Hei ihanat!

Lupailinkin, että tammikuussa jatketaan hyvän olon teemalla. Jatketaan aiheesta yhä Danone Activian yhteistyön myötä, mutta tällä kertaa heitetäänkin ilmoille uudenvuodenlupaukset! Teitkö lupauksia, kenties varovaisia pieniä päätöksiä tai ainakin lupasit yrittää jotakin? Olen itse jo jonkin aikaa suhtautunut uudenvuodenlupauksiin hieman skeptisesti. Itse asiassa, mietin jopa vuoden lopulla, etten lupaisi mitään! Sain kuitenkin Danone Activialta haasteen kokeilla jotakin uutta, ja kun tässä nyt vuosikin sattui vaihtumaan, niin miksi ihmeessä en pukisi haastettani uudenvuodenlupaukseksi!

Lähdin miettimään omaa pientä muutostani/lupaustani siltä kantilta, että tässä olisi kiva onnistua. Niin, olen perso onnistumiselle ja onnistumisen tunne palkitsee. Miksi siis yrittää jotakin liian suurta tai monimutkaista, sellaista, jota puurretaan hampaat irvessä helmikuulle asti ja loppukeväästä ryvetään itsesäälissä, kun ei siitä muutoksesta tullutkaan mitään? Tai miksi luvata ylipäätään mitään, mikä ei oikeasti motivoi tekemään asian eteen töitä? Niinpä mietin, mitä kaipaan elämääni ja mikä parantaisi elämäni laatua. Mikä palkitsisi ja hoivaisi, mutta ei kuluttaisi tai rasittaisi.

Liukuva työaika, tai kotoa käsin työskentely, nähdään usein leppoisana ja rentona. Toki siinä on puolensa, että saa päättää, mihin vuorokauden aikaan töitään tekee, tai milloin pitää vapaansa. Niin kauan kuin tekemiään tunteja ei laske, liukuva työaika kuitenkin sattuu liukumaan hiukan joka väliin, ja päivistä tulee nopeasti työn ja muun elämisen sulaa virtaa. Kun työntekoon kotona sekoittuu kotityöt, perhe-elämä ja parisuhde, sitä huomaa aika nopeasti, että työaika on jotakin mitä kaavitaan kasaan tuon kaiken muun keskeltä. Sama ongelma on varmaankin 90 prosentilla yrittäjistä; varsinaista työaikaa ei ole, joten työ on läsnä jatkuvasti.

Kun omaa ajankäyttöään alkaa tarkastella ja ihmettelee, miksei vuorokauden tunnit riitä, tulee väkisinkin listanneeksi ajankäytön eri sektoreita. On se työaika, ja aika jona hoidetaan kotityöt, ruuanlaitto sekä lasten kuljettamiset ja kaupassa käynnit. Näiden lisäksi otetaan perheaikaa, jolloin pyritään syömään yhdessä ja kuulemaan päivän kuulumiset. Iltaan yritetään mahduttaa myös parisuhdeaikaa, mikä usein otetaankin yöunien kustannuksella kukkumalla hiukan pidempään sen jälkeen, kun lapset on saatu untenmaille. Siinähän ne arkipäivät sitten nopeasti kuluvatkin. Vaan entä se minä-aika? Aika jolloin panostetaan omaan hyvinvointiin ja tehdään asioita, jotka tuottavat iloa ja tuovat energiaa? Itse huomaan, että minä-aika on useimmiten se, joka unohtuu. Toki on päiviä, joihin se mahdutetaan harrastusten myötä, mutta entäpä jos minä-aikaa olisikin joka päivä?

Vaikka vuosi 2016 olikin hyvä, se oli samaan aikaan ehkä kiireisin kokemani. Loppuvuotta kohti tahti tuntui vain kiristyvän, ja viimeiset pari kuukautta tuli mentyä kieli poskella ja univelkaa nostaessa. Siinä samalla unohtui syömiset, ja monet muut päivänselvät asiat, joilla omaa jaksamista pidetään yllä. Totuus on kuitenkin se, ettei kukaan ole kone, ja jokainen keho vaatii niin lepoa kuin huoltoa. Tästä syntyikin oma päätökseni, uudenvuoden lupaus vuodelle 2017:
Jokaiseen päivään tulee mahduttaa myös minä-aikaa.

Mitä sitten on minä-aika? Omaan napaan tuijottelua tai tunninmittainen itserakkauden ylistyshetki. Niin, ehkä vähän myös sitä, mutta terveellä tavalla. Minä nimittäin lupasin itselleni, että vuonna 2017 jokaisesta päivästä löytyy noin 60 minuttia minulle itselleni. Olkoon se sitten urheilua tai ulkoilua, kauneuskylpyjä kotikylppärissä, rauhassa syöty täysipainoinen lounas tai lepohetki sohvalla kirjan kanssa. Yksi kokonainen tunti, jonka annan itselleni!
Minä-aika ei ole somea, ei kalenterin järjestelyä eikä puolison kanssa telkkarin tuijottelua. Se on jotakin, mikä tekee hyvää itselleni, antaa voimia kulloisenakin päivänä. Jaksan nimittäin uskoa yhä siihen, että itseensä panostaminen on yleistä hyvää ja siitä hyötyy koko perhe.

Kuvissa omaa aikaa viime päiviltä. Ulkoilua, lukemista ja välipaloja. Ei mitään monimutkaista, vain hemmottelua ja lepoa. Uskon, että tästä lupauksesta pystyn pitämään kiinni! 🙂

Arvonta:

Danone Activia haluaa nyt haastaa myös teidät tekemään uudenvuodenlupauksia! Kerro kommenttiboksissa, mikä on sinun uudenvuodenlupauksesi,haasteesi tai mitä uutta aiot kokeilla uuden vuoden kunniaksi? Kommentoineiden kesken arvotaan 500€ lahjakortti, joka personoidaan voittajalle lupauksen toteuttamisen helpottamiseksi.
Lahjakortin yksityiskohdat sovitaan voittajan kanssa, ja se on tarkoitettu oman uudenvuodenlupauksesi/haasteesi toteuttamiseen. Lahjakortti voi siis olla esimerkiksi kuntosalille. Palkintoa ei voi vaihtaa rahaksi tai toiseksi palkinnoksi. Kilpailun säännöt löydät täältä. Osallistumisaika on 16.1. – 23.1. 2017.

 

Yhteistyössä Danone Activia

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Maanantaita!

Arki alkoi. Koko paketti lähtee tänään pyörimään; on aikataulut, harrastukset, aikainen aamu ja valmis lohisoppa päivälliseksi. Joulu meni, ja vaikka nautinkin suuresti tuosta vuoden ehkä suurimmasta juhlasta, olivat ajatukseni jo viimeiset päivät melko tiukasti tulevassa. Arki kun sattuu olemaan se elämisen perustila. Lomat ja juhlat toki katkovat arkea mukavasti ja tuovat vaihtelua, mutta arki itsessään on se, mistä elämää tulee ammentaa.

Vaikka jo syksyllä teimme muutamia muutoksia arkisiin rutiineihin, tämä joulun aika on ollut meille aikuisille myös hyvä sauma miettiä arjen pyöritystä, ja niitä muutoksia, joita toimiva elämä vaatii. Lähtökohtana se yksinkertainen ajatus, ettei arki olisi kenellekään ylivoimaisen raskasta, vaan paketti pyörisi mahdollisen kevyesti, ja jokainen meistä kokisi olevansa tyytyväinen elämäänsä. Omatoimisuus ja ennakointi ovat ehkä ne kaksi suurinta juttua, joilla meillä lähdettiin liikkeelle tähän kouluvuoden kevätpuoliskoon. Omatoimisuutta ehkä enemmän lapsille ja ennakointia meille kaikille. Yksinkertaisuudessaan nämä tarkoittavat sitä, että vaatteet ja reput katsotaan valmiiksi jo edellisenä iltana, lapset opettelevat tekemään itse mahdollisimman paljon, ja osallistuvat enemmän kotiaskareisiin. Kauppareissuja pyritään vähentämään paremmalla suunnittelulla, samoin kuin ruokahuolto pyritään toteuttamaan järkevillä arkiruokavalinnoilla, niin ettei kenenkään tarvitse kuluttaa joka päivä aikaa lieden ympärillä. Toki nuo kaikki on juttuja, joita meillä on pyritty tekemään aikaisemminkin, mutta jostain syystä tieltä tulee usein hairahdettua. Nyt kun asioista on juteltu niin aikuisten kesken, kuin lapsillekin, tuntuu, että meillä on paremmat eväät onnistua.

Miettiessäni omia unelmiani ja toiveitani, löydän itseni usein varsin arkisten asioiden parista. Toimiva arki, ja elämisen ilo, ovat ehkä ne kaikkein suurimmat unelmani vuodelle 2017. Kuulostaa kenties kliseeltä, mutta itselleni onnea tuovat hyvin yksinkertaiset asiat: Haluan tuntea kiitollisuutta iltaisin ja intoa aamuisin.

Tammikuun alku on hyvä aikaa pureutua omaan hyvinvointiin ja jaksamiseen. Jokainen mennyt vuosi on opetus, josta voi peilata niin onnistumisia, kuin epäonnistumisiakin. Mikä meni hyvin, mikä olisi voinut mennä toisin. Niinpä hyvä olo ja toimiva arki jäävät pomppimaan ja pallottelemaan. Kumpi on kana ja kumpi muna, siitä en ole vieläkään ottanut selvää, mutta tarkoitukseni on jatkaa tämän suuren kysymyksen parissa myös tämä vuosi. Tahdon oppia itsestäni, omista voimavaroistani ja omasta tavastani elää. Mistä oma jaksaminen ja energia kumpuavat, mitkä asiat joutavat karsittavaksi.

Sain joulukuussa postia Unelma itsestä -valmennuksesta, jota minua pyydettiin testaamaan. Kyseessä on tammikuun lopussa alkava nettivalmennus, joka tähtää hyvään oloon niin henkisesti kuin fyysisestikin. En ollut ikinä kuullut valmennuksesta, enkä myöskään ollut ajatellut lähteväni mukaan mihinkään vastaavaan, mutta lopulta päätös osallistumisesta syntyi melko nopeasti. Minua nimittäin viehätti ajatus siitä, että tässä ei tarvitse etsiä itsestään sitä ulkoisesti parempaa versiota, vaan enemmänkin sisäisesti parhainta mahdollista minua.

Unelma itsestäni ei nimittäin ole yhtään sen tikimpi versio, kuin nytkään. En koe, että minun tarvitsisi olla sen timmimmässä kunnossa kuin olen nyt, tai painaa kiloakaan vähempää. Ei siksi, että kokisin pääni olevan jatkona ulkoisesti ihmisen parhaassa mahdollisessa versiossa, vaan pikemminkin siitä syystä, että koen itseni riittävän hyvänä ihan juuri tällaisena. Sitä vastoin, esimerkiksi energisyys ja elämänilo ovat asioita, joita haluaisin ammentaa itseeni lisää. Nuutunut olo, ja katkeamispisteeseen kiristetty pinna, eivät nimittäin ole asioita, joita toivon kantavani taakkanani.

Koska liike on lääke ja välttämättömyys jokaiselle keholle arjessa jaksamisessa, pidän siitä, että tuo valmennus pitää sisällään liikkumista. Omalla kohdallani tärkeintä on ehkä edelleen se kohtuullisuuden löytäminen – mikä riittää ja mikä on tarpeeksi. Ajatus siitä, että mittarina toimii vaa’an sijaan oma korvien väli, ja terveyden kivijalka nähdään sixpackia monipuolisempana rakennelmana, innoittaa itseäni.

Tuo valmennus kestää neljä kuukautta, ja niiden aikana tulen varmasti kirjoittelemaan blogiin omia fiiliksiäni hyvinvoinnista, aivan kuten olen tehnyt tähänkin asti. Mikäli kiinnostuitte valmennuksesta ja haluaisitte myös olla mukana, koodilla uudenkuunemilia saatte Unelma Itsestä Online -valmennukseen  -20%  alennuksen. Koodi on voimassa 23.1. 2017 asti (valmennus alkaa 24.1. 2017).

Ihanaa uutta viikkoa ja energistä arkea kaikille. ♡

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Aikaa saattaa päätökseen yksi vuosi, aloittaa uusi luku elämässä. Ei sillä, että uskoisin keskiyön muuttavan automaattisesti kenenkään elämää tai tuovan siihen varsinaisesti sen erikoisempaa sisältöä. Mutta uusi alku, tai puhdas pöytä, ovat usein hyviä vedenjakajia. Vuodenvaihde on ehdottomasti hetki, jolloin kannattaa kuitenkin tehdä jonkinlainen tilinpäätös, ja ainakin alustava suunnitelma tulevan varalle.

Itselleni vuosi 2016 jää mieleen tasaisuudestaan. Elämä on toki heitellyt laidasta laitaan, kuten sillä on tapanakin, mutta verrattuna edellisiin vuosiin, olo on pysynyt hurjassakin kyydissä seesteisempänä ja tasaisempana. Olen siis kiitollinen, tyytyväinen ja koen myös jonkinlaista onnistumista.

Toki toivon aina parempaa – ihminen kun olen. Silti uskon, että samoin kuin edellisinä vuosina, myös tulevana vuonna oma tekeminen ja oma suhtautuminen asioihin ovat avain onneen. Ei pikavoittoja, eikä oikoteitä. Hyvät valinnat ja itsensä kuunteleminen – niistä syntyy yleensä parhaat tulokset.

Kiitän teitä kaikkia vuodesta 2016. Viime päivien lomailu on tehnyt hyvää, ja uskon, että tammikuussa virtapankit on ladattu siihen kuntoon, että vuosi 2017 saadaan bloginkin suhteen käyntiin energisissä merkeissä. Tulevasta en liiemmin tiedä itsekään, mutta ainakin alkuvuodesta on luvassa hyvää oloa. Muuten edetään kuten tähänkin asti: Elämä kuljettaa!

Nauttikaa vuoden viimeisistä tunneista ja iloitkaa uuden vuoden saapumisesta. Edessä on jälleen 365 päivää aikaa olla onnellinen ja kiitollinen!

Hyvää uutta vuotta 2017!

Tallenna

Tallenna

Siinä jossain 15-16 vuoden iässä kuulin jatkuvasti kultaisesta keskitiestä. Ai että, tuo termi ärsytti, ja se kaikki lässytys siitä, että vähempikin riittää. Tässä kohtaa kun mittarissa on ikää enemmän kuin kaksin verroin tuohon verrattuna, huomaan itsekin usein käyttäväni tuota termiä. Ironista oikeastaan, että siitä on muodostunut yksi elämäni tärkeimmistä määreistä. Lupailin Kun keho ja mieli keskustelevat keskenään -postauksessa, että palaamme vielä Life InSync -yhteistyön tiimoilta niihin konkreettisiin asioihin, joiden olen huomannut tasapainottavan omaa elämääni. Kuinka ollakaan, se kultainen keskitie on tässä postauksessa vahvasti esillä.

Syy siihen, että olen saanut elämäni varrella runsaasti ohjeita harmaan eri sävyjen metsästämiseen, piili yksinkertaisesti melko mustavalkoisessa elämäntyylissäni. Perfektionisti minussa on nähnyt joko onnistumisen tai epäonnistumisen, tekemisen tai luovuttamisen. Näiden asioiden väliin jää kuitenkin ääretön määrä muita mahdollisuuksia, ja vuosien varrella olen saanut silmäni avautumaan niille. Ei ole vain joko-tai-mahdollisuutta, vaan miljoonia erilaisia variaatioita. Nykyisin kultaisen keskitien kohdalla puhutaan usein tasapainosta. Mutta mitä on tasapaino? Kaunista puhetta ja tähtipölyä elämänhallinnasta, huuhaata joka löytyy juuri oikeanlaisesta ruokavaliosta ja tavasta liikkua? Vai sittenkin jotain täysin konkreettista, jota jokainen voi soveltaa omaan elämäänsä?

Syö sitä ja syö tätä, ryhdy vegaaniksi ja liiku näin. Kuten miljoonat muutkin naiset, samoin olen itsekin vaatinut itseltäni suuria muutoksia. Elämäni on ollut kieltoa ja pakotteita. Sittemmin olen oivaltanut, että ne pienet muutokset, jotka ohjaavat tekemistä sinne kultaiselle keskitielle, toimivat lopulta parhaiten. Sen sijaan, että ruoka-aineista koostaisi itselleen kieltolistan, on huomattavasti hedelmällisempää miettiä, mitä ruokavalio kaipaa lisää. Jos jatkuvasti lautasella on vajausta kasvisten osalta ja päivä hedelmäannos jää nauttimatta, on parempi kehottaa itseään lisäämään ravintoonsa niitä kasviksia ja muita terveellisempiä juttuja, kuin kieltää itseltään suklaan ja muiden herkkujen syöminen. Karkki- ja suklaalakot ovat surullisenkuuluisia uudenvuodenlupauksia, jotka harvemmin johtavat yhtään mihinkään – ainakaan hyvään. Sen sijaan kylläinen olo ja täysipainoinen ruokavalio auttavat jatkuvaan herkkuhimoon.
Vegaaniksi ei kenenkään tarvitse ryhtyä yhdessä yössä. Mikäli kasvisruokavalio kiinnostaa, voi viikon arkiruokiin ujuttaa yhden kasvissosekeittopäivän, tai lihan ja kalan voi välillä korvata maitoproteiinilla. Juuri niin kuin itsestä hyvältä tuntuu ja sillä aikataululla, mikä toimii itsellesi. Kenties kasvisten tarjoamat mahdollisuudet tempaavat mukaansa.

Kuten kirjoitin jo viimeksi, liikunnan kohdalla puhutaan omalla kohdallani suurimmasta sudenkuopasta. Mikä on tarpeeksi, ja mikä riittä? Siinä olivat aikoinaan suurimmat liikkumisen määritelmäni. Viimeinen vuosi on opettanut, että liikunta on muutakin kuin tavoitteita. Se on tapa rentoutua ja voimaantua, hengähtää arjen keskellä. Mikään mittari ei siis voi todistaa, että tunnin rasvanpolttolenkki tai seitsemän salitreeniä viikossa olisi parempi kuin pitkän päivän lomaan mahdutettu ulkoilu koiran kanssa. Jälkimmäinen ei ehkä juurikaan polta kaloreita, mutta antaa mahdollisesti paljon enemmän kuin kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa. Luonnossa kulkeminen tasaa stressitasoa ja rauhoittaa mieltä. Tunnesyöpölle maisemien ihaileminen käy suklaalevystä, ja raitis ilma parantaa esimerkiksi unen laatua. Ei siis pidä väheksyä minkäänlaista liikkumista. Levollinen mieli kaipaa vähemmän herkkuja, ja varastoi vähemmän rasvaa keskivartalolle!
Ympäriltä kuuluvat tiukat vaatimukset kannattaa unohtaa. Niitä media tarjoilee jatkuvasti, eikä sääntöorjuutus lopulta palvele ketään. Omaa kehoaan kuuntelemalla pääsee yleensä pisimmälle!

Naistenlehtien ohjeet siitä, että kaapeissa ei saisi olla vierasvaroja toimivat nekin kohdallani äärettömän kehnosti. Itse asiassa, pidän hurjan tärkeänä, että keittiön kaapeista löytyy aina herkkuja ja jääkaapista suklaalevy. Laihdutuskuurit ovat kuuluisia siitä, että ne alkavat aina huomenna tai seuraavana maanantaina, ja tämähän ohjaa meitä siihen, että nautimme tänään ihan kaikesta, koska huomenna se ihanuus on kiellettyä. Itse olen lopettanut turhat kiellot ja rajoitteet myös ruokavalioni osalta. Minulla, aikuisella ihmisellä, on lupa syödä tänään ja huomenna juuri sitä, mitä haluan. Tieto siitä, että suklaan syöminen ei ole kielletty ensi viikollakaan rauhoittaa mieltäni. Saan syödä sen juuri silloin kun siltä tuntuu, ja tällä ajatuksella pääsen pohtimaan, milloin ihan oikeasti tekee mieli suklaata. Ei juuri nyt, mutta ehkä huomenna! Ja kas, huomaat, että suklaalevy on ollut koskemattomana jääkaapissa jo kuukauden!
Yksi viimeisen parin vuoden aikana turhimmaksi osoittautunut väline on omalla kohdallani vaaka! Keho muuttuu jatkuvasti, ja paino vaihtelee kuukauden sisälläkin hurjasti. Ahkera liikkuminen jopa nostaa vaa’an lukemaa, joten niille numeroille kannattaa antaa piut ja paut! Käytän edelleen samoja vaatteita kuin muutama vuosi sitten, joten antaa vaa’an levätä rauhassa tulevanakin vuonna!

Elämästäni kuluin vuosia erilaisten sääntöjen ja kieltojen parissa. Kielsin itseltäni ja soimasin itseäni. Kun lopulta annoin asioiden olla, löysin oman InSync -tilani: Pystyn olemaan paljon enemmän, kun en kuluta energiaani turhaan. Kuuntelen itseäni ja luotan siihen, että elämä vie eteenpäin.

Jos siis antaisin yhden konkreettisen vinkin tulevan vuoden lupauksiinne, se olisi: Älä kiellä, älä rajoita. Älä karsi, vaan lisää!
Lisää hyvää ruokaa, ja terveellisiä kasviksia. Lisää ulkoilua ja rentoutumista. Lisää mielekästä tekemistä, kuten käsitöitä, lukemista tai vapaaehtoistyötä. Kun hyville asioille mahduttaa tilaa, ne huonommat karsiutuvat pois kuin itsestään. Ja unohda deadline! Kun vuosi 2017 lähenee loppuaan, elämän ei tarvitse olla täydellistä. Edessä on uusia vuosia, hyviä ja huonoja päiviä. Kultaisella keskitiellä niitä on vain huomattavasti mukavampi kulkea. Olkaa siis armollisia itsellenne!

Kuvissa oma InSync -hetkeni: Raikkaassa säässä ulkoileminen, luonto ja rauha ympärilläni. Lisää Live InSync -tarinoita löydät InSync Facebook -sivulta. Sivulla voit myös jakaa oman InSync-tarinasi ja osallistua kylpylälahjakortin arvontaan.

 

Yhteistyössä Danone Activia ja

Save

Tallenna

Tallenna

Tiedättehän sen pahanolontunteen, joka alkaa ehkä stressistä tai muuten ikävästä elämänvaiheesta. Perässä tulee päänsärkyä, ihme kipuilua pitkin kehoa. Univaje kasvaa, mieli ei pysy kasassa ja virkeänä kuten pitäisi. Kyse on siitä, että keho ja mieli keskustelevat toistensa kanssa. Ja joskus niillä synkkaa jopa niinkin hyvin, että on lopulta vaikeaa huomata mistä se kaikki lähti liikkeelle – siitä fyysisestä vai psyykkisestä kipuilusta.
Näin loppuvuodesta jokaisella on mielessä hyvä olo. Tai no, uusi vuosi ja parempi olo, se ehkä kuvaa tilannetta paremmin. Miten tulla tasapainoisemmaksi, vahvemmaksi tai pirteämmäksi? Danone Activia on luonut kansainvälisen Live InSync -kampanjan, jonka mukana pääsen nyt itsekin miettimään näitä tasapainoiluja loppuvuoden kunniaksi, ja nappaan teidät ajatuksenvirtaan mukaan. Mistä hyvä olo ja hyvinvointi kumpuavat? Entä tehokkuus tai luovuus?

Live InSync ei tarkoita metodia, jolla meistä yritetään tehdä supernaisia superarjen keskelle, täydellisinä viitoinemme ja supertreenattuine vartaloinemme. Kyse on enemmänkin tasapainon etsimisestä, oman jaksamisen kunnioittamisesta ja siitä, että opettelemme kuuntelemaan niin kehoamme, kuin mieltämme. Kuulostaa äärimmäisen hyvältä, mutta entä kun mielessään käy läpi kaikkia niitä elämän parannuskohtia ja löytää itsensä loputtoman pitkän muutoslistan edestä. Pitäisi sitä, pitäisi tätä…

Henkilökohtaisesti koen, että oma hyvä oloni kumpuaa hyvin monestakin pienestä tekijästä. Levollisuus ja harmonia ovat asioita, joita monien kanssasiskojeni lailla yritän etsiä ympäriltäni. Koti sisustetaan kutsuvaksi ja rauhalliseksi. Ympäriltä karsitaan erilaisia ärsykkeitä ja haetaan sitä omaa turvapaikkaa, jossa kynttilänliekin lepatus meditoi ja rauhoittaa. Joskus on puhuttu siitä, että sotkuinen työpöytä kuvaa omistajansa päänsisäistä tilaa, ja allekirjoitan tämänkin. Itselleni siisteys ja järjestys ovat äärimmäisen tärkeitä, joskin lapsiperheessä kovin muuttuvia tekijöitä. Mutta kuvittelepa itsesi sinne viikkosiivouksen jälkeiseen tilaan: Kimppu tuoreita kukkia pöydällä, kenties jotakin hyvää syötävää, lasi viiniä ja kirja. Tila jossa ympäristö ja oman sisäinen oleminen ovat järjestyksessä, ja henki kulkee paremmin, kun ympäriltä on raivattu kaikki tarpeeton. Äitinä huomaan, että mahdottoman kaaoksen ja lelurallin keskellä sama harmonia löytyy luonnosta. Rauhallinen kävelylenkki ja kauniit maisemat, ei häiriötekijöitä eikä kiirettä.

Toisaalta tuollainen InSync -hetki voi tulla tilanteessa, jossa luovuus ja tekemisenilo pääsevät valloilleen. Kadehdin pitkään äitini kaltaisia käsityöihmisiä, jotka kokevat suurta flowta ja arjesta irtautumista harrastuksensa parissa. Lopulta ymmärsin, että minulla on vastaavia tunteita ihan olemassa olevien harrastusteni parissa. Jopa työ on välillä niin mukaansa tempaavaa, että saatan jumittua paikalleni ja kadottaa ajantajun aivan täysin. Minulla on taito uppoutua ja innostua, lopulta sillä mitä teen tai saan aikaiseksi, ei juurikaan ole merkitystä hyvänolontunteeni kanssa.

Nykypäivänä arjen tasapaino ja harmonia koetaan liian usein hyvin organisoidun kalenterin avulla. Halutaan loistaa työelämässä ja huoltaa kehoa vapaa-ajalla. Näissäkään ei välttämättä ole mitään vikaa, mutta siinä kaiken järjestelyn keskellä ihminen usein unohtaa mitkä ovat ne asiat, joista se hyvä mieli oikeasti tulee. Kun kalenteriviikko on saatu kunnialla läpi, ja vihdoin on aikaa tarttua kirjaan, leipoa pullaa tai nauttia kuppi teetä naapurin rouvan kanssa, huokaistaan syvään ja todetaan, että olipa viikko. Ja juuri sillä hetkellä on ehkä käsillä se koko viikon synkkaavin hetki. Aika jolloin keho rentoutuu ja mieli vaeltaa vapaasti. Miksi ihmeessä tämä nautinto on nykyisin niin monen päivä- tai viikko-ohjelmassa kohdassa “jos jää aikaa”?

Älkää ymmärtäkö väärin, koen liikunnan hyvinkin voimakkaana hyvän olon tuojana. Kunnon hikitreeni ja tekemiseen keskittyminen vievät kyllä ajatukset pois arjesta ja kiireestä. Keho ja mieli tekevät töitä yhdessä, kun paketista kaivetaan ne viimeisetkin voimanrippeet. Silti liikunta on minulle, kuten niin monelle muullekin, asia jossa mennään hyvin helposti ojasta allikkoon. Flow-tilan raja ylitetään kun halutaankin vain saavuttaa jotakin lisää. Olla parempia, tehdä enemmän ja kovempaa. Silloin ajaudutaan pois siitä InSync -tilasta. Unohdetaan kokonaisvaltainen hyvinvointi, kuvitellaan, että ruoskimalla muutumme paremmiksi ihmisiksi. Itselleni liikunta on äärimmäisen suuri sudenkuoppa tässä suhteessa, mutta toisaalta sen kanssa onnistuu paljon paremmin, kun mieli on hyvin kasassa muiden tekijöiden suhteen. Silloin tekemiseen yhdistyvät myöskin lempeys ja armollisuus – ja ruoska jää käyttämättä.

Vaikka tämä loppuvuosi on täynnä erinäisiä kiireitä ja mieli hetkittäin synkkeneekin stressin alla, voin kuitenkin hyvillä mielin todeta, että vuosi 2016 on ollut suuri hyvinvoinninvuosi. Viimeisten, kohta 12 kuukauden aikana, olen oppinut itsestäni enemmän kuin edellisinä vuosina yhteensä, ja tekemiseeni on löytynyt lempeys. Olen opetellut irrottamaan suuremmasta kontekstista ne itselleni tärkeimmät asiat, ja onnistunut löytämään paitsi omat kipukohtani, myös ne hyvän olon tuottajat. Mutta mksi jättää kesken hyvin alkanut matka? Niinpä seuraava vuosi tuokoon tullessaan uusia oivalluksia ja elämänviisautta. Jatkan tästä aiheesta vielä toisenkin postauksen verran, ja palaan kertomaan omista keinoistani tasapainon löytymiseen. Niistä pienistä arkisista valinnoista, joista syntyy kunnioitus omaa kehoa ja mieltä kohtaan. Enemmän tietoa Live InSync -kampanjasta, sekä naisten tarinoita elämänhallinnasta löydät täältä.

Yhteistyössä Danone Activia ja

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Vuosi lähestyy loppuaan ja viimeistään joulun jälkeen on jonkinlaisen tilinpäätöksen aika. Jäätiinkö miinukselle, vai päästiinkö plussalle. Kyse on 365 (tänä vuonna 366) päivän kokonaisuudesta, yhdestä kalenterivuodesta, jonka jätämme taaksemme aloittaaksemme uuden. Harvoin tuo tilinpäätös kuitenkaan perustuu laskelmiin tai taulukointiin, vaan enemmänkin siihen yleisfiilikseen, jolla hyvästelemme kulunutta vuotta. Tulokseen vaikuttaa toki loppuvuoden mieliala, mutta myös ne vuoden kohokohdat, joiden perusteella rakennamme itsellemme jonkinlaisen kokonaiskuvan menneestä.

Kuten jokaiseen elettyyn vuoteen, myös vuoteen 2016 mahtuu niin hyviä kuin huonojakin päiviä. Viikkoja, joina arki on rullannut tasaisen varmasti, ilon- ja onnenhetkiä, sekä tietenkin myös päiviä, joina on joutunut miettimään koko olemassaolonsa tarkoitusta. Silti vuosi 2016 jää mieleeni positiivisesti. Olen opetellut armollisuutta ja rentoutta, joiden avulla myös ne pimeimmät hetket ovat muuttuneet vahvuudeksi. Valoksi, jonka avulla olen jälleen pystynyt kulkemaan omaa tietäni.

Hulluinta kaikessa on ehkä se, etten pysty keksimään tästä kuluvasta vuodesta ainoatakaan ulkoisilla mittareilla määritettävää saavutusta. Silti sisälläni on vahva tunne siitä, että olen saavuttanut hurjan paljon. Kenties vuoden suurin oivallus onkin se, että hyvä kumpuaa sisältä, eikä niinkään kerskaile ulospäin.

Yksi tähänastisen elämäni suurimmista ja tärkeimmistä opeista on se, ettei kaiken tarvitse edetä ja tapahtua suurin harppauksin. Onni on enemmänkin pitkää helminauhaa, joka kiinnittää yhteen pieniä asioita ja punoutuu valmiimmaksi pikkuhiljaa elämän edetessä. Oikotietä ei ole, ja välillä joutuu jopa purkamaan jo aikaansaatua, mutta kokonaisuus on lopulta kaunista katseltavaa, ja sitä on syytä pysähtyä ihastelemaan myös matkan varrella. Tätä samaa oppimista ja oivaltamista toivon elämältä myös seuraavalle vuodelle, sillä ajatus siitä, että olisin jollakin tapaa valmis ihminen, on tippunut kyydistäni jo aikoja sitten.

Tuleva vuosi tulee siis jatkamaan jo löydettyä linjaa, ja edessä on useampiakin mielenkiintoisia tapoja hyvän olon säilyttämiseen. Yksi niistä Unelmieni Vuosi -kalenteri, jonka sain käsiini jo syksyllä.

Kalenterissa yhdistyy perinteinen päivyri, joka jo sellaisenaan auttaa arjen suunnittelussa ja organisoinnissa, mutta tylsien sivujen sijaan kyseessä on kirja, josta löytyy kauniita kuvia, kiitollisuuspäiväkirja ja aarrekartta. Itse asiassa, jokaisen päivän kohdalla on tilaa kolmelle kiitollisuuden aiheelle ja jokaiselle kuukaudelle on erikseen aukeama, josta löytyy niin valmiiksi tehtyjä rastituskohtia, ja tyhjät rivit jokaisen omille arjen ilostuttajille. Aukeaman toinen sivu on varattu muistiinpanoille, ja tilaa on sen verran paljon, että pakollisten arkisten asioiden rinnalle pystyy hyvin mahduttamaan myös omia unelmia, haaveita ja havaintoja. Kalenterin lopussa on muovitasku, jossa on valmiina aarrekarttapohja. Omasta aarrekartastani en nyt laittanut tähän kuvaa, koska koen sen vielä hieman liian henkilökohtaisena jaettavaksi kanssanne.

Unelmieni Vuosi -kalenterin sivuilta voi lukea mietelauseita, ja niihin on tarkoitus raapustaa myös omia oivalluksia. Parasta on kuitenkin se, että yksi kalenteri riittää niin ajanhallintaan kuin elämänkin hallintaan, eikä laukussaan tarvitse kuljettaa useampaa kirjaa.

Kalenterin takaa löytyy tehokaksikko Merja Pesonen ja Frida Steiner. Merja on markkinoinnin, myynnin ja yrittäjyyden ammattilainen, ja Frida puolestaan monelle tuttu valokuvaaja ja visualisti Koti Kaupungin Laidalla -blogista.

Sain ilon arpoa ihanan Unelmieni Vuosi -kalenterin myös teidän lukijoiden kesken, ja kommentoimalla tätä postausta olet mukana kalenterin arvonnassa. Arvon toisen kalenterin myös Facebookin puolella kaikkien fb-seuraajien kesken, eli nyt voi tuplata voittomahdollisuutensa helposti. 🙂

Kerro kommentissasi yksi haave vuodelle 2017. Sen ei tarvitse olla mikään henkilökohtainen paljastus, tai suurikaan saavutus, eli älkää turhaan kainostelko! Jätä kommenttisi viimeistään perjantaina 16. 12. 2016, ja olet mukana kalenterin arvonnassa!

Ihanaa talvipäivää!

Tallenna

Olen viime päivinä kieputtanut pääni sisällä vahvana olemista. Sitä, että nyt täytyy olla vahva, ja on suorastaan minun vuoroni olla vahva. Mutta kuten aina, tunteet tuovat mukanaan oivalluksia, ja oivallukset taasen opetuksia.
Vielä muutama päivä sitten ajattelin vahvuuden olevan jonkinlaista itsensä jäädyttämistä ja selkä suorana seisomista vaikka vastatuuli kuinka yrittäisi taivuttaa. Että vahva ihminen puree hammasta, ja kestää myrskyt lähestulkoon ilmekään värähtämättä. Mutta olin väärässä; Vahvuus ei suinkaan ole asioiden kestämistä yksin, ja tunteiden nielemistä naama peruslukemilla, vaan jotakin täysin päinvastaista.
Viime päivinä olen kokenut äärimmäisen suurta kiitollisuutta siitä, että vierelläni on ihminen, jonka olkapäähän itkeä ja turvautua juuri silloin, kun tuntuu, että asiat ovat liian suuria kestettäväksi yksin. Olen kokenut kiitollisuutta siitä, että minulla on ollut oikeus horjua ja taipua, tuntea pelkoa ja ahdistusta. Sillä vahvuus ei ole ainoastaan heikkouden puutetta, vaan enemmänkin rohkeutta olla myös heikko, tuntea kaikki ne inhimilliset tunteet, tunnistaa ne, ja myöntää ne myös itselleen. Vahvuus on rohkeutta turvautua toiseen ja näyttää myös omat heikot kohtansa. Vahvuus on avun pyytämistä ja toiseen turvautumista, ei oman rajallisuutensa kieltämistä.

Tuuletin eilen päätäni mopinvarressa ja levitin pianohuoneen ja olkkarin lattioille uudet matot. Nyt pohdin pitääkö, vai palauttaako ne. Ovat nimittäin kooltaan isommat kuin vanhat matot, mutta silti näyttävät samaan aikaan paljon pienemmiltä. Tai sitten silmän pitää vain tottua muutokseen. 🙂

Niin tai näin, mukavaa keskiviikkoa ihan jokaiselle!

PS. Glade arvonta on suoritettu ja tällä kertaa onnekkain oli Anne H. (Voittajaan on otettu yhteyttä.)

Tallenna

Postaus on tehty yhteistyössä Jack & Jonesin kanssa.

Olin kuusitoistavuotias, kun soitin isälleni marraskuun puolivälissä vuonna 2000. Pyysin suurta palvelusta, ja kuin vastineeksi lupasin, etten enää koskaan pyytäisi mitään. Isä oli kaukaa viisas, ja tuumasi, että sellaista ei kannata luvata, koska pyytäisin tulevaisuudessa vielä montaa asiaa. Mutta hän suostui pyyntööni. Tuo tapahtuma on eräänlainen vedenjakaja elämässäni; On aika ennen sitä, ja aika sen jälkeen. Tapahtuma, josta ei vuosien aikana ole paljoa puhuttu, mutta samalla asia, jota tuskin voimme isän kanssa koskaan unohtaa.
Mutta totta se oli, tuon automatkan jälkeen isä on tehnyt vuokseni niin monta muuta automatkaa, että taisin seota laskuissa jo vuosia sitten. Isä on ajanut vuokseni ristiin rastiin, kuljettanut minua, lapsia ja miestänikin. Isä on auttanut muutossa, tehnyt remonttia, maalannut, laatoittanut ja ollut oikeastaan mukana elämäni jokaisessa käänteessä. Isä on vienyt minut synnyttämään, tuonut tuttipulloja, kun koliikista kärsinyt esikoinen ei huudoltaan malttanut syödä, enkä minä enää jaksanut lähteä minnekään. Isä on toiminut lastenvahtina silloin kun minun ja mieheni menot ovat sitä vaatineet, ja mikä tärkeintä, myös silloin, kun en yksinkertaisesti ole itse enää jaksanut. Meille kahdelle tyttärelleen isä on antanut tärkeän roolimallin; Myös miehet laittavat ruokaa, tekevät kotitöitä ja osallistuvat arjen pyöritykseen.

Lapsuudessa isä oli se, joka paistoi letut ja antoi taskurahaa, jotta sain koulumatkalla kipaista karkkikauppaan. Me molemmat pidämme edelleen Tervaleijonista. Isä oli myös se, joka kampasi hiukset ja teki palmikot niin piukkaan, että silmäkulmat kiristivät puoleen päivään – takkuinen tukka kun ei ollut meillä vaihtoehto. Isän kanssa olen tehnyt ensimmäisen kasvimaani, ja opetellut puutarhanhoitoa. Porkkanaa, retiisejä ja herneitä, niitä muistan kylväneeni. Ja omaan kasvimaahan vaot voi tehdä edelleen vain yhdellä tapaa – sillä isältä opitulla. Isän sylissä olen katsonut James Bondit ja Die Hardit, Tuntemattoman sotilaan ja lähestulkoon kaikki kotimaiset mustavalkoiset elokuvat. Myös Virginialainen ja Pony Express ovat tuttuja lapsuudesta, isän kanssa katsottu nekin, kuinkas muutenkaan. Perheemme ei ollut varsinaisesti urheilullinen, mutta kun minä halusin urheilla, isä kannusti siinäkin. Mutta osasi isä suuttuakin; Barbileikit ja oma huone siivottiin nopeasti, kun käsky kävi. Aika kuitenkin kultaa monia turhia muistoja – ja ehkä hyvä niin.

Nyt isä on pappa lapsilleni. Mies, jonka lapset ovat kietoneet pikkusormensa ympärille. Kalakaveri, Klaaran kampaaja ja ihminen joka jaksaa katsella Risto Räppääjät vaikka tuhanteen kertaan. Edelleen isä kuuntelee ja katselee mielellään uutisia, lukee sanomalehden ensin alusta loppuun ja sitten lopusta alkuun, ei jätä väliin ainoatakaan Tuntemattoman sotilaan tv-esitystä ja  ajaa nurmikkonsa samalla pedantilla tarkkuudellaan johon olemme vuosien saatossa tottuneet. Vanhempani ovat meille kultaakin kalliimpi tukiverkko, joka auttaa arjessa ja lastenhoidossa. Kun mieheni on poissa ja tietää voimieni olevan täysin lopussa, hän on pyytänyt appiukkoaan avuksi, ja niin isä on ilmestynyt ovellemme tytärtään millään tavoin syyllistämättä tai sen enempää kyselemättä.
Tiedän, olen äärettömän onnekas!

Olen onnekas myös siitä syystä, että saan seurata isyyttä nyt toisenlaisesta perspektiivistä. Kasvaa äitinä samalla, kun mieheni kasvaa isänä. Punnita ja peilata vanhemmuuden kuopissa, jakaa vastuuta sekä iloja ja suruja.
Isänpäivää vietämme tänä vuonna kotona. Kaikessa rauhassa perheen kesken, ja vaikka koko päivä pyjamassa tallustellen. Pappaa me juhlistamme jo lauantaina, joten koko viikonloppu on pyhitetty kahdelle elämäni tärkeimmälle miehelle. ♡

Koska isät ovat tärkeitä ja ansaitsevat lahjoja, Jack & Jones teki tänäkin vuonna oman Daddy -malliston kaikkien isien kunniaksi. Mallistosta löytyy T-paitoja, boxereita ja sukkia, eli helppoja lahjaideoita isäinpäivän paketteihin.

Tuotteet voi ostaa joko yksittäin tai edullisena settinä: T-paita (ovh 14,99 €) + boxerit (ovh 12,99 €) + sukat (ovh 2,99 €) yhteensä 24,99 €
Tuotteet myynnissä kaikissa JACK & JONES -liikkeissä. Tarjoukset koskevat kampanjatuotteita. Tarjoukset voimassa 13.11. asti tai niin kauan kuin tuotteita riittää.

Yhteistyössä Jack & Jones ja

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Kesällä tuli seitsemän vuotta siitä kun blogini näki päivänvalon. Tai no, kahdeksan jos lasketaan, että mulla oli olemassa jo sivu blogspotissa, mutta en osannut laittaa sinne mitään. No, olen kirjoitellut ennenkin siitä, että ihan tyhjästähän tähän lähdettiin. Ensin piti opetella viemään pokkarista kuvat koneelle, ja sitten vielä ladata niitä jonnekin nettiin. Hih, nyt se vähän naurattaa, mutta näin se vain meni.

Aluksi se oli pelkästään puuhaa itselleni, sitten siitä tuli kiva salainen harrastus, ja ajan myötä tosi tärkeä harrastus. Ensimmäisen pienen rahapalkkani blogista sain keväällä 2012 ja lopulta tästä puuhasta ja harrastuksesta tuli mulle työ. Elokuussa 2013 blogini muutti nykyiseen osoitteeseen eli Indiedaysille, ja tässä olen blogini kanssa siitä asti viihtynyt oikein hyvin. Mulla on ollut alusta jolla kasvaa ja kehittyä, ja tosi mahtava joukko ihmisiä apunani. Toimiston puolella on tyyppejä, joille on vuosien mittaan voinut purkaa ne pahemmatkin fiilikset ja sen, miten elämä joskus potkii. Koska kyllähän se potkii, vaikka se ei aina täällä näkyisikään. Minua on kannustettu, tsempattu ja autettu, ja vaikka mä kirjoitankin blogia yksin, en koe olevani tässä työssä yksin. Siitä kiitos kuuluu myös kollegoille, joiden kanssa on päästetty höyryjä pihalle ja naurettu makeasti niin onnistumisille kuin epäonnistumisillekin.

Blogissa on eletty pikkulapsiaika, muutto väliaikaiseen kotiin, raskaus, sen The Kodin löytyminen, muutto ja remontti (joka muuten jatkuu ja jatkuu vaan) vauva- ja pikkulapsiaika uudestaan ja nyt tätä tämänhetkistä arkea. Olen seurannut vuosien mittaan monia blogeja ja nähnyt ihmisten muuttuvan ja kasvavan. Oma blogi on kuitenkin hyvä muistutus myös omasta kasvamisesta ja oman elämän muutoksista. Blogissa kun on tallessa paljon sellaista, joka ei ehkä merkitse lukijoille mitään, mutta herättää itsessä vahvojakin muistoja.

Bloggaaminen työnä on edelleen monen mielestä hyvin kyseenalaista hommaa. Suurimpia syitä tähän ovat varmasti sekä se, että  bloggaaminen on alana kovin uusi juttu, mutta myös se, että edelleen moni tekee blogia harrastuspohjalta. Välillä voi olla vaikeaa hahmottaa sitä eroa, mikä on työllä ja harrastuksella. Bloggaaminen työnä kuulostaa myös monen korvaan hämärähommalta, mutta ihan samoilla pelisäännöillä tässä mennään kuin millä tahansa muulla alalla. Tilipussia keventää sekä verot, että yrittäjän eläkevakuutus. Bloggaaja on muutenkin kuin kuka tahansa yrittäjä; Työaikaa ei tunneta ja lomia ei juuri pidetä.

Mitä bloggaajan työ sitten oikein on? Pari kuvaa ja muutama rivi tekstiä päivässä?
Niin, siltä se kai monesti näyttää. Suurin osa omasta työpäivästäni kuluu kuitenkin tietokoneen kanssa ja vain pieni osa siitä työstä näkyy ulospäin. Erona itsenäiseen bloggaajaan pääsen kuitenkin helpolla, kun takana on osaava myyntitiimi ja tuottajat. Niin, kuten lähes kaikki muutkin mediat (Yleisradiota luukuunottamatta), myös blogit ovat mainosrahoitteisia. Kaupallisuus blogeissa tai mainokset lehdissä/radiossa/telkkarissa eivät ole kenenkään kiusana. Ne ovat yksinkertaisesti se keino, jolla toimintaa pyöritetään. Ainakin siihen asti, kun Yle-vero laajenee kokonaisvaltaiseksi mediaveroksi (mikä siis tuskin koskaan tulee tapahtumaan).

Muistan kun jokunen vuosi sitten mulle esitettiin kysymys “alkaako tuo homma koskaan tuntumaan työltä?”. Niin, jäin jo tuolloin miettimään, että miltä työn kuuluu tuntua? Ehkä ihan vain jo siitäkin syystä, että kysymyksen asettelu oli sen oloinen, että työn kuuluisi tuntua jotenkin pahalta. En nyt muista mitä vastasin kysymykseen, mutta toki tämä työltä tuntuu siinä mielessä, että minua sitoo sopimukset ja sovitut aikataulut, ja toisaalta toista osapuolta sitoo velvollisuus maksaa minulle sopimuksen mukainen korvaus. Se kai on aika monesti työn määritys? Juuri nyt mä kuitenkin tykkään tehdä tätä. Työssä on tietynlainen vapaus (ei sidottua työaikaa tai -paikkaa) ja tunnen saavani työstäni myös henkistä pääomaa. Se on avannut katsettani ja kuljettanut erilaisiin tilanteisiin ja paikkoihin. Olen hypännyt useamman kerran ulos mukavuusalueeltani ja tehnyt juttuja, joita en olisi koskaan uskonut tekeväni. Olen oppinut uutta ja opetellut uutta. Olen saanut ystäviä, yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Bloggaaminen on myös jatkuvaa vuorovaikutussuhteessa elämistä lukijoihin, ja kommenttiboksista olen saanut monet kertaa liikutuksenkyyneleet poskilleni. Näin on ollut hyvä, ja näin toivon asioiden jatkuvan.

Mutta jotain muuttuu, tai oikeastaan muuttui jo. Vuosi sitten Indiedays siirtyi Kaleva-konsernin omistukseen, ja viime keväänä Indiedaysin kylkeen liittyi myös Blogirinki Media. Kahden blogitalon liitto tarkoittaa tietysti sitä, että meitä saman katon alla bloggaavia on nyt kosolti enemmän. Muutoksen tuulet ovat puhaltaneet jo pitkään, mutta viime viikolla tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivat, että blogini yläosasta katosi Indiedaysin logo.

Lifie, tai LIF!E, kuten tuolla ylhäällä nyt lukee, on blogini uusi koti. Blogiportaalin uudistuksen myötä blogit jaettiin nyt kolmeen osaan, ja vanhan tutun Indiedaysin alle jäivät nuoremmat muotibloggaajat, Foodloverin alle taasen kasattiin ruoka ja leivontablogit. Lifie on omistettu kokonaan meille lifestylebloggaajille. Lifie on siis asumista ja elämistä, sisustamista, hyvää oloa, ruokaa ja elämää ylipäätään. Blogini jatkaa siis samaa sillisalaattilinjaansa, eikä muutu mitenkään. Ja vanha osoitekin säilyy entisellään, eli mitään toimenpiteitä tämä ei nyt edellytä teiltäkään. 🙂

Kirjoitin muuten keväällä #blogitarina -postauksen, jossa kerroin enemmän blogin synnystä ja fiiliksistäni, joten jos tämä teksti herätti kysymyksiä, tai jätti kylmäksi, sieltä löytyy lisää suhteellisen tuoreita ajatuksia. 🙂

Kuvassa Taavi joka on ottanut asiakseen joko astella näppäimistön päällä tai roikkua villapaitani hihassa kun yritän kirjoittaa. Ei sille tosin oikein voi vihainenkaan olla.

Kivaa iltaa ja ihanaa marraskuuta!

Tallenna

Tiedä sitten johtuuko se Eino Leinon viisaudesta, vai jonkinlaisesta itsesuojeluvaistosta kenties, mutta pari viime päivää olen piilotellut teiltä yhtä tosi onnellista juttua. Niin, ehkä ajattelin että jos en iloitse julkisesti niin… Tai että jos en ylipäätään iloitse niin kovin paljon, niin sitten ei mahdollisesti satukaan niin kovasti. Mutta tyhmäähän tuo on, tiedän sen itsekin.

Eli pitemmittä puheitta, tässä hän nyt on. Meidän pieni onnemme nimeltään Taavi.

Taavi muutti meille maanantaina ja on kotiutunut loistavasti keskuuteemme. Utelias pikkukissa, joka nauttii seurasta ja väsähtelee täysinäisen vatsansa viereen pitkin päivää. Ulkonäöltään kuin tiikeri, siitäpä Taavi nimikin lopulta tuli. Sanomattakin selvää, että ollaan ihan rakastuneita koko perhe. ♡