>Mitään ei tapahdu. Mutta eihän aina tarvitsekaan tapahtua. Olla möllötän jo ties monettako viikkoa, ja pureskelen kynsiäni. Miljoona projektia lojuu keskeneräisenä pitkin taloa. On Dylonin värijauhetta ja uudistusta kaipaava peitto. Miten voikin olla niin työlästä mitata vain se puoli kiloa suolaa, ja heittää kamppeet pesukoneeseen. Mutta näköjään voi. Nostin tapsanpäivänä liitutaulumaalipurkin keittiön pöydälle. Arvaatkaapas vain missä se purkki nyt on. Just siinä samassa paikassa – tietysti.
Blogin suhteen olen ollut ihan täysin yhtä saamaton. Oma kannettavani kulki tiensä päähän, ja pöytäkoneen vieressä tapittaminen (puhumattakaan keskittymisestä) on aika lailla hankalaa. Tosin, kun oikein mietin, niin konetta kai käytinkinn vain lähinnä bloggailuun. Ja sitten on kirjat! Pitkästä aikaa olen tarttunut kirjoihin ja lukenut päikkäriajat ja pikkutunneille aamuun. Kostautuuhan tuo tietysti suraavana päivänä. Kotityöt tekemättä ja silmien ympärillä mustat rinkulat.
Puolentoista vuoden jahkailuni tapettejen kanssa on vienyt uskon päätöksentekotaidoista. Olen viimein ymmärtänyt, että vika ei ole yksin minussa; Olen naimisissa samanlaisen jahkailijan kanssa! Miten voikin mieli muuttua aina parin viikon välein, ennen kuin yhtään tapettikerrosta on edes seinässä?! Pääasiahan on, että syntipukki on löytynyt ja sormi ei osoita vain ja ainoastaan minua.
Haettiin tänään Gammalsvenska kirja rautakaupasta. Sieltä viimeinen “päätös”, ja yksi kiva apilatapetti jäi mieleeni “harkintalistalle”. Noi Durot on vissiin jotenkin esiliisteröityjä. Mitenkähän on, millaisia ovat laittaa? Onko kokemusta?
Pikkumies painui juuri pahnoille, ja isompi on matkoillaan, joten miesseuraksi taitaa jäädä lauantai illalle Sean Connery. From Russia with Love, you know? 🙂 En valita. En sitten yhtään! Hitsinpimpulat vain, kun ne joulusuklaat meni ja loppui!


Kunhan räpsin -kuvia päivältä, kun aurinko tunki kuurankukkien läpi sisään. 


Kauheen kivaa viikonlopun jatkoa kaikille!
Niitä uusia kujeita sitten joskus toisella kertaa 🙂

>No ei tullut tulppaaneja ei. Oli taas sellaisia kuolemaa vaille valmiita puskia tuolla kaupassa tarjolla, että jätin ostamatta. Mutta postista kipaisin hakemassa paketin, joka itseasiassa tuli jo ennen loppiaista. Nimittäin uusi festivo!
Meillä oli tuossa ennen joulua hassu tapahtuma, kun Iittalan festivo pamahti katki. Siinä paloi kynttiläkin silloin, ja onni onnettomuudessa, ettei käynyt pahemmin. Ystäväni työskentelee kyseisessä lafkassa, ja neuvoi minua laittamaan kynttilänjalan postissa Iittalalle. Ja, kuin junan vessa, toimi kotimaisen yrityksen asiakaspalvelu. Kera anteeksipyyntöjen sain siis uuden kynttilänjalan ja hyvän mielen. (Pistää muuten silmään tuo uuden ja vanhan ero. Uusi (pienempi) jalka on paljon kirkkaampaa lasia. Eikä ole pölyinen tuo isompi, että turha miettiä!)
Laitoin jalkoihin iloiset kynttilät kun ei niitä kukkia ollut. Piristävät nämäkin. Näitä Festivoja vois vaikka kerätä enemmänkin. Olisivat kivoja värikkäiden kynttilöiden kavereina.
Bambi asustelee kaksin äitinsä kanssa. Olen vähän miettinyt, josko sille hommaisi isähahmon. Ehkä ensi jouluksi. Vähän niin kuin joululahjana.
Tammikuun ideana oli karsia tavaraa. Miten kummassa tää meni taas tähän… Ei kynttilänjalkoja tai isähahmoja. Päätös!

>Olipäs päivä! Aamupäivällä keksittiin Nannan parin euron lamppuvinkistä lähteä ajelemaan Clas Ohlsonille (lähimpään on reilun tunnin automatka), ihan silläkin verukkeella, josko tuo ikiliikkuja edes autossa hetken nukkuisi. Eipä ole enää tasaisesta hurinastakaan apua, mutta lamput ja johdot saatiin, joten ihan turha reissu ei tullut. Parin euron lampuille tietysti tuli hiukan enemmän kokonaishintaa kun lasketaan matkakin siihen päälle. Joskus on kuitenkin kiva tehdä jotain spontaania. Piristävä juttu!

Nappasin ennen lähtöä muutaman kuvan kivoista uusista väriläiskistä. Muistatteko sen meidän ison virkatun päiväpeitteen?! No, joka tapauksessa se joutui Alman hampaisiin, ja suoraan sanottuna meni aika rujoon kuntoon. Koska äitini on virkannut peiton, ei hänelle jäänyt kauheasti vaihtoehtoja, ja niinpä peitto suuntasi nyt joulun jälkeen korjauskäynnille. Sopimuksena on, ettei peitolla ole kiirettä takaisin. Hätä ei kuitenkaan ole päiväpeiton kokoinen (enkä puhu nyt äidistäni); Makuuhuoneessa majailee nimittäin uusi ihana täkki! Peitto on vanha, ja löytyi sukulaisten vintiltä. Täysin käyttämätön ja siisti. Joku oli sen aikanaan huolella pakannut. Valmistajan pahvinen lappukin roikkui yhä paikallaan, kunnes Alma repi senkin riekaleiksi. (Huolestuttava kaava!)
Eilen nappasin Indiskasta mukaani suloiset posliininupit, jotka näillä minuuteilla ovat paikallaan keittiön ja työhuoneen komeroissa. Huoneissa on vanhat kiinteät paikalleen rakennetut kaapit, ja niiden vetimet oli ihan vain miehen rautakaupasta pikaisesti nappaamat. Molempiin huoneisiin ollaan ajateltu piristävää Hyasintti -tapettia, ja siksi halusin jotain pientä ja vihreää jo kokeeksi.

Univelkaa on vieläkin, mutta mieli on pirteämpi. Kiitos ihanista kommenteistanne ja hyllyvinkeistä! Niistä oli apua!
Nyt menen laittamaan saunan lämpimäksi, ja keitän kaakaota. Mukavaa lauantai iltaa!

>Ai eikö tää bloggeri päivitykkään itsestään!? Kohta viikko edellisestä postauksesta; Hupsis!
Olen käynyt hiljaista kamppailua itseni kanssa. Tehnyt päätöksiä, jotka tiedän järjellä ja sydämellä oikeiksi, mutta joista joudun mielestäni maksamaan liian kovan hinnan. Yrittänyt ymmärtää ja olla ajattelematta, kummassakaan onnistumatta. Lisäksi meillä vaeltaa öisin Herra Hakkarainen, ja jokainen voi vain kuvitella, miten arki sujuu 2-vuotiaan kanssa joka ei nuku. Tunnen itseni rättiväsyneeksi – sekä henkisesti, että fyysisesti. Ihan noin vain syitä hiljaisuuteen luetellakseni.
Mutta; Eteen päin, sanoi mummo lumessa, ja täällä sitä taas keikutaan. Pitää vain kestää se karu totuus, että kaikkea ei voi saada, ja sen kanssa on elettävä. Loppujen lopuksi se elämä kuitenkin on tässä ja nyt, eikä vasta sitten joskus.
Etsiskelin inspiksiä työhuonetta ajatellen, mutta pari söpöä ruusukuvaa tarttui matkaan. (Kokemuksia ikean expedit hyllyistä otetaan vastaan!) Oma kamera taitaa olla jo pölynkin peitossa. Ruusuista muistui mieleen kesä, ja kukapenkit. Melkein olin jo unohtanut, mitä tuolla lumen alla onkaan!
Mitäs sitä naamaansa enempää kurtistelemaan, kevätä kohtihan tässä mennään! Huomenna kaivan kameran esiin. Kuullaan ja nähdään! Mukavaa perjantai iltaa kaikille!

>Otsikosta huolimatta uuden vuoden vastaanotto sujui suuremmitta vahingoitta. Itse olin vain iloinen, kun sain, flunssaani vedoten, jäädä sisälle hoitelemaan siskoni kaksosvauvoja ilotulituksen ajaksi. Parin pamauksen jälkeen ulkoa kuitenkin kannettiin kaksi parkuvaa lasta sisään, ja papan raketit säästyivät. Lähinnä lapsille irtosi iloa vain suojalaseilla leikkimisesta, joten ihan vain kasvatuksellisessa mielessä olen tyytyväinen lopputulokseen.
Oma “aikuinen nainen” -lookkini kesti uskottavana siihen asti, kunnes kipitin Alkon kassalle kahden viinipullon kera ja kaivelin ajokorttiani esiin todistaakseni täysi-ikäisyyteni. Ei siinä paljon vaatetus ja viskibasso auta kun pärstä on kuin 17-vuotiaalla. Sanomattakin selvää, että olen tyytyväinen myös tähän seikkaan!

Mitä tulee otsikkoon, pienen pieni tuhopoltto pyörii mielessäni, sillä meidän siivous ja tavarankarsintaprojekti on edennyt vaiheeseen, josta en löydä ulospääsyä. Lattiat ovat täynnä pussukoita, nyssyköitä ja laatikoita, joille kaikille on varmasti olemassa jossakin riittävä säilytystila, mutta ei meidän talossa. Jos tuo sama tavaramäärä pitäisi nyt tunkea takaisin kaappeihin, en usko että siitä tulisi yhtikäs mitään. Heittelin ilmoille jonkinlaisen vuokravaraston hankkimista, mutta koska eteen tulee (tässäkin asiassa) raha, joudun yksinkertaisesti käymään nuo pussukat, nyssykät ja laatikot läpi, kunnes kiertoon menevän tavaran määrä on suurempi kuin säilytettävän. Mutta, kun mistään en haluaisi luopua. Jokaisella tavaralla on jokin tarina, tunne- tai käyttöarvo, ja lisäksi uskon omaavani jonkinmoisen ylimääräisen hamstrauskromosomin. Mistä sitä tietää, mitä tarvitsee huomenna tai vuoden päästä. Homma olisi helpompi, jos kaikkea saisi aina ostaa tarpeen tullen uudestaan kaupasta, mutta minun omaisuuteni koostuu lähinnä mielettömistä kirppislöydöistä. Siitäkin huolimatta, että olen jättänyt kirpputorilla pyörimisen pois harrastusvalikoimistani. Vanhoja lastenvaatteita, leluja tai turvakaukaloa en pysty laittamaan kiertoon – vielä. “Entä jos” on muodostunut yleisimmäksi puolustuksekseni.

Kaikkea tätä ahdistusta olen puraknut piparitalon hajoittamiseen. Jokin talo oli yksinkertaisesti tuhottava, ja vahingoista pienin taisi olla piparkakkutalon kohtalo. Kuvittelen ainakin.
Loput ahdistuksesta aion hoitaa illalla katsomalla digiboksille tallentuvan Hercule Poirot’n ja juomalla lasin punaviiniä, joka ehdottomasti muistuttaa ainakin alati nuoresta ulkonäöstäni. Lohduttavaa.
Ja toivon tosissani, ettei talomme syty palamaan, sillä tämän tekstin jälkeen vakuutusyhtiön kanssa saattaisi tulla pienen pieniä ongelmia.

>

 Omia epäkypsiä mielipiteitäni yritän pönkittää pukeutumalla aikuiseksi.

Ehdottomasti uskottavampaa kuin rimpsuhelmat 🙂 Ja vaikutelmaa lisätäkseni kuulostan muuten ihan Paula Koivuniemeltä. Että ollaan kuulkaas aikuista naista!

Ihan oikeasti ajattelin jouluaattona etten palaa tänne enää koskaan. Halusin vain olla ja syödä suklaata. Tapaninpäivänä ajattelin syöväni vielä hetken suklaata ja palaavani tänne sitten joskus tammikuussa. No täällä taas ollaan! Mikäli joku yrittää mietiä itselleen hyvää liikeideaa tulevan vuoden varalle, voisi bloggaajien vieroitusohjelma iskeä hyvään markkinasaumaan!

>

>Ostaessani syksyllä Outi Loimarannan ja Marjo Koivumäen Oi ihana joulukuu -kirjan, oli päälimmäisenä ajatuksenani napata kirjasta vinkkejä ja ideoita joulun koristeluun ja valmisteluihin. Poimia jouluisia fiiliksiä kirjan kuvista.
Kuitenkin kirjan avatessani minut pysäytti heti se, miten Outi kirjoitti joulusta:


“Joulu tulee moneen kotiin. Se tulee kerrostalon kuudenteen kerrokseen, lumettoman kaupungin keskelle. Se löytää tiensä tiiliverhoillun rivitalon avaraan olohuoneeseen, vaaleanvihreäksi maalattuun rintamamiestaloon, ja palvelukodin hiljaisille käytäville.”

Muistelen itse omaa erilaista jouluani. Olin 15-vuotias, erossa perheestäni. Vietin sairauteni vuoksi joulun sairaalassa, en kotona äitini, isäni, siskoni ja koirani kanssa. Tuohon aikaan sairaala oli kotini, ja sen henkilökunta ja muut potilaat muodostivat jollakin tavalla minulle perheen.
Tuo joulu on jäänyt muistoihini, eikä se sieltä koskaan katoa. En sitä edes toivo.
En muista miltä jouluruoka sairaalassa maistui. En muista, miten osaston kuusi oli koristeltu, tai millaisia koristeita käytävillä oli. Muistan joululahjoistani yhden, yöpaidan. Ehkä siksi, että olin aina saanut joululahjaksi yöpaidan. En muista soiko osastolla joulumusiikki, enkä muista itkeneeni, vaikka tiedän varsin hyvin, että olen niin tehnyt.
Muistan kynttelikön, jonka vanhempani ostivat sänkyni viereiselle ikkunalle. Muistan kulta-ja silkkipaperista askartelemani enkelin, joka oli kiinnitetty ikkunaan kynttelikön yläpuolelle. Muistan pienen sypressin, jonka vanhempani toivat pöydälleni, ikään kuin joulukuusekseni. Olihan minulla ollut kotonakin aina joulukuusi huoneessani. Muistan nuoren hoitajapariskunnan, joka vapaaehtoisesti oli ilmoittautunut jouluksi töihin. Toinen iltavuoroon, toinen yöksi valvomaan. Muistan miettineeni heidän jouluaan. Muistan vanhemman mieshoitajan, joka vapaailtanaan, jouluaattona, tuli osastolle joulupukiksi sonnustautuneena, ja jakoi meidän potilaiden lahjat. Meitä oli kaksi, minä ja minua pari vuotta nuorempi tyttö.
Olen unohtanut monia yksityiskohtia. Silti mieleeni on painunut asioita, joita en unohda koskaan, ja varmasti myös paljon ajan kultaamia muistoja. Vahvimmin mieleeni on jäänyt se rauha, johon nukahdin jouluaattoiltana, ja käytävien hiljaisuus.
Tuo joulu oli erilainen paitsi minulle, myös isälleni, äidilleni ja siskolleni. Silti se oli vain yksi joulu kaikista elämämme jouluista. Omalla tavallaan ainutlaatuinen, mutta ei sen enempää.

Ehkä halusinkin kertoa sinulle vain sen, että vaikka tämä joulu olisi koristelematon ja valmistelematon, vaikka lautaset olisivat vai ne arkiset, tai rakkaasi olisi jumissa lumisella lentokentällä, vaikka jouluusi sisältyisi surua, kaipausta, tuskaa tai ikävää, voit tallettaa sydämeesi vain ne tärkeimmät tunteet ja muistot. Kaikesta huolimatta jokaisessa hetkessä on aina jotakin hyvää. Joulu ei synny vain koristeista ja notkuvista pöydistä. Se syntyy ihmisten aidosta välittämisestä, rakkaiden läsnäolosta tai kaipauksesta, pienistä sanoista ja teoista.
Sydän tunnistaa asiat, jotka se haluaa sisäänsä tallettaa. Se pyyhkii muistot niistä asiosita, jotka lopulta ovat merkityksettömiä. Sinun hymysi ja läsnäolosi voi olla jollekin se tärkein asia tässä joulussa.
Aika kultaa muistoja, mutta me myös luomme omat muistomme. Joulu tulee sairaalankin käytäville, tiedän sen nyt varsin hyvin. Se ei etsi valtaa tai loistoa, eikä kaipaa kultaa. Joulu tulee sydämeen sydämestä. Ja sinne sen myös talletamme.

>Joulu on oikeastaan jo niin lähellä, että sen tuntee. Joulu ja joululoma alkaa monessa perheessä tänään. Jossain määrin myös meillä. Meillä onkin vain nauttimista vaille valmista. Mikäli piparkakut eivät riitä, on pakastimeen ostettu valmistaikinaa. Joulunakin voi leipoa, kuka sitä kieltää.
Tärkeämpää kuin kaikkien komeroiden siivoaminen ja nurkkien nuohoaminen, on tehdä oleskelutiloista viihtyisiä. Siivosin turhat romppeet pois ja järjestin lehtipinot. Jouluna aion oleskella, selailla lehtiä ja laiskotella. Rauhallinen ja päälipuolin siisti ympäristö takaa tunnelman. Loppu tulee tuoksuista ja kynttilän valosta. Eipä siihen ihmeempiä tarvita.
Huomenna teemme vielä matkan siskoni perheen luokse. Matka on pitkä, ja varaudumme siihen, että pääkaupunkiseudulla voi olla joku muukin liikkeellä. Mutta kun illalla palaamme tänne maaseudun rauhaan, on vastassa joulu, lepo ja kutsuva koti. Siitä se syntyy, minun jouluni.
Tänään päivä on lyhimmillään, huomenna mennään kohti kevättä. Mielessä uudet jutut, valo ja sen tuoma energia. Mutta niitä sitten joulun jälkeen.
Ihanaa aaton aaton aattoa!