Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää…

02.7.2021

 

Heipat ja heinäkuut!
Blogi jäi vähän tuuliajolle, ja olen jopa hetkellisesti miettinyt, haluanko tänne edes palata. Mutta niin suuret päätökset ottavat aikaa, eivätkä ole ehkä yhden kesän päätöksiä. Olen pähkäilijä ja pohtija. Asioiden vatvoja ehkäpä.

Isän kuolema käänsi keväällä elämässäni sellaisen ”kunhan nyt” -vaihteen päälle. ”Kunhan nyt jotenkin hoidan.” ”Kunhan nyt vain tulee tehtyä.” Ensin sain toki kauhean siivouspuuskan ja järjestelin tavaroita hullun raivolla. Sitten tajusin, etten jaksa ja jäin vain jotenkin ajelehtimaan. Kunhan nyt velvollisuuteni hoidin, mutta siinä kaikki. Kiitos Kokkikartanon lohikiusauksen ja kirsikkatomaattien lapsille oli ruokaa pöydässä. Pyykit tuli toki pestyä, työt hoidettua ja kaikki pakollinen suoritettua, mutta se itse eläminen jäi kaiken sen ”kunhan nyt” -ajattelun alle. Ja oikeastaan vasta kesäkuussa tajusin, että olin suorittanut asioita vähän laput silmilläni ja unohtanut asiat, joista oikeasti tykkään ja jotka tekevät mun elämästä ihan oikeasti mielekästä. Niinpä olen viimeiset pari viikkoa kuronut sitä omaa elämääni kiinni. Yrittänyt löytää taas itseni sieltä jostain kaiken muun varjosta. Tiedä sitten onko teho omassa ajattelussa vai parin viikon rautakuurissa, mutta olen taas saanut kaivettua esiin sen Emilian, joka koen oikeasti olevani. Nimittäin Emilian, joka ahmii kirjoja, herää ennen aamuviittä, nauraa, iloitsee ja tanssii. Toki yhtälailla suree, itkee ja murehtii. Niin ”Kaikkea muuta, kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää!”,  siinäpä se!

 

Että eipä mulla tämän kummempaa tälläkään kertaa. Kunhan vain tulin kertomaan, että täällä ollaan. :D Ensi viikolle olen varannut ajan kampaajalle, ja ostin ennen juhannusta jopa uuden kynsilakan. Nämä on nyt jotenkin itselleni kauhean suuria saavutuksia. Mutta nyt sitä kynsilakkaa kynsiin, sillä huomenna mennään häihin!

Ihanaa helleviikonloppua myös sinulle!


Ohikiitäviä kesähetkiä

16.6.2021

Kesäpäivät tuntuvat juoksevan karkuun. Syreeni on vain muisto viimeviikon kuvissa, ja taas yksi viikko on ehtinyt jo puoleen väliin. Edelleen kaipaan sitä, että aika pysähtyisi hetkeksi. Tai lakkaisi ainakin kiiruhtamasta. En nimittäin pidä kesän ja kiireen yhdistelmästä, vaikka en ehkä kiireestä pidä ylipäätään. Olen niitä ihmisiä, jotka kaipaavat elämään enemmän aikaa ”haistella ruusuja”. Ja kuvainnollisesti yritänkin sitä harrastaa. Jättää myös aikaa ihan vain sille olemiselle ja nauttimiselle. Kesätuulen tuntemiselle ja linnunlaulun kuuntelemiselle. Suomen kesä ja luonto ovat kuitenkin just niitä asioita, joista voimaa voi ja pitääkin ammentaa ihan koko vuoden tarpeisiin. Aikaisista aamuista ja valoisista öistä. Vaikka vuorotellen silloin tällöin. Mutta vähiten kesä on tarkoitettu ainaisen tietokoneen edessä istumiselle, sen olen vuosien mittaan oivaltanut.

Huomenna ajattelin ennakoida tulevaa helleputkea pyhittämällä torstai-illan siivoukselle. Ei tarvitse sitten haaskata kaunista kesäviikonloppua moiseen tylsyyteen. Tänään olen kuitenkin antanut itselleni luvan nauttia ulkoilman sijaan myös jalkapallosta olohuoneen sohvalla. Joskin kohta nappaan roseepullon jääkaapista, kaadan itselleni lasillisen ja siirryn kasvariin. En juhliakseni Venäjän voittoa tai surrakseni Suomen tappiota. Otan lasillisen ihan vain itselleni. Ja sille että on kesä!

 

Mukavaa iltaa myös sulle! 🍃