Kaupallinen yhteistyö ⎮ Telia

---

Elokuu tarkoittaa koulujen alkamista ja samaan aikaan monissa lapsiperheissä opetellaan puhelimen käyttöä. Veikkaanpa myös, että lapsen ensimmäinen oma puhelin taitaa nykyään jo melko varmasti olla älypuhelin. Meille numeroita veivanneilla ja puhelimen kiemuraista johtoa sormissa kieputtaneille vanhemmille tilanne on täysin uusi. Netin ja digimaailman uhat ja mahdollisuudet ovat asioita, joiden opettelusta lapsena meillä ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta ja samalla kun opetamme lapsellemme turvallista digikäyttäytymistä, joudumme myös itse opettelemaan ja pohtimaan asiaa ihan uudesta näkökulmasta.
Tämä postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Telian kanssa.

Ohjeita ja vinkkejä löytyy etsimällä varmasti paljonkin, mutta mitkä asiat ovat tärkeitä, mitkä ovat lapsen oikeudet ja mitkä aikuisen vastuut. Telian digitaalinen vanhemmuuspakkaus kokoaa yhteen neuvot ja niksit niin parempaan digiarkeen kuin lasten turvalliseen digitekemiseen. Ohjeistukset on laadittu yhteistyössä Pelastakaa Lasten kanssa.

Vaikka digivanhemmuus onkin asia, johon emme ole saaneet oppia tai roolimallia omilta vanhemmiltamme, voi joitakin vanhoja neuvoja muuttaa myös digiaikaan sopivaksi. Missä olit tänään? –kääntyy yhtä lailla nykyaikaan ja digitekemiseen. Yhteiset ateriat ja illan rauhalliset hetket ovat sitä varten, että lapselta kysellään päivän kuulumisia. Siinä, missä kysellään mitä koulussa oli ruuaksi ja miten harrastukset sujuivat, on ihan yhtä tärkeää kysellä myös, missä lapsi on viettänyt aikaansa digitaalisesti. Kun vuoropuhelu ja aito välittäminen ovat osa arkea, avoimuutta ja luottamusta on helpompaa ylläpitää myös digiarjessa. Ole aidosti kiinnostunut siitä, missä lapsesi viettää aikaa ja kenen kanssa. Myös digitaalisesti.
Missä olit tänään? -muistutuksen voit myös ladata helposti Telian sivuilta.  Tee pienestä kysymyksestä tärkeä tapa.

Tottahan se on, että puhelimet helpottavat arkea. Oma napanuorani venyy ja paukkuu tänä syksynä, kun Klaara alkaa kulkemaan pyörällä koulussa. Vaikka saimmekin hyvän matkaa kevyenliikenteenväylää koulutielle, huoli on kova. Kuten esikoisenkin kanssa aikoinaan, myös nyt käyttöön otetaan kuittaus koulun pihasta. Näin voin huokaista helpotuksesta, kun tiedän, että pieni pyöräilijä on päässyt turvallisesti perille.

Puhelimen avulla on myös helppo muistutella iltapäivän ja illan aikatauluista. Mitä välipalaa löytyy ja mistä, koska pitää olla valmiina lähtemään harrastuksiin? Puhelimen avulla voi toisaalta myös huikata tiskikoneen tyhjentämisestä, puhtaiden pyykkien viikkaamisesta tai oman huoneen siivouksesta. Iltapäivän videopuhelu mummulle, kaverin kanssa askartelu videopuhelun välityksellä ja äänikirjan kuuntelu ovat kaikki tosi kivoja ja positiivisia juttua, mutta vaikka hyödyt ovatkin suuret, samaan aikaan pitää tanssia nuoralla myös vaarojen ja haittatekijöiden kanssa.

Me vanhemmat toimimme esimerkkinä.
Kuinka helppoa onkin unohtaa, että se oma toiminta heijastuu myös lapsille. Jos puhelimen jatkuva selailu on osa omaa vapaa-aikaasi, voi olla melko vaikeaa perustella lapselle sitä, ettei puhelinta saa käyttää jatkuvasti. Toisaalta monelle aikuiselle puhelin on osa työtä ja työasioita tulee hoidettua joskus hoidettua pitkin iltaakin. Yhteiset pelisäännöt ovat kuitenkin mahdollista luoda, mikäli asioista keskustellaan avoimesti. Jos toisaalta huijaat kaiken surffailun olevan ”työjuttua” voi olla aika kohtuutonta vaatia lapselta rehellisyyttä. Niinpä. Tunnen itsekin piston sydämessäni!

Lapsella on oikeutensa ja meillä vanhemmilla vastuumme. Veikkaanpa että suurin osa meistä vanhemmista pohtii turvallisuutta ja netin vaaroja ehkä kaikkein eniten, kun kyseessä on yhdistelmä lapset ja puhelin. On asioita, jotka tuntuvat miltei liian kamalilta pelätä, mutta vanhempana ei kai voi työntää päätään pensaaseen. Niinpä olen katsonut tärkeäksi puhua lasten kanssa paitsi vaaranpaikoista myös yksityisyydestä. Mikä tärkeintä, digiasioissa on luotava lapsen kanssa toimiva keskusteluyhteys! Jos lapsi kohtaa netissä jotakin pahaa ja inhottavaa, on tärkeää, että siitä uskaltaa ja voi puhu aikuiselle. Yhdenkään lapsen ei pitäisi jäädä yksin sellaisten asioiden kanssa. Kun päivittäisiin rutiineihin kuuluu Missä olit tänään -kysymys, on netissä mahdollisesti koetut vääryydet tai lapsen mieltä askarruttamaan jääneet asiat helpompi tuoda mukaan keskusteluun.

Koen myös erityisen tärkeäksi muistuttaa lapsia siitä, että ilkeydet ja kiusaamiset ovat ilkeyksiä ja kiusaamista tapahtuivat ne sitten kasvotusten tai puhelimen välityksellä. Monesti olen itsekin huomannut, että meillä aikuisilla on suuri kiusaus hyödyntää netin kasvottomuutta vihapuheessa, mutta jotta maailma muuttuisi edes askel kerrallaan paremmaksi, velvollisuutemme on opettaa lapsille, paitsi itsensä kunnioittamista, myös toisten kunnioittamista.
Digitaalisesta vanhemmuuspakkauksesta löydät vinkit ja niksit myös näihin asioihin.

Arjen ja kouluyön alkaessa lepo, uni ja palautuminen nousevat myös tärkeään rooliin. On meidän vanhempien vastuulla, että lapsi herää virkeänä ja riittävät yöunet nukkuneena uuteen päivään. Vain näin voimme varmistaa, että lapsi oppii ja kehittyy normaalisti. Rajoitettu puhelinaika ja puhelinparkki illalla eivät siis ole lainkaan huonoja ideoita yöunien turvaamiseen.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan Digitaaliseen vanhemmuuspakkaukseen, vaikka teillä olisi jo vähän isompia lapsia. En voi millään nostaa tekstiini kaikkea sitä tärkeää, mitä sivuilta löytyy, mutta kehotan lukemaan vinkit ja tietoiskut ajatuksella. Lue myös lasten ja nuorten vetoomus paremman nettikulttuurin puolesta. Meidän aikuisten tehtävä on pitää lapset turvassa myös verkossa ja siinä onnistumme ainoastaan #yhdessä

Käykäähän osallistumassa One Plus Nord N100 puhelimen arvontaan Instagramin puolella!

 

Mä en valita kuumuudesta, joskin kuivuudesta ja muista lieveilmiöistä olen huolissani. Meillä on sisällä viileää ja illalla saan käpertyä untuvapeiton alle (nukun sen kanssa kesät talvet) ja sohvallakin köllöttelen yleensä jonkinlaisen torkkupeiton kanssa. Me pidämme mieheni kanssa molemmat lomaa vasta syksyllä, joten suurin osa päivästä tulee oltua sisällä. Työpäivän päälle ei kyllä ole jaksanut lähteä lenkille, mutta lenkkeillään sitten viileämmällä säällä vähän enemmän. Iltaisin nautin lämmöstä, eikä se haittaa laisinkaan. Joskin meidän illat on aika lyhyitä, koska herätyskellot pirisevät aamuisin viideltä. Mutta ei haittaa sekään. Arkinen rytmi sopii mulle ja olen aamuihminen.

Iltapäivällä minut löytää varmimmin ulkoa. Nautin mielelläni hetken auringosta, joskin hakeudun tuolini kanssa ehkä mieluummin sinne puolivarjoon. Ja vanhassa pihassa sitä on onneksi tarjolla, kiitos suurien puiden. Tykkään katsella lasten iloa ja riemua: Vesisotaa, trampoliinilla pomppimista jne. Kesä on kesää, oli lomalla tai ei. Ja vaikka vuorokaudessa ei ole kesäisin yhtään sen enempää tunteja kuin talvellakaan, arki tuntuu silti rennommalta kun pimeä ei sulje syliinsä heti iltapäivällä. Viikonloppuisin tykkään nukkua pidempään. Nautin siitä, ettei ole kiire, voidaan syödä yhdessä ja ihan vaikka vain olla.

Kaiken kuivuuden keskellä meidän keväällä kylvämä kukkaniitty on puhjennut täyteen loistoonsa. Se on niin superihana, että voisin iltaisin tuijotella sitä vaikka kuinka kauan. Nautin myös siitä, että ruokaan saa tujauttaa ison nipun oman pihan yrttejä ja tomaattisato alkaa vähitellen kypsyä. Kesäkurpitsaa pukkaa valtavasti ja eilen tehtiinkin siitä iso lasagne.

Mun kesälounas on toukokuusta asti ollut salaattia ja ainakin kolmena päivänä viikossa caesarsalaattia kanalla. Joo, tiedän, että kuulostaa jo vähän ankealta, mutta rakastan sitä! Anjoviksia on tullut surauteltua jo monta purkillista ja silloin kun ei itse jaksa laittaa, nappaan valmiin salaatin kaupasta. En usko, että kyllästyn koskaan. Tai ehkä syksyn tullen on ihan luontevaakin vaihtaa lounas taas johonkin ihan muuhun.

 

Niin että elämä on oikeastaan ihan hyvää just nyt. Jos jotakin voisin toivoa, niin keijun, joka hoitaisi kotitöitä. Miten voikin aina olla tiskikone täynnä tai tyhjentämättä!? Ja miten sitä pyykkiä voikin kertyä niin valtavasti, vaikka kesävaatteet ovat aina pieniä ja kevyitä? Myös alati sisään kulkeutuva hiekka olisi ihanaa poistaa taikomalla ja ikkunatkin kaipaisivat kipeästi kirkastumista. Mutta ehkä nekin siitä!

 

Ihanaa viikonloppua myös sulle. Mä olen ajatellut nukkumisen lisäksi pyöräillä ja löhötä. Ja ehkä sörkin vähän enemmän niitä kotitöitäkin – jos jaksan.

 

Olen tässä kevään aikana kuullut yhden jos toisenkin viisauden siitä, että elää pitäisi silloin kuin siihen on mahdollisuus. Pitäisi suorittamisen sijaan nauttia, olla läsnä ja rakastaa. Niinpä, sillä mitenkäs me kukaan päiviemme määrästä voitaisiin olla varmoja. Näitä viisauksia kun on sitten alkanut pienessä mielessään oikein pyörittämään, niin johan tässä on tullut monen monta ajatusta omasta elämästä, unelmista, haaveista ja tietty siitä suorittamisesta myös. Samaan aikaan kun tuntuu, että on haalinut arkeen kaikkea mahdollista ylimääräistä ja pelkää jonkin verisuonen napsahtavan ihan just ja pään räjähtävän, sitä tietenkin alkaa miettiä myös ihan rehellistä muutosta. Että jos muuttaisikin jotain. Laittaisi asiat uudestaan arvojärjestykseen ja nostaisi ylös just ne, mitkä itselle on kaikkein tärkeimpiä. Vaan eipä se sitten olekaan niin helppoa. Sitä kun arvottaa aika monta juttua elämässään tärkeäksi, mutta aika on rajallista. Kaikkea ei voi saada, siinä se elämän raadollisuus.
Toki sellaisen oikean balanssin etsiminen kuuluu varmasti elämään ihan jatkuvasti, mutta jotenkin tämä on laittanut just nyt aivot työstämään asiaa ihan erityisesti. No, pakko myöntää, että jos näitä asioita alkaa pyörittämään mielessään keskellä yötä, niin johan ne paisuvat vähän liikaakin. Kaikesta huolimatta ajattelin, että jonkinlainen mitä minä elämältä oikeasti haluan -raportti pitäisi lähitulevaisuudessa laatia. Mutta se keittiöpsykologiasta tällä erää.

Meillä jäi keväällä myös moni homma puolitiehen ja vaikka tapetoinnit oli tarkoitus jatkaa melkein heti olkkarin perään, kaikki seisoo oikeastaan just siinä, mihin ne silloin pääsiäisen aikaan jäivät. Toki pihalla tehtiin muutama projekti ja niistä kiitos puolisolleni, joka hoiteli asioita kun olin itse poissa. Ja vaikka ajattelin vielä hetki sitten, että ihan sama, jos joku lista puuttuu ja joku johto ei ole paikallaan, olen pikkuhiljaa alkanut myös pohtia, että noita rästihommia voisi täällä sisälläkin alkaa taas jouduttamaan. Ei ehkä kuluteta kesää tapetoimalla, mutta esimerkiksi ikkunat voisi vaikka pestä, niin kesä ulottuisi paremmin myös sisälle. Ja ehkä ne johdot ja listatkin olisi kiva saada paikoilleen. Jos vaikka sitten saisi helpommin siirryttyä uuden huoneen kimppuun kun se aika tulee. Näin sadepäivän iltana on toki helppo suunnitella, että mitä kaikkea voisi tehdä. Aurinko kun paistaa, nämä sisänurkat unohtuvat taas aika nopeasti. Mutta sitä kesä on, ja kukaan ei varsinaisesti kärsi, vaikka joku paikka repsottaakin.

Tänään en kuitenkaan ajatellut edistää näistä asioista yhtään mitään. Eilisen aikainen nukkumaanmeno kärsi hieman koronarokotteesta kipeytyneen olkapään vuoksi, mutta jos vaikka ensi yönä saisi nukuttua ihan kunnon unet yhteen putkeen. Taidan myös vetaista pimennysverhon ikkunaan, vaikka rakastankin tähän vuodenaikaan just sitä, kun saa herätä auringonvaloon.

 

Tunnelmallista iltaa. Mä sytytin muuten muutaman kynttilänkin sadepäivän kunniaksi. Nyt on ainakin hygge! ✨

Ihan alkuun suuri kiitos teille kaikille myötäelämisestä. Tuntuu melko helpottavalta, että omaa suruaan ei tarvitse piilottaa tai feikata pois. Elämä on monia juttuja ja vaikka vain tosi tosi harvoin tuon täällä esiin ne negatiiviset jutut, kaikki me ollaan ihan vain ihmisiä ja kenenkään elämä ei ole helppoa ja alati vain ihanaa. Viimeisen viikon aikana arki on palannut suurilta osin elämään ja vaikka päivät pitävätkin sisällään lukuisia surullisia hetkiä, mukaan mahtuu onneksi myös niitä tavallisia juttuja. Ja niin kai sen hyväksyttävä jatkuvankin. Valon ja varjon inhimillistä tanssia. Välillä itkettää ihan hirveästi, mutta kyllä mä olen saanut myös nauraa. Kiitos jälkimmäisestä ystäville ja perheelle.

Viikonlopun aluksi annoin surukukkien vaihtua herkän hempeisiin pioneihin ja vapun kunniaksi puin ylleni mahdollisimman iloista ja värikästä. Niin hassua kuin se onkin, tämä surupuseroni on kaikesta huolimatta vaatekaappini iloisin väri – ja ehkä niin on just hyvä. Esimerkki elämän tasapainosta.

Viikonloppuun on täällä mahtunut ihan tavallisia kotitöitä, joiden tekeminen on oikeastaan mukavaakin noiden viikkojen jälkeen, kun koti oli vain kääntymispaikka. Pari päivää on pitänyt sisällään myös yhdessä herkuttelua ja ah, niin ihanan pyörälenkin hyvässä seurassa. Ehkä se elämä tästä. Palaa arkiselle uomalleen ja tasoittuu ajan myötä.

Kaunista iltaa myös sinulle ja iloa uuteen viikkoon.

Viikko sitten perjantaiaamu valkeni kauniin kirkkaana, mutta kylmänä. Ajoin aamulla kotiin ja tyhjensin autosta kamerarepun ja muut työvälineet ja olin varma, etten enää koskaan voisi tarttua kameraani, nauttia kevätauringosta tai perjantaiaamuista. Olin viettänyt viimeisen päivän ja yön isän vierellä. Ja vaikka kuolema ehkä isän kohdalla olikin armollinen, sen lopullisuus tuntui silti ylitsepääsemättömältä. Ajasta ikuisuuteen, mutta ei koskaan takaisin.

Viimeiset kolme viikkoa olivat ehkä elämäni raskaimmat. Ensin puhuttiin kuukausista, lopulta viikoista. Aika kului kuitenkin nopeammin kuin kukaan olisi vielä kuukausi sitten osannut kuvitella. Ja samalla ne viikot olivat myös äärimmäisen tärkeitä. Läsnäoloa ja välittämistä. Hiljaisuutta ja tärkeitä sanoja.

Nousin vielä torstaina aamukahdelta. Tein viimeisiä Instagram-kampanjoita valmiiksi ja lähdin ajamaan töihin. Automatkalla kuitenkin tajusin etten enää jaksaisi. Väsymys ja tieto siitä, että minun pitäisi olla jossakin ihan muualla kävivät turhan raskaiksi. Niinpä ajoin aamupäivällä sairaalaan ja istuin isän vierellä koko päivän ja seuraavan yön. Perjantaiaamuna ehdimme vielä istua yhdessä kokonaisen tunnin – kokonaisena perheenä. Se että olimme siinä vierellä on jotenkin lohdullista.

Viikon aikana tunteet ovat kulkeneet lähes kaikkia ratoja. On surua, kiukkua, väsymystä ja iloakin. Loppuviikosta päätin, että elämän on jatkuttava. Halusin kuitenkin lukea loppuun kirjan, jonka ehdin isän vieressä aloittaa ja neuloa valmiiksi paidan, jonka helman resorista pari kerrosta syntyi isän vierellä. Päätin, että ne on mun surutyötä. Ellen tarttuisi niihin nyt, ne muistuttaisivat aina siitä kaikesta, mikä jäi kesken. Eilen päättelin neuleen ja suljin kirjan. Totesin, että on aika jatkaa elämää. Nyt maanantai ja arki tuntuvat ajatuksena raskailta, mutta samalla lohduttavilta. Elämän on jatkuttava, eikä asia muutu, vaikka kuinka rypisin surussani. Toki surutyö ottaa aikaa villapaitaa ja kirjaa kauemmin, mutta se on kai vain hyväksyttävä osaksi elämää. Mulla on kuitenkin ihana perhe, työ jota rakastan ja elämä joka kannattaa elää.

Kolmen viikon aikana ehti saapua myös kevät. Ja vaikka voisi kuvitella toisin, meillä on puutarhajutut aika hyvällä mallilla. Tästä kiitos meidän miesväelle, joka otti tänä vuonna hoitaakseen kruopsutukset ja haravoinnit, kasvihuoneen lasit ja monet muut työt, joiden luulin jäävän tekemättä. Ehkä näiden räntäsateiden jälkeen puutarhajutuista on kiva ammentaa iloa arkeen. Nauttia keväästä, alati lämpenevistä perjantaiaamuista ja valokuvaamisestakin.

Viimeisen viikon aikana olen myös yrittänyt korvata lapsille ne viikot, jotka olin poissa. Kiitollisena siitä, että poissaoloni oli kuitenkin mahdollista. Olen onnistunut pyrkimyksessäni vaihtelevasti, mutta tänään leivottiin Klaaran kanssa suklaakeksejä. Niiden ohjeen löydät täältä, jos vaikka haluat kokeilla. Sopivat hyvin myös vapun herkkupöytään, joskin katoavat kovin nopeasti. Siksi tehtiinkin kolminkertainen määrä.

Sehän on sitten talvilomaviikko edessä meille eteläisen Suomen eläville. Tuntuu kyllä ihan hassulta ajatella, että tätä koronasysteemiä on kestänyt kohta koko himputin vuoden. Mutta talvilomille jäätiin vielä viime vuonna autuaan tietämättömänä siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Vuosi on lopulta aika lyhyt aika, mutta onhän tähän toki mahtunut kaikenlaista. Silti myönnän, että mulla on välillä päiviä, kun unohdan koko koronan. Yleensä muisti palaa siinä kohtaa kun kaupan ovissa tulee vastaan maskinaamaista väkeä. Mutta olen toisaalta ihan tyytyväinen, että asia ei ole jatkuvasti päällimmäisenä mielessä.

Vaikka pakkanen on täälläkin huidellut kolmen kympin liki, mulla on ollut tällä viikolla sellainen sopivasti keväinen fiilis. Edelleen tykkään talvesta, mutta aurinko ja lintujen laulu on jotenkin tullut myös tosi tarpeeseen. Lupaus siitä, että kevät on tulossa – ennemmin tai myöhemmin. Ja kai sisälläni on jokin ajatus siitäkin, että samaan tapaan kuin viime vuonna, se kevät tuo tullessaan myös pikkuisen normaalimman elämän.

Niin ja jos se Niinmun neulemekko onkin ollut lempivaatteeni pahimpina pakkaspäivinä, niin tämä Saman merkin kauluriliivi on sitten tehty just näitä vähän vähemmän kylmiä päiviä ajatellen. Tämä on muuten just niitä vaatteita, joille en lämmennyt aluksi millään tavalla. Sittemmin olen yhdistänyt sen niin mekkoihin kuin paitoihinkin, ja nyt ihan vaan pitkähihaiseen teeppariin.

Mutta hei, nyt hiihtokamoja vaihtamaan! Pitää nauttia ennen kuin se kevät sieltä tulee!

Ps. tästä huomasin, miten kauhea juurikasvu mulla on. Olen viimeksi käynyt kampaajalla joskus lokakuun alussa, mutta latvat lyhensin sentään itse vuoden alussa. 😀

Nyt kun juhlaputki on juhlittu, mulla on vahva fiilis, että viikonloput ovat hetken aikaa veljiä keskenään. Talvi, takkatuli, kotoilu, löhöily, ulkoilu ja mitä näitä nyt on. Repeat. Eikä kyllä haittaa ollenkaan. Tykkään viikonlopuista just näin. Tänään ulkoiltiin reilu kolme tuntia jäällä, paistettiin makkarat ja hörpittiin kuumat kaakaot termarista. Köyliönjärvi on hieno kohde, jos Satakunnassa päin ulkoilu kiinnostaa! Kotona meillä oli omatekoista pizzaa ruuaksi ja seuraavaksi sitten vaikka vähän telkkaria mukavasti sohvalla. Joskos saisin pukea räsymattoneuleeni jo ensi viikolla ylleni.

Olin alkuviikon Klaaran kanssa kotona, ja siinä mahtavassa auringonpaisteessa (joka paljasti jokaisen pölyhiukkasen ja sormenjäljen) sain monta hienoa sisustusideaa. Hetkellisesti. Nuo hetket menee nykyään kuitenkin aika pikaisesti ohi, sillä se itse toteutus ei houkuttelekaan ihan niin paljon kuin visio valmiista. En tiedä, ehkä sellaiseen sisustamiseen ja pintaremppaankin voi kyllästyä. Tai keskeneräisyyteen. Sitä jotenkin ajattelee, että näinkin pärjätään. Tai sitten se varsinainen sisustuskärpänen on vain talviunilla ja herää kunnolla vasta keväämmällä. Yhdistelmä on kuitenkin hassu; Samat vanhat nurkat kyllästyttää, mutta kun ei oikein jaksaisi muuttaa mitään. Olen jopa miettinyt, että onko tämä jotakin keski-ikäistymistä. Tai sitten sitä, että lasten kasvaessa sellainen pesän rakentaminen jotenkin menettää merkityksensä. Varsinkin kun molempien lasten syntymään ja kasvuun on meillä kuulunut vahvasti tuo remontointi. Joka tapauksessa, just tällä hetkellä myös minun on tosi vaikea ajatella, että tämäkin blogi on ollut joskus sisustusblogi. Pahoittelut siis samoista nurkista, mutta ihan oikeita ihmisiä täälläkin asuu, eikä koti voi jatkuvasti muuttua ja uudistua.

Mutta nyt sinne sohvalle! Ihanaa sunnuntai-iltaa myös sulle!

 

Voi että, miten paljon meillä olikin suunnitelmia viikonlopuksi. Koska viime viikonloppu meni Klaaran synttäreitä juhliessa, näille parille päivälle oli ladattu valtavasti kaikkea sitä, mitä arjessa ei olla ehditty. Hiihtoa, luistelua, retkiluistelua ja retkeilyä. Mutta elämä oli toista mieltä ja viikonloppu vaihtui sisällä kyhjöttämiseen. Pienin on nimittäin kuumeessa. Koko syksy ja talvi tätä on tietenkin pelätty, mutta minkäs teet. Vaikka viimeinen vuosi on ollut sairastamisten osalta miltei puhdasta nollaa, joskus sen on kai osuttava kohdalle ja meille se osui tänään.

Alun harmituksen jälkeen päätin etsiä tilanteesta positiiviset kulmat ja ehkä kotona levätty viikonloppu tulee itse kullekin tarpeeseen. Vaikka hartiat olisivat kyllä tykänneet kunnon sivakoinnista, lepo ja univelkojen kuittailu ei sekään ole paha vaihtoehto. Raskaan viikon, lyhyiden yöunien ja hormonaalisen migreeniviikon jälkeen kotona on oikeastaan ihan kiva. Josko huomenna saisi jo herätä ilman sitä tunnetta, että joku kääntää veistä päässäni. Myös pyykkivuoren selätys onnistuu parhaiten kotoa käsin ja Ivalo-sarjaakin olisi kiva päästä jatkamaan.

Viikonlopun kunniaksi ajattelin myös edistää hieman kesäneuleprojektiani, jonka laitoin viikko sitten aluille. Väriterapiaa, jota alkaa tässä kohtaa talven selkää jo väkisinkin kaipaamaan.

Eilen ehdittiin vielä juhlia toinen kierros synttäreitä ja pavlovaleivoksia jäi vielä lauantain jälkkäriksi. Uuniin sujautin maailman helpoimman arkiruoan, eli pari pussia Lidlin tortellineja, pari purkkia tomaattimurskaa, pippuria, suolaa, tuorepakastettuja yrttejä ja päälle pari revittyä mozzarellapalloa. Ei voi juuri helpompaa ruokalajia keksiä.

Meillä on tänään muuten kihlajaispäivä. Kolmastoista, jos laskin oikein. Sen kunniaksi ajattelin mennä päiväunille – kun se kerrankin on mahdollista.

 

Ihanaa viikonloppua!

Ps. Päällä maailman ihanin mekko! Tämä Niinmun designin neulemekko on just ihana ja rento vaate. Joihinkin paikkoihin ehkä turhankin lämmin, mutta kotona kuin pehmoinen syli.

Blogin päivittäminen takkuaa edelleen, mutta eiköhän sekin tästä, kun tuo ihana valo jaksaa koko ajan lisääntyä. Ja jos nyt ihan suoraan sanotaan, niin kyllä mä olen viikonloppuisin paljon mieluummin vapaalla ja ulkoilemassa kuin koneen vieressä istumassa. Eilenkin vietettiin supermukava päivä ja ehdittiin hiihtämään, laittamaan hyvää ruokaa ja löhöämään koko perhe sohvalla pitkän kaavan mukaan. Lapset leipoivat iltapalan ja me aikuiset saatiin vain olla. Pakko myöntää, että olen oppinut suuresti nauttimaan siitä, että lapset ovat jo isompia ja se pikkulapsiarki on muuttunut ihan toisenlaiseksi. Rennommaksi ja joustavammaksi. Helpommaksi ehkä eniten. Joskin kyllähän edelleen koen stressiä siitä, miten arkena ehditään joka paikkaan ja kuinka välillä pitäisi olla parissakin paikassa yhtä aikaa. Onni on ihanat isovanhemmat ja toisaalta tiedän, että tämäkin on vain vaihe. Vuodet lipuvat ja jossain kohtaa kiireiset illat vaihtuvat taas johonkin ihan muuhun. Nyt pitää siis vain keskittyä löytämään se iloa rjesta ja siitä, että lapset haluavat harrastaa.

Nostelin sunnuntaiaamun kunniaksi tuolit ja korit pöydälle ja pidin oikein tehokkaan parituntisen siivoten. Muut lähtivät luistelemaan, joten nappasin pienen palan päivästä myös blogille. Seuraavaksi suuri carbonara-vuoka uuniin, jotta ensi viikon ruokahuolto on ainakin alkuviikon osalta taputeltu. Sitten koko perheen voimin hiihtämään. Viime talvi kun jäi tulematta, yritämme nyt nauttia sitten senkin edestä kaikista talvilajeista ja lumesta. Hommattiin jopa retkiluistimet, jotta voidaan lisätä lajien kirjoa. 😀

Asu ei siis oikeasti ole tältä päivältä – tai edes eiliseltä. Viikonloppuna mun pukeutuminen on lähinnä pyjama-tekninen kerrasto -akselia. Mutta tämä on yksi arjen lemppareistani, sillä nuo Weekday farkut ovat ihana täyspitkä lisä mustien arkihousujen joukossa. Yleensä joudun hankkimaan housuni pitkien ihmisten mallistoista, mutta nämä (ehkä jo kolme vuotta vanhat) housut ovat niitä harvoja, jotka tuovat vähän vaihtelua tylsään mustaan. Punaiset unikot taasen tuovat sopivasti pirteyttä vaikka vähän harmaanpaankin päivään.

Mutta ei mulla taaskaan mitään ihmeellistä asiaa ollut. Nautitaan nyt siitä talvesta, joka vihdoin tänne lounaaseenkin saatiin. Tänään kun haukkaa kunnon annoksen happea, jaksaa taas huomenna ihanasti arkea. ❤️

 

Vuosi vaihtui täällä melko rauhallisissa tunnelmissa ystävien kanssa. Naurettiin, kuinka keski-ikäistymisen tunnistaa siitäkin, kun uudenvuoden juhlissa tehdään neuletöitä ja lantrataan skumppa mehulla ja koristeilla. Mutta meillä oli hauskaa. Tämä oli sellainen rento päätös joulun juhlimisille ja tästä on hyvä jatkaa kohti arkea, talvea, valoa ja kaikkea uutta.

Vaikka joka puolella toitotetaan, kuinka kulunut vuosi oli ihan kamala ja toivotaan vuoden 2021 olevan paljon parempi, en pysty yhtymään huutoihin. Mulle mennyt vuosi oli hyvä, yksi parhaista koskaan elämistäni, jos ei oikeasti paras. Toki on kökköä, miten moni asia on peruuntunut, kuinka vuosi vaikutti taloudellisesti meidänkin perheeseen ja kuinka se on pidentänyt välimatkaa ystäviin ja rakkaisiin. Silti kulunut vuosi on ollut se, jonka aikana oma perhe on ollut lähempänä kuin koskaan. Vuosi myös avasi silmiä monessa kohtaa, ja sellaiset itsestäänselvyydet ja tasaiset jurnutukset oli helpompi kyseenalaistaa. Oli ilo oivaltaa ja uskaltaa, nähdä asiat uudessa valossa ja oppia paljon itsestään ja omista unelmistaan. Pitkälti joudun siis kiittämään koronaa, ilman sitä minäkin kulkisin vain jatkuvasti samaan suuntaan näkemättä sivuilleni ja ymmärtämättä kaikkea sitä ihanaa mitä mulla jo on. En yksinkertaisesti myöskään kehtaa väittää mennyttä vuotta huonoksi, koska olen läheltä nähnyt, miten kova se on ollut esimerkiksi monelle ystävälle. Ihan liian moni minun ikäpolvestani ei esimerkiksi saanut niitä ihania lahjoja sairaalasta, vaan joutui niiden sijaan jättämään jäähyväisiä.

Niinpä ehkä elämäni ensimmäistä kertaa en luvannut mitään uudenvuodenlupauksia tai listannut uusia unelmia ja tavoitteita. Just nyt on oikeastaan tosi hyvä, ja ainoa toive, jonka öiseen sumuun henkäisin oli se, kuinka toivoisin kaiken pysyvän hyvänä. Ja jos jossain kohtaa huomaan, että suuntaa pitää muuttaa, uskon olevani tarpeeksi rohkea tekemään sen ilman rakettien pauketta.

Eilen syötiin juustoja ja ystävien tekemiä hilloja. Jälkkäriksi tein marenkikakun, jonka päälle keitin vielä kinuskia. Kerma, kinuski, puolukat ja piparkakut sopivat oikein hienosti yhteen ja jälkkäristä tuli just sopivasti rennon juhlava.

 

Vaikka vielä viikko sitten ajattelin, etten pysty luopumaan joulusta vielä pitkään aikaan, nyt musta tuntuu, että eilisten juhlien jälkeen olen valmis menemään kohti uutta. Kun joulukukat alkavat nuokkua, mä olen valmis tulppaaneille.

Ihanaa ja superupeaa vuotta 2021!