Heippa!

Silloin joskus blogien alkuaikoina multakin kyseltiin usein, että onko meidän koti aina siisti ja tiptop. No eihän se ole. Ja uskon, että tekin sen tiedätte. Blogi on blogia ja sillä hyvä. Mutta pysähdyin miettimään tässä muuten tätä meidän kodin siisteyttä ja tiedättekö, eksyin oikein kunnolla mieleni syövereihin. Meillä on nimittäin aina huomattavasti siistimpää silloin kun mieheni ei ole kotona. Tämä on karu fakta, joka on oikeastaan vuosi kaudet jo aiheuttanut mulle jonkinlaista henkistä närästystä. Mutta nyt kun oikein harjoitin keittiöpsykologiaa, päätin antaa puolisolleni ainakin osittaisen synninpäästön. Nimittäin vähintään yhtä suuri syy siihen ajoittaiseen kaaokseen olen ihan minä itse. Se kun on sellainen hassu juttu, että lasten kanssa keskenään olessa olen jotenkin tosi tarkka. Enkä mä tarkoita tarkka sillä tavalla, että lapset ei saa muuta kuin istua kädet ristissä, vaan että mulla on sellainen tarve pitää langat käsissäni. Ja tarve pysyä kaikissa aikatauluissa ja ennakkosuunnitelmissa. Eikä siihen muuten kuulu infernaalinen lumentuloa tai mikään muukaan yllättävä tai suunnittelematon. Mutta siisti koti sitten sitäkin enemmän. Koska mun mielessä ehkä se menee just niin, että kun koti on siisti, niin korvienvälikin on sitten jotenkin selkeä. Eikä tämä millään tavalla haittaa mua. Eikä kai lapsiakaan. He saavat kokata, leipoa ja askarrella kuten muutenkin, mutta olen tosi jämpti siitä, että paikat myös siivotaan. Ja vaikka se siivoaminenkin jää usein lopulta mulle (kuten eilen kun lapset halusivat tehdä lämpimiä voileipiä iltapalaksi), tunsin suurta iloa, kun sain illalla viimeiseksi raivata keittiön nätiksi. Sellaiseksi, että mun on kiva taas aamulla herätä ja viettää omaa kahvihetkeäni. Tuntea heti aamulla, että olen tilanteen herra. Kaikki langat käsissäni.

Ja luonnollisesti asian kääntöpuoli on sitten se, että muutun aika tavalla suurpiirteiseksi huithapeliksi kun vetovastuu ei ole yksin minulla. Ei ole niin tarkkaa, vaikka keittiöön jäisi illalla likaisia tiskejä tai ruokapöytä näyttäisi siltä kuin olisi lastattu Amerikan matkaa varten. Tai harmittaahan se epäsiisteys aina ja varsinkin aamuisin, mutta ei niin paljoa, että tekisin asialle jotakin jo edellisenä iltana. Eli nautin tänään vielä siististä kodista ja huomenna tähän aikaan se voikin sitten olla jo jotain ihan muuta!

Ainoa, mikä ei oikein sovi tähän päättelemääni kuvioon on se, että juurikin puolisoni mielestä olen vähän turhankin tarkka kontrollistani. 😀

 

No, mutta nyt kieli pois poskelta ja ihanaa torstai-iltaa. Mä lahjoin lapset, jotta pääsen livahtamaan hetkeksi jumpalle. ♡

Hei se on jo tammikuun vika! Huomenna helmikuu ja se tuokin sitten mukanaan jo kaikkea ihanaa laskiaispullista ystävänpäivään. Ensimmäisen Runebergin tortunkin söin jo eilen. Nam. Laskiaispullille on syytä raivata tilaa kalenterista jo pikapuoliin. Ja koko ajan päivät pitenevät ja valon määrä lisääntyy. Aika ihanaa, eikö vaan?!  Ja tiedättekö, jos eilen ei vielä kutittanut multasormea, niin tänään ainakin kutittaa. En millään jaksaisi odotella kevättä. Ja niitä daalioita. Ihan oikeasti! Pakko laittaa jo joitakin siemeniä multaan, ihan vain ensiavuksi!

Kaikista kevättouhotuksista huolimatta pitänee kuitenkin kiittää myös tammikuuta. Se on ollut hyvä,  parempi kuin hyvä hyvä. Tuli nukuttua pitkiä yöunia (paitsi viimeyönä, ja sekös muuten tuntuu) ja se kahdeksan tuntia ja ylikin mahtui liki jokaiseen vuorokauteen. Tammikuussa on tehty kivoja arkisia juttuja ja ehditty olemaan perheen kesken. On päästy hiihtämään ja nautittu muutenkin lumesta ja talvesta. On leivottu ja kokattu yhdessä, ja juhlistettu kahdentoista vuoden takaisia kihloja. On ollut ristiäisiä, syntymäpäiviä ja kaikkea muutakin kivaa, mikä rikkoo arkea. Ja sitten kuitenkin on ollut sitä ihan tavallista arkea. Sitä kuitenkin kaikkein parasta osaa elämästä. Jos tulevatkin kuukaudet ovat yhtä hyviä, vuosi 2019 tulee olemaan täyttä kultaa.

Vielä irtosi pari amarylliksen varttakin maljakkoon. Sitten ne taitaa olla tältä talvelta kukitettu ja pienemmät sipulit pääsevät vuoroonsa. Kukkia helmikuun kunniaksi, olkoon vaikka niin.

Puutarhatöinä voisi kai tässä kohtaa vuotta pitää myös lumihommia. Viskelin nimittäin tänään lapiolla kasvihuoneen seinustat tyhjäksi ja tiputtelin lasikatolta lumet alas. Viikonlopulle on luvattu plussakelejä, joten nyt tuo oli vielä aika köykäistä hommaa. Ja, eipä ainakaan käy kasvarille köpelösti. Siinä lumitöitä tehdessä mietin sitäkin, että tavallaan jokainen lapiollinen on sitten vähemmän lunta siinä kohtaa vuotta kun olo on vielä malttamattomampi.

Mutta nyt reppu kuntoon ja kahvakuula kainaloon. Kivaa iltaa teillekin! ♡

Perjantaita!

Voihan vimpeli, se lupaa sunnuntaille upean aurinkoista talvipäivää. Ei muuten, mutta olin jotenkin ajatellut että sellainen harmaa pyry olisi vähän armollisempi tällaisen talvikodin suhteen. Valon lisääntyessä ja päivien pidetessä ainakin itselleni tulee aina sellainen olo, että tekisi mieli puunata koko koti lattiasta kattoon. Ja kai se vähän niinkin on, että kun poltetaan kynttilöitä ja lämmitetään puilla, niin kyllä ne ikkunat vaan puolessa vuodessa vähän tummuukin. Mietin hetken, että jos olisi perjantai kunniaksi kiristänyt nutturan tiukalle, ja ryhtynyt oikein kunnolla puunaamaan paikkoja, mutta taidan siirtää tätä operaatiota vielä vähän pidemmälle. Ja on kai ne synttärivieraat joskus aiemminkin likaisia ikkunoita nähneet. Mikäli eivät, niin voi sitten olla jo korkea aikakin.

Niin mä vain löysin eilen itseni sieltä kahvakuulasta ja pakko sanoa, että olihan se taas vaan niin uskomattoman ihanaa. Vaikka niin olisi ollut lasten kanssa hiihtäminenkin, mutta onneksi lunta näyttää riittävän vielä joksikin aikaa. Tänään on ihan vain koti-ilta, tai koti-ilta ainakin siitä lähtien kun saadaan poika treeneistä kotiin. Sitten joku kiva perjantai-illan iltapala kuten vaikka pitsa voisi just nyt toimia. Ja sitten  ajoissa nukkumaan. Lauantaisin pitää nimittäin virittää vekkari, jotta ehditään ajella Klaaran tanssitunnille, mutta onneksi ei ihan arkiaikaisin.
Ja hei, mä just tutkin, että olen tänä vuonna valvonut vain neljä kertaa yli ilta kympin. Ja ainakin yhtä monta kertaa mä olen nukahtanut jo ennen yhdeksää. Ja tällainen mä olin ennen lasten syntymää. Saatoin mennä illalla kahdeksalta nukkumaan ja nousta aamulla viideltä – joskus aikaisemminkin. Se on jotenkin mulle luontainen rytmi. Kymmenisen vuotta meni sitten siten, että piti saada sitä “omaa aikaa” iltaisin kun lapset meni nukkumaan. Mutta kyllä mä olen enemmän oma itseni just näin. Arkena ja viikonloppuna, illan torkkuna ja aamun virkkuna.

Tämän viikonlopun iloja on myös nuo ensimmäiset sipulikukat. Krookus, helmililja ja perunanarsissi. Pieniä lupauksia keväästä. Näiden avulla jaksaa nauttia talvestakin, kun ei tarvitse hätiköidä lumien sulamisen kanssa. Löysin tosin pussillisen kylvömultaa ja taimipottiprässin, ja ihan pikkuisen alkoi sitäkin multasormea jo syhyttämään!

Maljakossa on yhä viime viikonlopun tulppaanit, vähän nahistuneet tosin jo. Uusi kimppu pitäisi jostakin metsästää, ja sitten varmaan miettiä, että pitääkö kääräistä hihat ja ryhtyä leipomaan. Mutta sitä vasta huomenna. Nyt rennon perjantain kimppuun!

Heippa ihanat ja kivaa tiistaita!

On kyllä ollut melkoisia talvikelejä, mutta kyllä sen huomaa, miten suuri vaikutus tuolla kivijalkaan kasatulla lumella on. Meillä on olohuoneen kohdalla sellainen iso aukko kivijalassa, eikä sitä ole joka vuosi saatu kunnolla lumella peittoon. Nyt kun eristysmateriaalista ei ole pula, pysyy lattiatkin lämpöisempinä. Vaikka tosin meillä on kääntynyt asetelma vähän päälaelleen, kun huomaan, etten enää suinkaan ole meistä aikuisista se viluisempi. Eilen kun mittari näytti ulkona jo kunnolla päälle parinkymmenen totesin, etten ole vieläkään vaihtanut toppatakkiin. Liekö jotain aikaista vaihdevuotta, mutta pelkällä kuoritakillakin on tarjentunut.

Viluisia tai ei, niin ainakin kovin yksioikoisia nuo miehet ainakin on. Menin nimittäin sanomaan ääneen, että olen vähän kyllästynyt niihin keittiön mustiin tarjotintauluihin ja vastaus oli, että “ota ne sitten pois”. Kuinka yksinkertaista! Itse olen miettinyt asiaa jo pitkään ja punninnut, että mitä niiden kanssa pitäisi tehdä. 😀 Olen kyllä joissakin asioissa niin jahkaajatyyppiä, että välillä naurattaa ihan itseänikin. Mutta hyvä se on, että sisustusapua on kuitenkin ihan perhepiirissä tarjolla, eikä tarvinnut tästäkään suunnitteluavusta maksaa ulkopuoliselle.

Niin että nappasin sitten ne mustat pyörylät pois seinästä. Pikkuisen tyhjältä tuntuu, mutta saahan ne takaisin, jos tulen katumapäälle. Vajaan minuutin homma. Ja kun sitten oikein pohdin tuota jahkailuani, totesin että mulla on tapana pitää kaikki tavaratkin aina samoilla paikoilla. Niinpä ylitin itseni ja tyhjensin keittiön tasoja ja avohyllyjä, ja vaihdoin hieman esineiden ja astioiden paikkoja. Hirvittävän helppoa ja edullista sisustamista! Ja mitä yksinkertaisin metodi: Jos ei miellytä, ota pois!

Jonkun silmään muutos ei ehkä ole kovinkaan suuri, mutta itselläni tämäkin pieni asia ottaa aikansa totutella. Toisaalta päätin jatkaa tätä kodin riisumista ja tavaroiden siirtelyä ihan järjestelmällisesti jokaisessa huoneessa. Uuden hankkimisen sijaan sellainen tyhjä taulu -ajattelu voi joskus olla ihan päteväkin ratkaisu.

 

En tiedä, onko tämä sitä tammikuun suurta sisustusinnostusta, mutta vaihtelu ainakin virkistää. Ja nyt ripustamaan pyykkejä kuivumaan. Kuivausrumpu nimittäin hajosi sunnuntain pyykkipäivän kunniaksi ja uusi osa saadaan aikaisintaan perjantaita. Hieno siinä kohtaa kun kaikki petivaatteet ja viikon pyykit on pyykkikorissa ja pesukone täynnä märkää tavaraa. Himputti! No, kaikki ei voi aina mennä ihan putkeen.

Kivaa iltaa kuitenkin!

Ihanan aurinkoista pakkassunnuntaita!

Meillä on samaan aikaan siivouspäivä, pyykkipäivä, ulkoilu- ja urheilupäivä ja hei, pullapäivä! Ollaan saatu olla koko viikonloppu yhdessä, mikä on meidän perheessä aika harvinainen saavutus. Eilen kyläiltiin mummulassa, syötiin hyvin ja lämpenipä mummulassa myös saunakin. Illalla pojat lähtivät vielä hiihtolenkille ja me leivottiin Klaaran kanssa iltapalaleipää.

Tänään lapset lähtivät isänsä kanssa ladulle ja minä hyödynsin ajan heittämällä aivot narikkaan pullataikinan parissa. Äänikirja soimaan ja nutturapullia kerimään. Ihanan terapeuttista. Ja maistuvat varmasti hiihtäjille kylmän maidon kanssa.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, minun vauvani täyttää ensi viikolla jo kuusi! En käsitä, minne vuodet on menneet. Tuntuu kuin vasta juuri tuo pitkään ja hartaasti odotettu pikkuinen olisi tullut elämäämme. Ja joka kerta kun yllätän itseni miettimässä näitä, yritän nauttia siitä, että lapset ovat yhä lapsia. Niin kivalta kuin se välillä tuntuukin, että molemmat ovat jo omatoimisia. Toki joskus on ihanaa saada leipoa ihan yksin ja kaikessa rauhassa, mutta voi että, kun joskus koittaa se aika, että kukaan ei kinastele siitä, missä määrin saa auttaa ja osallistua.

Muistatte ehkä, kun joulun alla ihailin sitä kaunista pakettia, johon Klaaralle tilaamani mekot oli pakattu. Tuo paketti kääräistiin joulupaperiin ja laitettiin pukinkonttiin. Sittemmin on päästy nauttimaan hurmaavan suloisista mekoista. Tuntuu ihanalta, että mulla on vielä hetken tällainen pieni tyttö, jonka saan pukea suloisiin mekkoihin ja sukkahousuihin. Mun oma Tähkäpää, jonka hiukset muuten joulun alla lyhenivät, vaikkei sitä heti uskoisikaan. Yhtä paksu tyvestä latvaan, enää ei kuitenkaan ole vaarana, että niiden päälle istuisi. 😀

Tilasin Klaaralle kaksi tuollaista ihanan yksinkertaista mekkoa Nova Melinalta. Molemmat Libertyn kauniista kankaista ommeltuja. Maailman kauneimpia mekkoja, sellaisia, joissa lapsi on vielä oikeasti lapsi. Ja Suomessa tehty, käsityöläisen taidolla.

Siisti ja pullantuoksuinen koti. Kunnon iltalenkki, lämmin suihku ja aikainen sukellus puhtaisiin lakanoihin. Johan sitä kelpaa aloittaa uusi viikko!

 

 

Libertyn sinapinkeltaisesta Capel kankaasta ommeltu mekko Nova Melina. Kengät H&M ja villasukkahousut POMPdeLUX.

Ihanaa keskiviikkoa!

Sunnuntain kirppiskierrokselta ei jäänyt käteen kuin puolentoista euron kynttilänjalka. Siitä huolimatta, että se oli mitoitettu erikoisen ohuelle kynttilälle, löytö oli kuitenkin varsin ilahduttava. Ja vaikka ihan pienen hetken olin pettynyt, ettei sopuhintaisia löytöjä tullut tehtyä sen enempää, muistuttelin itseäni, että pikkuhiljaa hankittu tavara on kuitenkin aina parempaa ja rakkaampaa kuin kertarykäisyllä ostettu.

Ja sitten jäin pohtimaan muutenkin tuota kirpputorilta ostamista, tai ylipäätään käytettynä hankittuja esineitä ja tavaroita. Kun niitähän meillä riittää. Itse asiassa vahvasti yli puolet kotimme huonekaluista on hankittu käytettynä. Osa toki ostettu antiikkina, mutta suuri osa myös peritty. Olin jo hyvin nuorena kallellaan vanhoihin tavaroihin, ja vaikka vanhemmillani ei kovin suuria säilytystiloja olekaan, jemmaan piti laittaa niin vanha kansakoulun pulpetti kuin minun ja siskoni käyttämä kerrossänkykin. Sitten löytyy paljon sitä uudempaa huonekalua, joka sekin on päätynyt meille käytettynä. Kierrätettyä, kuten nykyään on tapana sanoa. Niistä enemmän täällä.

En ole missään nimessä sitä mieltä, että kenenkään kuuluisi asua museossa, mutta itse arvostan valtavasti vanhaa. Sitä, että remontoidaan vanhaa kunnioittaen ja kunnostetaan mieluummin, kuin hankitaan uutta. Meillä on jemmassa valtava määrä huonekaluja aina parista ruokapöydästä lähtien Olen ehkä vähän hamstraaja sorttia, mutta kun vastaan tulee vanha huonekalu, jonka kohtalo on kyseenalainen, pelastan sen mieluummin meille. Olkkariin tuli vitriinikaapin sijaan kassakaappi ja keittiössä ikkunan alle tasoksi päätyi vanha höyläpenkki. Eivät kumpikaan olleet ehkä ykkösenä suunnitelmissa, mutta lopulta niistä tuli rakkaita ja persoonallisia lisiä kotiimme.
Vintiltä löytyy myös melkoinen arsenaali vanhoja astioita. On vanhaa arabiaa, vanhoja emalikulhoja ja pienen ravintolan verran laseja. Jemmassa on myös lasten vanhat dublot, brion junarata ja Klaaralle ostettu vanha päästä vedettävä pinnasänky. Enkä oleta, että omat lapseni aikanaan välttämättä haluaisivat kotiinsa lapsuudenkotinsa rääppeitä kuten äitinsä, mutta pidän ajatuksesta, että minusta saattaisi vielä joskus tulla isoäiti. Ja jos omat vanhempani säästivät huonekaluja minulle, en haluaisi itse olla se, joka laittaa vanhan pulpetin kiertoon. Niin kauan kuin on mahdollisuus säilyttää, minä kyllä säilytän. Sillä ne on mulle rakkaita tavaroita.

Vaikka osa astioista onkin vintillä odottamassa suurempia juhlia, en pidä ajatuksesta, että kaapeissani olisi turhia tavaroita. Meillä vanhat astiat ovat käytössä uusien rinnalla ja pidän siitä, että ne sulautuvat yhteen. Vanhat pöytähopeat ja alpakat saavat tummua ja patinoitua käytössä, sillä käyttöesineitähän ne on siinä missä astiatkin. Eikä minua toisaalta haittaa, jos vanhassa lautasessa on kolhu. Jos se on nätti, ei pieni lohkeama lasitteessa tee siitä vähemmän kaunista. Tai ei se tee siitä ainakaan roskaa. En ole turhan tarkka, joskin oliivit tai vahvasti värjäävä joulurosolli ei välttämättä sovi vanhaan kulhoon, jonka lasite on jo huokoinen. Ja viime kesänä takavarikoin lapsilta vanhan Arabian kannun, joka oli ulkona vesipyssyjen täyttöä varten. Mehu- ja vesikannuna ihan arjessakin kyllä, mutta ei lasten leikeissä vanhalla betonisella lastauslaiturilla. 😀

En silti tarkoita, että kirpparilta pitäis väkipakolla kahmia mukaansa astioita ja tavaraa vain silkasta ostamisen ja omistamisen ilosta.  Itse en esimerkiksi osta ikinä mitään kallista. Vanha arabian kulho silloin tällöin on löytynyt parilla eurolla vuosien varrella, ja lopulta meillä on kasassa salaatti- ja taikinakulhoja sen verran, ettei niitä olekaan tarvinnut ostaa uutena. Varmaankin arvokkain kirpparihankintani on ollut pari vuotta sitten ostamani Iittalan tsaikka-lasit vanhalla messinkiselleä pidikkeellä. Silti en halunnut luopua niistä teräksen värisistäkään, jotka joskus aikoinaan opiskelijabudjetista nipistettiin mieheni kanssa. Nyt on glögilasit isommallekin porukalle, ja mitä sitten vaikka olisi vähän eriparia. Olen sellainen Eripari-Emilia, että oikeastaan vaan tykkään kun kaikki ei ole ihan kliinisesti samassa linjassa.

Mun mielestä sellainen persoonallinen koti syntyykin enemmän pikkuhiljaa ja vuosien varrella, kuin kertaheitolla sisustaen. Joskus sanotaan, että ihmisen ei pitäisi kiintyä esineisiin, vaan ihmisiin, mutta itse väitän, että pienoinen kiintyminen myös niihin tavaroihin voisi jarruttaa kertakäyttökulttuuriamme. Toisen romu voi olla toisen aarre, mutta parhaassa tapauksessa käsitellään omaisuuttamme jokainen aarteena, vaikka ei kruununjalokiviä kaapeissa olisikaan. Kun esineitä kunnoittaa ja vaalii, ne kestävät aikaa ja käyttöä. Kun niihin kiintyy, ei tarvitse hankkia uutta saadakseen iloa.

Sitä, mitä ei ihan oikeasti itse tarvitse on järkevääkin laittaa kiertoon. Vaatteet, lehdet, kirjat ja monet muut asiat kiertävät meillä tehokkaasti ihan perhepiirissä. Jopa huonekalutkin. Ja astioitakin voidaan lainailla, jos joku vaikka pitää isommat kemut. Eilen juuri hain Klaaralle postista siskoni lähettämät luistimet. Säästyi aikaa, vaivaa ja ennen kaikkea rahaa.

Leppoisaa iltaa. ♡

Hellouuu!

On hanget korkeat nietokset, vaikka joulu jo menikin. Sitä lähinnä huokailee tuolle kauneudelle, mitä luonto nyt tarjoaa. Ihan mieletön rikkaus nämä neljä vuodenaikaamme, siitä ei päästä mihinkään. Ja vaikka kevätihminen olenkin, niin kyllä tämä talven ihmemaa vaan kuuluu kauppaan. Ja kyllä, tulin ajatelleeksi myös sitä ruskean harmaata mössöä, joksi lumi kaupunkialueella muuttuu ja koin taas jonkinlaista kiitollisuutta siitä, että saan nauttia valkeista ja koskemattomista postikorttimaisemista.

Tällaisina lumisina päivinä on ihan mielettömän ihana fiilis. Ollaan ulkoiltu ja nautittu lumesta. Illan pimeys ei ole pimeyttä samalla tapaa kuin sateisina päivinä. Tiistaina lumitöitä sai tehdä oikein kunnolla ja lapset pyörittivät sillä aikaa tosi ihanan lumiukonkin pihaan. Nekin jotenkin sopuisasti yhdessä, ihan eri tavalla kuin tavallisesti. Ja hei, jopa koira kirmaa kuin pentu tuolla hangessa.

Mä huomaan itsessänikin jotain sellaista lapsellista intoa aina talvella. Vähän kuin kesän helteillä, nämä lumiset päivät jotenkin lataavat sellaista rentoa energiaa. Tai ehkä se on sitä, että vuoden pimein pätkä on vihdoin taitettu ja samalla kun päivä pitenee, lumi saa valon määrän ihan uusiin lukemiin. Vähän kuin alkaisi heräämään henkiin. No anyway, mä tykkään tästä talviminästäni paljon enemmän kuin siitä marraskuun vesisateiden Emiliasta.

Meillä näyttää yhä samalta kuin aina ennenkin. Eipä tuo joulun siivoaminen poiskaan niin kauheasti muuttanut asioita. Enkä mä sillä. Tykkään että asiat on just näin. Ei jotenkin vain ole mun juttu vaihtaa jouluverhoja tai tehdä mitään muutakaan suurta muutosta kotiin. Eikä meillä tosin ole verhotankojakaan, joten se niistä verhoista. 😀 Mutta talvella kotikin näyttää jotenkin tosi kivalta. Taljat, kynttilät, torkkupeitot takkatuli. Kaikki tosi hygge. Tiedätte mitä tarkoitan. Ja varsinkin kun ei ole mikään kova auringonpaiste, niin ihan jokainen pölyhiukkanen ja sormenjälkikään ei hyppää silmille. Arvostan tätäkin. Suuresti!

Muistatteko muuten, kun kerroin viime viikolla kipeytyneestä selästäni. Siitä sängyn nostamisesta ja kamalasta kivusta. No, ehdin jo luulla, että tässä se nyt oli. Olen lopun elämääni selkävaivainen, ja jatkuvan lonkkasäryn, rikkinäisen olkapään ja kieron rangan lisäksi lisäksi kuljen kohta kaksin kerroin. Vaan jihuu! Viikko siinä tasan tarkkaan meni, mutta nyt kipu on viimein poissa. Tai no, huomaan välillä pientä arkuutta, lihaksissa lähinnä jonkinlaista varovaisuutta, mutta kuitenkin pärjään jo ilman tulehduskipulääkkeitä ja se varsinainen selkäkipu on poissa. Tein tiistaina reilun tunnin lumitöitä, sen jälkeen tunnin reippaan kävelylenkin lasten harrastusten aikana ja illalla olin vielä jumpassakin. Joten kaipa tuo kunnon rehkiminen sitten vain tuotti tulosta, koska keskiviikkoaamuna selkäkipu oli poissa! Noin vain.
Mutta voi että kun annan sympatiani kaikille selkäkivuista kärsiville. Nyt kun tämänkin laadun on itse kokenut, ymmärtää, miten isosta asiasta on oikeasti kyse! Jatkossa vaalin kyllä kieroa rankaani paljon paremmin, ja jos oikeanlaiselle nostamiselle ei löydy tilaa, jätän nostamatta ollenkaan!

Sitä tässä mietin, että monia asioita ihan oikeasti osaa arvostaa vasta kun ne menettää. Eikä sen kai pitäisi mennä niin. Selkäesimerkki on nyt ehkä vähän kökkö, kun menettää voi mitä tahansa. Toisaalta terveys kai menee siellä kärkipäässä?
No, elämä on isoja ja pieniä iloja, ja nyt nautin ihan kunnolla siitä, että tuo selkä ei enää vaivaa. Ja yritän muuten muistaa jatkossakin olla kiitollinen – kivuttomasta selästä ja kaikesta muustakin. Koska oikeestaan asiat on aika hyvin ja olisi typerää arvostaa asioita vasta sitten kun ne ovat poissa.

Iloa iltaan! ♡

Tiistaita!

Näin tammikuussa naistenlehtien otsikoissa on perinteisesti retosteltu laihdutusvinkeillä ja uudenvuodenlupauksilla. Kuitenkin viime vuosien  aikana otsikointi on muuttunut, ja yhä enemmän lehtiä ja hyvinvointipalveluja myydään fraaseilla “älä tee uudenvuodenlupauksia” ja “älä laihduta”. Jossain määrin tuo markkinointilinjan muutos on alkanut ärsyttää. Miksi jokin konsepti olisi yht’äkkiä ihan totaalisen väärä? Mitä pahaa on uudenvuodenlupauksissa? Miksi ihmeessä niitä ei saisi tehdä? Ai kun ne ovat pahasta ja jollakin tapaa epätervettä? Bullshit, sanon minä!

Joo, on ehkä aika hullua luvata laihtuvansa tammikuun aikana 15 kiloa. Tai kunnianhimoista luvata lopettaa sokerin syönti kokonaan. Mutta ei se ole riittävä syy parjata uudenvuodenlupauksia. Kyse on enemmänkin siitä, millaisia lupauksia tekee.

Omaan hyvinvointiin, niin henkiseen kuin fyysiseenkin, panostaminen on aina tärkeää. Sanoisin jopa, että se henkinen menee tässä kohtaa fyysisen edelle. Kun mieli on positiivinen, se tuo usein mukanaan myös fyysisen hyvän olon. Munan ja kanan erottaminen on kuitenkin joskus vaikeaa. Esimerkiksi hyvin nukuttu yö on fyysinen juttu, joka vaikuttaa ihan hurjasti mielialaan, eli siihen henkiseen puoleen. Ja kun mieli on kirkas, sitä jaksaa helpommin vaikka ulkoilla. Me ei olla joko fyysistä tai henkistä, vaan me ollaan molempia. Ihan jatkuvasti ja kaikessa mitä teemme. Tekeminen kun yleensä tuntuu joltakin, siitä ei päästä yli eikä ympäri.

Jos sokerin syönti tuntuu ongelmalta, miksi siihen ei voisi yrittää vaikuttaa uudenvuodenlupauksella? Toki totaalikieltäytymistä parempi on koittaa vaikka vähentää jokapäiväistä karkin puputtamista jättämällä viikkoon aluksi yksi herkuton päivä. Opetella jokin toiminto, joka korvaa herkuttelun ja huomata, että illan telkkarihetken pärjää joskus ilman karkkipussia. Pidemmällä tähtäimellä voi vaikka ottaa tavoitteeksi herkuttomien päivien lisäämisen kahteen tai kolmeen. Eikä sekään ole mahdotonta, etteikö vuodessa voisi oppia myös yhteen karkkipäivään. Kysymys kuuluukin, onko se oikeasti tärkeää ja onko se sitä, mitä oikeasti haluaa. Voihan se olla niinkin, että rivi suklaalevystä raskaan päivän jälkeen on arjen luksus, jonka avulla jaksaa.

“Pidän itsestäni parempaa huolta” on sekin tosi hyvä lupaus. Vuoden aikana lupaukseen voi palata säännöllisesti. Miettiä, mikä on tuottanut hyvää oloa ja kasvattaa tämän tekemisen määrää. Jos tunnin pidempi yöuni on tuntunut hyvältä, voisiko jostakin lempparisarjasta vaikka luopua, tai katsella vaikka vasta viikonloppuna tai vapaapäivinä, siten että telkkarin edessä vietetty aika ei ole pois yöunista.

“Opettelen sanomaan ei”, tai “pyrin järjestämään itselleni enemmän omaa aikaa” ovat nekin ihan tosi hyviä lupauksia. Jos on tapana aina lupautua kaikkeen, yksikin “olen pahoillani, nyt minulle ei sovi”, voi avata uusia ovia oman hyvinvoinnin ja jaksamisen suhteen. Tai entä uusi harrastus tai puolen tunnin ulkoilu. Omaa aikaa. Vaikka ensin vain kerran viikossa. Ei sekään voi olla pahasta – oli se sitten uudenvuodenlupaus tai ei.

Jos vuosi 2018 (tai sitäkin aikaisemmat) toi elämään hyviä muutoksia ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen paransi arjessa jaksamista, voi olla myös ihan paikallaan luvata jatkaa hyväksi havaitulla linjalla. “Pidän edelleen maanantaisin sokerittoman päivän”, “jatkan harrastustani”, “syön jatkossakin aamupalan” tai “katson edelleen vain neljänä päivänä viikossa telkkaria” ovat nekin tosi hyviä lupauksia.

Ja mielestäni tuo uudentyyppinen otsikointi laihduttamisesta kuuluu ihan samaan kastiin. Uusi myy aina paremmin kuin vanha. Raflaavasta otsikoinnista huolimatta ne naistenlehdet kun kuitenkin tarjoavat sitä terveellistä ruokavaliota. Ei niiden viesti ole, että ylipainosta pitäisi pitää kynsin ja hampain kiinni. Kyse on enemmänkin siitä, että termin “laihdutus” voisi nykyään käsittää vain ihan toisella tavalla ja kaalikeitot ja lentoemäntädietit haudata jonnekin tosi syvälle. Nimittäin se lupaus yhdestäkin sokerittomasta päivästä tai tunnin pidemmistä yöunista, saattaa tuoda mukanaan painonlaskua, eikä siitä kannata huonoa omaatuntoa kantaa! Pidänkin enemmän otsikoista “rakasta ja kunnioita itseäsi” ja “ole lempeä itsellesi”.

Maalaisjärki on paikallaan niin omia elintapojaan pohtiessa kuin myyviä otsikoitakin lukiessa. Sen lisäksi ihan oman itsensä kuunteleminen ja realististen tavoitteiden vaaliminen vievät huomattavasti pidemmälle kuin totaali sitä tai totaali tätä.

Entä teinkö itse uudenvuodenlupauksia. No aivan valtavasti! Lupasin itselleni esimerkiksi, että pyrin syömään aamupalaa ja päivän aikana muutenkin tasaisemmin. Lupasin vähentää työntekoa viikonloppuisin ja pyrkiä olemaan paremmin läsnä. Lupasin viettää enemmän aikaa lasten kanssa ilman erilaisia ruutuja ja vaalia lauatapelihetkiä ja perheen yhteisiä aterioita. Lupasin antaa jatkossakin itselleni luvan olla iltauninen ja lupasinpa myös jatkaa rakkaussuhdettani kirjoihin. Lupasin jatkossakin nauttia omasta ajastani ystävien seurassa hyvällä omallatunnolla ja pitää kiinni harrastuksistani. Lupasin nauttia edelleen liikunnasta  ja pyrkiä harrastamaan sitä monipuolisesti. Lupasin myös muistuttaa perhettäni yhä useammin siitä, miten paljon heitä rakastan.

Puhutaan sitten uudenvuodenlupauksista tai mistä tahansa elämäntapamuutoksista, pitää kuitenkin muistaa, että me kaikki ollaan erilaisia. Se, mikä itsestä tuntuu liian paljolta, tai jopa mahdottomalta, voi kuitenkin toimia jollekulle muulle. Niinpä tärkeää on muistaa kunnioittaa myös toisten lupauksia. Jos joku kieltäytyy kahvipullasta, ei ole minun asiani tuputtaa sitä ja parjata mokomia pullattomia päätöksiä ja lupauksia. Ei! Koska oikeastaan me ihan jokainen voitaisiin luvata ainakin se, että kunnioitetaan itseämme ja toisiamme, sekä toistemme arvoja. Hyväksytään, että ollaan jokainen erilaisia ja ihan omanlaisiamme – kaikki yhtä ainutlaatuisen arvokkaita.

Ihanaa tiistain jatkoa. Minä aion ainakin tänään lunastella omia lupauksiani!

Jassoo! Ja sitten se toinen puolikas päättyneestä vuodesta. Tuntuu yksi vuosi niin kovin pieneltä tällaisen postauksen myötä, vaikka postausten selailu kyllä muistutti niistäkin päivistä, jotka olivat jo jotenkin päässeet unohtumaan. Mutta siis vuosi 2018 heinäkuusta joulukuuhun.

Heinäkuu

Kesä ja helle! Vuosi 2018 jäi ehdottomasti mieleen kesäisenä ja kuumana. Operaatio kasvihuone polkaistiin kunnolla käyntiin. Lomasta riitti kuitenkin ihanasti aikaa myös perheen kesken muuten vain vietettäväksi. Ei mitään ihmeitä, mutta päivä ja pari sieltä ja täältä. Hyviä päiviä ja varmasti niitä elämämme parhaita päiviä. Mukaan mahtui ihania kesätreenejä ja mieleen on painuneet varsinkin kovat burbee-treenit 33 asteen helteessä. Ai että se oli ihanaa. Ja kaikki ne uinnit. Aamulla, päivällä ja illalla. Joka päivä.  Taisimme asua järvessä! Kuukauden luetuin postaus kertoi fiiliksistäni, joita aloitin penkomaan jo kesäkuussa.

Heinäkuun luetuin postaus oli Eräänlainen someähky

Elokuu

Keltaisia kukkia, puutarhajuhlia, kirjakaappiprojekti, ja alkanut arki. Ihania rohkeita värejä. Ja taas poljettiin kesäyössä. Nyt jo otsalampun kanssa roseepullollisen jälkeen. Ihania muistoja nekin. Arki toi mukanaan tiukat aikataulut ja pitkän kesän jälkeen ne tuntuivat myös hyviltä. Kalenteriin täytettiin kaikkea kivaa syksyn varalle ja haettiin myös sitä oikeaa asennetta jolla selvitä pimenevistä päivistä. Elokuussa kävi kylässä myös syysflunssa.

Elokuun luetuin postaus oli Lempihameeni (ja vähän lisää keltaista)

Syyskuu

Syyskuussa päästiin vihdoin kasvihuoneeseen! Osallistuttiin kaveriporukalla juoksutapahtumaan, juhlittiin sukujuhlia. Syyskuu alkoi vielä lämpimänä, mekkokelit jatkuivat pitkään. Nautittiin omenaherkuista ja luumuista ja lopulta mentiin kohti alati lyheneviä päiviä ja syksyn vihmovaa sadetta.

Syyskuun luetuin postaus oli Vihdoin kasvihuoneessa

Lokakuu

Lokakuun juttu oli hygge. Matka Ahvenanmaalle katkaisi arkea, mutta etenevä syksy tiivisti elämää yhä enemmän kodin ja arjen ympärille, vaikka lokakuuhun mahtui toki myös juhlaa. Oma hyvinvointi ja jaksaminen kiilasivat monen jutun edelle kun harmaus oli lannistaa.

Lokakuun luetuin postaus oli Niin paljon muistoja

Marraskuu

Pakkaset ja ensilumi. Blogissa fiilisteltiin kynttilänvaloa, valmistettiin sinappia ja leivottiin joulua. Kasvihuone puettiin jouluiseen asuun ja hyasintit ja amaryllikset astuivat parrasvaloihin. Marraskuun aurinkoiset päivät olivat kuin siunaus kaiken pimeyden keskellä.

Marraskuun luetuin postaus oli Joulua kasvihuoneessa

Joulukuu

Kuukausi joka meni että hupsista vain! Opinnot etenivät puoliväliinsä ja ensimmäiset näytöt tuli suoritettu vielä juuri joulun alla. Päivät olivat lyhyitä ja valon vähyys alkoi käydä jaksamisen päälle. Mukaan mahtui leikkauksesta toipuva koira, ja jatkuva riittämättömyyden tunne jouluvalmistelujen ja blogin suhteen. Juhlittiin 10-vuotiasta esikoista ja ratkottiin onnistuneesti siskon kanssa murhamysteeriä. Blogissa valmistauduttiin jouluun ja tehtiin pyykkietikkaa. Ja sitten päästiin joulun taikaan, jonka joulukuusi vihdoin toi tullessaan.
Joulu 2018 jää mieleen rentona ja leppoisana. Glögittelyä ystävien kanssa vielä ennen aattoa, sitten rento joulu ja leppoisat välipäivät pyjamassa. Unta ja lisää unta. Lepoa ja akkujen lataamista. Vuosi vaihdettiin ystävien kanssa ja nukkumaan päästiin vasta seuraavan vuoden puolella.

Joulukuun luetuin postaus oli Joulu jota ei voi ostaa

 

Sellainen oli jälkimmäinen puolikas vuodesta 2018.

Aiheita on tullut blogiin sekalainen seurakunta ja vaikka noita tilastoja ja suosituimpia postauksia tutkiessani jokseenkin hahmotan teidänkin mieltymyksenne, niin nyt on myös mahdollisuus päästä toivomaan blogisisältöä vuodelle 2019.
Eli, minkä tyyliset postaukset ovat juuri sinun makuusi?

Me vietiin Klaaran kanssa esikoinen nipistelemään piirakoiden reunoja isomummulle. Itse yritän tässä keksiä, miten saisin selkäkipuni selätettyä. Menin eilen nostamaan sängynpäätyä sellaisessa paikassa, jossa jalkoja ei voinut hyödyntää nostamiseen, ja kannattelin suurta painoa alaselälläni. Nyt on sitten koko ristiselkä tulessa. Joten hyvät vinkit jakoon, jos sellaisia on!

Aurinkoista pakkaspäivää! ♡

 

Hei, ja ihanaa sunnuntaita! Vähän tässä tahtoo jo mennä päivistäkin sekaisin, mutta kyllä se tosiaan sunnuntai on.

Välipäivät on olleet meille lomaa ja se on oikeasti tehnyt todella hyvää. Pari päivää Helsingissä piti sisällään Oopperan kummituksen ja aikuisten laatuaikaa. Kävimme ystäväni kanssa Stockmannilla meikissäkin (tämä liittyy yhteen tulevaan yhteistyöhön, vaikkei tämä meikkaus nyt varsinaisesti ollut mikään yhteistyö, enkä sen mainitsemisesta mitään hyödy. Ilmoitan vain, koska se on nykyisin niin tarkkaa). Amos Rex jäi kokematta, sillä perjantaina tosiaan jonotusaika oli jopa kolme tuntia. Mutta hyvä syy tehdä turistimatka Helsinkiin toistekin. Nyt ei suinkaan oltu ainoita, sillä hotellit olivat aivan tupaten täynnä. Onneksi varasimme omamme jo aikaisin syksyllä.

Eilen saatiin nauttia vanhojen hyvien ystävien seurasta, kun kummityttömme perhe oli meillä kylässä. Jotenkin niin ihanaa, että vaikka vuodet vierivät ja aikaa vietetään yhdessä enää tosi harvoin, juttu jatkuu aina siitä, mihin viimeksi jäätiin. Ensi vuoden puolella pitää ehdottomasti olla aktiivisempi näiden ystävyyssuhteiden kanssa! Ja hoivata varsinkin näitä vanhoja ystävyyssuhteita, jotka ovat sieltä lapsuus ja nuoruusvuosilta.

Mutta nyt kuvina meidän jouluinen koti. Kuusikin on yhä pystyssä, vaikka siitä ei nyt kuvaa tullutkaan. Ei kiirettä vielä riisumaan joulua, näin on oikein hyvä! Joulu saa näkyä.

Ostin aaton aattona kaupasta pari nippua amarylliksiä eukalyptuksen oksilla. Ahkera kuistilla säilyttäminen on saanut kukat kestämään pitkään ja kukkakimpuista saadaan nauttia vielä huomennakin, kun juhlistetaan vuoden vaihtumista. En ehkä muutama vuosi sitten olisi uskonut, että tykkään niin kovasti juurikin näistä erilaisista punaisista kukista. Jotenkin ne kuitenkin nyt sopivat makuuni. Ja punaista teemaa jatkaa nuo eteisen kaapin päällä olevat joululahjanilkkurini. Olen haaveillut punaisista nilkkureista koko syksyn ja joululahjaksi sain varsinaiset valioyksilöt.

Kukkia ja kynttilöitä olen ripotellut pitkin kotia jamietinkin, että mitenkäs sitten, kun aika kaikista ihanista kukista jättää. Onneksi alkuvuosi tuo tullessaan tulppaanit ja keväämmällä sitten taas helmililjat ja muut sispulikukat. (tuoksukynttilä ja huonetuoksu saatu blogin kautta Lifesta)

Tänään pitäisi tehdä vielä vähän kirjallisia töitä. Sitten huomenna virittäydytäänkin ottamaan vastaan uutta vuotta. Taaksepäin katsoessa tuntuu, että vuodet vierivät koko ajan vain nopeammin ja tuntuu kuin tämäkin vuosi olisi vasta juuri alkanut.

Mutta tiedättekö mitä!? Päivä on pidentynyt. Kyllä sen jo huomaa, ja siitäkös minä tykkään!

Ihanaa päivää! ♡

 

Eteisen tuoksukynttilä ja huonetuoksu saatu blogin kautta / Life