Olipa onni, että sain eilen vaihdettua lentoni aikaisempaan ja aamuyön matkustamisen sijaan sain painua oman sängyn tuttuun ja turvalliseen syleilyyn väsyneenä, mutta hyvinkin onnellisena. Uni tulikin muuten heti, ja nukuin kuin tukki! Tämä päivä onkin sitten pyhitetty suurilta osin sille “tilien tasaamiselle”, eli kotitöitä, kotitöitä ja ehkä vähän lisääkin kotitöitä. Rauli-myrskyn tuhot jäivät onneksi omalla tontilla pieniksi, vain yksi säpäleiksi hajonnut Bergs Potterin isompi ruukku harmittaa. Nyt täytyy tosin olla kiitollinen, että selvittiin tällä kertaa vain yhdellä kukkaruukulla, vaikkakin Bergs Potterin ruukut aiheuttivat hiukan kuolan valumista myös Tukholmassa.

Kollegoiden seurassa vietetyt päivät ovat olleet antoisia niin monella tapaa, että kaikkien ajatusten purkamiseen vaadittaisiin ehkä enemmän, kuin muutama blogipostaus, ja ihan kaikkia ei ehkä silti tarvitse edes purkaa. Olen juuri nyt äärettömän kiitollinen paitsi hyvästä ja hauskasta seurasta, myös tilaisuudesta peilata omaa ajatusmaailmaansa ja toimintaansa muiden tuntemuksiin. Naureskelin viikko sitten miehelleni, että olen selvästi tullut vanhaksi, kun Pokémon Go ja Snapchat tuntuvat omasta mielestäni vain nykyajan humputuksilta (onnistuin kuulostamaan kaikessa uppiniskaisuudessani ihan omalta isältäni, jonka mielestä aikoinaan veivattavan lankapuhelimen vaihtaminen näppäiltävään versioon oli tyystin turhanpäiväistä kotkotusta). Viikonloppu todisti kalkkeutumiseni, sillä totesin matkaseuralaiseni varsinaisiksi snäpittäriksi. Mutta hei, Maria ja Essi opettivat myös minua, eli kenties vanhakin koira voi vielä oppia uusia temppuja! Ja jos nyt en snäppitaituriksi muutu, niin tarjosin ystävilleni ainakin aihetta nauruun kaikella yksinkertaisuudellani.

Luonnollisesti tyttöjen kanssa tuli juteltua some-ilmiöistä  ihan laidasta laitaan. Ja aika samanlaisia ajatuksia meillä oli ihan jokaisella niin bloggaamisesta ja yksityisyydestä, kuin kaikista eri medioiden kautta tulleista lieveilmiöistä. Veteen piirretyt viivat konkretisoituvat kummasti kun ajatuksia saa vaihtaa ja vahvistaa kanssasiskojen seurassa. Ehkä joskus aikoinaan sitä tuli enemmänkin analysoitua vaikkapa ilkeää kommenttia, mutta tätä nykyä taitaa jo useamman bloggaajan nahka olla sen verran parkittua, että suurin osa tästä kategoriasta koetaan lähinnä huvittavana. Raskaan päivän jälkeen (punaviinilasin äärellä) meitä nauratti esimerkiksi äärettömästi Essin vanhaan reseptipostaukseen tullut kommentti “Tuli täyttä *askaa”. Tämä ja muutama muu esimerkki naurattavat itseäni vieläkin, ja niinhän sen kuuluukin olla; Muutaman päivän yhteiselo antaa hymynaiheita vielä monen monituista vuotta, mutta todennäköisesti seuraavan viikon tirskahtelen nauramaan ihan spontaanisti pitkin päivää.

Blogien ja snäppien lisäksi vatvottavaksi pääsi tietenkin myös Instagram, josta onkin muodostunut varsinainen runsaudensarvi lieveilmiöineen. Tässä kategoriassa huvittavimmiksi koettiin tietysti ostetut seuraajat, joita joillekin ilmestyy kymmenentuhatta ihan yhden yön aikana. Äärimmäisen nolo juttu, johon valitettavasti sortuu jo ihan liian moni tätä nykyä. (Noin yleisesti päädyimme siihen lopputulokseen ja neuvoon, että mikäli joku haluaa olla instakuuluisa, kannattaa niiden seuraajien lisäksi ostaa myös niitä tykkäyksiä kuvilleen.)

Vaikka viikonlopun aikana tuli moneen kertaan huokaistua, että mihin tämä maailma on menossa (kyllä, itse huokailin juurikin näillä sanoilla), tajusin samalla, että bloggaaminen on se mun juttu, ja tykkään tehdä tätä hommaa ihan valtavasti. Uusia ja älyttömän kauniita blogeja syntyy jatkuvasti lisää, mutta olen silti iloinen, että olen saanut seurata aitiopaikaltani miten blogit, kuten muukin sosiaalinen media, on muuttunut ammattimaisemmaksi, hiotummaksi  ja harkitummaksi. Kun on aloittanut aikoinaan niillä postimerkin kokoisilla pokkarikuvilla, osaa suhtautua myös omaan kehitykseensä armollisemmin; En ole edelleenkään ammattikuvaaja, vaan ihan tavallinen (ja ehkä vähän jo kelkasta pudonnutkin) blogia kirjoittava perheenäiti.

Mulle on aina tuottanut vaikeuksia omien vahvuuksien listaaminen, mutta kuten yleisesti väitetään, ystävät tuovat parhaat puolesi esiin. Joten jos nyt joutuisin kertomaan vahvuuteni, se olisi ehdottomasti itselleen nauramisen taito. Ja mikäli yksi ominaisuus ei jostain syystä riittäisi, lisäisin, että osaan tehdä sen yhä pissaamatta housuihini.

Aivan mahtavaa uutta viikkoa!

Kiiltokuvamaista ja viimeisen päälle harkittua. Mielipide, joka yhdistyy usein blogeihin. Tässä lähiaikoina olen törmännyt useampaankin blogia koskevaan ajatuseen niin omassa mielessäni kuin muiden kanssa keskustellessa. Täydellisyyden tavoitteluun, elämän kiillotukseen ja siihen, mikä on aitoa.

Valehtelisin väittäessäni, ettei bloggaaminen ajoittain olisi tuonut itsellenikin tarvetta olla parempi vähän kaikessa. Kyllä se taitaa olla ihan normaalia useamman bloggaajan kohdalla, vai pitäisikö käyttää sanan normaalia sijaan ilmaisua inhimillistä. Totta kai bloggaajakin kokee paineita joko omasta ulkonäöstään tai elämästään ylipäätään. Pitäisi olla nätimpi tai hoikempi (tässä kohtaa jo nuorempikin), esitellä viimeisimmän sesongin muotia, sisustaa kotia jatkuvasti ehkä kalliimmilla design-tuotteilla tai vähintäänkin herätä joka aamu luovana ideanikkarina. Lapset pitäisi pukea niinikään design-kuoseihin, ja kenties olla vähintäänkin hiilareita ja gluteenia karttava vegaani, joka jaksaa pöristää itselleen smoothien ainakin kolmesti päivässä kotimaisista marjoista, luomuhedelmistä ja superfoodeista.

Mutta onko täydellisyyden tavoittelu ainoastaan bloggaajiin kohdistuva ongelma? Nykypäivänä kun joka tuutista tulee ulos terveellisiä elämäntapoja, (jopa vääristyneitä) kauneusihanteita, ihmisiä jotka jaksavat päivästä toiseen huippusuorituksia (ja menestyvät vielä urallaan ja parisuhteessaan), joutuu jokainen koville. Kun samaan aikaan pitäisi olla mestari ihan kaikessa ja vielä nukkua kunnon yöunet, elämä menee pakostakin solmuun – oli sitten bloggaaja tai ei. Ja mistäkö tiedän? Siitä, että olen itse sortunut tuohon ansaan jo paljon ennen kuin sana blogi oli edes kantautunut Suomeen.

Väitän, että 1990-luvun loppupuolella musiikkikanavalla tiuhaan pyörinyt Everybody’s Free (To Wear Sunscreen) (Baz Luhrmann), biisi (en tiedä, miten musikaalisesta pätkästä nyt lopulta on kyse), nousi jonkinlaiseen kulttimaineeseen. Elämänohjeineen tuo video teki tuolloin itseeni suuren vaikutuksen, ja varsinkin kohtaa “Do not read beauty magazines, they will only make you feel ugly” on tullut sittemmin lainattua elämässä useaankin otteeseen. 1990-luvun jälkeen maailmassa ja elämässä on ehtinyt tapahtua,  mutta totuus kauneusihanteista, ja niiden kyvystä murtaa itseluottamustamme, on säilynyt tähän päivään asti. Sama pätee myös muihin ihanteisiin, sillä tuskin olen ainoa, jolle oma koti tuntuu ihan hemmetin tylsältä ja vaatimattomalta kun on hetkeksi syventynyt laadukkaan sisustuslehden antiin. Puhumattakaan niistä joulunumeroista, joissa kiirettä ja stressiä ei ole tippaakaan, vaan koti huokuu tunnelmaa, ihmiset iloa ja maailmassa on kaikki aivan helkkarin täydellisesti.

Koen siis täydellisyyden tavoittelun suhteen ponnistavani jotakuinkin samalta viivalta, kuin suurin osa ihmisistä yleensä. Se, miten jokainen sitten käsittelee tuon tunteen, ja oman elämänsä vaillinaisuuden, onkin asia erikseen. Toki tärkeää on tiedostaa, että kuva sisustuslehdessä (tai blogissa) on yleensä tarkkaan rajattu. Pidemmälläkin valotusajalla se kyseinen kuvassa näkyvä hetki on ajallisesti sekunnin pituinen. Samaan tapaan me tiedetään jokainen, että ryppyvoidemainoksen malli ei todellakaan ole meikitön, ja tarkan meikin jälkeenkin kuvaaja on poistanut mallin kasvoilta vähintäänkin ihohuokosia, ripsien tuomia varjoja, posken nukkaa ja kenties jokusen juonteen tai rypynkin.
Toisaalta, me luemme näitä inspiroivia lehtiä ja selaamme mainoksia juuri siitä syystä, että osaisimme tehdä omaan elämäämme, kotiimme tai ulkonäköömme muutoksia. Jotta löytäisimme uusimmat tehovoiteet, joilla taikoa iholta muutama vuosi pois, tai törmäisimme superruokavalioon, jolla kaikki huolemme kaikkoaisivat. Jotta saisimme vinkkejä, miten omasta kodista voisi rakentaa sen sisustuslehden sivuilla näkyvän onnellisen kodin. Niin, koska mainonnassa pelataan mielikuvilla. Yksikään talotehdas kun ei paina katalogiinsa kuvaa, jossa äiti ja isä huutavat toisilleen kodin sydämeksikin kutsutussa keittiössä, ja lapset pakenevat tilannetta surullisina omiin huoneisiinsa. Siitäkin huolimatta, että lähes jokaisessa talotehtaan talossa kai jossakin kohtaa sen elinkaarta tapahtuu myös niin. Ja miksikö? Siksi, että se on inhimillistä ja oikeaa elämää!

Niinpä jäin miettimään kysymystä, johon hetki sitten törmäsin: “Eikö ole raskasta olla bloggaaja, kun koko ajan on se paine olla jotenkin parempi?” Asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että se on tasan niin raskasta kuin siitä itselleen raskasta tekee. Toisaalta se voi olla huomattavasti helpompaa, kuin olla “ei bloggaaja”, jonka naapurissa asuu ne “Markku ja Ritva”, joilla on korttelin upein talo ja kalliimmat autot. Ritva kun on kuvankaunis, treenattu ja näyttää korkeintaan parikymppiseltä, ja Markkukin tulee aina kotiin jäätävän suuren kukkakimpun kanssa. Niiden elämä kun on varmasti ihan älyttömän täydellistä ja luonnollisesti sitä itsekin haluaisi vaihtaa paikkaa Ritvan kanssa.

Me aikuisetkin sorrumme joskus prinsessahaaveiluun, samoin kuin pienet tytöt. Siitäkin huolimatta, että meistä harva olisi lopulta valmis vaihtamaan paikkaa oikean kuninkaallisen kanssa, koska tiedämme miten siniverisyys myös velvoittaa. Silti noukimme elämästä sieltä täältä jotakin, jolla luomme itsellemme paineita. Koemme hirveitä paineita olla kuin se naapurin täydellinen Ritva, vaikka tuskin tiedämme hänen onnellisuudestaan tai naapureiden avioliiton tilasta yhtään mitään.

Blogin ei tarvitse olla vain niitä silmänräpäyksen mittaisia hetkiä. Se voi olla myös kivoja kuvia yhdistettynä elämänmakuiseen tekstiin. Harvemmin sen kuuluukaan olla kovin henkilökohtainen; jokaisella meillä on se henkilökohtaisempi elämämme, jota emme jaa aivan kaikille. Silti blogeja lukiessa pitää muistaa, että jokaisessa perheessä on myös omat huolensa ja murheensa – siitäkin huolimatta, että niitä ei luetella koko kansan luettavaksi.
Mediana blogit voivat kuitenkin olla lukijalle hankalia, sillä jokaisella bloggaajalla on oma tyylinsä. Toinen avaa parisuhdetta tai lastenkasvatusta, toinen vaikenee perheestään kokonaan. Joku esittelee kotiaan, toinen vain ja ainoastaan hotelliyöpymisiä. Silti talotehtaiden esitteet noudattavat samaa linjaa, samoin kuin ryppyvoidemainokset ja sisustuslehdet. Pitää siis muistaa, että vaikka kirjoittaja ei koskaan mainitsisi puolisoa tai lapsia, sellaiset voi hyvinkin olla olemassa. Bloggaaja, joka ei koskaan kuvaa ruokaa tai tee ruoka-aiheisia postauksia, syö hänkin todennäköisesti päivittäin. Se mitä blogista itselleen irrottaa, kannattaa siis aina valitan kunkin blogin ja bloggaajan tyylin mukaan. Itse tykkään välillä kirjoittaa myös joistakin arjen rösöistä, kuten vaikka mainita, että aamulla väsytti/ketutti, ja olisin halunnut jäädä peiton alle koko päiväksi. Voin mainita flunssan tai pyykinpesun, koska haluan pitää blogini jollain tasolla inhimillisenä, vaikka en kuvaakaan pyykkikasoja tai tee videopostausta lapsen nenähuuhtelusta. Sillä ihan kuten jokaisessa taloudessa, meilläkin tehdään ja eletään niitä ihan tavallisia juttuja. Joku kokee sen valittamisena, toinen samaistuu, maistaa arjen.

Paine täydellisen (tai vähintään paremman) elämän tavoitteluun iskee meille kaikille silloin tällöin. Silloin kannattaa muistaa, että säröjä ja rösöisyyttä on ihan kaikkialla ja epätäydellisyys kuuluu oikeaan elämään.

Aina vähän väliä blogeissa kiertää erilaisia haasteita, eikä ihan jokaiseen millään aina tule tartuttua. Nyt viime aikoina minulle on kolahtanut kaksikin mielenkiintoista haastetta, joihin ajattelin tässä kevään aikana tarrata. Aloitetaan blogitarina -haasteesta, jonka sain ihanalta Inspirations -blogilta. Kiitos siis siitä!
Viisi kysymystä, joiden avulla avaan vähän omaa suhdettani bloggailuun ja tietysti siihen blogikirjoittamisen aloittamiseen.

Miksi perustin blogin?

No tätähän on aika ajoin tullut täällä pohdittuakin. Blogini pohja sai alkunsa jo vuonna 2007, kun olin reilu vuosi sitten löytänyt blogimaailman ihmeellisyyden. Tässä kohtaa pitää muistuttaa, että blogit (siis nämä nykyaikaiset visuaaliset blogit (bloggit olivat tosiaan ennen enemmän verkkopäiväkirjatyyliin toteutettuja mielipidekirjoituksia)) olivat varsin uusi juttu Suomessa, eikä niiden määrä tainnut olla kuin promillen luokkaa nykyisestä.
Anyway, ihastuin, rakastuin inspiroiduin – ja lopulta halusin tehdä jotain vastaavaa itsekin. Kyllä, kuvata kivoja juttuja lähinnä omaksi iloksi, sillä eihän pieneen mieleenikään tullut, että blogit olisivat oikeasti joku kasvava juttu.

Vaan oma bloggaamiseni ei sitten lähtenytkään käyntiin niin nousukkaasti kuin olin ajatellut. Esteeksi muodostui se, etten osannut käyttää bloggeria, enkä siirtää kuvia kamerasta koneelle. Sitten tuli aika kun aloimme odottaa esikoistamme, ja niin kaunis ja hieno asia kuin tuo olikin, se myllersi elämäämme todella paljon. Ensin tuli raskausmasennus, lopulta synnytyksen jälkeinen masennus, ja siihen vielä muutto pois kotikaupungista (ja omien vanhempieni läheisyydestä) puolivuotiaan vauvan kanssa.

Viimeinen niitti oli kuitenkin varmasti se blogin kannalta merkittävin, sillä ymmärsin, että suosta oli noustava, ja halusin keksiä itselleni jotakin mielekästä puuhaa kaiken muun vastapainoksi. Opettelin kaiken lähinnä itsekseni ja salaa, enkä oikein kehdannut kertoa edes miehelleni puuhistani. Kuvailin kukkia, ja niitä näitä, purin ajatuksiani  ja lopulta tuntui, että tekninen puoli oli välttävästi hallussani.
Olin edelleen ahkera blogien lukija, ja kommenttien jättäminen lopulta toi jotakin liikennettä myös omaan blogiini. Muistan yhä, kuinka hassua oli lukea ensimmäinen, tuiki tuntemattoman ihmisen, jättämä teksti kommenttiboksista.

Mikä on blogini aihepiiri?

Blogillani ei taida olla niin ihmeellistä aihepiiriä. Aiheet valikoituvat lähinnä oman elämäni ympäriltä, ja niitä on laidasta laitaan. Jossain kohtaa törmäsin blogeihin, joissa pääpaino oli lastenvaatteissa, ja muistan kokeneeni pienen huonoäiti -fiiliksen. Lopulta tajusin, että on ihan ok, jos ei halua turista kurahousuista, vaan kaipaa siihen omaan juttuunsa jotakin muuta. Meillä kullakin on omat intohimomme, ja blogeissa ihanaa on juuri se, että sen kun toteutat ja kirjoitat siitä mikä tuntuu kivalta. Toiset kuvaavat koristetyynyjä, toiset lasten välikausivaatteita, ja molemmille on tilaa ihan yhtäläisesti.

Blogini aihepiiri on kietoutunut vahvasti myös minuun itseeni. Tällä tarkoitan sitä, etten juuri halua blogissani nostaa esiin muiden asioita. En silloinkaan, kun niillä on suuri vaikutus omaan elämääni. Läheisteni sairaudet tai kriisit eivät ole asioita, joita haluan riepotella julkisesti. Perheeni on blogini taustalla, mutta en koe asiakseni kirjoittaa heistä sen enempää. Lasteni kasvu, terveydentila ja kehitys eivät ole asioita, joista koen olevani edes oikeutettu kirjoittamaan. Minua ei kuitenkaan millään muotoa haittaa, jos joku määrittelee bloginsa sisällön rajat täysin toisin. Tiedän, että osalle tämä linjani merkitsee itsekkyyttä, ja osa näkee elämäni täydellisen huolettomana. Koen silti, että valtaosa lukijoistani osaa lukea blogeja ymmärtäen, että sisältö ei tosiaankaan paljasta ihmisen elämästä kuin pintaraapaisun.

Miten läheiseni suhtautuvat blogiini? 

Kysymys, joka pitäisi ehkä esittää ennemmin heille! 🙂
Joitakin johtopäätöksiä voisin kuitenkin vetää siitä, että saan heiltä tukea. Mieheni on kannustava, ja vanhemmiltani saamme usein lastenhoitoapua, kun minulla on ns. etäpäivä. Luulen, että mieheni on tyytyväinen siihen, että saan tehdä juttua, josta nautin, ja veikkaan, että jokainen vanhempi tahtoo sitä omalle lapselleen. Välillä vastaillessani kommentteihin, hymyilen itsekseni tai naurahdan kivalle kommentille. Tällöin saan usein “mä rakastan sua” -fraasin mieheltäni, joka kuulemma pitää siitä, että hymyilen ja teen asiaa, joka saa minut hymyilemään.
Kenties se, että läheiseni eivät ole blogini pääasiallista sisältöä merkitsee tässä kohtaa paljon. Tuskin ystävämme tulisivat kovin pitkään meille istumaan iltaa, jos seurauksena olisi aina oman pärstän pyöriminen sosiaalisessa mediassa.

Tästä aiheesta tulee kuitenkin mieleeni yksi hassu tapaus, joka sattui kun odotimme Klaara. Raskauteni oikeasti todettiin vasta ensimmäisen kolmanneksen lopussa, ja kerroin syyn pyöristyneeseen vatsanseutuuni vasta reilun viikon päästä siitä, kun syy oli selvinnyt itselleni. Toki läheisille ilmoitettiin vähän aikaisemmin, mutta uudella iPhonella kun lähetin siskolleni masukuvaa, viesti ei mennytkään perille, enkä tajunnut sitä. Pahoitin toki kauheasti mieleni, kun iloista uutista ei noteerattu, ja vastaavasti siskoni taisi tuohtua hetkeksi, kun sai lukea kyseisen uutisen blogistani. No, asia selvisi, eikä siitä jäänyt kuin hauska muisto. Tosin myöhemmin siskoni törmäsi jossain Facebookin kirppisryhmässä myynti-ilmoitukseen jossa myytiin takkia, ja kuvana oli blogistani otettu kuvani, jossa takin alta pilkotti pyöristynyt vatsani. Ensimmäinen ajatus oli kuulemma ollut, että “ai se on taas raskaana, eikä ole kertonut mitään”. 🙂

Mitä blogille kuuluu juuri nyt?

Kiitos, blogille kuuluu nyt hyvää. Kevät tekee aina kuvaamisesta mielekkäämpää, ja energiaa blogille riittää enemmän. Kevään aikana on ollut myös muutamia tosi erilaisia yhteistyöjuttuja, joiden seurauksena olen päässyt kokemaan asioita, joita tuskin ilman blogia koskaan kokisin. Bloggaaminen tuntuu kivalta, ja juuri nyt en osaisi kuvitella elämääni ilman sitä.

Toki aika ajoin myös omaa blogiaan tulee kyseenalaistettua, mutta katson senkin positiiviseksi asiaksi. Taisi olla ystäväni Hercule Poirot, joka totesi, että lääkäriä, joka ei kyseenalaista koskaan diagnoosiaan, kutsutaan murhaajaksi. Oli asia mikä hyvänsä, omaa tekemistään on välillä syytä pohtia. Tätä samaahan minulle on esimerkiksi äitiys. Välillä on hyvä kyseenalaistaa myös omaa käytöstään äitinä ja pohtia, olisiko siinäkin parantamisen varaa. Samaa yritän kovasti harjoittaa myös puolison roolissa, mutta en sitten tiedä, että minkälaisin tuloksin. 😉

Mitkä ovat lempipostaukseni?

Lempipostauksiani ovat edelleen pienten yksityiskohtien kuvat ja positiivisten ajatusten luominen. Toki tätä en itsekään ihan tauotta jaksaisi. Kosmetiikasta on välillä kova palo kirjoittaa, mutta arastelen aihetta, kun en ole mikään kosmetiikkaguru. Ja sama pätee varmasti moneen muuhunkin aiheeseen. Sekoitus vähän kaikkea sopii siis oikeastaan itsellenikin parhaiten.
Mikäli taas katselen teidän mieltymyksiänne, luetuimmat postaukset ovat juurikin niitä omaan elämääni (ja napaani) liittyviä. Kauneudenhoito, hiustenhoito, liikunta, terveys, pukeutuminen ja yleinen onnellisuuden pohtiminen ovat tilastollisesti luetuimpia juttujani.
Minusta tärkeintä bloggaamisessa on juuri se, että tehdään juttuja, jotka itsestä tuntuvat kivoilta niin kirjoittaa, kuin kuvata. Toki niiden läheisten asioiden riepottelemisella saisi jokainen blogiinsa hurjat kävijämäärät, mutta se on totaalisen toisarvoista. Kuten kesällä 2009, tavoittelen edelleen bloggaamisella hyvää mieltä. Ainoanan erona se, että toivon tuottavani sitä nykyään myös edes osalle teistä.

Tällä kertaa kuvituksesta vastaa viimekesäiset muistot. Tänään aamulla paistoi nimittäin niin ihanasti, että ulkona tuoksuikin ihan kevät. Aika siis aloittaa puutarhahaaveilut oikein urakalla!

Kivaa tiistaita!

Jos hyvin käy, se voisi jopa toteutua! 🙂 Nimittäin nyt saisi toivoa ja pyytää postauksia, jotka kiinnostavat juuri sinua!

Voit toki toivoa hyvinkin tarkkaan jotakin tiettyä postausta, mutta saat myös kertoa vapaasti mikä aihealue on se, josta lukisit mielelläsi lisää.
Noin niin kuin tilastollisesti, luetuimmat postaukseni ovat aihealueilta leivonta ja reseptit, sekä treeni ja terveys. Tässä asiaa pohtiessani huomaan, että tuo tasapaino lähinnä huvittaa itseäni, vaikka tietoisesti jätinkin treeniaiheet blogistani aikanaan pois. Ehkä siihen kuitenkin vielä voidaan jossain kohtaa palata! Luetuimpiin postauksiin kuuluvat myös erilaiset hiustutoriaalit, joten koitan pitää tämänkaltaiset postaukset mukana jatkossakin.
Silti on varmasti paljon juttuja, joita en itse keksi millään, ja nyt olisi siis hyvä sauma vaikuttaa tarjontaan! 🙂

Jättäkäähän ehdotukset ja ideat tuonne kommenttiboksiin, niin saan sieltä noukkia vinkkejä pitkin syksyä!

Äh, tuolla ulkona on niin hieno ilma, että nauttikaa nyt kuitenkin ensisijaisesti siitä.

Arskaa, arskaa!

Tätä on odotettu ja hiukan jännitettykin, mutta tänään se tapahtuu! Nimittäin iso uudistus, joka tuo mukanaan uusia tuulia ja toivottavasti myös uutta iloa ja intoa.

Koko Indiedaysin sivusto päivittyy tänään uuteen, ja käsittääkseni osa teistä jo surffailee uudella sivustolla, kun taas osa siirtyy sinne hiukan myöhemmin. Älkää kysykö miksi, en osaa vastata. Joku palvelimen päivittyminen kai on syynä. 🙂  Toivotaan kuitenkin, että kaikki menee hyvin ja uutukaiset sivut pomppaisivat tänään jo jokaisen nähtäville.

Itse olen saanut koekäyttää uutta sivustoa jo tovin, ja olen aika innoissani. Se on bloggaajalle vähän kuin työtilan peruskorjaus. Uusi on aina innostavaa, mutta myönnän, että nyt uutta on niin paljon, että siihen täysin perehtyminen vie itseltänikin tämän syksyn verran aikaa.

Parasta tässä uudessa kodissa on kuitenkin se, että blogini löytyy Indiedaysin alta, ja samasta osoitteesta jatkossakin! Portaali vaihtuu, mutta osoite on sama.

Kuten tiedätte, täällä iideellä on blogeja jo huiman paljon, ja luettavaa löytyy tosi monesta aihepiiristä ja jokaiselle kohderyhmälle. Uusi muutos tuo mukanaan jonkinlaisen kahtiajaon, jolla sivusto nyt jaetaan kahteen eri portaaliin Indiedays Styles & Trends ja  Indiedays Living & Lifestyle. Oma blogini on osa jälkimmäistä, joka kokoaa yhteen meidät ehkä inan vanhemmat ja/tai perheelliset bloggaajat. Jakoon ei suoranaisesti ole olemassa mitään ikää tai muutakaan ehdotonta rajaa, joissakin tapauksissa blogin lukijakunta vaikuttaa enemmän kuin bloggaajan oma ikä, tai se onko bloggajalla lapsia vai ei. Me Living & Lifestyle -puolen tyypit ei ehkä olla niin aallon harjalla kuin nuo nuoremmat konkarit, mutta kirjoitellaan blogeissamme sitten niitä elämään ja elämiseen, sekä asumiseen ja omaan tyyliin pohjautuvia juttuja oman elämäntilanteemme mukaan.
Virallinen tiedote käsittelee asian näin:
“Indiedays Styles & Trends -portaalissa pääset seuraamaan nuorten, rohkeiden bloggaajien värikästä elämää ja tyylin kehittymistä, saat vinkkejä treeneihin, päivän asuun ja meikkiin sekä luet blogimaailman uusimmista trendeistä ja ilmiöistä.
Indiedays Living & Lifestyle -sivustolla jaetaan laatutietoisten ja perheellisten naisten arkea ja juhlaa, sisustetaan ja herkutellaan, annetaan tyylivinkkejä, puhutaan kauneudesta ja hyvinvoinnista sekä nautitaan perhe-elämästä.”

Näinkin suurta muutosta on jotenkin hankala selittää sanallisesti, mutta surffailkaa ihmeessä sivustolla ja tutustukaa rauhassa! 🙂 Toimituksen puolelta löytyy vielä näppärä “viisi vinkkiä uudistuneen Indiedaysin käyttöön”

Pointtini on se, että vaikka sivusto muuttuu, täällä blogissani kaikki pysyy ennallaan, ja sama osoite toimii kuten ennenkin. Teidän ei siis tarvitse tehdä mitään, vaan pääsette tänne kuten ennenkin, ja sitä reittiä kun nyt blogeja seuraattekin. Ja, mikäli uudistus ei yhtään innosta, voit jättää sen myös täysin huomiotta, ja jatkaa blogien seuraamista muutoksesta huolimatta! 🙂

Minä toivottelen aurinkoa ja mukavia blogisurffailuja!

Vaikka elämänsä täyttäisi ääriään myöden asioilla, joista nauttii, saattaa silti jossain kohtaa huomata, että joko vauhti on liian kova, tai elämä on liian täynnä. Niin paljon kuin olenkin bloggaamisesta nauttinut vuosien varrella, on siitä tullut myös luonnollinen osa päivääni. Harvassa ovat ne päivät, jolloin blogi ei ole päivittynyt, ja silloinkin vain äärimmäisen pakon alla. Keväällä ynnäsin parin viime vuoden bloggailuja ja tajusin, että en ole pitänyt varsinaista lomaa ollenkaan. Enkä nyt tarkoita, että tästä harrastuksen omaisesta jobista pitäisi jäädä lakisääteisille vuosilomille, vaan lähinnä sitä, että teet elämässäsi sitten mitä tahansa, joskus pieni etäisyyden ottaminen on pelkästään hedelmällistä. Päätin jo varhain keväällä, että heinäkuu on itselleni jonkinlainen lomakuukausi, teen blogia jos siltä tuntuu, ja jätän tekemättä, mikäli tämä vaihtoehto houkuttelee enemmän.

Muistan joskus saaneeni neuvon astua välillä ulos siitä mitä tekee, sulkea silmät tai kävellä kauemmas. Ikään kuin uusin silmin katsomalla, asiat näkee uudessa valossa ja uudella tavalla. Tähän olen tähdännyt myös heinäkuussa. Pyristellyt pakoon rutiininomaisesta päivärytmistä, joka mahdollistaa aktiivisen bloggaamisen kahden pienen lapsen kanssa, ja tarttunut sen sijaan mahdollisuuksien mukaan kirjaan tai houkuttelevaan lehteen. Sen “yli jääneen ajan”, minkä olen säästänyt olemalla pois tietokoneelta olen yrittänyt myös antaa lapsille. Olla enemmän läsnä, kiireettä lähellä ja käytettävissä.

Ollaan vasta kuukauden alkupuolella, mutta “löysäily” on jo tuottanut tulosta. Vaikka olenkin sitä mieltä, etten uskalla olla poissa blogistani pitkään (peläten pidempien taukojen tuomaa rimakauhua), huomaan kevyemmän tahdin mahdollistavan arjen elämisen ihan uudella tavalla. Ja, kun arki tuntuu löysältä ja kevyeltä, myös erilaiset harrastukset mahtuvat kuvioon paremmin.

Niinpä täällä jatkuu sama löysäily läpi heinäkuun. Nautitaan kesästä, auringosta ja sadepäivistä. Jos jonakin päivinä blogissa on ihan hiljaista, voitte arvata että nautin iltapäivän rauhallisuudesta kirjaani keskittyen tai kävellen aurinkoisessa kesäsäässä.

Suloista heinäkuun jatkoa teille kaikille!

Oletteko huomanneet, että joskus tosi tavalliset ja arkisetkin asiat näyttävät kauniilta? Oikeat värit, oikea valo ja oikea tunnelma. Jopa tiskaamisessa voi olla jotain tosi kaunista, kuten mun mielestä näissä lasten aamu- ja iltapala-astioissa.
Muistan blogin alkuaikoina kuvanneeni enemmänkin juuri tällä ajatuksella, mutta vuosien saatossa myönnän taktiikan muuttuneen. Sitä tulee itse kriittisemmäksi, yrittää väillä liikaakin. Yleisö toivoo laajempaa kuvakulmaa, ja itse ehkä sokaistuu niille pienillekin jutuille. Sinänsä sääli, koska niitä pieniä ja arkisia asioita ajatellen koko blogi on aikoinaan saanut alkunsa. Että jokaisessa päivässä on hyvää ja kaunista, oli se sitten kahvikupin, tai vesipisaran kokoinen juttu.

Ja se, miksi itse suosittelen kaikille blogin “kirjoittamista” perustuu juuri tähän; Kuvatessa saat katsoa linssin läpi juuri sitä mitä haluat, ja poistaa ympäriltä kaiken sen, mikä ei miellytä silmää. Voit unohtaa täyteen lastatun keittiön työtason ja keskittyä siihen pieneen kohtaan, jossa asiat ovat “kohdallaan”. Se, tekeekö blogia julkisesti vai omaksi ilokseen, tai käyttääkö bloggaamisen sijaan muita sosiaalisen median kanavia, on lopulta harkintakysymys. Jonkinlainen kuvapäiväkirja voi kuitenkin olla älyttömän voimaannuttava harrastus; Mahdollisuus nähdä kaunista hyvinkin epätoivoisessa tilassa, ja tallentaa se muistoksi ja opetukseksi itselleen.

Toisille vastaava hyöty tulee esimerkiksi positiivisten asioiden listaamisesta. Ranskalaisilla viivoilla kasattu lista päivän mukavista jutuista on paljon käytetty terapeuttinenkin tapa, mutta nykyään se on levinnyt yleisesti sosiaalisessa mediassa. Harva on välttynyt saamasta haasteen listata Facebookissa kolme positiivista asiaa viikon ajan. Itse pidän valokuvaamista jopa vielä tehokkaampana. Se jättää jälkeensä konkreettisen todisteen, ja mahdollistaa paljon pienempienkin asioiden hahmottamista. Harva listaisi Facebook-seinälleen märän tiskiainepullon yhtenä päivän kolmesta positiivisesta asiasta.

Niin, että sellainen ajatusketju syntyi tänään tiskatessa. Voi olla, että olen täysin hakoteillä, ja omituinen yksilö, jonka aivot käyvät täysin erilaisella radalla lajitovereihin verraten. Silti suosittelen koittamaan, sillä eihän siinä ainakaan mitään häviä. Kamera taitaa kulkea jo nykyisin melkein jokaisen matkassa puhelimen muodossa, joten sen isompaa investointiakaan ei tarvita. Riittää, että pitää silmänsä auki, ja tutkii ympäröivää arkea.

Mennään kohti viikonloppua. Edessä lukematon määrä kauniit asioita ja positiiviasia juttuja! ❤

Kuten varmaan jo tiedätte, Indiedays Blog Awards lähestyy, ja yleisöllä on valta äänestää suosikkejaan kuudessa eri kategoriassa. Haussa on voittaja sarjoihin lumoavat kuvat, edelläkävijä, luonnollisen upea, viihdyttävin, sekä blogitulokas. Lisäksi teillä on myös mahdollisuus äänestää mielestänne kiinnostavinta kampanjaa.

Suuri kiitos kaikille teille, jotka annoitte äänenne ehdokashaussa. On iso kunnia olla mukana kategoriassa luonnollisen upea. Vielä isommaksi kunnian tekee tietenkin se, että oma blogini on yltänyt noin mahtavien blogien joukkoon.

Luonnollisen upea blogi -kategorian kuvaus kuuluu seuraavasti:  “Tässä blogissa on selittämätöntä vetovoimaa. Blogi hurmaa ainutlaatuisuudellaanja koukuttaa lukijansa.”
Oma blogini taasen on saanut seuraavanlaisen kuvauksen: “Maanläheinen bloggaaja valloittaa vahvalla, mutta mutkattomalla tyylillään. Rehellisestä blogista välittyy arvostettavan aito tunnelma – vaatimattomuus todella kaunistaa.”

Eli, jos susta yhtään tuntuu siltä, että blogini on ansainnut äänesi, äänestämään pääset tästä linkistä.

Niin, ja tietysti ihanaa, jos villiinnytte äänestelemään muuutenkin. Jälleen tuolla äänestäneiden kesken arvotaan lippupaketteja vuoden 2015 Indiedays Blog Awrds -bileisiin.

Kiitokset ja kumarrukset.

Nyt minä kuitenkin lähden tiskivuoreni kimppuun. Jep, ihan pikku vika, ja ihan pikku osa. Sitä pientä osaa vaan kun ei ole maahantuojallakaan, joten pari viikkoa on kone pois pelistä. Mutta ihan näin vain meidän kesken: Jollain hassulla tavalla olen alkanut nauttia tiskaamisesta! Tuntuu mukavalta lämmitellä alati viluisia sormiaan kuumassa vedessä. 🙂

Pari juttua vielä tälle päivälle. Ekaksi muistuttelen Netflix-kisasta, jossa jaossa siis kaksi 6 kuukauden ilmaista Netflix-pätkää. Palkinnon voi siis hyödyntää jo olemassa olevaan Netflix-tiliin, ja kuitata sillä ikävät maksuasiat puolen vuoden ajan. Tai, vastaavasti voit ryhtyä Netflixin käyttäjäksi ja katsoa laatuohjelmia ilmaiseksi kuusi kuukautta!

Vaikka kisa oli House Of Cardsin henkeen, ja pyhitetty lähinnä faneille, on mukaan ilmoittautunut myös moni, joka ei ole kyseistä sarjaa vielä nähnyt, tai edes Netflixiä käyttänyt. Niinpä päätin, että toinen lahjakoodeista lähtee tosifanille, ja toinen jollekulle, jota sarja, ja Netflix yleensäkin, kiinnostaisi.
Eli, ei muuta kuin osallistumaan! Vielä tämän ja huomisen päivän ajan ehdit mukaan!

Ja sitten otsikkoon:
Vinkkinä kaikille, että Indiedays on nyt myös WhatsAppissa! Halutessasi voit siis tilata blogimaailman uutisia suoraan puhelimeesi. Laitan tähän lainauksen toimituksen blogista, josta voit käydä vielä kurkkimassa lisätietoa.

“Indiedaysin WhatsApp-viestien tilaaminen on uskomattoman helppoa. Mikäli haluat testata uusinta palveluamme, toimi näin:

1) Tallenna puhelimesi osoitekirjaan numeromme 040 1841 852. Viestimme ei siis tule perille, ellet lisää tätä numeroa yhteystietoihisi.
2) Lähetä meille WhatsAppissa viesti, jossa on vaikkapa oma nimesi tai muut terveisesi.
3) Saat yhden viestin päivässä, joka sisältää päivän parhaimmat vinkit tai kuumimmat puheenaiheet. Voit myös vastata meille halutessasi!

Arkipäivisin lähetämme pari lukuvinkkiä tilaajillemme, yhdessä viestissä. Numerosi ei näy muille tilaajille, sillä lähetämme ne WhatsAppin uusia Broadcast-viestejä hyödyntäen. Rohkeasti siis mukaan!”

Näistä käytännön asioista minä siirryn nyt iltapala pöytään. Huomiseen!

Sain eilen viestin eräältä blogini lukijalta. Viestin kirjoittaja kertoi sairastavansa syömishäiriötä ja saavansa jonkinlaista toivoa blogistani. Toivoa siitä, että syömishäiriöstä voi selviytyä.
Tämä ei ollut ensimmäinen tämänkaltainen viesti. Itse asiassa, olen saanut niitä lukuisia. Jokainen niistä on tehnyt minut suunnattoman iloiseksi. Ei iloiseksi siksi, että iloitsisin toisen ahdingosta, sairaudesta, jonka tiedän olevan varsin raaka ja julma. Ei, tunnen puhtaasti iloa siitä, että voin antaa jollekin palan toivoa, ajatuksen paremmasta. Kenties tuottaa hyvää oloa, antaa hyvää mieltä.

Tapahtuneen jälkeen ajatukseni kulkeutuivat sanaan vastuullinen. Entä jos saisinkin aivan toisenlaisia yhteydenottoja? Mitä jos asia olisikin täysin päinvastoin?!

Koen itse suurta vastuuta siitä, mitä jaan ja kerron netissä. Hakukoneet tarttuvat yksittäisiin sanoihin, ja tuottamani siältö on jokaisen saatavilla. Pidän itseni inhimillistämistä tästä syystä tärkeänä. Puhutaan median antamasta vääristyneestä kuvasta, paineista ja harhoista. Haluanko olla osa niitä? Ei, en missään nimessä! Toki me bloggaajat kuvaamme blogeihimme niitä kauniita juttuja. Siloteltua pintaa enimmäkseen, mutta monen tavoite onkin tuottaa lukijalleen visuaalista mielihyvää. Silti jalat voivat olla maassa, kaikkea ei kannata maalata turhan ulkokultaiseksi. Paljon on toki kiinni blogien kuluttajien medianlukutaidosta, mutta paljon on kiinni myös bloggaajan tyylissä.

Meillä kaikilla on sisäänrakennettuja ominaisuuksia. Inhimillisä ominaisuuksia, koska olemme ihmisiä.  Iloitsemme, suremme, haavoitumme. Me jokainen. Silti nettissä törmäämme helposti ihmisiin, joiden täydellinen vartalo elää täydellistä elämää. Arki on juhlaa,  ja kuplivan kanssa kilistellään jatkuvasti. On täysin normaalia, että joskus pysähdymme miettimään, miksei oma elämämme ole noin kaunista ja mahtavaa.

Omassa nuoruudessani netti ei tarjonnut “thinspo”– kuvia. Ei ollut sivustoja, joissa anorektikot tsemppaavat toisiaan ja tavoittelevat yhä suurempaa saavutusta. Ei, jossain määrin voin ajatella olevani tästä syystä onnekas. Mutta, tuolloin netti ei tarjonnut myöskään vertaistukea, ei ollut selviytymistarinoita, ei ketään jota katsoa ja todeta, että tuokin selvisi, ehkä olen itse yhtä onnekas, tai koska se on mahdollista muille, se on mahdollista myös itselleni. Internet-aikakausi ei siis ole pelkästään pahasta, sen avulla on mahdollisuus tehdä myös paljon hyvää. Hyvää, eli vastuullista.

“Älä ämmä valita.” Tuttu kommentti jos kerron elämän välillä myös potkivan. Toisille media on edelleen vaikeasti luettavaa. Rehellisyys ei sovi visuaalisesti harkittujen kuvien sekaan. Koetaan, että bloggaajan elämä on juurikin sitä täydellistä, kaikki on hyvin, ja jos kerrotaan muusta, ollaan turhia valittajia. Toisaalta, rehellisyydestä myös pidetään. Pidetään siitä yksinkertaisesta totuudesta, että kauniiden kuvien kuvaaja on ihan tavallinen. Siitä totuudesta, että kuvien ulkopuolella elämä voi joskus olla kaaosta ja bloggaajakin on inhimillinen olento siinä, missä muutkin. On iloa ja surua. Pettymystä ja epätoivoa, mutta siitä huolimatta myös paljon hyvää ja kaunista. Juuri niin, kuin meidän kaikkien elämässä on.
Bloggaajien inhimillisyydestä kertoo myös se ikävä tosiseikka, että olemme yhtä alttiita esimerkiksi toisten blogien aiheuttamille ulkonäköpaineille, kuin kaikki muutkin median kuluttajat. Ja kyllä, myönnän minäkin välillä miettiväni, että olisipa itsellänikin tuolainen elämä! Saisi aina otettua kauniita ja harmonisia kuvia. Todellisuudessa kuitenkin tiedän, että jokaisen harmonisen kuvan ympärillä vallitsee oikeasti myös epäharmonia. Tunnetummin: Ihan tavallinen elämä.

Oman toipumiseni kannalta ehkä merkittävin asia on ollut äitiys. Millainen esimerkki ja esikuva haluan olla lapsilleni. Melkolailla listani kärjessä seilaa myös blogi. Ja, aivan samasta syystä; Minkälainen esimerkki tahdon olla julkisesti. Silti, oli niitä ongelmia itsellä tai ei, koen tuon viimeisen kysymyksenä, jota jokaisen meistä kannattaisi aika ajoin itseltämme kysyä. Internetin ja sosiaalisen median ihmeellinen maailma kun on tuonut julkisuuden henkilöiden rinnalle myös ihan tavalliset ihmiset. Koska koemme samaistumisen tavalliseen tallaajaan usein paljon helpompana, kuin esimerkiksi Hollywood-tähtiin, nousee vastuullisuus suureen merkitykseen. Kukapa tahtoisi olla jollekulle se Carrie Bradshaw tai Ally McBeal, esimerkki, joka suisti elämän raiteiltaan.

Aloin pohtia asioita, joita oikeasti tahdon blogini kautta viestittää. Ensimmäisenä mieleeni nousi positiivisuus. Asioilla on aina puolensa, ja positiivisella elämänasenteella, tilanteeseen kuin tilanteeseen, löytyy yleensä se kauniimpi tapa tarkastella elämää.
Toinen asia, mielestäni yksi blogini peruspilareista, on arjen kauneus. Välillä meitä bloggaajia soimataan siitä, että otamme liian suppeita kuvia, emmekä esittele kotiamme laajemmin. Itse taasen näen asian siten, että kaaoksenkin keskeltä voi löytää hyvää. Jotakin pientä ja kaunista, ja se on ehkä juurikin se elämän suola. Kyky nähdä hyvää kaiken keskellä.
Kolmantena mieleeni juolahti tasapaino. Tasapaino juhlassa ja arjessa, energiassa ja laiskuudessa. Herkuttelussa ja terveellisyydessä, sekä liikunnassa ja levossa. Tasapaino oikeastaan kaikessa, sillä elämä tarvitsee vastapareja, jotta voimme tuntea.
Luonnollisena jatkumona listaan onnen. Onni ei löydy yltäkylläisyydestä, ei tavarasta tai töröttävistä kylkiluista. Sitä ei voi ostaa käsilaukun tai kenkien muodossa. Onni ei ole kiinni muutamasta kilosta tai kurinalaisesta elämästä. Onni on kaikkea tuota edellämainittua, positiivisuutta, arjen kauneutta ja tasapainoa. Se on inhimillinen olotila, jonka eteen voimme myös tehdä töitä, mutta samalla tunne, jota emme välttämättä osaa arvostaa kokematta sen vastakohtaa.

 Aivan kuten meillä kaikilla, myös itselläni on paljon petrattavaa. Vastuullisuudessakin voi parantua, oppia tekemään asioita eri tavalla. Olkoon siis alkanut vuosi osaltani niin vastuullisuuden oppimista, kuin ymmärtämistäkin.