>Ostaessani syksyllä Outi Loimarannan ja Marjo Koivumäen Oi ihana joulukuu -kirjan, oli päälimmäisenä ajatuksenani napata kirjasta vinkkejä ja ideoita joulun koristeluun ja valmisteluihin. Poimia jouluisia fiiliksiä kirjan kuvista.
Kuitenkin kirjan avatessani minut pysäytti heti se, miten Outi kirjoitti joulusta:
“Joulu tulee moneen kotiin. Se tulee kerrostalon kuudenteen kerrokseen, lumettoman kaupungin keskelle. Se löytää tiensä tiiliverhoillun rivitalon avaraan olohuoneeseen, vaaleanvihreäksi maalattuun rintamamiestaloon, ja palvelukodin hiljaisille käytäville.”
Muistelen itse omaa erilaista jouluani. Olin 15-vuotias, erossa perheestäni. Vietin sairauteni vuoksi joulun sairaalassa, en kotona äitini, isäni, siskoni ja koirani kanssa. Tuohon aikaan sairaala oli kotini, ja sen henkilökunta ja muut potilaat muodostivat jollakin tavalla minulle perheen.
Tuo joulu on jäänyt muistoihini, eikä se sieltä koskaan katoa. En sitä edes toivo.
En muista miltä jouluruoka sairaalassa maistui. En muista, miten osaston kuusi oli koristeltu, tai millaisia koristeita käytävillä oli. Muistan joululahjoistani yhden, yöpaidan. Ehkä siksi, että olin aina saanut joululahjaksi yöpaidan. En muista soiko osastolla joulumusiikki, enkä muista itkeneeni, vaikka tiedän varsin hyvin, että olen niin tehnyt.
Muistan kynttelikön, jonka vanhempani ostivat sänkyni viereiselle ikkunalle. Muistan kulta-ja silkkipaperista askartelemani enkelin, joka oli kiinnitetty ikkunaan kynttelikön yläpuolelle. Muistan pienen sypressin, jonka vanhempani toivat pöydälleni, ikään kuin joulukuusekseni. Olihan minulla ollut kotonakin aina joulukuusi huoneessani. Muistan nuoren hoitajapariskunnan, joka vapaaehtoisesti oli ilmoittautunut jouluksi töihin. Toinen iltavuoroon, toinen yöksi valvomaan. Muistan miettineeni heidän jouluaan. Muistan vanhemman mieshoitajan, joka vapaailtanaan, jouluaattona, tuli osastolle joulupukiksi sonnustautuneena, ja jakoi meidän potilaiden lahjat. Meitä oli kaksi, minä ja minua pari vuotta nuorempi tyttö.
Olen unohtanut monia yksityiskohtia. Silti mieleeni on painunut asioita, joita en unohda koskaan, ja varmasti myös paljon ajan kultaamia muistoja. Vahvimmin mieleeni on jäänyt se rauha, johon nukahdin jouluaattoiltana, ja käytävien hiljaisuus.
Tuo joulu oli erilainen paitsi minulle, myös isälleni, äidilleni ja siskolleni. Silti se oli vain yksi joulu kaikista elämämme jouluista. Omalla tavallaan ainutlaatuinen, mutta ei sen enempää.
Ehkä halusinkin kertoa sinulle vain sen, että vaikka tämä joulu olisi koristelematon ja valmistelematon, vaikka lautaset olisivat vai ne arkiset, tai rakkaasi olisi jumissa lumisella lentokentällä, vaikka jouluusi sisältyisi surua, kaipausta, tuskaa tai ikävää, voit tallettaa sydämeesi vain ne tärkeimmät tunteet ja muistot. Kaikesta huolimatta jokaisessa hetkessä on aina jotakin hyvää. Joulu ei synny vain koristeista ja notkuvista pöydistä. Se syntyy ihmisten aidosta välittämisestä, rakkaiden läsnäolosta tai kaipauksesta, pienistä sanoista ja teoista.
Sydän tunnistaa asiat, jotka se haluaa sisäänsä tallettaa. Se pyyhkii muistot niistä asiosita, jotka lopulta ovat merkityksettömiä. Sinun hymysi ja läsnäolosi voi olla jollekin se tärkein asia tässä joulussa.
Aika kultaa muistoja, mutta me myös luomme omat muistomme. Joulu tulee sairaalankin käytäville, tiedän sen nyt varsin hyvin. Se ei etsi valtaa tai loistoa, eikä kaipaa kultaa. Joulu tulee sydämeen sydämestä. Ja sinne sen myös talletamme.
