No moikka! Eikö olekin vähän hassu otsikko ollakseen blogissa? Mutta joo, näissä ajatuksissa mieleni on viime päivinä viipynyt. Siinä, miten jokin niin informatiivinen, tärkeä ja viihdyttävä voi yhtä aikaa olla ahdistavaa ja tosi nujertavaa.

Viimeksi eilen klikkasin itseni pois eräästä “positiivisesta” Facebook-ryhmästä, koska en yksinkertaisesti jaksa sitä, että joudun päivä toisensa jälkeen näkemään ihmisten riitelyä ja kinastelua. Kuulun harvoihin tuollaisiin ryhmiin, ja olen liittynyt niihin oikeastaan vain ja ainoastaan joko tiedonjanostani tai jonkinlaisesta vertaistuen tarpeesta. Olen se, joka ei koskaan kommentoi, tykkää ehkä ja seuraa kaikkea taustalla. Mutta välillä tuntuu, että maailmassa ei yksinkertaisesti ole aihetta, joka ei nostattaisi vihaa, tunteenpurkauksia ja negatiivista panettelua. Toki monesti varmaan takana on ongelmia ihan vain jo ilmaisun tai ymmärryksen kanssa, netin välityksellä kun joskus mennään metsään. Mutta aika paljon sitä joutuu nykyään näkemään ihan oikeaa pahansuopuutta. Ja no joo, eihän tuo nyt millään tavalla yllätä, onhan tässä itsellekin tullut vuosien saatossa yksi jos toinenkin annos sitä itseään suoraan niskaan. Mutta joka kerta tällaiseen törmätessä mietin, että esimerkiksi koulukiusaamista ei koskaan saada kitkettyä, jos aikuisetkaan eivät pysty olemaan tieten tahtoen loukkaamatta muita. 🤯

Viikko sitten tulin äärimmäisen surulliseksi erään iltapäivälehden videon myötä. En yksinkertaisesti pystynyt ymmärtämään sitä, että kahdesti päivässä vaa’alla käyvästä naisesta tehtiin jonkinlainen sankari ja esikuva. Jos minä kertoisin julkisesti käyväni aamuin illoin vaa’assa ja suhteuttavani sitten päivän ruokailua ja liikuntaa laitteen näyttämään lukuun, olisin sairas. Ihan jokaisella mittapuulla katsottuna ja ulostuloni olisi varmaankin jonkinlainen hätähuuto. On jotenkin todella surullista, että meidän yhteiskuntamme ihannoi tällaisia roolimalleja. Ja samaan aikaan ollaan muka huolestuneita ulkonäköpaineista ja syömishäiriöiden yleistymisestä. 😢

Samaan aikaan olen miettinyt, miten oikeasti voi olla niin, että elämme maailmassa jossa monen (aikuisen!!!) mielestä on ihan OK lynkata 16-vuotias ilmastoaktivisti täysin aiheeseen kuulumattomin argumentein. Hirveää vihapuhetta ja täysin asiaankuulumatonta arvostelua. Välillä tekisi mieli repiä hiukset päästään, kun silmien eteen nousee jatkuvasti ihan älytöntä sontaa. 😡

Mutta tiedättekö, mikä hieno puoli sosiaalisessa mediassa kuitenkin on?! No se, että jotakuinkin voimme ja pystymme valitsemaan sen, mitä silmillemme saamme. Kun uutiset lukee suoraan lehden sivulta, eikä edes kurkkaa asian yhteyteen netissä kerääntynyttä kommenttivuorta, säästyy oikeasti aika paljolta moskalta. Ja sivustot ja mediat, jotka lähinnä ahdistavat ja ärsyttävät voi helposti karsia pois seurannasta. Ja mä ajattelin, että nyt kun päivät lyhenevät ja syksy käy päälle, alan yhä enemmän kiinnittämään huomiota siihen, millaisia juttuja haluan nähdä ja lukea. Jätän tietoisesti seurannasta sivustot, jotka tuottavat lähinnä vain ahdistusta ja pahaa oloa. Jätän lukematta vihamieliset kommentit uutisotsikoiden alta ja säästän omaa päätäni ja sieluani ihmisten tunteenpurkauksilta. Ihan yhtälailla kuin välttelen energiasyöppöjä negistelijöitä elämässäni, voin vaikuttaa negatiivisuuden määrään myös ruutuajallani. Miksi täyttää mieli negatiivisella ja pahantahtoisella, kun elämässä on kaikista (oikeista) huonoista uutisista huolimatta kuitenkin paljon hyvää ja kaunista. Yksi syy siihen, että aikoinaan ihastuin blogeihin ja bloggaamiseen oli juurikin se hyvä mieli ja kauniit ja kivat jutut. Maailman menossa on ihan tarpeeksi kaameutta, eikä sitä ahdistusta tarvitse lisätä kiusaamalla itseään täysin asiaankuulumattomalla sonnalla. Uutiset pitää tietenkin lukea, eikä maailman menolta voi silmiään sulkea. Sen lisäksi aikansa voi käyttää somessa kivojen asioiden parissa. On se sitten blogien, instan tai kissavideoiden selailua. Itse valitsen mieluummin asioita, jotka verenpaineen nostattamisen sijaan rentouttavat ja virkistävät myönteisyydellään. ❤️👍🏻

Viimeisetkin chilit on nyt kuivattu ja purkitettu. Näillä maustaa taas kivasti kaikkea ensi kesään saakka. Ja hei, itse tehty chilisuklaa, voihan nam! Mieheni teki tuota sormisuolalla ja chilillä maustettua suklaata ja voi että mutta se on hyvää. Niin ihanan polttavaa, että koko ajan tekee mieli ottaa lisää ja antaa uuden suklaapalan taittaa pahinta poltetta. Kaupan vastaavissa chiliä on yleensä hienostunut annos suklaan makua vahvistamaan, mutta tämä on kyllä tosi ihanaa. Mietin jo, että tässä on yksi hyvä joululahjaidea!(Joulu mainittu!)

Mutta hei, se on perjantai. Viime viikonloppu meni totaalirentoillen, joten on oikeastaan ihan hauskaa, että tälle viikonlopulle on taas jo ohjelmaa. Meillä aikuisilla aikuistenohjelmaa ja pikkuväellä mummulareissu. Mutta tänään ihan vain koti-ilta. Kynttilöitä, kirja ja mukava asento. Ja muutama pala suklaata tietysti!

Ihanaa viikonloppua! ♡

Vaikea uskoa, että vajaa kuukausi sitten kasvarissa sai istua hellevaatteissa ja sandaaleissa. Kaikki oli vihreää, linnut visersivät ja daaliat loistivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Nyt uunissa kuivuu viimeiset chilit ja habanerot. Tällä viikolla on pakko aloittaa daalioiden nostaminen, sillä viikonlopulle on jo ohjelmaa, enkä halua pitkittää hommaa yhtään pidemmälle. Edellisyönä oli jo ihan kunnolla pakkasta ja ensimmäinen parkkikiekkokin tuli jo tuhottua auton laseja skrabatessa.

Vaikka syksy aluksi tuntuikin erittäin vastenmieliseltä ja olin koko viime viikon murheissani kukkaloiston menetyksestä, alan jotenkin päästä tunnelmaan. Eilen aamulla ilma oli pakkasen kirpeä ja aurinko paistoi. Se tuntui oikeastaan ihanalle. Raikkaalle. Parin viikon syyssurutyön jälkeen olen jotenkin valmis kohtaamaan myös kasvihuoneen syksyn. Olen yrittänyt tuupata asiaa tuonnemmaksi ja jopa karttanut kasvihuonetta, sillä kesän loppuminen ja kasvihuoneen viileneminen ovat ottaneet koville. Tuntuu kuin menettäisin jotenkin “oman huoneeni”. Niin tärkeä keidas tuosta lasikattoisesta majasta mulle tuli.

Pohjimmiltani olen kuitenkin ihminen, joka saa hirmuisesti iloa puutarhatöistä, käsillä tekemisestä ja ennen kaikkea työnsä tuloksen ihailemisesta. Niinpä olen tässä laatinut itselleni jonkinlaisen suunnitelman seuraavan viikon varalle:

Daalioiden ylösnosto, leikkaus, kuivaus ja varastointi.
Myönnettäköön, että en ole ihan varma millainen tuo kellariin suunnittelemani talvetuspaikka todellisuudessa on, ja millaisena huoneen lämpötilat talvella pysyvät. Se kun on sellainen kellarikoppi, joka vielä kevääseen asti oli täynnä kaikkea muuton ja remontin aikaista rojua ja ovi on pidetty visusti kiinni viimeiset kuusi vuotta. 😀 Mutta ajattelin panostaa siihen, että annan juurakkojen kuivua kunnolla ja pakkaan ne mahdollisimman ilmavasti. Lömpötilan seuraamiseen mittari ja sitten vaan kohti ensi kevättä ajatuksella “hätä keinot keksii”.

Ruukkujen tyhjentäminen ja puhdistaminen.
Mikään ei ole ällöttävämpää, kuin keväällä aloittaa kesäkukkien istuttaminen ruukkuihin joissa on edellisen kesän möhnät pohjalla. Haluaisin sellainen ihanan puisen, vähän vessaharjaa muistuttavan ruukkuharjan, mutta todellisuudessa ihan tavallinen tiskiharjakin kelpaa tähän hommaan. Eli mullat ja juurakot kompostiin ja sitten ruukkujen pinta harjalla puhtaaksi.

Pihan yleinen syyssiivous. Loputkin kesälelut ja -tavarat talvisäilöön.
Muuten jätän kyllä perennapenkkien siivouksen suosiolla kevääseen, sillä se on silloin huomattavasti mukavampaa ja helpompaa. Edellisen kesän kasvusto lähtee keväällä kevyesti haravoimalla kun taas syksyllä kaikki pitäisi leikata pois. Vähemmän kykkimistä siis.
Myös nurmikko pitäisi vielä leikata.

Kasvihuoneen siivous ja syysistutukset ruukkuihin & tunnelman viimeistely lyhdyin ja valoin.

To do -listoista ollaan montaa mieltä, mutta kun ne on täynnä mukavaa puuhastelua, ei niissä kai mitään pahaakaan voi olla.

Kivaa iltaa. ♡

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

Maanantaita!

Ei kuulkaas käynyt edes mielessä eilen, että butter chicken ohjeenkin olisin voinut teille kirjoittaa. Syitä on monia, kuten vaikka se, että en koe olevani ruokabloggaaja, enkä muutenkaan osaa keksiä mitään uutta. Jotenkin ajattelen, että jos kirjoittaa reseptin, niin sen pitäisi olla jotenkin tosi omanlainen tai erikoinen. Tai jos otetaan esimerkiksi vaikka uunifetapasta, niin johan siitäkin saatiin polemiikki, että kuka sen nyt sitten oikeasti keksi. Vaikka eihän reseptien jakamisella pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, kuka sen pyörän ensimmäisenä kehitti. Ehkä itsekin pitäisi aina joskus joku kiva ruokaohje jakaa. Ja itse asiassa viime maanantaina se kävikin mielessä, kun tein ystävän ohjeen mukaan (tai sitä pikkuisen muokaten ja soveltaen) mifujauhistortilloja, jotka upposivat lapsille kuin väärä raha.
Toinen syy on se, että en oikeastaan koskaan laita ruokaa ohjeen mukaan itsekään. Mulla on ikään kuin jokin alitajuinen tarve aina tehdä hiukan eri tavalla kuin neuvotaan. Älytöntä, tiedän. Tykkään kyllä kokata, mutta asioiden mittaaminen ei ole mun juttu. Mututuntuma sitten senkin edestä. Mutta, koska sain monta kyselyä eilisen reseptin perään ja totesin, että butter chickenin voi myös tehdä yhtä monella tapaa, kuin on ruokailijoitakin, päätin jakaa tämän oman tapani. Tässä on kuitenkin kyseessä sellainen ruokalaji, jossa maustaminen on ihan pääroolissa, joten älkää missään nimessä tuijottako tekään liian tarkkaan ohjetta, vaan kuunnelkaa omaa makuaistianne. Itse taisin laittaa parikin ruokalusikallista juustokuminaa (en tosin mitannut) ja mitä taas tulee chiliin, niin mielestäni ei voi sanoa, että yksi tai kaksi punaista chiliä. Me kasvatettiin kesällä taas chileja, ja jos joku punainen lajike on suht mieto, niin toinen taas miltei räjäyttää pään. Eli tulisuutta oman maun mukaan. Se on kuitenkin tärkeää, että ruoka maistuu, eikä ole vain tulista. Tässä tapauksessa sieltä kastikkeesta pitää voida maistaa ainakin kardemumma, jeera, kaneli ja inkivääri. Ja sitten se kiva takapotku siihen päälle. Ja juuri näiden makujen vuoksi tällainen kastike on kuin tehty kylmille syysilmoille. Lämmittää nimittäin niin tuoksullaan kuin maullaankin.

Raita-kastikkeeseen en edes yrittänyt laittaa mitään määriä. Kun raastaa keskikokoisen kurkun, niin siihen pitää sotkea joku x määrä turkkilaista jogurttia, jotta koostumus on sopivan kastikemainen. Ja jos ostat ison tonkan turkkilaista jogurttia naanleipiä varten (meillä ei ainakaan edes ole kaupassa pienempiä pakkauksia), niin onhan siinä jogurttia kastikkeeseen ihan yllin kyllin. Meillä raitaan ei edes laitettu chiliä, sillä näin se pyöristää makuja enemmän lasten suuhun sopivaksi.

Naanleipiä ajatellen laitoin tuonne alemmas linkin, josta löytyy hyvä naanleipäresepti.

Butter chicken

400-500 g broilerin fileepihviä

 (voita paistamiseen)

 3-4 valkosipulinkynttä

1 iso sipuli

 3 rkl raastettua inkivääriä

 tuoretta tai kuivattua chiliä 

1/2 – 1 rkl juustokuminaa

1/2 – 1 rkl garam masalaa

 1/2 – 1 tl suolaa

3 rkl tomaattipyreetä

1 tlk (500 g) tomaattimurskaa tai paseerattua tomaattia

 2 dl kermaa (kuohu- tai ruokakermaa)

Leikkaa broilerin fileet kuutioiksi tai suikaleiksi ja paista voissa. Siirrä hetkeksi sivuun. Hienonna sipulit ja chili ja raasta inkivääri. Kuullota sipulit ja lisää joukkoon chili, inkivääri, suola, garam masala ja juustokumina.

Lisää tomaattipyree ja paseerattu tomaatti, broilerkuutiot ja kerma.

Anna hautua rauhassa ja tarkasta maku.

Tarjoa riisin (basmati), naanleivän ja raitakastikkeen kanssa.

Raita

raastettua kurkkua (ja porkkanaa)

turkkilaista jogurttia

hunajaa

kardemummaa tai garam masalaa

(kuivattua chiliä)

suolaa

Naanleipä

Hyvä, itseleivotun naanleivän resepti löytyy esim. täältä. Toki jos jollakulla on tandooriuuni, niin siellähän niitä parhaita leipäsiä saisi tehtyä. Ja leivinuunikin olisi jo melkoinen voitto, mutta tämä on siis ohje, joka toimii ihan tavalliseen sähköuuniin, joka valtaosalla meistä taitaa olla. 🙂

Ja jotta ei olisi vain eilisen kuvia uudeelleen, niin laitetaan perään terkut Almalta. “Rintasyöpäleikkaus” nro 2 takana ja vanha neiti viettää seuraavat päivät huilaillen.

Mukavaa maanantai-iltaa! ♡

Ai että, miten rentouttava viikonloppu tästä tulikaan. Oikein sellainen totaalilungi, mikä tietenkin oli myös tarkoituksena. Vaikka tykkäsinkin siitä, että Klaaran tanssitunnit olivat ennen lauantaiaamuna, ja se oli samalla se viikoittainen kaupunkipäivä, on toisaalta aika ihanaa, kun lauantaiaamuisin ei ole kiire minnekään. Vaikka en vapaapäivänäkään nuku kahdeksaa pidempään, on silti kiva, että saa vain olla katsomatta kelloa tai miettimättä aikatauluja.

Tähän viikonloppuun on mahtunut kotitöitä rentoon tahtiin, sohva-aikaa koko perheen kesken, yksi hyvä kirja, lautapelejä iltamyöhään ja pitkiä yöunia. Ravinnon suhteen on ollut myös melkoisen viikonloppurentoa, kuten noutopitsa lauantain iltapalaksi ja kahtena päivänä popparia, sipisä ja karkkia. Toisaalta viikonloppuna on onneksi aikaa myös panostaa ruokaan ihan eri tavalla kuin arkena. Nyt syksyn tullen kun saadaan aina välillä näitä koko perheen yhteisiä viikonloppuja, se ruokailu ja ihan vain kokkailukin on oma nautintonsa.

Tänään laitettiin heti aamulla naanleipätaikina kohoamaan. Ruuaksi hauduteltiin butter chicken, sellainen just oikeanlainen lämpimän tulinen syysruoka. Täydelliset leivät, täydellinen kastike ja ihanan raikas raita. Mikä parasta, kastiketta on niin paljon, että alkuviikon ruokaongelmat on selätetty jo valmiiksi.

Sunnuntain päätteeksi kävin vielä kynttiläkutsuilla. Aika ihanaa, että se oli oikeasti ainoa aikataulu kahden päivän sisällä. Ja nyt kun tämä lungi, täydellinen ja ihan tavallinen viikonloppu alkaa olla takana päin, ja viimeisen parin tunnin ajan olen miettinyt lähinnä kynttilöitä, mulla on sellainen olo että ehkä tästä syksystä vain sittenkin mennään läpi. Rennosti, asenteella ja kenties jopa nauttien.

Ihanaa sunnuntai-iltaa sullekin! ♡

 

 

Niin siinä sitten kävi, että mun upea ja ihana daaliapenkki on ihan totaalisen surkea näky. Pakkanen ryyditti viimeyönä oikein kunnolla ja kukat saivat pahasti selkäänsä. Tuohon suureen lasimaljakkoon napsin oksat upeasta vaaleanpunaisesta daaliasta, joka ei sitten ehtinyt avata ensimmäistäkään kukkaansa (tätä en esikasvattanut). Pieni toive, ettei kukkavarret nuupahtaisi ihan hetkessä, mutta taitavat olla biojätettä jo huomenna. Nyyh, miten surettaa. Mutta ei auta itku markkinoilla, se on kesä loppu nyt ja siihen pitää vain sopeutua.

Mutta hei, ruutupääntsit! Näiden näkemiseltä ei voi välttyä nyt oikein missään. Semisti mummot ja leventävä efekti, mutta tykkään silti. Nämä mun on tällaiset lämpimän ruskeansävyiset (Saint Tropez) ja kun ne yhdistää tähän lyhythihaiseen kashmirneuleeseen, tulee jopa vähän sellainen brittiläinen golffarifiilis. Edelliset ruutuhousut mulla taisi olla joskus ala-asteella. Vähän samaa kiertokulkua, kuin niiden leveiden lahkeidenkin kanssa.

Tänään on Fort Boyard -ilta. Lasten suosikki. Sauna lämpenee, ja koti lämpenee kynttilöiden voimin. Vähän sipsiä ja popparia tiedossa ja sitten piiiitkät yöunet ja ihan vapaa viikonloppu. Koko perhe kasassa. Että on tässä syksyn tulossa jotain hyvääkin. ♡

Almushka (a.k.a. Alma) on ihan surkeana, kun joutui ensin 12 tunnin paastolle ja sitten vielä otettiin verikoekin. Onneksi hän ei tiedä, että maanantaina on tiedossa isompi operaatio ja alkaa taas se kamala kauluriaikakausi.

Ihanaa perjantai-iltaa ja viikonlopun aloitusta! ♡

Hepskukkuu!

Tuo eilinen postaukseni nostatti mukavasti omaa taistelutahtoani, ja päätin jo tänään aloittaa uhkauksieni toteuttamisen. Maljakkoon syksyn sävyjä ja kaikki mahdolliset kynttilät palamaan. Joskus alkuvuodesta ostin Lidlistä sellaisen ison tuoksukynttilän lasissa. Se oli joku omenantuoksuinen ja kaiken lisäksi punainenkin vielä, mutta niin halpa, että tarttui mukaan. Ajattelin kai, että sitten joskus ensi syksynä tuo voisi olla ihan kiva. Ja se syksy tuntui silloin ihan hirveän kaukaiselta asialta, vaan tässä sitä taas ollaan. Kaivoin kynttilän esiin ja olen tämän päivän nauttinut omenan ja kanelin vienosta tuoksusta. Ei nyt ehkä vastaa oikean omenapiirakan tuomaa tunnelmaa, mutta hei, sodassa, rakkaudessa ja syksyssä kaikki keinot on sallittuja.

Oikaisin syyshyggeilyn kanssa tänään sen verran, että siivosin vain keittiön ja isomman eteisen. Se siivouspäivä saa siis edelleen pysyä perjantaissa. Mutta kyllä sillä oikeasti on aika iso merkitys, miten viihtyisäksi pesänsä tässä kohtaa vuotta rakentaa ja aion panostaa tähän kohtaan. Kunpa vain saisi kanssa-asujille iskostettua, miten kiva olisi, jos kaikki osallistuisivat talkoisiin – tai ainakin yrittäisivät ylläpitää sellaista viihtyisän kodin illuusiota.

Ystävän kanssa heilutetut kahvakuulat, lämmin suihku, puhdas pyjama ja villasukat. Voisi torstai-iltansa huonomminkin viettää. Tästä on hyvä siirtyä pahnoille ja herätä virkeänä uuteen päivään. Ja hei, se on jo perjantai huomenna!!!

Moikkelis ihan keskeltä viikkoa! Viimeinen viikko on mennyt vähän muiden töiden parissa ja blogi on jäänyt enemmän tai vähemmän oman onnensa nojaan. Mutta toivottavasti taas ehtisin olla aktiivisempi bloginkin kanssa. Syksy lyö kovasti päälle, ja kun päivät pitkät istuu tietokoneen edessä tässä talon kylmimmässä huoneessa, eli työhuoneessani, päivien viilenemistä on vaikea olla huomaamatta. Syksyn hankintalistalla on sähkölämmitin ja matto työpöydän alle. Muuten onneksi aurinko vielä aika ihanasti lämmittää sisällekin asti ja jos ei tarvitse ihan paikallaan istua, villasukatkin saavat vielä ainakin osan päivää levätä. Mutta kyllä tässä jo on tullut kirottua ja manattua koleat ja sateiset päivät. Niin kovasti kuin yritänkin asennoitua oikein, tämä syksyn tulo ei vaan ole mun juttu. Piste.

Yritän imeä itseeni virtaa jokaisesta liikenevästä auringonsäteestä, ja tietty edellen daalioista. Hahaa, vieläkin mä pommitan teitä niillä. Mutta kun ei voi muutakaan, ne vaan on nyt se juttu. Toinen iloa tuova asia on täyspitkät farkut. Mulla on todella vähän farkkuja, joiden lahkeet on “talvipituisia”, eli sellaisia, jotka peittää sukanvarren. Yksi syy, miksi inhoan kylmeneviä kelejä onkin se, että se rajoittaa aina pukeutumista niin kauheasti. Mutta näissä riittää lahjetta sukkaa peittämään ja nautin kun saan vähän jopa kääräistä puntteja paljaiden nilkkojen kanssa.

Keskiviikko on Klaaran tanssipäivä, joten tämä ilta meni sen harrastuksen parissa. Loppuviikolle olen suunnitellut vähän vähemmän koneella istumista ja enemmän jotain mukavaa. Perjantaina ajattelin jopa pitää oikein perinteisen siivouspäivän, kun koti on joutunut kokemaan vähän saman kohtalon kuin blogikin. Tänään kuitenkin jo heräsin mustiin kissankarvoihin, joiden peitossa meidän sohvat oli. Vinkkivitosena Sinituotteen mattoteippiharja! Pieni sipaisu ja kissankarvat ja irtohiukset on poissa, eikä tarvitse kaivaa imuria joka kerta esiin. Mulla on kuitenkin sellainen visio, että kunhan saan oiottua kodin kuntoon ja nurkat siisteiksi, mä aloitan sellaisen syyshyggeilyn ja kaivan kaikki mahdolliset kynttilät ja lyhdyt esiin ja virittelen tunnelmavalot sun muut systeemit. Leivon jotain hyvää omenasta tai puolukoista tai mistä tahansa, ja saatan jopa viikonloppuna avata punaviinipullon. Pitää ehkä alkaa ampumaan kovilla toiseenkin suuntaan.

Mutta nyt yöpuulle! Kivaa iltaa ja kauniita unia!

Viime vuonna syyskuun 15. päivä oli lauantai. Vaikka aamulla ei vielä satanutkaan, sää alkoi heti ennen puolta päivää muistuttamaan paljon sitä, mitä tuolla ulkona tänään on ollut. Taisi olla kuuden aikaan aamulla kun mieheni aloitti remppareiskan kanssa kasvihuoneen kehikon kasaamisen. Minä lähdin aamupäivällä ystävien kanssajuoksutapahtumaan ja kun iltapäivällä sukulaiseni ajelivat tästä meidän ohi määränpäänä sukusyömiset, mieheni killui vielä tikapuilla ja itse yritin parhaani mukaan muuttaa sateen pieksemää ulkomuotoani vähän juhlavampaan kuntoon. Tuo päivä on jäänyt jotenkin kuin valokuvan lailla muistiini. Ja ihan kiva. Jonkinlainen osoitus siitä, että syksyssä on myös niitä arvokkaita päiviä.

Vuosipäivän kunniaksi ajattelin hiukan kasata kuvia ja ajatuksia vuoden ajalta. Paitsi siksi, että kokonainen vuosi kasvihuonetta on muistelemisen arvoinen juttu, myös siksi, että haluan nimenomaan tällaisena sadepäivänä muistuttaa itseäni vuoden ja vuodenaikojen kulumisesta, ja siitä, että ennen pitkään kevät ja kesä jälleen saapuvat. Nimittäin nyt jos koskaan tämä syksyn tuleminen tekee olon tahmeaksi ja vesisade ja koleus vetävät mielialaa ikävästi alaspäin. Niin ja mikäs siinä jos syyskuun puoliväliin lanseeraisi tällaisen kasvarin juhla- tai vuosipäivän! 😀

Kun kehikko oli viimein vuosi sitten sunnuntaina pystyssä, aloitimme mieheni kanssa kasvihuoneen lasien asentamisen. Vieläkin muljaa hiukan vatsanpohjasta miettiessäni sitä tunnetta tikkailla kun imukupista piti päästää irti. Nuo kattolasien laittamiset oli mun hermoille jotenkin liikaa. Pelkäsin joka kerta, että lasi särähtää maahan, mutta onneksi mieheni teki kaiken luottavaisin mielin ja yritin itsekin tsempata itseäni sillä, että ainakin toinen meistä tietää mitä tekee. Mieleen on painunut myös keltaiset koivunlehdet, joita satoi kasvihuoneen lattialle, ja joita yritin jatkuvasti lakaista kasaan. Kevät, saati kesä, tuntui jotenkin todella kaukaiselta. Vaikka mielessä olikin visio lämpimästä kesäkeitaasta, noita mielikuvia oli melko vaikea pitää yllä palellessa.

Alla kuvia vuoden ajalta, juttu jatkuu taas niiden jälkeen!

Tuntuu aika uskomattomalta, että tuosta kuravellin keskeltä kohoavasta kehikosta ja kivijalasta syntyi vuodessa  meidän pihan paras paikka. Ja tuntuu oikeastaan ihan hassulta ajatella, että kasvari on ollut siinä vasta vuoden, yhden kesän. Se nimittäin sopii paikalleen niin hyvin ja vastasi meidän tarpeisiin niin täydellisesti, että se olisi oikeastaan voinut olla siinä jo kaikki seitsemän vuotta. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Joku tässä kesällä jo ehti kysyäkin, että eikö siellä sitten kasvateta mitään. No tämä vuosi meni siten, että kasvihuoneen oli tarkoituskin toimia ikään kuin terassin korvikkeena ja huvimajana. Toki siellä tuli keväällä esikasvatettua daaliat, kesäkurpitsat, lehtikaalit, chilit ja montaa muuta lajia. Kasvatin kyllä kasvihuonekurkunkin taimia, mutta lopulta annoin ne pois. Ehkä jos nyt jotain saisin muuttaa, niin pohjalaattaan olisin jättänyt aukon viiniköynnökselle. Se kun olisi aika ihana tuolla, mutta vaatisi kyllä melkein saada juurensa visusti maahan. Ensi kesällekään mulla ei ole mitään isoja suunnitelmia. Ehkä vähän tomaattia, ja ehkä se kurkku. Chilejä tietenkin edelleen. Mutta muuten kasvihuoneen ei ole tarkoituskaan olla ennen kaikkea viljelytila, vaan ehdottomasti enemmän sitä huvimajaa. Paikka jossa voi istua ja kahvitella. Tältä kesältä säästyi kaikki hankkimani roseviinipullotkin, mutta ehkä ensi kesänä nekin tulee korkattua. 🙂

Vaikka vuosi on pitkä aika ja siihen on mahtunut paljon muutosta tuon alapihan osalta, itse kasvarin kokoaminen ei tosiaan vienyt kuin sen pari päivää ja vähän yli, kun ei ihan kokonaisia päiviä saatu kasaan. Toki pohjan ja muurin valaminen on ihan oma juttunsa, mutta noin jos miettii pelkkää kasvihuonetta, niin ei se sen ihmeellisempää ole kuin vaikka keittiön tekeminen. Aika nopeasti tuo homma hoituu, kun malttaa lukea ohjeet kunnolla. Meidän kasvari on siis tämä, mutta vastaavia löytyy ilman muuriakin. Meillä tuo maisemointi otti tietenkin oman aikansa, kun vasta talvella päätettiin, että ympärille tehdään sora-alue ja sitten halusin tuon kukkamaan. Mutta toisaalta olen iloinen, että asioita tuli mietittyä pitkään, sillä monesti liian hätäisesti tulee tehtyä päätöksiä, joita myöhemmin katuu. Esimerkiksi olin ajatellut, että kasvihuoneen muurikin olisi valkoinen, mutta nyt kesällä tajusin, että betonilattiaa jäljittelevä sävy onkin parempi. Vähän sama on kaiken kasvattamisen kanssa. Haluan ensin rauhassa haistella ja fiilistellä. Kyllä ne oikeat valinnat sitten syntyvät, kun ei liian nopeasti yritä tehdä päätöksiä.

Myönnetääköön, että vuosi sujahtaa tällä tavalla kuvia selaillessa melko nopeasti, mutta toisaalta on aika ihana katsella näitä ja miettiä, että toisaalta tuo joulukin oli ihan vasta just. Joten eiköhän se uusi kevätkin sieltä melko nopeasti taas saavu. Ja sitä ennen on onneksi syksy ja talvi. Nyt pitäisikin kai viettää kasvarissa jonkinlaiset kesän läksiäiset ja viritellä syysfiilistä esiin. Ehkä pelargoniatkin voisi jo siirtää sisälle odottamaan kevättä ja uutta kesää. Ja hei, tuo uusi kukkamaa on vielä onneksi ihanasti daalioiden peitossa. Kun siihen nyt syksyllä iskee vähän kevätkukkien sipuleita, niin on mukava odotella kevättä ja uutta kasvarikautta.

Vaikka on aina jälkeenpäin kiva katsella, kuinka paljon on saatu aikaan, mistä on lähdetty ja mihin on päädytty, niin kyllä ensi kesänä nautitaan ihan vaan siitä, että nyt ne isoimmat työt on tehty.

Taidanpa hipsiä hakemaan taas uuden daaliapuskan, jotta maanantaina on mukavampi herätä uuteen viikkoon. Ihanaa sunnuntai-iltaa! ♡

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

Kaupallinen yhteistyö ⎮ Liikku & Indieplace

---

No heippa! Hyvinvointia tässä blogissa tulee sivuutettua aika-ajoin, mutta varsinaista treenamista tai ajatuksia treenaamisesta ehkä nykyisin kovin harvoin. Yksi syy on se, että koen liikunnan olevan sitä mun omaa vapaa-aikaa ja aika harvoin edes mietin sometusta liikkuessani. Yksi syy on myöskin se, että tarjolla on toinen toistaan upeampia blogeja aiheesta ja olen ajatellut, että tällaisen tavallisen kuntoilijan on turha höpistä mitään. Toisaalta suurin osa ihmisistä on varmaankin tällaisia kaltaisiani perus höntsääjiä, joille liikunta on ehkä jo osa arkea tai sitten niitä, jotka ainakin haluaisivat sen olevan.  Niin tai näin, tänään mennään aiheeseen! Kerron hieman omasta suhteutumisestani liikkumiseen mutta myös niistä peloista, joita liikkumaan lähtemiseen saattaa liittyä. Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Liikku Kuntokeskuksen kanssa.

Kun sain pyynnön lähteä kokeilemaan Liikku-kuntokeskuksen palvelua, jännitin tietysti pikkuisen. Olen tottunut käymään pienellä salilla ja aikaan, jolloin mahdollisimman harva näkee mut trikoissa. Jotenkin sekin, että se kaikkein tiukin kunto on vain muisto menneiltä vuosilta, asettaa vähän rimakauhua. Että pitäiskö ensin kuitenkin treenata itsensä sellaiseen kuntoon, että kukaan ei naura tai katso kieroon. Ja uskon muuten, että tämä on aika monen ikäiseni naisen (ja miksei miehenkin) ajatus. Ruuhkavuosien keskellä iskee idea, että omaa kuntoa ja hyvinvointia pitäisi parantaa, mutta hyvä ajatus kaatuu siihen, että kynnys “julkiseen” treenaamiseen on suuri. Mietitään omaa ulkonäköä, ehkä kiloja tai sitä, ettei omista niitä trendikkäimpiä treenivaatteita. Tai sitten ajatellaan, että ettei kehtaa mennä salille, kun muut nostelee penkistä kahtasataa. Ja niinhän se usein on, että ne suurimmat esteet liikkeelle lähtemiseen on siellä korvien välissä. Oletetaan kaikkien muiden olevan kauheasti jotain, ja vähätellään siinä samassa itseämme.
Mutta kun ihan ekaa kertaa menin käymään Liikussa, totesin heti, että ai tää onkin tällainen ihan tavallisten ihmisten kuntosali. Ja tässä kohtaa jos missä, tavallinen on oikeasti hyvä asia! Ei siis paniikkia trikoista tai kesän pehmittämästä olemuksesta. En joutunut keskelle öljyttyjä fitnessvartaloja vaan salille, jossa treenasi valtavalla ikähaarukalla ihan tavallisia ihmisiä. Ja ihan parasta, että jokainen tekee sitä omaa suoritustaan ja juttuaan, eikä varmasti tule katsomaan, laitatko vastusta 5 vai 95 kiloa.

Olen myös tehnyt kovasti työtä pääni sisällä sen suhteen, että liikkumisen ei tulisi olla itsensä muovaamista paremmaksi tai sellaista sitten kun -ajattelua, jossa oma kroppa hyväksytään vasta kun jokin tietty tavoite on saavutettu. Että enemmänkin tykkäisi itsestään just näin, ja sen vuoksi liikkuisi. Pitäisi itsestään huolta ja hoivaisi. Meinasi itku tulla, kun kun löysin kaappini sisältä tuon ihanan viestin “olet hyvä just noin”.

Juuri viime viikolla naureskelin ystävälleni, että kai me sitten jumpataan yhdessä vielä kahdeksankymppisinäkin. Naurettiin, että silloin ei puhutakaan omien lasten asioista, vaan lasketaan lastenlapsia tai lastenlastenlapsia. Ja tiedättekö, tuo on mun suuri haave. Se, että sitä olisi vielä ikäihmisenä hyvässä kunnossa ja liikunnasta saisi virtaa elämään. Niin paljon kuin ihailenkin superhyvässä kunnossa olevia nuoria naisia, niin kyllä mun silmissä ihan parhaita sankareita on ne kuntosalilla käyvät kasikymppiset tai voimistelevat yhdeksänkymppiset. Eli enemmän kuin pyöreitä pakaroita kesälle 2020 toivon ennen kaikkea liikunnalla edistäväni omaa hyvinvointiani ja kehoni toimivuutta pitkällä tähtäimellä ja tuleviakin vuosia ajatellen. Jos joku taas haluaa keskittyä siihen tarakan treenaamiseen, niin se on vallan hienoa! Meitä jokaista liikuttaa erilaiset asiat ja tavoitteita on monia. Ja tämä on vähintäänkin yhtä hieno juttu kuin se, ettei meitä kaikkia ole puristettu läpi samasta muotista. On aivan se ja sama, mikä motivoi liikkumaan, kunhan se motivaatio löytyy. Paitsi tietysti jos ainoa ajatus on itsensä piiskaaminen tai rankaiseminen. Silloin kannattaa mieluummin istua alas ja vaikka jonkun toisen avustuksella miettiä, mistä moinen ajatus kumpuaa. Ennen kaikkea liikkumisen pitää olla kivaa! Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö joskus tulisi sekin tunne, että sohva olisi mukavampi vaihtoehto. Mä uskon, että ihan parhaimmillakin urheilijoilla tulee eteen niitä hetkiä. Kyse on enemmänkin siitä, että päättää lähteä liikkeelle ja liikkuessa huomaakin, että tämähän on ihanaa ja löi sohvan varmasti 6-0.

Se, että kuntosalille on helppo mennä ilman paineita on tosi tärkeää. Arvostan myös ujopiimänä sitä, että treenatessa ei tarvitse olla kenenkään vieraan iholla tai miettiä omaa tai muiden kainalohikeä. Ja onhan ahtaus myös ihan turvallisuusriskikin. Liikussa tilaa ja raikasta ilmaa riittää, ja avara sali ja väljästi sijoitetut pisteet takaavat, että kukaan ei ole liian lähellä. Yksi Liikku-salien parhaista ominaisuuksista on myös se, että ilmanvaihtoon on kiinnitetty erityisesti huomiota.

Kuntokeskus Liikku on täysin kotimainen yritys ja toimipisteitä on jo 21 ympäri maata.  Syksyn aikana niitä avataan kahdeksan lisää ja ensivuodellekin on jo tiedossa uusia paikkoja. Mikä parasta Liikkuun pääsee ilmaiseksi tutustumaan joka viikko maanantaista keskiviikkoon kello 16-19 välisenä aikana. Ja jos jännittää, kuntoilemaan voi lähteä vaikka kaveriporukalla. Tutustumisaikoina paikalla on myös ohjaaja, jolta voi kysellä neuvoja. Minulle esimerkiksi esiteltiin heti avainkortin käyttö ja näytettiin pukuhuoneet ja kaappien lukitukset. Jollekulle nuo on ihan perusasioita, mutta mulle ei. Enkä joutunut lainkaan asiaa häpeilemään, päinvastoin oli kiva, ettei automaattisesti oletettu, että osaan heti tehdä kaiken oikein. Myös porraskone oli uusi tuttavuus ja sainkin siihen heti opastuksen. Jos tutustumisen jälkeen tulee tunne, että tänne voisi tulla toistekin, jäsenyyden voi hankkia helposti netissä ja myös irtisanoa joustavasti.

Liikku-saleilta pystyy toki ostamaan myös valmentajan palveluja tai alkuohjausta. Toisaalta tavoitteiden mukaan voit tulostaa itsellesi mieleisen saliohjelman ja lähteä liikkeelle omatoimisesti. Varsinkin jos kehossa on jotakin kremppaa, suosittelen, että ammattilainen ainakin katsoo kanssasi ne liikkeet läpi. Itselläni esimerkiksi rikkinäinen olkapää asettaa aina vähän haasteita, mutta toisaalta en halua antaa sen estää liikkumistani. Pitää vain olla tarkkana ja miettiä, joillekin liikkeille se parempi toteutustapa.

Tunnistitko itseäsi tekstistä? Olisi kiva kuulla, onko joku muukin tällainen jännittäjä ja arkajalka? Ja hei, jatkoa on tulossa. Pääsen nimittäin jakamaan teille myös vähän treenivinkkejä! 🙂

Kivaa torstai-iltaa!

 

Huomenta liikkuvasta toimistosta. Kello soitti jo 4.30, mutta pienten tehotirsojen jälkeen tuntuu, että kyllä se ehkä tästä. Suuntana Helsinki, mutta koska pelastin eilen niin suuren daaliapuskan vesisateen riepotukselta (ja tietty myös kuvasin sen), ajattelin pommittaa teitä hiukan flower powerilla harmaan torstain piristykseksi.

Meillä mitattiin tiistaina ihan viralliset hellelukemat, ja mun daalioiden nuput avautuivat kovalla vauhdilla. Olenkin ehtinyt olla huolissani, että ehtiikö ne lainkaan kukkia edes puoliksi ennen syksyn ja pakkasten tuloa. Koska eilen sää muuttuikin sitten ihan totaalisesti ja sade piiskasi välillä kuin olisi palokunnan letkuista päästetty, kannoin taas kodin täyteen kukkia. Ei välttämättä mikään kaunis kimppu, mutta runsas ainakin. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. 😀

Kukkakimppua lukuunottamatta koti onkin sitten vähän niin ja näin. Aamulla oikein hirvitti jättää koko sotku taakseen, koska jotakuinkin tietää, että ei se ainakaan vähenny päivän aikana. Mutta hei, viikonloppu häämöttää jo aika lähellä ja jos huomenna vaikka ehtisi vähän siivota, niin perjantai-iltana vois olla aika hygge, zen ja namaste. Polttaa kynttilöitä ja nautiskella.

Tuo keittiön pöytäasia on muuten vähän jäänyt, ja ennen pakkasia pitäis nyt varmaan hioa se vanhan pöydän kansi ulkorakennuksessa ja tehdä jonkinlainen pöytien vaihto. Sekin on vaan jotenkin jäänyt. Mä taidan olla niitä ihmisiä, joilla on kauheasti suunnitelmia ja projekteja pahan päivän varalle.

Mutta siis sateesta huolimatta energisen ihanaa torstaita! Tässä vielä viimeistelen vähän liikunta- ja treeniaiheista postausta teille, joten pysykäähän kuulolla!