisella. Sitä millaisen maailman me aikuiset haluamme lapsillemme jättää, tulee todellakin jokaisen omalla kohdallaan miettiä. Ystävyys on perusoikeus, josta yhdenkään lapsen ei tulisi jäädä paitsi!

Yhtä paljon, kuin toivon lasteni välisen ystävyyden olevan kantava voima vielä aikuisenakin, toivon todella, että myös äitinä voin olla ystävä lapsilleni elämän eri vaiheissa. Olkoon se nyt leikkiä ja lohduttavaa syliä, mutta toivottavasti myös tulevaisuudessa olkapäätä johon uskaltaa itkeä kaiken senkin, mitä ei ehkä missään muualla uskalla sisältään paljastaa.

Save

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Save

Save

Hei ihanat ja aurinkoista tiistaita! Linnut laulaa ja luonto räjähtää vihreään, eikä tällaisina päivinä oikeastaan ole vaikea hymyillä. Omaa hymyäni lisää erityisesti viikonlopun irtiotto, joka tempaisi pois arjesta ja sen tasaisen tappavasta pyörityksestä.

Vaikka tunnustaudunkin rauhaa rakastavaksi kotihiireksi, täytyy myöntää, että viime aikoina olen jopa hieman kärsinyt jatkuvasta neljän seinän sisällä olemisesta. Tunnustan senkin, että mieleni on matkustanut välillä sinne katkeruuden ja epätoivonkin puolelle, varsinkin jos viikkoon on mahtunut useampia päivä, joina arjen pyöritys aamutoimista iltatoimiin on jäänyt yksin omalle vastuulleni. Samalla kun olen nauttinut niinkin pienistä asioista, kuin yksin kauppaan pääsemistä, olen toki nostanut hattua myös kaikille niille vanhemmille, jotka pyörittävät tämän kaiken jatkuvasti yksin.

Helmikuussa 2016 jätin viimeksi lapset isänsä kanssa kotiin ja pakkasin yöpymistarvikkeeni ollakseni poissa kokonaista yhden yön. Tuolloin sekä mieheni isä, että omat vanhempani kysyvät heti automaatisesti, että “entäs lapset?”. Tunsin jopa pienen piston rinnassani, aivan kuin kyseessä olisi suurempikin lasten hylkääminen, vaikkakin tilanne kai kertoi myös aika paljon siitä, miten itsestäänselvää on minun läsnäoloni, mutta ei niinkään puolisoni läsnäolo.

Lauantaina sain tuon huumaavan vapaudentunteen jälleen, kun pakkasin kassini ja lähdin jo varhain aamulla. Edessä kokonainen vuorokausi naisenergiaa, kesäinen sää ja rentoa olemista. Sain sekä aloittaa, että päättää irtiottoni valmiissa aamupalapöydässä ja syödä sekä lounasta, että illallista aikuisten joukossa. Kun sunnuntaina läksimme kotiinpäin, totesinkin, että tuntuu kuin olisin ollut viikon lomalla. Pää oli niin tyhjentynyt arjesta, etten edes jaksanut murehtia kotona odottavaa kaaosta tai mahdollisesti kuolleita kesäkukkiani.

Todellinen yllätys tuli kuitenkin kotiin palattuani. Kesäkukat porskuttivat täydessä komeudessaan ja sisällä kiilsi vastapestyt lattiat. Tavarat olivat ojennuksessa ja kissankarvat jossain muualla kuin valkoisella sohvanpäällisellä. Autoon oli vaihdettu kesärenkaat ja takapenkin hiekkalaatikkokin oli saanut kyytiä. Vielä kun tajusin, että kolmen hengen matkatavaroiden purkamisen sijaan, minulla oli vain omat yöpymistavarani ja pyykkini, viikon loma muuttui oitis kahdeksi viikoksi. Ette tiedäkään, miten ihanalta tuntui palata kotiin! Ja palata siivottuun kotiin!!!

Vielä vuonna 2017 tuntuu, että vanhemmuuteen väsyminen on jonkinlainen tabu. Aina on joku muistuttamassa, ettei turhasta saa valittaa, tai että jollakulla on asiat varmasti huonommin. Ja aivan varmasti onkin! Aina voi asetella kahden ihmisen elämät rinnakkain ja vertailla niitä. Toinen juttu onkin, onko se sitten millään muotoa tarpeellista. Tiedän itsekin, että olen varsin etuoikeutettu, enkä suinkaan luopuisi lapsistani tai äitiydestäni. Rehellistä on kuitenkin myöntää, ettei arki kaikessa kauneudessaan aina anna ihmiselle sitä kaikkea, mitä elämässä tarvitsee. Nimittäin tarvitaan myös se irtiotto, omaa aikaa ja ystäviä.

Voin vaikka vannoa, että sunnuntain jälkeen olen ollut erilainen ihminen. Lapset saivat kotiin levänneen äidin (vaikka äidin yöunet pikkuisen lyhyiksi jäivätkin), ja mies sai kotiin puolison, joka ei naputa ja nalkuta, vaan jaksaa nauraa pikkuisen huonommallekin huumorille. Hassuinta on kuitenkin se, etten ennen sunnuntaita edes itse tajunnut, miten tarpeellinen irtiotto oikeasti oli! Se tuli todellakin yhdennellätoista hetkellä ja palautti elämän raiteille, jotka olin jo ehtinyt unohtaa.

Nyt kun vielä sattuikin niin mukavasti, että kuukausittainen vapaailtani onkin jo heti huomenna, tunnen miltei nuortuvani. Äidin askel on kepeä ja taipuu miltei tanssiksi.

Iloinen, leppoisa ja lehmänhermoinen. Sellainen on äiti, joka irrottautui arjesta.

Save

Tallenna

Vihdoin! Kesä on täällä, ja luonto suorastaan räjähti vihertämään. Sininen taivas ja koivun kirkkaan vihreät hiirenkorvat lupaavat tästäkin päivästä varsin täydellistä.

Eilinen oli, kuten jo suunnitelmistani kerroinkin, puutarhapäivä siinä mielessä, että tuli vierailtua niin kasvihuoneilla kuin taimistollakin. Maatalous- ja puutarhaoppilaitoksen kevättapahtuma on aina kovin suosittu täällä, ja esimerkiksi yrtit ja vihannesten taimet saa tuolta superedullisesti ja erittäin terhakoina. Itse kiikutin kotiin kesäkurpitsantaimet ja kesäkukkia, joiden kanssa taisin tänä vuonna hiukan hullaantua. Taimistolta mukaan tarttui rungollinen jalosyreeni. Sellaista olin äitienpäivälahjaksi toivonut, ja optioni oli edelleen käyttämättä, koska en ollut vielä törmännyt siihen oikeaan yksilöön.

Eilen kahviteltiin myös nimipäiväkahvit, ja tämän postauksen kuvamateriaali onkin kakusta, sillä noissa puutarhajutuissa olin niin fiiliksissäni, että kuvaaminen unohtui tyystin.

Tänään otan kuitenkin vähän irtiottoa kotijuttuihin ja lähden viettämään hauskaa päivää ja iltaa naisporukalla. Tulee muuten äärimmäiseen tarpeeseen ja yhdennellätoista hetkellä! 😀

Nyt vain pitää toivoa, että huomenna palatessani, täällä on yhä kesäkukat voimissaan ja muistutukseni kastelusta on otettu tosissaan.

Nyt kuitenkin toivottelen teille kaikille ihanaa ja aurinkoisen lämmintä (kesä)viikonloppua!

Tallenna

Hiphei, keskiviikkoa! Kovin on pilvistä ja kylmää, mutta ei hätää. Viikonlopulle on luvattu kesää, joten sietäähän nämä viileämmätkin päivät tässä välissä!

Olen tässä viime viikkojen aikana löytänyt itselleni uuden (tai toisaalta vanhan) harrastuksen. Nimittäin äänikirjojen kuuntelun. Uutta hommasta tekee se, että nykyisin kirjat voi ladata vaikkapa puhelimeen, kun taas silloin joskus kouluvuosina äänikirja kuunneltiin C-kasetilta. Monta kesäpäivää vietettiinkin siskon kanssa äänikirjojen parissa. Äiti ja isä olivat töissä, ja me tytöt nautiskelimme Agatha Christien tarinoista Lars Svedberg lukemina. Mulle Svedberg onkin se ainoa oikea äänikirjojen ääni, vaikka täytyy myöntää, että vasta kuuntelemani Viveca Stenin uusin, ei sekään ollut paha.

Tässä kun muistelen noita äänikirjahetkiä sieltä nuoruudesta, näen silmissäni aika hyvin luonteeni, joka on pysynyt vuosien saatossa kohtalaisen muuttumattomana. Nimittäin meillä oli siskoni kanssa aivan erilaiset tavat nauttia “satutunnistamme”. Sillä välin kun sisko makasi sänkyni päällä reporankana, minä puuhastelin kaikenlaista ja järjestelin tavaroitani. Posliinikissoista pölyt pois ja vaatekaappi ojennukseen. Kun huoneeni oli tiptop, vaihdettiin siskon huoneeseen ja jatkoin paikkojen oikomista siellä. 😀

Tuossa pari viikkoa sitten huomasin äänikirjat älyttömän näppäriksi myös yksinäisen työpäiväni piristäjänä. Radiota en oikein osaa päivällä kuunnella, mutta kuvatessa ja kuvia käsitellessä äänikirja on ihan hyvä kaveri. Olen tainnut ennen viihdyttää itseäni puhumalla yksikseni, mutta nyt löytyi vielä parempaa tekemistä!

Olen totuttanut itseni lukemiseen, enkä edes osaa mennä nukkumaan ilman jokailtaista lukuhetkeäni. Nyt viimeiset reilu pari viikkoa olenkin maannut sängyssä ja kuunnellut iltasatua valmiiksi luettuna. Ei paha sekään. Toki edelleen olen enemmän lukija kuin kuuntelija; Ihan jo siistäkin syystä, että lukeminen pakottaa siihen paikallaan olemiseen ja rauhoittumiseen kuuntelemista paremmin. Mutta ei nuo äänikirjatkaan huonoja ole. Esimerkiksi kesähuoneen maalaus sujuu varmasti mukavasti Agatha Christien seurassa! Noita vanhoja tuttavuuksia olenkin tässä jo pari taas kuunnellut, ja se Svedbergin ääni kuulostaa muuten edelleen yhtä hyvältä korvaani. “Mikseivät he pyytäneet Evansia?”…. Ai että, ihan tekee kylmiä väreitä!

Tuntuu, että näin keväällä puhutaan aina siitä, miten dekkarit kuuluvat olennaisesti kesälukemiseen. Itse olen kyllä dekkarityttöjä ihan vuoden läpeensä, vaikka joskus toki on hauska lukea myös esimerkiksi tietokirjallisuutta. Se toimii vähän samoin kuin kahvinpapujen nuuskiminen hajuvesihyllyllä. Nollaa aivoja. Joskus myös nollaukseen tarvitaan juurikin se vanha ja tuttu Christie tai Maria Lang. Nämä toimivat parhaiten silloin, kun on tullut luettua pitkään yhden kirjailijan teoksia ja pitäisi vaihtaa uuteen.

Nuo kuvissa näkyvät kuulokkeet sain bloginäkyvyyttä vastaan ruotsalaiselta Sudiolta. Oikeastaan heidän yhteydenottonsa tuli ihan kuningasaikaan, kun taistelin juuri korvieni tilavuuden ja puhelimen mukana tulleiden nappien kanssa. Mulla on jotenkin älyttömän pienet korvat, eikä nuo iPhone-napit tunnu oikein toimivan. Ne pysyvät sängyssä maatessasi juuri ja juuri korvissani, jos maltan pitää pääni täysin paikallaan. Sudiollakin on nappikuulokkeita, mutta olen jo pitkään haaveillut oikeista mikkihiirikuulokkeista, ja niinpä valitsin nämä valkoiset ihanuudet. Nopeasti googlettelin tuotearvosteluja, ja näiden äänentoistoa  ylistettiin monessakin paikassa. Täytyy sanoa, että en ole itse mikään hifi-Liisa, enkä osaa juuri kuin sanoa, kuuluko ääni kauniisti vai ei, mutta mieheni joka on näissä asioissa pikkuisen vaativampi, oli ryöstää kuulokkeet itselleen heti niitä testattuaan. On kuulemma älyttömän selkeä alapää, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin. 😀
Tässä samalla kun on tullut ihmeteltyä C-kasettien vaihtumista ladattaviin tiedostoihin, voinen ihmetellä tätä maailman kehittymistä myöskin langattomuuden suhteen. On nimittäin aikas ihana pitää kuulokkeita korvillaan, kun kaulalla ei risteile ne piuhan paholaiset.

Mutta hei, jos olette kuulokkeiden tarpeessa tai mietitte lahjaa kevään sankareille, sain teille alekoodin Sudion verkkokaupaan!

Koodilla sudio_uusikuu saat 15% alennuksen Sudiolta tekemääsi tilaukseen.

Tänään käytiin Klaaran kanssa kirjastossa hakemassa hiukan uutta lukemista, ja laitoinpa myös varaukseen Donna Leonin ja Alan Bradleyn uusimmat. Jotkut kirjat täytyy kuitenkin nauttia ihan sillä perinteisellä tavalla. 🙂

Mutta nyt me jatketaan taas Viisikoista nauttimista lasten kanssa. Lupasin syksyllä Niilolle, että kun Viisikot on luettu, lainataan tädiltä sarjan DVD:t ja ne onkin olleet ihan kivaa puuhaa tässä kotona ollessa. Silti tuntuu ihanalle, kun 8-vuotias ilmoittaa, että kirjat oli kyllä silti parempia! ♡

Ihanaa keskiviikon jatkoa!

Tallenna

Tallenna

“I eat cake because it’s somebody’s birthday somewhere”

Tänään ei tosin tarvinnut etsiä syitä kakun leipomiselle (tai sen syömiselle) kovinkaan kaukaa, sillä juhlistimme tänään mieheni eilistä merkkipäivää. Pavlova on sopivan helppo ja mutkaton kasata arki-iltanakin, kun marenkipohja on valmiina. Marenkipohjakin on ehdottomasti yksi vaivattomimmista tavoista tehdä näyttävä jälkiruoka ja tarjottava. Varsinkin kun sen loihtii vain kahdesta raaka-aineesta, valkuaisista ja sokerista.

Vatkatessani aamulla marenkia, en osannut lainkaan aavistaa, että kakkukahveille olisi illalla myös toinenkin syy. Sain nimittäin tänään itse uutisia, jotka lämmittivät mieltä ja nostivat hymyn huulilleni. Tai no, taisin myös hihkaista silkasta riemusta ja pomppia pari kertaa kohti kattoakin. :)Hyviä uutisia ei ole koskaan liikaa, ja joskus ne sattuvat vielä tulemaan juuri oikeaan aikaan!

Helppo Pavlova

Pohja:

5 munanvalkuaista
2,5dl hienoa sokeria (esim. Siro, erikoishieno sokeri)

Kerros-pavlovan voit koota kahdesta erillisestä pohjasta. Pohjien paksuutta ja kokoa on helppo säätää kun muistaa, että sokeria tulee marenkiin puolet (dl) valkuaisten määrästä (kpl).

Erottele valkuaiset ja vispaa ne kovaksi vaahdoksi. Lisää vähitellen sokeri, ja jatka vatkaamista, kunnes marenki on kovaa ja pysyy kulhossa, vaikka kääntäisit sen ylösalaisin.

Levitä marenki leivinpaperin päälle uunipellille (huomioi tarjoiluastian koko) ja muotoile kakkupohjan reunat keskustaa korkeammiksi. Näin saat koristellessa kerman ja marjat kauniisti kakun keskelle.

Paista 110°C n. 2 tuntia. Anna pohjan jäähtyä ja kovettua rauhassa uunipellillä ja siirrä se varovasti lastoja avuksi käyttäen tarjoiluastiaan.

Päälle:

4-5 dl kermaa vaahdotettuna
marjoja, kuten mansikkaa, vadelmaa, mustikkaa tai karhunvatukoita

Halutessasi voit lisätä kakkuun syötäviä kukkia, limesiivuja tai jotakin muuta syötävää vihreää
Myös tomusokeri näyttää kauniilta marjojen päällä.

Hyvistä uutisista huolimatta tämän päivän agenda on kuitenkin ollut suuremmilta osiltaan lepääminen, sillä kuten jo eilen aavistin, kuume iski nyt myös pikkupotilaan hoitajaan. Samassa taudissa ovat myöskin vanhempani, ja makaapa tuolla olohuoneen sohvalla nyt yksi uusikin (mies)flunssaa poteva. Pitänee kuitenkin sanoa, että nyt ei sairastaminen harmita lainkaan niin paljon, kun katselee ikkunasta räntäkuuroja. Voisi jopa ketuttaa, jos mittari lähentelisi kahtakymmentä ja kevät olisi parhaimmillaan.

Sormet ja varpaat ristissä nyt toivotaan, että tuo perheemme pikkumies säilyisi terveenä, sillä viikonloppuna on edessä ihka ensimmäinen yönylileiri, jota on luonnollisesti odotettu koko alkuvuosi.

Nyt kuitenkin kaappaan toisen sohvan omaan selkääni ja oikaisen hetkeksi raajani. Vaikka puutarhatyöt joutuvat nyt odottelemaan kevättä ja tekijäänsä, onneksi on Pinterest täynnä upeita puutarhakuvia!

Ihanaa iltaa!