>
Tänään ollaan taas hiukan viisaampia remppa juttujen suhteen. Kerron niistä kyllä, kunhan tiedän itsekin paremmin. Tarkoitus ei ole olla salaperäinen 🙂
Nauttikaahan sulavasta lumesta ja pitenevästä päivästä!
>
>
>koittaa aina arki. Josko se nyt eilenkään yhtä juhlaa tuo elämä ollut, mutta kuitenkin. Pullia piti leipoa oikein kahdesti, kun päästin ensimmäiset hiukan liian tummiksi. Niitä tulikin sitten syötyä aika kiitettävästi – kermalla ja ilman. Ajattelin jatkaa tänään, mitäs sitä hyvää pullaa säästämäänkään.
Meillä on miehen kanssa molemmilla syntymäpäivä tässä maaliskuussa, ja sovimme yhteisesti, että emme ostele suurempia lahjoja toisillemme. Nyt on tapahtumassa ja tulemassa niin paljon uutta, että siitä riittää lahjaksi asti. Ja ehkä juttua myös tänne.
Valahdan taas tänään omaan saamattomuuteni – vuotta vanhempana ja muistoja rikkaampana. “Pitäisi tehdä -listani” kasvaa. Pitäisi kai tehdä asialle jotain. Ehkä jo huomenna…
Kiitos ihanista onnitteluistanne! Nyt paistaa aurinko, ja joku ihmeellinen tarmonpuuska nappasi olkapäähän. Pitää mennä, ennen kuin se häipyy!
>Oikein ihanaa naistenpäivää arvon naiset!
Tänään on lupa olla naisellinen, vaatia kukakimppua ja vähintään tasa-arvoista kohtelua. Samalle päivälle osuu vielä lupa syödä pullaa kera kermavaahdon; Varsin hauska tiistai!
Itse vaadin naistenpäivänä kaksi kukkakimppua, sillä vietän samalla syntymäpäivääni. Ei kriisiä, eikä huolta iästä. Eilen piti oikein sormin laskea, paljonko vuosia kertyy. Vaikka mitäpä numeroista, mieli on yhä lapsekas! Tuskin vanhenen koskaan 🙂
Tarkoitus oli leipoa tänään pullia, mutta en tiedä viitsinkö. Voihan niitä ostaa kaupastakin. Tuntuu, että tekemistä on muutenkin ihan tarpeeksi.
Pitemittä puheitta ihanaa, hauskaa ja kermavaahdolla kuorrutettua naistenpäivää teille kaikille!
Ostin paperipalloja Niilon ensimmäisille syntymäpäiville. Jotenkin ne vain on liikaa joulukoristeiden seurassa, ja jääneet vaille käyttöä. Nyt oli ihan pakko leikkiä palloilla. Pitää varmaankin järjestää puutarhajuhlat kesällä. Pääsisivät nämäkin sitten käyttöön. 🙂
Hyvää naistenpäivää, ja hyviä päiviä naisille, ympäri maailman toivotan ammattilahjalla. Jokainen nainen on kukkansa ansainnut. Tämä tiistai on hauska vain murto-osalle naisista. Me kun olemme etuoikeutettuja.
***
>
Mä olen riippuvainen radiosta. Radiosta kuulen ne päivän ensimmäiset aikuisten äänet, ja monena päivänä radio on puhelimen lisäksi ainoa kanava, josta selkeää ja ymmärrettävää suomen kieltä korviini kantautuu.
>Kiitos edellisen kommenteisa, ei siitä nyt sen enempää.
Käväistiin eilen Ikeassa hakemassa yhden parikymppisen nuorenmiehen poikamiesboksiin tavaraan. Monta kärryllistä ostoksia, tuhansia askeleita ja illalla olo kuin olisi ojia kaivanut. Huh, taisi olla Ikean keittiön osto ja kokoaminenkin kevyempää.
Siinä astioita katsellessamme nappasin mukaan puoli tusinaa leipälautasia. 365 -sarjaa, kaunis turkoosin sininen reuna lautasissa. Meillä ei taida olla Ikean astioista kuin juomalaseja (ja viinilaseja), mutta nämä näyttivät hyvältä, ja tarttuivat mukaan. En ole turhan kranttu astoiden suhteen. Ei siis tarvitse olla välttämättä jotain kallista merkkiä miellyttääkseen silmää. En osta astioita vain merkin vuoksi. Hankin sitä mistä pidän, ja yritän hankkiutua eroon siitä, mistä pidän vähemmän.
Meillä melkein kaikki astiat ovat joko vaaleaa sinistä tai vaaleaa. Mielestäni lautasella ruoka on se, mikä pitää olla esillä. Pidän silti esimerkiksi pipin ja gg:n astioista. Kakun pala näyttää hyvältä myös kirjavalla alustalla, lihapullakastike ei niille sovi.
Sain viime viikolla Arabian vanhoja keittolautasia. Äidilläni on saman sarjan teeastiastoa, olen aina pitänyt siitä. Josko tekisi purjo-perunakeiton näille.
Vanhat kukka emalit löysin parilla eurolla osto- ja myyntiliikkeestä.
Taas pursuaa keittiön kaapit, jostain on kai pakko luopuakin välillä.
Mukavaa maaliskuuta kaikille!
Kyselitte peiton teosta. Tässä nopeasti:
Koska kangas oli kapeaa, jouduin taittamaan peiton molempia reunoja kaksin kerroin. Ompelin taitokset kiinni. (Untuvapeitossa oli kätevät pystytikkaukset ja käänsin molemmin puolin yhden tikkiraidan verran)
Tein kankaasta pussin ja pujotin peiton sen sisään. Ompelin helman kiinni.
Piti tikata käsin, mutta koska peitto oli jo kaksin kerroin reunoilta, en saanut neulaa peiton läpi käsin. Ompelin siis yhden kierroksen koneella n. 18 senttiä peiton reunasta. Sisemmän tikkauksen olisi kai saanut jo käsinkin (kun untuvapeitto ei enää ollu kaksin kerroin), mutten enää jaksanut. Yksi tikkikierros sai siis riittää.
***
Kiitos Minnalle ja Annelle tunnustuksesta. Koska vastailin jo jokin aika sitten tämän tunnustuksen kysymyksiin, en viitsi turhaa itseäni toistaa. Sitä vastoin voisin kirjoittaa nyt hiukan ylipäätään bloggaamisestani ja siitä, mitä mielessäni on viime päivinä tämän asian suhteen liikkunut.
Vaikka sisustaminen, ja samaa tyyliä harrastavien ihmisten löytäminen, ovatkin olleet ne blogin aloituksen suurimmat syyt, muodostui koko blogiyhteisöstä melko pian mukava sosiaalinen verkko ja vertaistuen lähde. Kun joku kertoo blogissaan suoraan, kuinka päin honkia päivä on mennyt, en suinkaan koe vahingoniloa vaan puhdasta lohtua siitä, että kaikki olemme samanlaisia – tavallisia ihmisiä, tavallisine arjen huolinemme. Seuraan mielelläni toisten rakennus-, remontti- ja sisustusprojekteja, vaikka kodin tyyli ei ihan suoraan olekaan sitä, mitä itselleni haluan. Meillä jokaisella on oma makumme, ja erilaisesti sisustettujen kotien takana on erilaisia ihmisä. Usein ihmiset ovat kiinnostavimpia juuri omassa tyylissään, kuvaavat arkea ja tekemistään mielenkiintoisesti.
Itse olen yrittänyt koota blogiini arjen paloja. Kerron innostumisestani, iloista ja inspiraatioista, mutta myönnän, että elämäni on tuiki tavallista tavalisine huolineen ja murheineen. En tanssi ruusuilla, mutta minut on kasvatettu siihen uskoon, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Monet kerrat olen pillittänyt täällä tietokoneen edessä onnenkyyneleitä luettuani jonkun blogista vauvauutisia tai muita unelmien toteutumisia. Harmitellut jälkeen päin, miten jonkun elämään on viskattu liikaa kiviä samaan aikaan. Elänyt jotenkin mukana täysin tuntemattoman ihmisen elämässä.
Tälle blogille on kertynyt hurjan paljon lukijoita. Moni on ollut onnellinen puolestani ja tsempannut, kun olen laskenut alamäkeä. Kiitos siitä, pidän sitä yhtenä ystävyyden muotona. Vähitellen olen kuitenkin alkanut yhä enemmän pohtia sitä kuka täällä käy; lukee tekstejäni ja katsoo kuvia kodistani. Hassuinta on ehkä se, että kaikkein eniten olen huolestunut siitä, että tuntemani ja jollakin tavalla minulle läheiset ihmiset kurkkivat elämääni. Äitini lukee blogiani. Sanoo illalla puhelimessa, että Niilo on sitten tullut kipeäksi, tai olitpas leiponut hyvän näköistä pullaa. Se on ok, mieluummin puhun äitini kanssa kahden, kuin luen hänen mietteitään kommenttiboksista. Mutta sitten on olemassa se “ihmistyyppi”, joka seuraa seuraa elämääni läheltä, muttei koskaan osoita sitä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta. Vaikka ostaisimme takapihallemme maailmanpyörän ja kulkisimme kauppamatkat helikopteirilla, se ei olisi mainitsemisen arvoinen asia. Vaikka tarjoaisin teetä umpikultaisista kupeista ja levittelisin jalkoihin punaista mattoa ei sillä olisi minkäänlaista merkitystä. Kyllin hyvä en olisi vaikka saisin Nobel palkinnon. Tämäkin on vielä ok, mutta siinä kohtaa, kun nämä samat ihmiset kurkkivat tätä kautta kotiani ja lukevat perheeni elämästä, alan miettiä miksi. En sitä, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat – tiedän vastauksen; Se on yhdistelmä kateutta ja halua tuottaa mielipahaa. Mietin kuitenkin, että miksi hitossa annan heille mahdollisuuden seurata elämääni tätä kautta.
Koska on mahdotonta estää parin ihmisen pääsy tänne, jatkan miettimistä. Pohdiskelen ja puntaroin. Mietin onko bloggaamisesta enää iloa, jos en voi tuoda ajatuksiani julki ja rehellisesti ilota asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. Tai onko enää kyse vertaistuesta, jos en voi ihmissuhteita mutkistamatta kertoa kun ketuttaa. En halua luoda kuvaa ruusuisesta arjesta ja elämästä, kun tallon piikkisellä polulla. En jaksa muistuttaa auringosta ja kauniista säästä, kun oikeasti asiat menevät päin pyllyä. Tässäpä siis pulma.
Kiitos Minnalle ja Annelle tunnustuksesta. Koska vastailin jo jokin aika sitten tämän tunnustuksen kysymyksiin, en viitsi turhaa itseäni toistaa. Sitä vastoin voisin kirjoittaa nyt hiukan ylipäätään bloggaamisestani ja siitä, mitä mielessäni on viime päivinä tämän asian suhteen liikkunut.
Vaikka sisustaminen, ja samaa tyyliä harrastavien ihmisten löytäminen, ovatkin olleet ne blogin aloituksen suurimmat syyt, muodostui koko blogiyhteisöstä melko pian mukava sosiaalinen verkko ja vertaistuen lähde. Kun joku kertoo blogissaan suoraan, kuinka päin honkia päivä on mennyt, en suinkaan koe vahingoniloa vaan puhdasta lohtua siitä, että kaikki olemme samanlaisia – tavallisia ihmisiä, tavallisine arjen huolinemme. Seuraan mielelläni toisten rakennus-, remontti- ja sisustusprojekteja, vaikka kodin tyyli ei ihan suoraan olekaan sitä, mitä itselleni haluan. Meillä jokaisella on oma makumme, ja erilaisesti sisustettujen kotien takana on erilaisia ihmisä. Usein ihmiset ovat kiinnostavimpia juuri omassa tyylissään, kuvaavat arkea ja tekemistään mielenkiintoisesti.
Itse olen yrittänyt koota blogiini arjen paloja. Kerron innostumisestani, iloista ja inspiraatioista, mutta myönnän, että elämäni on tuiki tavallista tavalisine huolineen ja murheineen. En tanssi ruusuilla, mutta minut on kasvatettu siihen uskoon, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Monet kerrat olen pillittänyt täällä tietokoneen edessä onnenkyyneleitä luettuani jonkun blogista vauvauutisia tai muita unelmien toteutumisia. Harmitellut jälkeen päin, miten jonkun elämään on viskattu liikaa kiviä samaan aikaan. Elänyt jotenkin mukana täysin tuntemattoman ihmisen elämässä.
Tälle blogille on kertynyt hurjan paljon lukijoita. Moni on ollut onnellinen puolestani ja tsempannut, kun olen laskenut alamäkeä. Kiitos siitä, pidän sitä yhtenä ystävyyden muotona. Vähitellen olen kuitenkin alkanut yhä enemmän pohtia sitä kuka täällä käy; lukee tekstejäni ja katsoo kuvia kodistani. Hassuinta on ehkä se, että kaikkein eniten olen huolestunut siitä, että tuntemani ja jollakin tavalla minulle läheiset ihmiset kurkkivat elämääni. Äitini lukee blogiani. Sanoo illalla puhelimessa, että Niilo on sitten tullut kipeäksi, tai olitpas leiponut hyvän näköistä pullaa. Se on ok, mieluummin puhun äitini kanssa kahden, kuin luen hänen mietteitään kommenttiboksista. Mutta sitten on olemassa se “ihmistyyppi”, joka seuraa seuraa elämääni läheltä, muttei koskaan osoita sitä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta. Vaikka ostaisimme takapihallemme maailmanpyörän ja kulkisimme kauppamatkat helikopteirilla, se ei olisi mainitsemisen arvoinen asia. Vaikka tarjoaisin teetä umpikultaisista kupeista ja levittelisin jalkoihin punaista mattoa ei sillä olisi minkäänlaista merkitystä. Kyllin hyvä en olisi vaikka saisin Nobel palkinnon. Tämäkin on vielä ok, mutta siinä kohtaa, kun nämä samat ihmiset kurkkivat tätä kautta kotiani ja lukevat perheeni elämästä, alan miettiä miksi. En sitä, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat – tiedän vastauksen; Se on yhdistelmä kateutta ja halua tuottaa mielipahaa. Mietin kuitenkin, että miksi hitossa annan heille mahdollisuuden seurata elämääni tätä kautta.
Koska on mahdotonta estää parin ihmisen pääsy tänne, jatkan miettimistä. Pohdiskelen ja puntaroin. Mietin onko bloggaamisesta enää iloa, jos en voi tuoda ajatuksiani julki ja rehellisesti ilota asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. Tai onko enää kyse vertaistuesta, jos en voi ihmissuhteita mutkistamatta kertoa kun ketuttaa. En halua luoda kuvaa ruusuisesta arjesta ja elämästä, kun tallon piikkisellä polulla. En jaksa muistuttaa auringosta ja kauniista säästä, kun oikeasti asiat menevät päin pyllyä. Tässäpä siis pulma.
>