Tänä aamuna tuntui jotenkin tuskallisen hirveältä kun kello pirahti soimaan. Eikö jo voisi olla joulu. Nämä lähes täysin pimeät päivät eivät vaan jotenkin laita konetta käyntiin ja illalla tuntuu jumalaiselta kellahtaa taas vuoteeseen. Kaiken jouluhössötyksen lomassa odotan ehkä kuitenkin eniten ihan vaan sitä kiireettömyyttä ja siksi en kai jaksa itse kauheasti hössöttää. Tajusin jokin vuosi sitten, ettei joulu ole suoritteita eikä tehtyjä tai tekemättömiä töitä, vaan enemmänkin mielentila, joka tulee kun sen antaa tulla. Ei se pakottamalla saavu, ja toisaalta voi olla oikeinkin jouluinen olo, vaikka pöydästä joku sortti uupuisikin.

Huomenna on vielä aamulla koulun joulujuhla ja sitten lapset pääsevät vihdoin joululoman viettoon. Illalla istutaan viettämään glögi-iltaa ystävien kesken ja laskeudutaan sellaiseen rentoon joulutunnelmaan. Uunissa paistuu marenki ja 11-vuotias nyppii juuri tarte tatin taikinaa. Koti on vähän boheemisti vinksallaan, mutta eipä se niin nuukaa ole. Ja kynttilänvalo on onneksi aika armollinen. Käytin lapsesta asti vuosia täydellisen kiiltokuvajoulun metsästykseen kunnes oivalsin, että meidän joulu parhaimmilaan meidän näköisenä. ♡

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

 

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Nimittäin nämä päivät joulun alla. Tässä on nyt viikon verran aikaa valmisteluille, mutta mulla ei kyllä ole edelleenkään mitään joulustressiä. Kiitos äidin, joka teekee lanttu- ja porkkanalaatikon meille tänä vuonna ja kiitos itseni, kun olen omaksunut vähän lungimman suhtautumisen jouluun.

Meidän joulu tai jouluvalmistelut eivät varsinaisesti edistyneet viikonloppuna, vaikka kuusi perjantaina jo kuistille asti saatiinkin. Itse juhlin perjantai-iltana pikkujouluja ja lauantai meni muuten vain viikonlopun vietossa. Tai no, oltiin Klaaran kanssa muutama tunti kaksin ja leivottiin iso kasa pipareita. Niitä on nyt sitten tänään kuorrutettu, joskin pikkuisen liian löysäksi jääneellä pikeerillä. Lauantai-illaksi makuuhuoneeseen nostettiin pinnasänky kun saatiin pieni 1-vuotias kummityttö kylään ja mieheni veli vaimoineen pääsi vuorostaan juhlimaan. Eilen juhlistettiinkin sitten pientä 2-vuotiasta. Vaikka oma lapsiluku onkin jo täynnä, tuntuu kivalta kun lapsilla on näitä pieniä serkkuja, joita itsekin saa välillä vähän paijata. Ja meillähän on tosiaan tallessa niin pinnasänky, vauvanlelut, kuin Stokken tripp trappikin. Ei tosin iltatähteä ajatellen, ehkä enemmänkin lastenlapsia. Ja ollaan oikein mielellämme tätejä ja setiä.

Tällä viikolla vietetään montaakin vuoden viimeistä, ja nautin kuin sain aamulla herätellä lapset vuoden viimeiseen kouluviikkoon. Ja samalla tsempillä olen tänään yrittänyt kannustaa lapsia vuoden viimeisiin soittotunteihin valmistautumisella. Pimeyden tuoma väsymys näkyy kyllä lapsissakin, ja loma tulee tarpeeseen. Mutta sitä ennen on onneksi vielä viikko täynnä odotusta ja valmistautumista.

Joululahjat on ostettu ja mutta vielä jokunen kaipaa paketointia. Jouluruokien ja leivonnaisten tekeminen on yhä vaiheessa ja kotikin on viikonlopun jäljiltä vähän niin ja näin. Mutta stressiä en ota. Joulusiivous saa tosiaan olla melko tavallinen viikkosiivous, tammikuun valossa ehtii sitten puunata paremmin. Yksi matto saatiin viikonloppuna toimitettua pesulaan, ja se on sitten kiva rullata viikon päästä puhtaalle lattialle. Luotan armotonta puunausta enemmän kynttilöiden ja kukkien luomaan tunnelmaan ja joulun tuoksuihin. Nyt kun maa on musta ja lumen suhteen toivo alkaa hiipua, noilla tunnelmanluojilla on vielä entistäkin suurempi merkitys.

 

Mutta hei, kuusi saa kuulemma tulla peremmälle. Ihanaa maanantai-iltaa sinullekin!

Meinasin jokunen vuosi sitten tulla lynkatuksi äitinä, joka välittää vain joulukoristeiden ja sisustuksen yhteensopivuudesta, ei niinkään lasten joulumielestä. Huolena oli punaisen värin, ja ennen kaikkea tonttujen puuttuminen. No, blogissa ei aina näy ihan kaikki, mutta tarkkasilmäinen on voinut silti huomata, että meillä jouluaan viettää sama tonttuperhe vuodesta toiseen. Lisäksi on possuja useampaan lähtöön ja tietenkin lasten askartelemia joulukoristeita. Mutta mikä tärkeintä, ne ei ole täällä ainostaan lasten ilona, vaan tuomassa joulua yhtälailla minulle itselleni. Muistan lapsuudesta sen kostean varaston tuoksun, joka tuli aina joulun alla sisään yhdesssä joulukoristelaatikon kanssa. Se sekoittui ihanasti lumipestyjen mattojen tuoksuun ja kuuluu ehdottomasti lapsuuden parhaisiin joulumuistoihin. Ehkä juuri siksi nautin niin kovasti, kun tonttu-ukot kaivetaan kylmältä vintiltä sisälle lämmittelemään. Siinä on oma taikansa. Ja perinteissä, koska mulle joulu on pitkälti myös niiden vaalimista.

Tonttukalenterit olivat jossain kohtaa yläkerrassa ja roikkuivat lasten vaatekaappien kyljessä. Sitten niiden täyttäminen koitui ylitsepääsemättömän vaikeaksi, ja kalenteritontut oli pakko kantaa alakertaan. Jos illalla ei ehdi täyttää taskuja (olen iltaunisempi kuin lapset), aamulla on vielä toinen tilaisuus. Joskin mielikuvitusta tuollaisten taskujen täyttäminen vaatii – varsinkin esikoisen kohdalla. Onneksi hän näppärästi itse kertoi, että sinne voisi tänä vuonna ostaa jalkapallokortteja. Yritän myös täytää taskuja hyödyllisillä jutuilla kuten sukilla. Enää nuo eivät hurraa erilaisten hammasharjojen vuoksi, mutta joskus nekin olivat ihan hyvää kalenteriyllätystä.

Raitapaitaiselle tontulle tuli ikää 11 vuotta. Loppu armeijasta taitaa myöskin täyttää jo pyöreitä. Hankin nimittäin kalenteritontut 2009, eli esikoisen toiseksi jouluksi. Haaveilin silloin kovasti toisesta lapsesta ja ostin samalla myös tyttötonttukalenterin (kuulostaa muuten kauhealta ilman tonttu-sanaa :D). Vaan niin vuodet vierivät ja tonttutyttö oli ikään kuin minun talismaanini, kunnes se jouluna 2013 sai taskuihinsa pieniä hiuslenkkejä ja pinnejä. Muistan vieläkin kuinka onnellinen olin niitä ostaessani.

Kalenteritontut on ankkuroitu keittiöön, mutta muuten tonttuväki liikkuu melko vapaasti. Eilen ne kasaantuivat keittiöön seuraamaan tanssiesitystä, mutta jonkun voi joskus löytää sohvan nurkasta tai vällyjen välistä.

Niin kauniita joulukoristeita kuin nykyisin myydäänkin, niin kyllä ne rakkaimmat on silti niitä, joilla on tunnearvoa. Meidän joulukuusta ei koskaan pueta tiettyyn sävyyn tai tyyliin, vaan sen oksilla on aina myös muistoja ja aarteita vuosien takaa. Sillä vaikka muutenkin, niin varsinkin jouluna perinteet ja muistot ovat mulle erityisen tärkeitä.

Seitsemäntoista vuotta. Niin kauan siihen meni, että sain olla meillä se, joka viritteli Jouluradion kuulumaan ja perusteli tarpeensa luoda joulutunnelmaa musiikin avulla. Jouluyö juhlayö pauhaa tälläkin hetkellä keittiön kaiuttimista, mutta tällä kertaa mieheni toimesta. Ihanaa! Tunnen jonkinlaista puhdasta riemua. Joskin kiitos kuuluu varmaan enemmän miekkosen eiliselle kirkkokonserttikeikalle, kuin omalle väsytystaktiikalleni,  mutta hei, lopputulos on se, mikä ratkaisee: Ensimmäinen adventti ja puolisoni haluaa kuunnella joululauluja!

Omaan viikonloppuuni on kuulunut vahvasti kuvaushommat, ja siitä kiitos valoisille ja lumisille pakkaspäiville. Sunnuntai-illan aion kuitenkin pyhittää ihan vain ensimmäisestä adventista nauttimiseen. Meillä poltetaan kynttilöitä ja juodaan glögiä. Ulkona tupruttaa taas lunta ja tunnelma on liki juhlava. Ihanaa, joulu on tosiaan tulossa!

Joulukuun ensimmäisen kunniaksi Instagramissa on myös ihana kirja-arvonta. Paula Mäkipellon Jotta minä muistaisin – Rivejä äidiltä. Kirja jota ei yksinkertaisesti pysty lukemaan kuivin silmin ja samalla teos, jonka jälkeen yksikään päivä ei ole vain tavallinen arkipäivä, päivä muiden joukossa. 

Ihanaa joulukuun alkua ja ensimmäistä adventtia.

Kun olin perjantaina kuljettanut lapset kaatosateessa (ties monettako päivää peräkkäin) kouluun ja mieheni tokaisi, että sen pitäisi tuosta muuttua lumeksi, nauroin ja totesin, että ei ole ennusteisiin luottamista. Kun sitten kymmenen jälkeen vapauduin puhelinhaastattelusta ja katsoin ulos, veden sijaan taivaalta tulikin räntää samaan tahtiin kuin vettä on kaatunut alas miltei koko marraskuun ajan. Ja kun eilen illalla sää meni pakkaselle, puut kimmelsivät jäisessä lumipeitteessään, kasvihuone muuttui omanlaisekseen talvipalatsiksi ja yllä levittäytyi tähtikirkas taivas, luulin päässeeni taivaaseen. Voi olla, että lumi ei ole tuossa jouluna, mutta parikin sateetonta päivää, ja Joulupukki pääsisi edes kanootin sijaan kulkemaan autolla.

Nousin tänään aikaisin, ja miten ihanaa oli seurata päivän valkenemista. Ja päivällä aurinkoa ja illan tullen taas kaunista sinistä hehkua. En ole marraskuuihminen, mutta tykkään kyllä talvesta. Puhtaan valkeasta lumesta ja raikkaasta pakkassäästä.

Vaikka meidän kodin joululook syntyykin aika pienillä jutuilla, kynttilöillä ja kukilla on kuitenkin ollut ihana ripustaa myös erilaisia valoja ikkunoihin ja asetella kalenteritontut valmiiksi sunnuntaiaamua odottamaan. Kiitos lumen, sisään on hiipinyt melko jouluinen tunnelma. Keittiössä on muuten myös kaksi uutta tuolia, ja ne on ne, joista kirjoittelin Pehmeän lämmin koti -postauksessa.

Olen tänään hemmotellut lapsia makaronilaatikolla ja lauantain irtokarkkipusseilla. Olen taas innostunut katselemaan telkkaria, ja tänään olisi vuorossa paitsi Shetlandsaarten murhat, myös Alta Mar, eli Aava meri -sarjan toisen tuotantokauden jaksot, joista olen imaissut jo kolme. Vitsi, miten koukuttava!

Niin, että ihanaa lauantai-iltaa sullekin. Ostin itselleni Fazerina suklaalevyn ja Da Capon. Karkkipäivä se on oltava äidilläkin.

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

Hei ihanat ja suloista sunnuntaita!

Tämä viikonloppu on ollut mulle sellaista hapenottoa. Olen nukkunut ja levännyt, köllötellyt sohvalla ja katsellut telkkaria. Ollaan pelattu lasten kanssa lautapelejä, käyty mummulassa, syöty herkkuja ja aloitettu ihan pikkuisen myös kodin koristamista jouluisempaan asuun. Nyt kuivurissa pyörii viimeinen erä lakanapyykkiä ja kohta on aika aloittaa saunan lämmittäminen. Kenties vähän parisuhdeulkoilua ja leppoisa sunnuntai-ilta koko perheen kesken. Juuri nyt tämä on ollut paras mahdollinen tapa viettää viikonloppua. Olla lähellä rakkaita ilman kiirettä ja ohjelmaa. Viikonloppu täyttä kultaa.♡

Tein taas tänään retken lähikirppikselle ja vaikka alkuun luulin, että kotiin on lähdettävä tyhjin käsin, niin kyllähän sieltä taas löytöjä tuli tehtyä. Mulle on ok maksaa Arabian vanhasta lautasesta kolme euroa, mutta kun kappalehinnat huitelee 35 eurossa kävelen ohi. Onneksi oli yksi kolmen euron lautanenkin ja ihana vanha Arabian kannu kympillä. Menin oikeastaan etsimään messinkisiä kynttilänjalkoja ja pari löytykin huimaan 1,5 euron yhteishintaan. Nuo on samoja, joita mulla olikin jo kaksi ennestään. Paras löytö oli kuitenkin pahvilaatikollinen aterimia 15 eurolla. Alle kolmella kympillä siis ihan mukava saalis. Ja lisäksi löysin miehelle pari kirjaa.
Mulla on tässä nyt vaan sellainen ongelma, että tarvisin varmaan yhden astiakaapin lisää. Tai oikeastaan mulla olis se yksi astiakaappikin valmiina, mutta kun se ei mahdu mihinkään ja lisää neliöitä ei olla hankkimassa. Pitää siis jotenkin laittaa aivoriihi käyntiin ja miettiä, että miten tämä homma selvitetään.

Ai niin, ja lupasin kasvarin valoista iltakuvaa. Eikös vaan loistakin kauniina!

Rentouttavaa ja rauhallista sunnuntai-iltaa sinullekin. Ja ajatella, viikon päästä on ensimmäinen adventti!

 

Minun ja Klaaran Lumoan -mekot on saatu blogin kautta.
Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

Me vietettiin viikonloppua vähän normaalista poiketen, ja sen sijaan, että olisin ollut lasten kanssa kolmisin kotona, hyppäsinkin perjantaiaamuna mieheni mukaan ja matkasimme Kuopion kautta Ouluun. Ja mitäs sen paremmin ehtii pitkällä automatkalla kuin jutella ja rupatella. Vaihtaa kuulumisia ja ajatuksia, joille ei tunnu arjessa jäävän muuten aikaa. Viime aikoina varsinkin on tuntunut, että se jonka pitäisi olla tuossa vieressä onkin fyysisesti aina kauhean kaukana. Viikonloppu oli ihana, eikä minua haitannut yhtään viettää perjantai- ja lauantai-illat yksin hotellihuoneessa. Päinvastoin, sain rauhassa levätä ja parannella flunssaani ilman minkäänlaisia velvollisuuksia. Nautin. Ja pikaiseen Oulun-vierailuun mahtui myös tärskyt Kokkipotti Hannelen kanssa, mikä toimi kuin kirsikkana kakun päällä. Treffattiin viinilasillisen ääressä ihanassa De Gamlas Hem -hotellissa, jota Hannele meille suositteli. Suloinen paikka ja siistit kauniit huoneet ja hyvä ruoka. Saimme mieheni kanssa jopa aikaisen päivällisen ennen kuin keittiö virallisesti aukesi. Loistavaa palvelua! Ja tuossa pienessä hotellissa majoitukseen kuuluu muuten aina herttainen “kello viiden tee”. Ihana paikka, johon haluaisin palata vaikka kesällä. Suosittelen!

En tiedä muistatteko, missä minun ja Hannelen tiet kohtasivat, mutta kyseessä oli Nespresson kampanja, jossa me bloggaajat kävimme toisillamme kylässä. No Hannele tuli silloin Oulusta asti meille, ja minun tehtäväni oli tarjota kahvin kanssa jotain Hannelen blogista anastettua. Valitsin Brownie jätskikakun, jota väänsinkin edellisenä iltana hiki hatussa. Kun odotettu vieras viimein seuraavana päivänä saapui ovelle otin hänet vastaan kädet pystyssä. Ei tarjottavaa, nyt tarvitaan apua! Ja niin me sitten leivottiin yhdessä browniet ja todettiin, että meidän uunin teho ei vain yksinkertaisesti vastannut Hannelen uunin tehoa. Tuo olisi voinut päätyä listaan “elämäni noloimmat hetket”, mutta onneksi Hannele on Hannele. Ja onneksi meidän tiet on kohdanneet vielä sen jälkeenkin.

Koska meille kotiin on Oulusta yli 500 kilometriä, ja sunnuntaille ei ollut mitään muita suunnitelmia kuin ajella kotia kohti, varmistin lauantai-iltana puolisoltani, että mitä kautta ajellaan. Kun kuulemma kaikki kävi, aloitin shoppailun Torissa ja sovin sunnuntain kotimatkan varrelle parit treffit. Muistona viikonlopulta mulla on nyt uusi kasa vanhoja Arabian Maisema-astioita. Kun näihin yhdistää jo kaapista löytyvät, joulun kattaus on melkolailla siinä.

Meidän eteisen kaapin edustalla on jo tovin roikkunut mustia vaatteita pesulan pusseissaan. Ne odottavat perjantaita, hautajaisia. Klaara kysyi tuossa yhtenä iltana, että miksi sinne pitää pukea niin synkät vaatteet, kun me ollaan surullisia muutenkin. Kerroin perinteistä ja etiketeistä. Mutta sovimme, että pukeudumme tällä viikolla muuten iloisesti ja vaaleaan. Siksi valkoista. ♡

Jos flunssa ei nyt koskaan ole mikään odotettu vieras, niin positiivisen kautta ajateltuna tämä viikko oli mitä mainiointa aikaa sairastaa pois tuokin ikävyys. Lonkeronharmaat, liki pimeät päivät ja armoton kaatosade, joten enpä ainakaan menettänyt mitään. Ja kun marraskuu ei nyt muutenkaan ole lempparini, niin tämä jotenkin sopi tähän väliin.

Samalla jotenkin tajusin senkin, että kun tämä pimeä vuodenaika käy päälle ja tuntuu lannistavan, niin ihan ainoa tapa selvitä ei ole se energisyyden perässä juokseminen. Joskus on nimittäin paikallaan myös taipua. Antaa itselleen lupa pysähtyä, kääriytyä peiton alle ja olla vähän vähemmän energinen ja ehtivä. Välillä on ihan ok jopa antaa tietoisesti itselleen lupa olla alakuloinen ja vaiteliaskin. Ei aina tarvitse toitottaa joka suuntaan kuinka kaikki on positiivista ja kuinka energiat vain virtaavat ja aura hohtaa pelkkää hyvää. Voi olla ihan iloinen, onnellinen, positiivinen ja elämäänsä kaikin puolin tyytyväinen, vaikka joskus tykkääkin käpertyä marraskuun pimeyteen.

Marraskuun alku on ollut jotenkin tosi raskas. Vaikka se on sitä joka vuosi, tänä vuonna se heitti harteille vielä vähän lisäpainoa. Vei mukanaan niin yöunet kuin ruokahalunkin. Ja silti ajattelin, että kyllä se hyvä olo siellä jossain tossunpohjan ja väsymyksen euforian välissä piilee. Vaan ei se siellä ollut. Pari päivää pakkolepoa, ja kas kun eilen santsasin unelmatorttua supernaisten seurassa, tajusin, että vaihteeksi on ihan kiva nauraa taas oikein kovaan ääneen.

Perjantai-ilta olkoon pyhitetty sekin levolle ja rentoutumiselle. Ja uusimmalle Mma Ramotswelle. Minun onneni on myöskin se, että äidin marraskuuhun lohtua on tuonut neulominen. Todisteena maailman ihanin villapaita! ♡

Suloista viikonloppua sullekin.

Silirimpsis, se olis perjantai! Illan ohjelmassa disco, sellainen varsin kova 0-3. luokkalaisten naamiaisbailu. Riittänee oikein hyvin meikäläiselle, ja nukkumaankin pääsee ajoissa, mikä on mulle sitä parasta perjantaihupia.

Tänne satoi viime yönä ihan oikea ensilumi, ja edelleen taivaalla leijailee lunta. Tosi kaunista. Harmi vain, että seuraavat kaksi päivää pitäisikin sitten sataa vettä. No, mutta ei saa antaa sen häiritä, päätin, että viikonlopun aikana kaivetaan jo vähän jouluisempia juttuja esiin ja viritellään kotiin oikeanlaista tunnelmaa. Sain viime perjantaina amarylliksen ja tuossa keittiön pöydällä se sojottaa eikä ymmärrä avata kukkiaan, vaikka kuinka kauniisti yritän kuiskutella sille. Mutta ehkä sekin siitä kohtaloonsa alistuu.

En ole mikään kauhean kova korujen käyttäjä, lähinnä mulla on korvikset ihan sillä, ettei reiät kasvaisi taas umpeen, mutta aina välillä yritän toki hiukan ahkeroitua tässäkin asiassa.  Nyt viimeisimpänä villityksenä isot makrameehapsut korvissa, niistä onkin pakko vinkata myös teille. Vaikka korvikset on suuret, ei silti tule mikään joulukuusiolo, siitä pitää ihana nudesävy huolen. Klaaran entisen hoitotädin tytär tekee näitä ja muita koruja ja asusteita käsityönä. Siitäkin ihanat korvikset, että ovat oikeasti paikallista käsityötä, eivätkä Kiinan tinkelitankelia. Ja ehkä uskaltaudun kokeilemaan jotain vähän värikkäämpääkin. Valonlilja löytyy Facebookista ja Instagramista. Ainakin sieltä Instan kohokohdista löysin hinnastokin.

Lapset pääsivät tänään jo puolilta päivin koulusta, joten perjantai-iltapäivä on otettu rennosti, nautittu kynttilänvalosta ja lumesta. Viikonlopulle olisi synttäreitä, säbäpelejä ja jossain määrin isäinpäivääkin. Toivottavasti ulkoilua, kirjoja ja sohvaa myös, koska balanssi.

Ihanaa perjantai-iltaa! ♡

 

Me juhlittiin tosiaan eilen halloweenia ystävien kanssa. Neljä aikuista, neljä lasta. Tiedä johtuiko perjantai-illasta vai marraskuun pimeydestä, mutta ainakin meillä aikuisilla meni kyllä ihan kuudesta lähtien haukottelun puolelle. Me naisväki makoiltiin keittiön sohvalla ja divaanilla, mutta miehet sentään jaksoivat pysyä istuma-asennossa tai sitten meidän keittiössä on liian vähän makuupaikkoja. Lapset jaksoivat melkein kymmeneen saakka, joskin sitten tulivat jo ensimmäiset väsykiukut. No, ei tarvinnut odotella sängyssä ainakaan unta.
Tänään mun kello pirisi luvattoman aikaisin (ollakseen lauantai), koska esikoinen lähti kummisetänsä kanssa kalaan. Kun olin vihdoin saanut pojan ulos ovesta, menin taas keittiön sohvalle ja vedin viltin päälleni. Enemmän tai vähemmän torkuin yhteentoista asti. Aamun ponnistukseksi riitti toppavaatteiden esiin kaivaminen ja sen ajatuksen sisäistäminen, että mun pieni lapseni voi käyttää isänsä saappaita. En käsitä miten ihminen voikin olla niin väsynyt koko ajan. Siitäkin huolimatta, että löysin vihdoin edes siedettävän rautalääkkeen. Mutta kai se vain kuuluu tähän vuodenaikaan.

No onneksi tänään ei ole tarvinnut ponnistella sen enempää. Kauppareissun lisäksi lähinnä kotona hiipimistä. Lenkinkin jätin väliin vedoten säähän. Siihen samaan jossa toiset lähtee merelle kalastamaan heti aamulla. Tiedän! Mutta toisaalta näitäkin päiviä tarvitaan. Ja löysin muuten äänikirjoista uuden kirjailijan. Sofie Sarenbrant. Vaikuttaa ihan hyvältä. Telkkaria en ole katsonut aikoihin ja Grantchesterin uusin kausikin ehti kadota areenasta ennen kuin ehdin katsoa kuin kaksi ekaa jaksoa. Sairaalassa imaisin kuitenkin ensimmäisen kauden siitä uudesta Neiti Fisher nuoremman tutkimuksista ja kun nyt pääsin taas liikkuvan kuvan makuun, bongasin, että tänään alkaisi uusi kausi Shetlandsaarten murhista. Se on kans sellaista sopivan rauhallista menoa meikäläiselle. Aiheuttaa ainoastaan kaipuun muuttaa jonnekin tuuliselle saarelle ja ryhtyä kasvattamaan lampaita.

Että aika rauhallinen pyhäinpäivä. Edes lapset ei jaksa nahistella keskenään.

Leppoisaa ja levollista iltaa sullekin! ♡