Olen saanut tämän vuoden puolella useammankin kommentin, jossa mainitaan, että näytän nykyään jotenkin onnellisemmalta. Kiva tottakai kuulla tuollaista, mutta sitten tulee väkisinkin miettineeksi, että miksi. Olenko jotenkin onnellisempi, kuin esimerkiksi vuosi sitten, tai vaikka syksyllä? Miten elämä on muuttunut, onko onnenaiheita jotenkin enemmän, vai johtuuko kaikki vain hymystä?
Jos nyt oikein kriittisesti katselee elämää, niin onhan tähän vuoteen mahtunut erilaista kriisiä itsestään ja elämästään. On ollut kolmenkympin kriisiä ja kriisiä omasta suurentuneesta vartalosta. Kriisiä vanhenemisesta, ja ties mistä sitä nyt ihminen voikin kriiseillä. Mutta onko nuo nyt varsinaisia kriisejä sitten ollenkaan?
Kieli on siinä mielessä hassu, että se ei erota ulkonäkökriisiä ja nälänhätää. Ehkä nämä yksilön kriisit kuten ikä, vanheneminen ja juurikin se ulkonäkö, ovat kasvuprosesseja enemmänkin kuin kriisejä. Vaiheita, joissa omaa minäkuvaa katsellaan kriittisesti, muistellaan aikaa taaksepäin ja yritetään arvailla tulevaa. Samoin kuin surutyössä, on tälläisessäkin kasvutilanteessa omat vaiheensa, mutta suurimman paniikin ja ketutuksen jälkeen, ihminen alkaa sopeuttamaan itseään ja löytää uuden tavan tarkastella ympäröivää maailmaa ja itseään. Tärkeintä on hyväksyä myös se, että jokaisella vaiheella on tarkoituksensa.
Ehkä onnellisuudessa on kyse juuri tästä. Että kulkee läpi asioiden ja käsittelee ne sisällään. Hyväksyy ajankulun ja asioiden muuttumisen, ja oppii näkemään niissä sen valoisamman puolen. Tärkeimpänä ehkä kuitenkin tilanteen hyvien puolien etsiminen niiden huonojen sijaan!
Puhutaan sisäisestä rauhasta, ja allekirjoitan sen täysin. Ehkä juuri ikä on opettanut asioiden katselemiseen uuden tavan. Olen oppinut, että moni asia on elämässä hurjasti helpompi, kun ei taistele vastaan, vaan yrittää sopeutua. On huomattavasti hedelmällisempää nähdä itsensä voittajana, kuin häviäjänä.
Toki mieli oikkuilee, ja kaikilla on joskus huonojakin päiviä. Esimerkiksi itse olin tänään hetkellisesti hyvinkin ärsyyntynyt ja vihainenkin, kun totesin jälleen omistavani vaatehuoneellisen liian pieniä vaatteita. Itsensä sättiminen on välillä kai ihan normaalia, mutta kyllä elämä maistuu mukavammalle ja keveämälle, kun keskittyy muihin tunteisiin. Yritää nähdä asiat positiivisessa valossa ja löytää niistä aina jotakin hyvää.
Voisiko onnellisuus siis olla tätä? Ehkä.
Tänään olen ainakin onnellinen hiukan viileämmästä säästä. Tuntuu kotitöiden tekeminenkin inhimillisemmältä, ja yläkerran makuuhuoneetkin viilentyvät edes hiukan! 🙂
