Ennen kuin myrsky puhkeaa

16.9.2020

Mitä jos puut kaatuvat kasvihuoneen päälle. Kauhea ajatus jonka kanssa pyörin suurimman osan niistä öistä joina ulkona ulvoo tuuli ja sade hakkaa ikkunoihin. Tällä kertaa myrskyvaroitukset toivat mukanaan myös toisen huolen, nimittäin daaliat. Onko niistä enää huomenna mitään jäljellä, vai lenteleekö syyskuun rajuilmassa värikkäiden lehtien lisäksi myös kukkia. Kas siinäpä pohdittavaa yön pimeille tunneille!

Joten varautuen kahteen edellä mainittuun skenaarioon, otin kasvihuoneesta kuvan ennen myrskyä. Kuviin ikuistamisen lisäksi keräsin myös daalioita isot kimput sisälle. Toki toivoen, että voin kukittaa kotia omilla daalioilla vielä pitkään, mutta varautuen kuitenkin pahimpaan. Sitten vain sormet ja varpaat ristiin ja toivoen, että huomisaamuna minua tervehtii jotakuinkin samanlainen maisema.

Vähemmän tärkeiksi, mutta silti pelastamisen arvoisiksi, listasin luumut. Ne vähäiset joita tänä vuonna tuli. Koska mieheni kertoi viime viikolla syöneensä ”parasta piirakkaa, mitä on koskaan maistanut” vanhempieni luona, ajattelin että omistautuneena vaimona pitää ehkä kokeilla itsekin tuota vatsan kautta sydämeen kulkevaa reittiä äitini reseptillä. Jos osoittaudun kelpo vaimomatskuksi ja piirakka onnistuu, laitan ohjeen jakoon myös teille. Muussa tapauksessa nuolen näppejäni ja kipaisen ystävän luokse luumuvarkaisiin.  Sikäli kun myrskyn jälkeen on enää yhtään luumua varastettavaksi.
Elämme varsin jänniä aikoja!

Tunnelmallisen syksyistä keskiviikkoiltaa 🧡


Mun oma viidakko

26.8.2020

Ystävän ehdottomat rapujuhlat kasvihuoneessa oli kieltämättä ideana ihana, mutta käytännön toteutus valitettavasti hankalampi. Eikä syynä ollut suinkaan ukkoskuurot, vaan ihan yksinkertainen tilanpuute. Nimittäin jos kasvariin vielä juhannuksen tienoilla mahtuikin isolla porukalla, on tilanne nyt täysin toisenlainen. Se on täynnä. Täynnä kukkia, vihanneksia, ruukkuja, koreja, istutuslaatikoita ja ennen kaikkea vihreää. Vähän kuin oma viidakko.

Viime kesänä kasvihuoneessa ei ollut suuria tomaatteja, eikä suuria daalioita. Myös chilien määrä oli huomattavasti pienempi, köynnöskasveista puhumattakaan. Nyt pohdin, että ensi kesänä tilanne voisi olla jotakin näiden kahden välistä. Tomaatteja kyllä, daalioita kyllä, köynnöksiä jopa ehkä enemmän, mutta muuten kohtuudella. En nyt koe, että tässäkään kesässä loppu olisi lajia, jota ahneella sanotaan olevan. Mutta ensi keväänä ei tarvitse ehkä kylvää viittätoista tomaatinsiementä ja pitää itsellä niistä yli puolia. Chilien suhteenkin vähempi riittää. Ihan vain huomioiden kulutuksen. Pelargonin pistokkaiden suhteen voisi myös jatkossa olla maltillisempi, ihan vain jos ei nyt aio kauppapuutarhuriksi ryhtyä.

Kasvihuoneen ahtaudesta huolimatta pidän viidakostani. Kaikesta vihreydestä ja vehreydestä sekä tietenkin kasvusta ja sen jokapäiväisestä ihailusta. Siitä, että voin mennä vain istumaan keskelle vihreää ja ihailla. Nollata pään ja huokaista huolten ja murheiden yli.
Tykkään siitä, että olen saanut itse tehdä, hoitaa ja hoivata. Itse kasvattaa ja ihmetellä. Ja ehkä tuo on just se seikka, jota kaipaan syksyllä ja talvella. Tai kunnes tammikuun lopulla työnnän ensimmäiset siemenet multaan, aloitan alusta ja kasvatan taas ihan liikaa taimia – vain koska tunnen siihen pakottavaa tarvetta.