Äh, edelleen tuntuu vieraalta vilautella hampaitaan, sitä kun on tottunut piilottelemaan hymyään. Mutta lapsuuden telaketjut (siten niitä koulussa kutsuttiin), ovat poissa, ja oikeasti mulla on ihan nätti hammasrivi suussa, tai niin ainakin itse ajattelen. Hammashymyily on silti asia, joka vielä joskus vähän ujostuttaa. Miksi, siihenkin löytyy ehkä vastaus tästä postauksesta. Vuorossa on nimittäin jatkoa Yotuel -yhteistyölle, joka polkaistiin käyntiin jo keväällä. Jos et yhtään muista, mistä oli kyse, käy lukaisemassa aiemmat postaukseni pohjustukseksi: Hymyile itsesi Madridiin ja Valkaisevat totuudet.

Yhteistyö tosiaankin starttasi valkaisevien, ja pinttymiä poistavien hammastahnojen käytöllä, ja huipentuu nyt lopulta hampaiden kotivalkaisuun. Matkan varrella on kuitenkin tullut opittua valtavasti uutta, ja kumottu muutama vanha uskomuskin. Jälleen kerran vähän viisaampana ja ehkä entistä enemmän niitä lapsuuden oikomisia ja ahkeraa hampaidenpesua kunnioittaen.

Kotivalkaisua varten kävin teettämässä muotit hampaistani hammaslaboratoriossa ja tämän jälkeen tein valkaisun käyttöönottokäynnin hammaslääkärin pakeilla. Hampaiden kunto tarkistettiin, ja hammaskivet putsattiin pois. Hammaslääkäriltä sain paljon tietoa hampaiden valkaisemisesta, itse hampaan rakenteesta ja mielenkiinnolla imaisin itseeni myös tietoa hampaiden, ja sen vaaleuden, psykososiaalisesta merkityksestä.

Ihan alkuun me lähdimme kuitenkin hammaslääkärin kanssa liikkeelle siitä, että mittasimme (jep, hassu laite teki homman) omien hampaideni värin. Hammasvärikartalla ylähampaani asettuivat toiseksi valkoisempaan ryhmään ja alahampaani kolmanneksi vaaleimpiin. Hammaslääkäri näytti myös muutaman sävyn sinertävän valkoisista hampaista, ja totesi, että on olemassa myös keinotekoiset valkoiset, joita tässä projektissa ei nyt tavoitella. (Huokaisin helpotuksesta!) Lisäksi lääkäri muistutti, että silloin kun puhutaan luonnollisesti valkoisista hampaista, minun tulee ymmärtää, että jo lähtökohtaisesti vaaleat hampaani eivät tulisi kokemaan muutosta, jonka häikäisee ystäväni. Ja tässä kohtaa pääsimme mielestäni siihen asian ytimeen: Ihminen huomaa itse pienenkin muutoksen, ja se vaikuttaa oloomme ja siihen, miten koemme itse itsemme. Kuvittele vaikkapa tilanne jossa olet tiputtanut 2-5 kiloa painoa. Sen verran, että tunnet, kuinka pahin turvotus on poissa ja housunnappikin sujahtaa taas paremmin kiinni. Kukaan ei kuitenkaan vielä kysele, että oletko laihtunut. Ei, muutos on pieni, mutta itsetunnossasi sen merkitys on valtava. Ryhtisi paranee, ja koko olemus tuntuu jotenkin paremmalta. Tästä samaisesta tunteesta on kyse silloin, kun hampaidenvalkaisulla haetaan vain yhden tai kahdenkin pykälän muutosta. Toki kotivalkaisulla päästään näkyvämpiinkin tuloksiin, mutta silloin lähtötilanne vaatii luonnollisesti enemmän mistä valkaista.

Puhuimme paljon valkoisten hampaiden merkityksestä myös siinä, miten näemme toisemme. Pohdimme valkoisen hammasrivistön vaikutusta työhaastattelutilanteessa, ja ihmistenvälisessä kanssakäynnissä. Myönnän itsekin, että valkoiset hampaat antavat mielestäni huolitellumman kuvan ihmisestä, vaikka sillä ei itse huolitellun kanssa olisikaan mitään tekemistä.

Opin hammaslääkärikäynnilläni paljon myös hampaiden rakenteesta. Kiille suojaa hammasta, ja usein valkaiseva apu löytyykin jo hammaskiven puhdistamisella ja poistamalla pinttymiä kiilteen pinnasta. Itse olinkin tehnyt tätä jo jonkin kuukauden käyttämällä Yotuelin hammastahnoja. Valkaisu taasen menee kiilteen ohi hammasluuhun asti, ja vaalentaa sitä. Vaikka hammaskiilteen alunperin kai onkin tarkoitus juuri suojata hammasluuta, kiille kuluu ajanmyötä, ja alkaa päästämään pienistä halkeamista värjäytymiä hammasluuhun asti. Suurin tekijä on ikä, tai oikeastaan aika, joka haurastuttaa hammaskiillettä. Myös esimerkiksi hapot tai hampaiden narskuttelu aiheuttavat mikroskooppisen pieniä hiusmurtumia hammaskiilteen pintaan. On siis täysin luonnollista, että vanhemmiten hammasluu alkaa tummumaan. Opinpa senkin, että on melko normaalia että ihmisen kulmahampaat ovat muuta rivistöä hiukan tummemmat.

Koska hampaiden valkaisu jakaa mielipiteitä ja siihen jos mihin liitetään ihmeellisiä uskomuksia, päätin kysyä lääkäriltä suoraan:

Kuluttaako hampaiden valkaisu hammaskiillettä niin, että valkaisun jälkeen hampaat tummuvat helpommin?
Ei. Turvallinen hampaidenvalkaisu ei kuluta kiillettä, päinvastoin, nyt kyseessä on tuote, joka myös hoitaa kiillettä. Valkaistu hammas ei tummu valkaisematonta yhtään helpommin.

Jotta hampaidenvalkaisusta olisi hyötyä, pitääkö nyt lopettaa kahvin, teen ja punaviinin nauttiminen? Tähänkin sain suoran vastauksen, ei missään nimessä! Koska hampaiden valkaisulla haetaan jotakin kivaa ja ekstraa elämään, olisi typerää, että se olisi muista nautinnoista pois. Tummentuvia poistava hammastahna on hyvä apu päivittäisiin pinttymiin, mutta kahvin, teen ja punaviinin soimaaminen on turhaa. Usein unohdetaan, että ruoka ja mausteetkin aiheuttavat ajan myötä pinttymiä. Hammaslääkäri jopa kertoi, että ainoa tapaus, jonka hän voi nimetä juomalla tummentuneista hampaista on viinien maahantuojalla, joka  pyörittelee punaviinin makuja suussaan vuodesta toiseen päivätyökseen. Normaalisti juoma kun yleensä niellään, eikä jätetä suuhun.

Entä miltä kotivalkaisu tuntuu? Helppoa se on ainakin. Pienestä ruiskusta annostellaan valkaisevaa ainetta muotteihin niin, että ainetta on vain hampaan etuosaan osuvassa kohdassa muottia. Omat muotit sujahtavat suuhun kuin sormikas, ja niiden kanssa pystyy vallan hyvin puhumaankin. Ehkä ässä suhahti aluksi hiukan helpommin, mutta omien muottien istuvuudesta kertoo se, että kun irvistin mieheni naaman edessä ja käskin katsoa hampaitani, hän kysyi vain, olinko valkaissut hampaani, vai mitä. Muotteja ei edes huomaa, joten kävinpä joskus kaupassakin ne suussani. Valkaisu suositellaan tehtäväksi kuuriluontoisesti maksimissaan kolmen viikon jaksoja. Itse noudatin lääkärin suositusta, joka kohdallani oli tunti päivässä, kaksi viikkoa vuodessa. Tuloksena sain valkoiset hampaat, oikeastaan valkoisemmaksi näitä tuskin luonnollisin keinoin saa. Ja miehen mielestä eron huomaa, vaikka vakuutin kyllä, että on ihan ok, vaikkei hän sitä huomaisikaan. 🙂

Tämä matka hampaiden parissa antoi paljon. Tuntuu hassulta, että minä, lapsuuden “torahammas”, “rautahammas” ja “telaketju”, joka likipitäen asui hammaslääkärin vastaanotolla, pääsi vasta nyt sinuiksi hampaidensa kanssa – ja kaiken sen kanssa, mikä hampaisiin liittyy. Ymmärrän nyt paljon paremmin omia tuntemuksiani ja hampaiden merkitystä omaan sosiaaliseen käyttäytymiseeni. Yotuelin hammastahnat jäävät käyttöön, sillä jatkan kahvin, teen ja punaviinin nautiskelua, kuten elämästä nautiskelua ylipäätään. Ikävä ei ole myöskään hammastahnan vaahtoa, joka pitkän ajan jälkeen sai minut tässä taannoin lähes oksentamaan.

Loppuun pieni arvonta! Nimittäin nyt olisi tilaisuus voittaa pari lippua 5.11. järjestettävään Inspiration Blog Awards -gaalaan (juhla on K-18). Osallistu kahden lipun arvontaan jättämällä tähän postaukseen kommentti, jossa kerrot, miten hoidat hampaitasi! Kilpailun säännöt löydät täältä, ja osallistua voit 23.10. 2016 asti.

Huisia sunnuntaita kaikille!

Yhteistyössä Yotuel

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Hellohello!

Lauantai aamupäivä, takana pitkät yöunet ja elämä jokseenkin tykkää hymyillä takaisin. Pienet on ihmisen ilot! Vaan mikäs siinä, jos tykkää tavallisesta ja rauhallisesta elämästä. Ja minähän tykkään!

Me pidettiin eilen Klaaran kanssa vapaapäivää. Käytiin vähän jouluostoksilla, ajeltiin pikkuteitä etsien pihaputiikkia, ja todettiin sen olevan auki vain viikonloppuisin. Syötiin autossa karkkia ja laulettiin radion kanssa kilpaa. Käytiin lasten kanssa kirjastossa, heitettiin uuniin pikaruokaa kaupan pakastealtaasta, ja pötköteltiin sängyssä lukien. Vietettiin koko perhe iltaa liikuntahallilla, ja minä turisin muiden äitien kanssa kanojen (ja vähän lastenkin) kasvatuksesta. Iltapalaksi lämpimiä voileipä, ja perjantain huipennukseksi lasi punaviiniä. Aivan täydellinen päivä! Illalla jopa totesin miehelle, ettei harmita yhtään, vaikken päässyt sinne blogikemuihin. Tykkään paljon enemmän näistä jutuista, tavallisista pienistä asioista. Koska mä olen oikeasti kotihiiri, enkä mikään awards-lady. Ihminen joka nauttii ihan tavallisista jutuista, jonkun mielestä ehkä tylsistä jutuista.

Jos eilinen oli täydellinen, tällekin päivälle on aika isot odotukset. Illalla on nimittäin tiedossa treffit! Leffaan ja syömään, pitkästä aikaa meidän aikuisten omaa laatuaikaa. Viimeiset viikot ovat olleet niin täynnä ohjelmaa, että se parisuhdeaika on jäänyt lähes kokonaan pois arjesta. Unohtunut kaiken arkisen kiireen keskellä – kuten sillä yleensä pienten lasten vanhemmilla on tapana unohtua.

Elämä on siitä kiva juttu, että se opettaa arvostamaan asioista tärkeimpiä. Jos mietin itseäni 18-vuotiaana tyttöystävänä, leffaan ja syömään kerran kaksi vuodessa olisi varmaan kuulostanut äärettömän tylsältä. Ehkä perjantai-ilta kanoista jutellen täysin absurdilta ja lasi punaviiniäkin aika pieneltä. Lopulta kuitenkin tuntuu, että viimeiset kahdeksan vuotta ovat kasvattaneet minusta enemmän omaa itseäni, kuin ne elämäni ensimmäiset 18 vuotta. Nuoruuteen kun kuulu tarve olla vähän kaikkea, mutta tässä kohtaa elämää tarve olla oma itsensä ajaa kaiken muun edelle. Onneksi.

Tammen lehdet ovat säilyttäneet kirkkaan vihreytensä sisällä. Paperikukat maljakossa tuovat väriä viikonloppuun, kun mieleisiä kukkia ei löytynyt kaupasta.

Täydellistä viikonloppua juuri sillä tavalla, kuin se kullekin täydelliseltä tuntuu! ♡

Tallenna

Vaikka syksy onkin edennyt mukavasti ja kivoissa fiiliksissä, olen huomannut kärsiväni äärettömän sitkeänlaatuisesta lepokitkasta. Kaikkea on ollut tarkoitus tehdä, mutta mikään ei oikein lähde ideaa pidemmälle. Siis se esimerkiksi ikkunoiden pesuun kuuluva yleinen ongelma, eli hommaan ryhtymisen vaikeus, vaivaa nyt vähän joka asiassa.

Yksi hyvä esimerkki tästä on olohuoneen musta lipasto, jonka päätin maalata valkoiseksi. Otettiin sunnuntaina miehen kanssa siitä laatikot pois, ja kannettiin lipasto yläkerran aulaan. Todettiin, että ei se sinne sovi, ja kannettiin se takaisin paikalleen (heh, rakas harrastukseni tämä huonekaluvalssi). Käytiin jopa ostamassa pensseleitä maalausta varten, mutta pöh, homma jäi siihen. Laatikot ovat lojuneet olohuoneen lattialla kohta viikon, mutta senkki oli tänä aamuna ihan yhtä musta kuin eilenkin. Kun ei kertakaikkisesti saa aikaiseksi ryhtyä toimeen!

Vaan jostain se inspis aina iskee, ja lopulta huomaa, että ei se nyt niin iso homma ollutkaan. Tosin nyt ollaan vasta tartuntapohjassa, joten nähtäväksi jää, kuinka pitkään tässä menee, että voin sanoa oikeasti maalanneeni lipaston. Mutta alku on alku, ja pienistä erävoitoista käsketään aina iloita. Niinpä mä iloitsen tänään siitä, että sain otettua itseäni niskasta kiinni! Jälleen kerran kunnon korvapuustista (pehmeästä ja lämpimästä) oli älyttömästi apua, ja alkoihan ne laatikot siinä lattialla jo vähän ottaa pattiinkin.

Lepokitkaa liikkeellä muualla? Vai olenko mä ainoa, jolle ikkunanpesu ja pienet puhteet lyövät välillä jarruja!

Hei, mä lähden kohta tutustumaan joogaan! Edellisen kerran kun (varmaan 15 vuotta sitten) yritettiin ystävystyä, homma ei toiminut ollenkaan. Nähtäväksi jää, onko meistä kumpikaan menneinä vuosina muuttunut. 🙂

Superia iltaa ihanat!

Tallenna

Tallenna

Sää kylmenee ja tunnelma paranee! Hassua, mutta niin se tuntuu syksyllä menevän. Vaikka olenkin valon ja valoisuuden ystävä, tähän aikaan vuodesta tämä raukea hämäräkin tuntuu jotenkin vetävän puoleensa.

Niinmun -arvonta on nyt arvottu, ja ihana Verka-neule lähtee Miialle ja Riinukkaa muistetaan I love me -messulipuilla. Onnea voittajille ja kiitos myös kaikille osallistujille. Teitä oli ihanan paljon! ♡

Tänään pyhitetään ilta ulkoilulle ja perheen kanssa olemiselle.

Suloista syystunnelmaa!

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

 Tiistaita!

Mä olen tässä viimeisen reilun viikon aikana liikutellut mieleni sopukoissa kysymystä siitä, miten määrittelemme toisemme. Siis sitä, mikä tekee mitäkin kenestäkin toistemme silmissä. Ajatus, tai sanotaanko ärtymys, lähti liikkeelle viikon takaisesta uutisesta, jossa koko kansan “tuntema” Cheek astui ulos kaapista ja kertoi bipolaarisuudestaan. Tai ei, eihän se siitä lähtenyt, vaan siitä kommentista jonka luin jostakin uutisoinnin alta: “Tämä selittää omahyväisen musiikin”.

Viikon aikana olen törmännyt ajatuksissani useampaan otteeseen vastaaviin tilanteisiin. Siihen, että jokin piirre ulkoisessa olemuksessamme, tai luonteessamme, määrittää persoonaamme ja lokeroi meidät johonkin tiettyyn kategoriaan.

Keväällä esittelin postauksen verran Pietarin matkan asuja, ja kommenttiboksiin tipahti “Oikein on asut bloggaajamaisia”. Tämä hymyilyttää minua edelleen, sillä kyseessä on malliesimerkki lokeroinnista. Toki me kaikki tunnistamme ihmisvilinästä bloggaajan, opettajan, terveydenhoitajan, puutarhurin tai pankin kassatyöntekijän. Ihan vain ulkoisesta olemuksesta ja vapaa-ajan vaatetuksesta. Tietty ammattiryhmähän pukeutuu tietyllä tavalla. Vai menikö se sittenkään niin?

Tokkopa minä sieltä Pietarin ihmisvilinästä pistin kenenkään  silmään. Ainakaan siinä määrin, että kukaan olisi voinut pukeutumiseni perusteella tajuta, että kirjoitan blogia. Jos nyt Talvipalatsissa ei arkinen suomalainenkaan onnistu näyttämään seinäruusulta, niin korkeintaan yhdeltä turistilta tuhansien muiden joukossa. Ja löytyipä selitys Cheekin sanoituksiinkin. Unohdetaan se tosiasia, että rap-musiikin tarkoitus on usein provosoida, ja mikäpä provosoisi Suomessa paremmin kuin pieni itsensä kehuminen? Elämmehän keskellä kulttuuria, jossa omaa olemassaoloaan on syytä pyydellä jatkuvasti anteeksi.

Ei. Sairaus, uskonto, tai vaikkapa ihonväri, eivät kerro meistä juuri mitään. Kukaan ei ole sairaus tai ammatti, se on osa ihmistä, jokainen meistä on erilainen, omanlaisensa palapeli. Otammepa sitten minkä tahansa kokoisen otannan diabeetikkoja tai palomiehiä, emme löydä kahta samanlaista. Mieleeni tulee se suuri identiteettikriisi, jonka koin 24-vuotiaana äitinä. Itkin miehelleni pelkoa siitä, että olisin tästä lähtien vain äiti, kun kuitenkin halusin olla sitä kaikkea mitä olin ollut ennenkin. Aika osoitti, että pelko oli turhaa. Äitiydestä tuli toki suuri osa elämääni, mutta olen edelleen paljon muutakin.

Kun alan pohtimaan mikä tai millainen olen, syntyy lista sanoista ja luonteenpiirteistä. Olen iloinen ja herkkä, varovainen ja äkkipikainen. Olen pohtiva luonne, joka nauttii hiljaisuudesta. Olen hulluttelija, joka osaa nauraa myös itselleen. Olen nainen, äiti, sisko, tytär ja vaimo. Olen lukuisia asioita niin hyvässä kuin pahassa, ja kyllä, niiden lisäksi osa minustakin on sairautta, mutta toisaalta iso osa myös terveyttä. Olen bloggaajakin juu, mutta kun kättelen vierasta ihmistä, esittelen itseni yleensä Emiliaksi. Yksi sana kertoo tarvittavan – siitäkin huolimatta, että meitä Emilioita on suomessa monta kymmentä tuhatta, ja jokainen meistä oma uniikki itsensä.

Surullista, että meillä aikuisilla on tarve lokeroida toisiamme, määrittää ihmiset ulkoisen olemuksen perusteella, tai jumittua ennakkoluuloihin. Samaan aikaan kouluissa tehdään töitä sen eteen, ettei silmälasipäiset lapset joutuisi olemaan “rillipäitä”, oikomishoitoja saavat “rautahampaita” ja punahiuksiset “porkkanoita”. Miten lapset koskaan ymmärtävät, jos aikuinenkin muuntaa sairauden omahyväisyydeksi ja lokeroi ihmisen pelkän pukeutumisen avulla? Milloin ulkokuoresta tuli kokonainen ihminen?

Avoin mieli on usein paras tapa tutustua ihmisiin ja erilaisuuteen. Harvoja me opimme tuntemaan koskaan, kenties emme edes itseämme. Pienen hetken ajan kannattaa katsoa ympärilleen ilman ennakkoluuloja. Jättää ulkokuori huomioimatta ja miettiä, mitä kaikkea sen alla voikaan olla. Hyväksyen kuitenkin se tosiasia, että sitä tuskin tulemme koskaan tietämään.

Roiskeläppä ja villapaita. Ihan vain siksi, että ne tuntuivat tänään hyvältä vaihtoehdolta juuri minulle!

Tallenna

Tallenna

Keitot, kastikkeet, laatikot ja kiusaukset. Arkiruokien pyhä rinki, jota kierrätetään ainakin meillä jonkin sortin ikuisella jatkumolla. Arkiruuan pitää olla kohtalaisen nopeaa ja simppeliä, plussaa on tietenkin aina se, että ruokaa tehdään kerralla useamman päivän tarpeisiin. Koska silloin tällöin pää lyö tyhjää, ja ruokakierto toistaa itseään puuduttavalla tavalla, lähdin mukaan yhteistyöhön ja testaamaan Valion MiFU -ruokaraetta. Kyseessä on maitopohjainen paistonkestävä tuote, jolla voi korvata lihan tai tuoda vaihtelua perinteisiin ruokiin.

Suomessa on omaksuttu rahkojen ja raejuuston käyttö, mutta maitopohjaiset tuotteet lämpimän ruuanlaiton yhteydessä jää monella kermoihin. Näin meilläkin, vaikka muistan kyllä nuoruuden kasvisruokavuosien aikana käyttäneeni aika usein raejuusto esimerkiksi pitsassa. Raejuusto ei kuitenkaan kestä paistamista, eikä rakenne kuumentamista, joten tässä kohtaa MiFU tekee maitotuotteiden käyttämisestä erilaista.

Koska lähdin testiini helppous ja nopeus edellä, valitsin ruokalajiksi simppelin pastakastikkeen, joka pelastaa usein arkiruokakriisit. Pasta maistuu aina lapsille, ja täytyy myöntää, että luettuani kasan Donna Leonin kirjoja, omakin pastahampaani kolottaa ehkä entistä useammin.

Valio MiFUsta on saatavilla maustamattoman perusrakeen lisäksi sekä Meksikon pippuri, että Välimeren tomaatti, ja luonnollisesti valitsin testiini näistä jälkimmäisen.

Helppo ja nopea Pasta Mifunese

Purkki tomaattimurskaa (esim. Mutti Polpa)
Valio MiFU paistettava ruokarae, Välimeren tomaatti
Nippu tuoretta basilikaa
Muutama valkosipulinkynsi (maun mukaan)
Kirsikkatomaatteja
Suolaa
Mustapippuria
Lisäksi pastaa oman makusi mukaan. Meillä oli tällä kertaa putkispagettia.

Kuumenna pannu, ja ravista MiFU. Paista ruokaraetta 4-5 minuuttia välillä sekoittaen. Kuori valkosipulinkynnet, litistä ne puukolla ja pienennä makusi mukaan. Lisää pannulle valkosipuli, ja paista vielä hetki miedolla lämmöllä.
Lisää tomaattimurska MiFUn joukkoon. Purista kirsikkatomaatit rikki ja lisää ne kastikkeeseen. Lisää vielä hienonnettu basilika, ja anna hautua hiljalleen. Rouhi joukkoon mustapippuria, ja mausta kastike tarvittaessa suolalla.
Keitä pasta runsaasti suolatussa vedessä, valuta ja tarjoile heti kastikkeen kanssa.

Ruokarae oli mulle täysin uusi juttu, enkä ollut ennen kastikettani kokeillut tuotetta. Aika usein meillä muhii samaisessa kastikkeessa lihapullat, mutta yllätyin positiivisesti MiFUn helppoudesta ja nopeudesta. Vaikka olen lähestulkoon kaikkiruokainen, suutuntumalla on itselleni suuri merkitys, ja ruokarae vähän epäilyttikin aluksi. Pastan joukosta en kuitenkaan ruokaraetta suussani sen enempää huomioinut, enkä usko että se johtui pelkästään kovaan nälkään hotkaistusta annoksestani. 🙂

Valio MiFU on laktoositon ja sopii mielestäni hyvin kiireiseen arkiruokailuun, vaihtoehdoksi perinteiselle jauhelihalle, broilerille tai muille lihatuotteille. Samalla se antaa ehkä vaihtelua siihen totuttuun ruokajatkumoon, mitä monessa lapsiperheessä arkena harjoitetaan. Itse aion kokeilla ainakin tuota Meksikon Pippuri -makua tortilloiden seuraksi, ja sainpa hyvän täyteidean myös lihattomalle piirakalle esimerkiksi juhlia ajatellen.

Lisää tietoa Valio MiFUsta löydät täältä.

Arkea ja arkiruokaa; Herkullista maanantaita!

Yhteistyössä Valio MiFU ja

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Sunnuntaita ihmiset! Ja jos ette jostain syystä vielä tienneet, viikon parasta päivää! Mikään kun ei voita näitä sunnuntain laiskoja aamuja, jotka näköjään valuvat nekin vauhdilla eteenpäin. Ei sillä, että sen nyt niin väljä olisikaan, kun minnekään ei ole kiire, mutta jonkinlaisen siivouksen olin ajatellut tälle päivälle omistaa, kun se perjantaina jäi välistä. Ja onhan uusi viikko aina ihana aloittaa siistissä ja puhtaassa kodissa.

Tässä aamun tunteina ajatukseni ovat vaeltaneet aika paljon kaikessa pesänrakennukseen liittyvässä. Jotenkin ihan äärimmäinen hinku saada ympärilleen harmoniaa, kodikkuutta ja lämmintä fiilistä. Muutama sisustusjuttu ja maalausprojekti, jotka olisi ihana saada toteutettua lähiaikoina. Tiedättehän sen tunteen, kun pää puskee ideoita niin paljon, ettei oikein edes tiedä, mistä lähtisi alkuun. No, musta tuntuu just nyt siltä! Ja tiedättekö mitä? Musta tuntuu, että se johtuu niistä joululehdistä! Niissä kun on aina juuri sitä lämpöä ja kodikkuutta. Ihanan kutsuvaa tunnelmaa. Jos joku ymmärtää ajatuksen halusta muuttaa sisustuslehteen, niin minä muuttaisin oikein mielelläni joulunumeroon. 🙂

Mutta joulu tai ei, kyllä kynttilät ja elävä tuli tuovat tunnelmista sitä parasta. Niinpä tämäkin sunnuntaiaamupäivä piti sisällään liekkien ihastelua, ja siitä ihanasta lämmöstä nauttimista. Ja houkutteleehan tuo ihanuus taas hiiriäkin, niin ainakin antaa olettaa kissa, joka vaanii nurkkia ja kulkee haistellen lattianrakoja. Siellä jossakin ne peltohiiret hakevat lämpöä lattioidemme alta, ja suojautuvat kylmiltä öiltä.

Tänään haudutetaan hidasta ruokaa, ja ulkoillaan. Siivouksen lisäksi noita sisustusprojektejani olisi kiva jo lykkiä vähän alkuun, joten katsotaan, josko saisi aikaiseksi muutakin kuin hykerrellä suunnitelmieni parissa.

Nauttikaa viikonlopusta, hengitelkää syvään ja rauhassa sunnuntain leppoisaa fiilistä. Käpertykää lämpöiseen kainaloon ja polttakaa kynttilöitä. Sunnuntai on tehty nauttimista varten!

Tallenna

Lauantaita ihanat!

Ai että, kun tuntuikin tänään ihanalta pötkötellä sängyssä kahden pikkuisen kanssa ja jatkaa kiireetöntä aamua myöhäisen aamupalan merkeissä. Viikonloppujen suola! Eilinen ilta vietettiin liikuntahallilla, ja sämpylät pääsivät uuniin vasta puoli yhdeksältä. Mutta maistuivatkin sitten taivaalliselta rapeine pintoineen, päälle sulavan voin kera. Perjantai-illan kruunasi viinilasillinen ja aikaisin kutsuva sänky, johon on, iltana kuin iltana, ihana kaatua kirjansa kanssa. Eilen vielä erityisen onnellisena.

Viikonloppu alkoi hyvissä fiiliksissä, ja niin soisin sen jatkuvankin. Aurinko paistaa ja mummula kutsuu, joten ainakin lauantain osalta homma taitaa olla sillä selvä. 🙂

Viikon parhaat päivät ovat käsillä, joten nautitaan niistä. Ja muistakaa oi ihanaiset osallistua arvontaan, jossa jaossa I love me -messulippuja sekä tämä (tai ei nyt ihan juuri tämä minun päälläni näkyvä) Niinmun -kietaisuneule! Arvontaan löydät tiesi tästä linkistä.

Kirpeän aurinkoista syyslauantaita! ♡

Olen jo pidemmän aikaa pohtinut, että kirjoittaisin vähän aiheesta “asuminen pienessä kaupungissa”. Tämä siitä syystä, että miltei 50 prosenttia blogini lukijoista on Helsingistä, ja seuraavillakin sijoilla komeilee suuremmat kaupungit kuten Tampere, Espoo, Turku ja Vantaa. Toki Google Analytics tässä kohtaa oikoo hiukan mutkia, sillä sivusto laskee esimerkiksi itseni Porilaiseksi, jota en tietenkään ole sitten millään muotoa. 🙂

Olen elämäni aikana joutunut aika monta kertaa tilanteeseen, jossa pitää esitellä itsensä, ja luonnollisesti kertoa mistä päin Suomea tulee. Kertoessani kotikaupunkini nimen, näen aika usein keskustelukumppanini ilmeestä, ettei hänellä ei ole minkäänlaista hajua siitä, missä kyseinen kaupunki sijaitsee, ja aika usein jatkankin heti selittämällä enemmän maantieteellisiä faktoja kotikunnastani. Kertoessani, että asun pikkukaupungissa, saan myös myötätuntoisia huomautuksia. Moni tietää kokemuksesta mikä on pikkukaupunki; Osahan on asunut Vihdissä, hurjimmat jopa Valkeakoskella!

Nuo kaksi kaupunkia ovat jääneet keskusteluista mieleeni vuosien varrella, joten käytän niitä nyt alustavassa esimerkissäni ikään kuin vertailupohjana:
Googlen mukaan Valkeakoskella on yli 21 tuhatta asukasta ja Vihdissä 29 tuhatta. Täällä meillä asukkaita on 7,5 tuhatta. Valkeakosken väestötiheys on 78,54 asukasta per neliökilometri, Vihdissä vastaava luku on 55,56. Arvaatte varmaan, että tässäkin kohtaa kotikaupunkini jää puhtaasti kolmikon hännille. Jep, täällä asukkaita on neliökilometriä kohden 15,8.

Se, miten kukakin pikkukaupungit kokee asuinpaikkanaan, riippuu varmaan aika paljon henkilökohtaisista mieltymyksistä, ja totta kai tottumuksesta. Helsinkiläinen ystäväni totesi taannoin, että täällä on ihana käydä, mutta hulluksi tulisi jos pitäisi jäädä asumaan. Ja myönnän kyllä, että samankaltaista shokkia kävin itsekin läpi reilut seitsemän vuotta sitten kun tänne muutin. Siitäkin huolimatta, että olen syntynyt ja kasvanut vain hiukan isommassa kaupungissa. Synnyinkaupungissani kun esimerkiksi olin tottunut vaihtuvaan opiskelijaväestöön, mutta täällä tuntui, että jokainen vähintään tunsi toisensa (nykyisin ajattelen, että kaikki ovat jollakin tapaa sukua toisilleen :)). Muistan yhä aika elävästi kesäillan viiden vuoden takaa. Silloin koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen ajellessani hiljaista kylänraittia. Jostain mieleni sopukoista kumpusi ajatus, joka käänsikin ulkopuolisuudentunteen voitoksi. Lopulta tuntui aika hauskalta ajatella, että nämä kaikki tuntevat toisensa, mutta kukaan ei oikeastaan tunne minua.
Tuosta kesäillasta asiat ovat muuttuneet paljon. Nykyisin käteni irtoaa autonratista tervehdykseen oikeastaan jokaisella valoisaan aikaan tehdyllä matkalla, ja ulkopuolisuuden tunne on kadonnut miltei kokonaan. Koen saaneeni kasapäin tuttavia, sekä ihania ystäviä. Minkäänlaista tarvetta täältä lähtemiseen en koe.

Tosiasiassa elämä pikkukaupungissa on kuitenkin hyvin erilaista, kuin Gilmoren tyttöjen Stars Hollow’ssa. Ei meillä ole Luken kahvilaa, runsauden sarvea muistuttavaa kukkakauppaa, kaupunkikokouksia, antiikkiliikettä tai Taylorin kauppaa. Yhdistävä tekijä löytyy julkisen liikenteen puutteesta, tosin Stars Hollow’n asukkaat tuntuvat kaikki asuvan kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta – palveluista joiden olomassaolo perustuu silkkaan mielikuvitukseen, ei kannattavuuteen.

Vaikka olenkin tyytyväinen elämääni juuri täällä, on tietenkin lista asioita, joita muuttaisin jos voisin. Unelma olisi, että julkinen kaukoliikenne olisi parempaa, ja esimerkiksi junalla kulkiessa Helsingissä voisi viipyä ilta seitsemää pidempään. Bussilla matkatessa Helsingissä voi viihtyä jopa ilta yhdeksään, mikä sekin tuntuu vähältä, kun muistaa linja-autovuorot, joita vielä reilu vuosi sitten kulkivat tunnin välein vuorokauden ympäri. Verotoimistosta voisi olla joskus hyötyä, mutta Kela sentään tarjoaa palveluitaan vielä kahtena päivänä viikossa. Kylän ainoa Otto-automaattikin aiheuttaa välillä päänvaivaa. Lääkäri- ja terveyspalveluiden jatkuva väheneminen ja siirtyminen kauemmas aiheuttaa hiusten repimistä, ja myönnän, että tälläkin hetkellä olen täysin pihalla siitä, mihin päin mihinkin vuorokaudenaikaan pitäisi lähteä, jos sattuisi tarvitsemaan julkista terveydenhuoltoa. Terveyskeskuksen vuodeosastoa ei enää ole, mutta onneksi neuvolapalvelut löytyvät vielä suurimman osan vuodesta omasta kunnasta. Apteekissakin olisi kiva asioida iltaisin tai sunnuntaisin. Unohdetaan tässä kohtaa kahvilat ja ravintolat, selektiivinen kosmetiikka, muoti-, urheilu- ja muut erikoisliikkeet. 🙂

Entä hyviä puolia?
Lapseni on maailman parhaassa hoidossa perhepäivähoitajalla, ja toinen koulussa jonka ystävällistä ja lämmintä ilmapiiriä ihastelin juuri eilen koulun avoimet ovet -tapahtumassa. Meillä on mahdollisuus saada Musiikkiopiston palveluja naapurikunnalta ja kaupungissamme on tarjolla laaja kirjo liikuntamahdollisuuksia (jos nyt ei välttämättä vaadi spinning -tuntia tai saunajoogaa). Seurakunnan lapsityö on aktiivista ja kerhoihin pääsy helppoa. MLL, Naisvoimistelijat, 4H -yhdistys, Martat ja Kansalaisopisto lisäävät harrastusmahdollisuuksia. Kirjaston hyllystä löytyy uutuuskirjat, ja mikäli näin ei ole, kirjan saa varmasti lainaan parissa viikossa. Ylipäätään jonottaminen kaikissa sen muodoissa on pikkukaupungissa aika vähäistä.
Varsinaista lintukotoa tuskin onkaan, mutta koen myös kotikaupunkini turvalliseksi. Ihmiset ovat ystävällisiä ja leppoisia (vaikkakin Santakuntalaiseen tapaan kuuluu olla kateellinen ja ostaa mieluummin naapurikunnasta kuin omasta). Ai niin, ja hyvä suutari! Yksi kylän helmistä, kuten olen aiemminkin kertonut! Toiseen päähän kylää (taajama-alue) ehtii autolla muutamassa minuutissa. Siitäkin huolimatta, että siltaremontti on yhä kesken, ja kaupunkimme katukuvaa värittää edelleen ne liikennevalot – ja näin syksyisin myös traktorit.

Nyt olisi tietysti ihan mahtavaa kuulla siitä, millaisissa kaupungeissa te asutte. Tyytyväisinä, vai tyytymättöminä, alkuperäisasukkaana, paluumuuttajana vai uudisraivaajana?

Ihanaa perjantai-iltaa kaikille. Täällä mennään leppoisissa merkeissä, ja ainakin sämpylätaikina odottelee leipojaansa.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Jos suljet hetkeksi mielestäsi kaiken ulkopuolisen ja siirryt ajassa taaksepäin vuosiin jolloin olit noin 11- 12 -vuotias, mitä näet edessäsi? Kenties kesäpäivät ystävien kanssa? Polkupyörällä uimaan, tai ehkä vanhempien kanssa huvipuistoon? Mummolassa vietetyn joulun, ihastuksen naapurin poikaan, koulun kevätjuhlan tai kesäleirillä koetut onnenhetket? Mitä tahansa eteesi tupsahtikin, ne olivat paloja lapsuudestasi. Koska lapsuus on oikeus joka ei aina toteudu, lähdin mukaan Planin kampanjaan, ja kirjoittamaan nimenomaan tyttöjen oikeuksista.

Vuosittain arviolta kaksi miljoonaa lasta tulee äidiksi. Päivää kohti alle 15-vuotiaat tytöt synnyttävät maailmaan 5500 lasta. Moni alle 15-vuotiaista tytöistä tulee raskaaksi hyväksikäytön ja väkivallan seurauksena, ja suurin osa lapsiäideistä on joutunut lapsiavioliittoon. Ei siis “vain” silmittömän väkivallan seurausta, vaan pitkäaikaista alistamista ja lapsen oikeuksien riistoa.

Kun tarkastelemme ongelmaa oman yhteiskuntamme normien kautta, puhumme törkeästä raiskauksesta, lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja joissakin tapauksissa myös ihmiskaupasta. Tässäkään kohtaa asiaa ei tee millään tavalla hyväksyttävämmäksi se seikka, että tyttärensä myy usein oma perhe. Päinvastoin, asia tuntuu vielä mahdottomammalta ymmärtää.

Turvattomat olot, konfliktit ja katastrofit lisäävät lapsiavioliittoja, väkivaltaa ja raiskauksia. Valitettavasti kyse on myös perinteistä, sekä taloudellisista ja sosiaalisista paineista. Vaikka lapsiäidit ja vauvat selviäisivät synnytyksestä, liian nuoret synnyttäjät kärsivät usein vakavista terveysongelmista, kuten repeämistä. Fyysisien vammojen lisäksi, tytöt menettävät lapsuutensa, ja jäävät vaille koulutusta ja valinnanvaraa oman tulevaisuutensa suhteen.

Kirjoittaessani tätä tekstiä, perehdyin lapsiavioliittoon käyttäen useita lähteitä. Aihe nostatti, ja nostattaa edelleen, vahvoja tunteita. Paitsi, että olen itse nainen, olen myös kahden lapsen äiti, joka näkee elämän tasavertaisena lahjana sekä pojalleen, että tyttärelleen. Sukupuoleen katsomatta pidän itsestäänselvänä, että molemmat lapseni saavat yhtäläisen oikeuden koulutukseen ja ammatinvalintaan. Molemmilla lapsillani on oikeus päättää aikanaan niin perheen perustamisesta, kuin avioliitostakin. Jaksan jopa uskoa, että vuodet tulevat tasoittamaan myös miehen ja naisen välisen Euron euroa.

Joka vuosi 15 miljoonaa tyttöä menee naimisiin alle 18-vuotiaana, osa heistä jopa alle 10-vuotiaan. Lapsiavioliitot ja niiden ehkäisy ovat Planin Tyttöjen päivän teemana vuonna 2016. Keräysvaroilla pyritään ehkäisemään lapsiavioliitoja ja lisäämään tyttöjen turvallisuutta. Lisäksi varoilla tuetaan lapsiäitien mahdollisuutta jatkaa koulunkäyntiä, saada terveyspalveluja, sekä lapsilleen laadukasta varhaiskasvatusta. Plan International on uskonnollisesti ja
poliittisesti sitoutumaton, ja yksi maailman suurimmista ja vanhimmista lastenoikeusjärjestöistä.

Lahjoittamalla tytöille tuet Planin toimintaa niin lapsiäitiyden, kuin lapsiavioliittojen saralla, ja parannat tyttöjen oikeuksia. Lahjoita -sivulla voit tehdä kertalahjoituksen, perustaa oman keräyksen tai ryhtyä kuukausilahjoittajaksi.

Lisää tietoa aiheesta löydät Tyttöjen päivä -sivulta. Lähde mukaan ja ole #tyttöjenpuolella !

Yhteistyössä Plan ja

Tallenna

Tallenna

Tallenna