Elämä jatkuu

11.4.2021

Uskomattoman viisas isosiskoni muistutti minua tuossa viikolla siitä, että niin hassua kuin se onkin, kaiken tämän keskellä elämä jatkuu. Otin viisaudesta itselleni pienen mantran ja nämä pari päivää olen pienin ottein yrittänyt tarrata kiinni siitä tavallisen elämän syrjästä. Yritin toki jo aiemmin sitä konemaista suorittamista, mutta pakko myöntää, että kovin pitkään tuo itselleni varsin luontainen tapa ei jaksa toimia.

140 silmukan luominen on tuntunut viime viikkoina täysin ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta, enkä oikeasti uskonut pääni pysyvän kasassa edes laskiessa sataan asti. Mutta niin vain sain pinkin langan puikoille, joskin laskuvirheen mahdollisuus on edelleen olemassa. Ensimmäistä kertaa sitten viime syksyn jalkauduin myös katselemaan puutarhaa ja sain todistaa omin silmin sen, mitä niin moni hehkuttaa: Kevät on tullut ja sipulikukat kurottavat kohti valoa ja lämpöä. Hetken harmittelin, miten haravointi taitaa nyt jäädä tekemättä, mutta neuvoteltuani esikoiseni kanssa, pääsimme sopuun urakkapalkasta. Jossain kohtaa nappaan itselleni aikaa ihan vain olla ja kykkiä tuolla ulkona. Se kun on sitä parasta terapiaa liki jokaiseen murheeseen.

Se on hassu juttu, miten sitä jotenkin ajattelee itsensä tosi vahvaksi ja kestäväksi. Luulee, että suorittamalla selviää – kunhan tekee ja pysyy vauhdissa niin kyllä se siitä. Mutta eihän se ihan niin yksinkertaista ole. Kukaan ei ole kone, eikä ihmistä kai sellaiseksi tarkoitettukaan. Eilen yritin kuroa kiinni rästiin jääneitä töitä. Illalla noudatin taas siskoni jakamaa viisautta: ”Keep calm and watch Poirot”. Kukaan ei nurissut vaikka levittäydyin sohvalle pocornikulhoni kanssa ja pyöritin Yle Areenaa kolme tuntia. Itse asiassa sain katsoa viimeisen tunnin pari tuhisijaa vierelläni.

Ostin kukkakaupasta itselleni värikkäimmät mahdolliset neilikat, ja mies istutti tänään maahan syksyllä kuistille jääneet tulppaanin ja narsissin sipulit. Kyllä se tästä. Tänään ainakin tuntui taas hetkellisesti siltä.

 

Aurinkoista uutta viikkoa myös sinulle!


Erilainen pääsiäinen

02.4.2021

Tämä postaus piti tehdä jo viime viikonloppuna. Nyt syreenit on nupuillaan, mutta tulppaanikimppua meiltä ei löydy. Sellainen unohtui pääsiäiseksi ostaa. Samoin moni muu juttu, ja ruokakin vaihtui nopeaan ja helposti lämmitettävään.

Olen vuosia yrittänyt erotella sen oikean Emilian ja tämän blogi-Emilian. Siitäkin huolimatta, että saan välillä niskaani sitä sun tätä, en ole jaksanut oikaista tai selittää. Olen ajatellut, että kun itse tiedän ja läheiseni minut tuntevat, se riittää. Ja riittää varmasti jatkossakin. Kaikkien elämän kuoppien kohdalla on ollut tavallaan kivakin, että mulla on tämä vähän murheettomampi paikka, johon elämän jokainen kolhu ei jätä jälkeään.

Tulee kuitenkin niitäkin aikoja, kun elämä nujertaa polvilleen, ja on vaikea erotella itsestään kahta Emiliaa. Kun on oikeastaan vaikea nähdä edes yhtä selvästi. Kun on itse hukassa itsensä kanssa ja täysin voimattomana elämän voimien edessä. Silloin se suojaava suojamuuri saattaa kääntyä itseään vastaan. Niin kai on käynyt nytkin. On liian vaikeaa olla se kepeä ja iloinen Emilia, kun oma olo on oikeasti jotakin ihan muuta.

Ajattelin selittää, että viimeiset pari kolme viikkoa ovat olleet tosi rankkoja, mutta en oikeastaan tiedä onko kyse kolmesta viikosta, muutamasta kuukaudesta vain puolestatoista vuodesta. Nyt kun alan oikein miettimään, tähän aikaan on mahtunut ihan liian paljon sairautta ja kuolemaa. Enemmän kuin olisi pitänyt, vaikka mikäpä minä olen sitä määrittämään. Ja kun vuoden vaihtuessa saimme huokaista yhdestä helpotuksesta ja ajattelin, että kyllä se taas tästä, tie nousikin uudelleen pystyyn. Se tasaisen tylsä arki jota niin kovasti odotin, vaihtuikin johonkin ihan muuhun.
Ja kun luulin, että pahinta on pahimman pelkääminen, opin jälleen uutta: Pahinta ei ole pelko, vaan tieto. Niin kauan kuin on toivoa, elämä kyllä kantaa. Sen jälkeen kaikki onkin paljon vaikeampaa.

Opastin esikoistani tänään sairaalan hississä sanomaan sen, minkä hän haluaa sanoa ja näyttämään sen, miltä hänestä tuntuu. Ja jos alkaa itkettämään, niin itke. Sekin on sallittua, koska me ollaan ihan vain ihmisiä. Ja sitten tajusin, että voisin myös itse noudattaa omaa neuvoani.

En suostu ajattelemaan, että tämä pääsiäinen olisi jotenkin huonompi. Ei toki sitä mitä oli ajateltu, mutta näin se elämä menee. Nyt käperryn hetkeksi sohvan nurkkaan ja annan itselleni luvan olla pieni ja voimaton. Ehkä myös nauran vähän, hassuttelen ja iloitsenkin. Sillä elämä ei ole vain yhtä ja samaa tunnetta ja mielentilaa, vaan kokonainen skaala täynnä värejä ja erilaisia sävyjä.