Maaliskuu on aina ollut mulle se virallinen kevään alku. En tiedä johtuuko se siitä, että olen syntynyt maaliskuussa, mutta jotenkin se vain on yleensä sellainen mukava kuukausi ja ehdottomasti lemppari näistä kuukausista, joina ei vielä oikein voi nauttia puutarhajutuista.

Helmikuun loppumisen ja ehkä vähän karkauspäivänkin kunniaksi yritin eilen illala ja tänään vähän siivota kotia. Jotenkin kiva siirtyä kohti kevättä kun koti on siisti, lakanat puhtaat ja olo zen. Vaikka tosin se siisti koti on meidän perheessä jokseenkin ohimenevä olotila. Kuten varmaan aika monessa muussakin taloudessa. 🙂

Ystävältä saatu kimppu olohuoneen pöydällä ja illaksi sytytetyt kynttilät. Villasukat, pyjama ja Arne Dahlin Äkkisyvä. Aika täykkäri lauantai-ilta.

Ihanaa karkauspäivän iltaa ja alkavaa maaliskuuta! ♡

 

 

Frame-telkkari medialainassa Samsungilta

Jokin aika sitten, kun blogissa näkyi tuo meidän Smegin kahvikone ja jouluna siihen viereen putkahtanut kahvimylly, sain kysymyksiä laitteista ja siitä olenko kokenut kahvikoneen käytön työlääksi. No en tietenkään ole, ja ehkä tuo kahvimylly on jonkinlainen todiste siitä.
Meillä on ollut tavallinen suodatinkahvikeitin jo yli kuusi vuotta kaapissa ja tummaa kultajuomaa on valutettu mukiin ja kuppiin annos kerrallaan paria poikkeusta lukuunottamatta. Tämä annosmalli ei ole tuntunut työläältä edes juhlapäivinä, kun kahvia nauttii jopa 15 henkeä ja moni haluaa santsikierroksen. Tästä toki suuri kiitos miehelleni joka toimii meillä juhlien kahvimestarina. Tai no, toki pannullisen valuttaminen on helpompaa, mutta toisaalta tuntuisi hassulta tarjota vieraille juhlan kunniaksi huonompaa kahvia.

Aikoinaan saatoin keittää itselleni puoli moccamasterin pannullista parikin kertaa päivässä. Join kahvia määrällisesti paljon kun taas nykyisin saatan juoda vain pari annosta päivässä. Laatu korvaa tässäkin asiassa määrän. Kapseleista pois tottuminen ei sekään ollut ongelma, sillä jälleen kerran maku peittosi pienen vaivannäön. Serkkuni kävi meillä loppuvuodesta ja kysyi heti, että missä mylly. Meillä siis jauhettiin siinä vaiheessa vielä kahvi isommissa erissä tiiviiseen purkkiin, ja käytettiin siitä. Myllyn hankinnan jälkeen ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Vasta jauhettu on vasta jauhettu. Vaikka Smegin kahvimyllyllä voi jauhaa kahvia isompiakin määriä, meillä käytetään vain tuota yhden annoksen jauhavaa tekniikkaa. Ja siltikään en pidä kahvin valmistamista työläänä. Ja vaikka koneita on nyt kaksi, eivät ne vaadi juuri moccamasteria isompaa tilaa keittiön työtasolta. Turhempiakin laitteita siinä voisi säilyttää.

Tykkään juoda kahvini cappuccinon mittasuhteilla, mutta en pidä vaahdotetusta maidosta ja siksi lämmitän kauramaitoni vaahdottamisen sijaan. Tälläkin koneella onnistuisi toki se vaahdottaminenkin, mutta maitovaahto ei ole mulle se juttu. Itse asiassa tilaan yleensä kahvilassakin (silloin harvoin kuin sellaisessa käyn) cappuccinon lämmitetyllä kauramaidolla, ilman vaahtoa. Tiedän, kuulostaa vähän nollonollaseiskalta, mutta kahvin suhteen olen vähän kronkeli, myönnetään. Ja olen myös todella usein huomannut, että kotona saa himputisti parempaa kahvia kuin kahvilassa. Kahvilan laatuun kun ei aina voi luottaa, ja se on usein vähän tekijästäkin kiinni, että millaista kahvia sieltä milloinkin saa. Niinpä nautin siitä, että kotona saan hyvää ja omaan suuhun sopivaa kahvia.

Parhaalta kahvi maistuu tietenkin aamulla ensimmäiseksi, mutta nautin myös päivällisen päälle juodusta kahvista. Se on meillä yleensä se hetki, jolloin hengähdetään ennen illan harrastuksiin rietämistä. Istutaan miehen kanssa keittiön sohvalla ja divaanilla (meillä on vakiopaikat) ja vaihdetaan kuulumiset. Tänään tosin istuttiin pöydän ääressä koko perhe laskiaispullista nauttien.
Saatan juoda kahvia myös päivällä, mutta tykkään myös teestä. Joskus illalla huomaan, että kahvihammasta kolottaa, mutta kotona kahvia harvemmin tulee juotua enää viiden jälkeen ja yöunia ajatellen ehkä näin on ihan hyväkin.

Kun aikoinaan laitoin instagramiin ensimmäisen kuvan meidän uudesta Smegin espressokeittimestä, ei mennyt montaakaan minuuttia kun puhelimeni soi, ja vanhalle kapselikoneelle löytyi uusi koti. Ihaninta tässä on se, että Instagramin äärellä oli ollut mieheni mummo, joka nyt nauttii annoskahvista ystävättäriensä kanssa. Melko modernia, eikö!?

Leppoisaa laskiaistiistain iltaa. ♡

 

Hepskukkuu! Ihan meinaa päätä särkeä, kun paistaa niin kirkkaasti. Neljältä iltapäivällä. Työhuoneeseen.

Löysin itseni taas perjantaina kirppikseltä, ja kuten aina, hyviä löytöjä tekemässä. Tosin nyt ei kyllä yhtään olisi tarvinnut, kun keittiössä (ja koko talossa) on muutenkin vähän tenkkapoo tilanne mummula-aarteiden kanssa. Löysin kuitenkin nuo kaksi Arabian kesäkukkalautasta niin sopuhintaan, etten voinut jättää niitä kirppikselle. Ja toisaalta nyt mulla alkaa olla kesäkukkiakin ihan kattauksen verran, joten kevään ja kesän kunniaksi saadaan syödä sitten niistä. Myös tuo pieni soikea Arabian tarjoiluvati tarttui mukaan samaiselta kirpputorikäynniltä. Mulla on samaa sarjaa vähän isompi vati, joten nyt niitäkin on pari. Löysin myös kaksi kauniisti nimikoitua pellavaista keittiöpyyhettä, joiden keltaisuuden yritän nyt taittaa pesukoneessa pois. Toivottavasti niistä tulee puhtoiset, sillä lukuisia kertoja pesty pellava kun on ehkä paras materiaali keittiöpyyhkeissä. Ja kaunis.

Tosi monet keräilee vanhoja astioita jonkinlaisiksi aarteiksi ja käyttää niitä lähinnä juhlissa jos sittenkään. Meillä vanhat astiat ovat käyttötavaraa. Jos nyt eivät ihan joka aamu- ja iltapalalla käytössä, niin joka päivä kuitenkin. Kerran otin vanhan Arabian kannun lapsilta pois, mutta siitäkin on jo useampi vuosi. Klaara kulki sen kanssa ulkona koska lapset olivat täyttäneet kannun vedellä ja ottivat siitä täytettä vesipyssyihinsä.  No ehkä varjelin silloinkin enemmän haparoivin askelin kulkevaa lasta kuin sinistä kannua. Ja vaikka nuo kaatimet nykyisin ovatkin ylähyllyllä, niin kyllä niitä ihan käytetään. Samoin kuin käytetään vanhoja pellavia ja liinavaatteitakin.

Nyt kun ihanan keväinen aurinko (hitto se lupasi, että tuleekin vielä talvi!!!) on valaissut kotia, minuun on iskenyt jonkinlainen pieni sisustuskärpänen. Tekisi mieli siistiä ja karsia, vähän keventää tunnelmaa. Se ruokapöytäasiakin jäi syksyllä kaiken muun jalkoihin, mutta josko siihenkin saisi taas tartuttua. Mieli kaipaa jo vähän hempeyttä, oman pihan narsisseja ja hentoja tulppaaneja maljakkoon. Ja muutenkin pastellisävyjä kodin piristykseksi. Mårbackat leikkasin viikonloppuna ja laitoin uusia juurtumaan. Myös ensimmäiset kylvöt ovat itäneet keittiön ikkunalla. Tulkoonkin sitten vaikka lunta tupaan ja jäitä porstuaan, minun henkinen kevääni on ja pysyy.

Mulla on ollut tapana käydä maanantai-iltaisin tanssimassa, mutta koska meidän kissatytsyt kävivät tänään leikkauksessa ja sirutuksessa, ilta meneekin potilaita hoivatessa. Kohoamassa on myös pullataikina, sillä onhan huomenna vielä laskiaistiistai.

Yöllinen pakkanen oli nipistellyt maasta puskevia suloisen vihreitä päivänliljoja. Käsittämätön lause. Helmikuulle. Mutta näin se on, maasta ja oksista puskee väriä, enkä yksinkertaisesti voi olla aloittamatta henkistä kevättäni just nyt, talvilomaviikon kunniaksi. Harmi vain, että kaupoissa on vielä hippasen huonosti noita kevään kukkia. Mutta kiikutin yhden valkoisen helmililjani kasvariin hyasintin kaveriksi ja päätin, että se on kevät nyt. Kasvarin valot saavat olla vielä hetkisen paikallaan, koska illalla valot luovat ihanasti tunnelmaa, mutta muuten on kai aika aloitella kevätsiivousta ja suunnitella ikkunoiden pesua.

Perjantai suunnitelma siivouksesta ei oikein ottanut tuulta alleen ja nyt pari huonetta on yhä enenevissä määrin kassien ja pussien peitossa. Tänään on siis pakko tarttua toimeen sillä ystäväni tulee huomenna kylään, enkä tahtoisi laittaa häntä selviytymään tämän kaaoksen läpi. Keittiön pöydällä on yhä mieheni ostamat ystävänpäiväanemonet ja ehkä siivouksen jälkeen niiden rinnalle voisi katsoa jotakin hivenen tuoreempaa. Levittää liinan pöytään ja nauttia siitä, että pitenevä päivä ja aurinko pääsevät sisään. Kuinka se voikin olla samaan aikaan niin ihana tuo aurinko, mutta silti niin julma.

 

Kulmakarvojen tilannettakin on kysytty. Tässähän ne. Nyt alan jo hieman tottua siihen, että mulla on kulmakarvat ympäri vuorokauden, ja edelleen olen päätökseeni supertyytyväinen. Miten helppoa ja huoletonta! Sävy tuntuu täydelliseltä ja työn jälkeen olen edelleen rakastunut.

Mutta nyt raivaamaan. Laukut ja pussit tyhjiksi ja tavarat ojennukseen. Ihanaa ja aurinkoista keskiviikkoa!

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

Laitoin tuossa viime viikolla Instagramiin kesäisen kuvan ja kerroin ikävästäni vihreää ja vehreää sekä aurinkoa ja lämpöä kohtaan. Lohdutukseksi sain huomata, että en ole ikäväni kanssa yksin. Ja kuten itsellänikin, se suurin ikävä johtuu monella tästä loputtomasta marraskuusta. Kun ei ole ollut valkoisia hankia ja kaunista talvea, sitä kaipaa kauneutta sitten jollakin muulla tavoin. Henkilökohtaisesti olen luopunut talven suhteen toivosta. Ei tullut lunta, eikä tullut talvea, ja noin niin kuin tieteellisestikin me täällä lounaassa eletään yhä syksyä ja se ottaa kieltämättä vähän koville tällaiselle ei niin kovin syysfanille.  Ja nyt kun ensimmiäset silmut ovat auenneet ja osa linnuista palannut Suomeen talvilomaltaan, talvi ja pakkaset saisivat jäädäkin tulematta. Olkoonkin, että se petivaatteiden pakkastuuletus jäi tekemättä ja pakastin sulattamatta.

Jännä nähdä minkälainen tuleva kevät tulee olemaan, kun maa ei ole roudassa ja keväänmerkit näkyvät jo helmikuussa. Mutta edellisten perusteella mun lempparikuukausi on ehdottomasti toukokuu. Olen aina sanonut, että toukokuu on ikään kuin kesän perjantai. Toukokuussa luonto räjähtää loistoonsa ja jokainen päivä on vihreämpi ja värikkäämpi. Aurinko todenteolla lämmittää päivisin ja vaikka yöt ovatkin vielä arvaamattomia kesän tulo edistyy koko ajan. Odotan ihan mielettömästi sitä, että saan daaliat ja kesäkukat kasvihuoneeseen totuttelemaan ja pääsen odottamaan niiden istuttamista ulos. Ja että saan sormet multaan ja vaatteet likaiseksi.

Toukokuussa myös maljakot täyttyvät jo omavaraisesti. On purppuraomenapuu, marjaomenapensas, kuolanpioni ja syreenit. Ja tietenkin kiurunkannukset, lemmikki, tulppaanit, laukat, vuohenjuuri ja orvokit. Kasvihuonekahvit ja raparperipiirakka.

Ja just tänään kun sade piiskaa ikkunoita ja tuuli humisee talon rakenteissa, pienikin piipahdus toukokuun muistoissa tekee hyvää. Luo toivoa ja valaa uskoa. Kyllä se tästä!

Ihanaa viikonloppua!

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

Meidän iltapäivään vapautui eilen hiukan lisäaikaa, joten askarreltiin perinteiset sydänpullat jo ystävänpäivän aattona. Toinen erä näitä pistellään poskeen sitten laskiaisena.

Tämä on ollut jotenkin vähän nahkea viikko, ja ulko-ovesta kun astuu sisään, niin kolme tai neljä ensimmäsitä huonetta on kuin hävityksen jäljiltä. Ehkä siis jotakin raivausta ja paikkojen oikomista vielä perjantain kunniaksi, tai sitten viimeistään huomenna. Muutaman huonosti nukutun yön jälkeen tuntuu myös taivaalliselta ajatella, että lauantaiaamuna ei tarvitse kiskoa itseään sängystä kovin aikaisin.

Ystävänpäiväiltaa vietetään oman perheen kesken. Ihan vain yhdessä olemisesta nauttien, kunhan viimeisetkin treenit saadaan tältä viikolta ensin pois alta. Kukkia, kynttilöitä, mukavat kotitrikoot, villasukat ja sitten peiton alle sohvalle. Tykkään!

 

Ihanaa ystävänpäivää ja perjantai-iltaa! 💕

Heippa! Mites toi teidän hissitön helmikuu? Täytyy myöntää, että olin täysin tietämätön tällaisenkin teemakuun olemassaolosta, kunnes äiti ironisesti kysyi, että kuinkas meinaan pärjätä. Niin, onhan se meille maalaisille tosi helppoa, kun houkutuksia ei ole näkösällä. Kun lähes kaikki kunnan palvelut ovat yhdessä kerroksessa, ne mitä vielä on jäljellä. Edelleen veikkaan, että meillä on täällä kolme hissiä; yksi kaupungintalolla, yksi peruskorjatussa keskustan koulussa ja käsittääkseni täältä löytyy myös kerrostalo, jossa on hissi. Voin olla väärässäkin, mutta kun alati hiljentyvä terveyskeskuskin on yhdessä kerroksessa, rautatieasema on ollut hiljaisena jo vuosikymmenet ja bussin kyytiin hypätään loistokkaan matka-aseman sijaan tienposkesta, ei mahdollisuuksia tule kovinkaan montaa mieleen. Mainittakoon, että liukuportaita ei löydy ollenkaan.

Luin eilen Ylen artikkelin yksityisautoilusta, jossa verrattiin yksityisautojen määrää kunnittain Suomessa. Taulukko oli koottu käyttäen suhdelukuna 1000 asukasta. No, toki me maalaiset olimme siellä listan kärkipäässä ja suuremmat kaupungit taasen pitivät häntäpäätä. Luoja yksin tietää, miksi meninkään lukemaan kyseisen uutisen kommenttiosuuden, mutta jälleen kerran tuli todettua, kuinka kahtiajakoinen ajattelu maassamme on, ja kuinka vieraantuneita oikeasti olemme toistemme elämästä. Surullista. Eniten nauratti ajatus siitä, että maalaiskunnissa ei ole toimivaa julkista liikennettä, koska kaikilla on omat autot.

Hissien (ja niiden liukuportaiden) käyttämättä jättämisen lisäksi kansakunnan hyvinvointia lisäämään on laadittu useita terveellisempiä vaihtoehtoja. Rakkaita kansantautejamme kuten sydän- ja verisuonitaudit voi nimittäin ehkäistä arkisilla valinnoilla! Yksi kestosuosikki naistenlehtien artikkeleissa on parin pysäkinvälin käveleminen. Toimii toki ehdottomasti parhaiten mikäli välimatka venyy useampaan kymmeneen kilometriin. Aamuin illoin pisteltynä varsin terveelinen ratkaisu ja 5 am clubiin tulee liityttyä kuin itsestään. Jos ei sitten satu tekemään työtä joka alkaa jo aamuviideltä. Niitäkin on.

Meiltä pääsi ennen todella helposti esimerkiksi Helsinkiin ympäri vuorokauden. Niin ja mikä tärkeintä, pääsi myös kotiin. Toki kahden ja puolen tunnin matka venyy bussilla ja junalla kulkien liki tunnilla, välillä enemmänkin. Sitten halpuutettiin hintoja ja bussivuorot vähenivät. Nykyisin Helsingistä pitää suunnata kotiin viimeistään klo 20.24 (junalla) tai ilta kahdeksalta bussilla, mikäli on onnistunut saamaan lipun siihen viimeiseen bussiin, joka tietenkin on hintansa puolesta junaa huomattavasti suositumpi vaihtoehto. Positiivista tässä on tietenkin se, että kotiin ehtii nipin napin saman vuorokauden puolella (jos matka sinne pysäkille on lyhyt, kuten se ei todellakaan kaikille ole), mutta samalla moni kulttuuririento, juhla, lentokenttämatka tai muu myöhäistä tai aikaista kulkemista vaativa matkustaminen (kuten vaikka työmatka) jää yksityisautoilun varaan.

Itse tykkään matkustaa junalla ja tähän on useampikin syy. Yksi on tietenkin matkustusmukavuus verrattuna linjurikyytiin, vaikkakin junamatka voi vuorosta ja määränpäästä riippuen venyä ajallisesti bussikyytiä pidemmäksi (kuten vaikka sinne Helsinkiin mentäessä). Toinen syy on ekologisuus, koska pidän junaa vihreämpän valintana kuin bussia. Kolmas syys on se, että haluan osoittaa kylmän asemamme tarpeellisuuden, vaikka myönnetäköön, että 35 euron junalippu tuntuu suolaiselta kympin bussilippuun verrattuna. Kaksipiippuinen juttu, sillä jos Valtion Rautatiet ei tuota, ei junatkaan kulje (tai ainakaan pysähdy joka paikassa), kuten huomattin jo linja-autojen kohdalla. Sormet ja varpaat ristissä toivon, että sekä nykyinen, että tulevatkin hallituksemme haluavat ylläpitää rautateidemme toimivuutta myös meille maalaisille. Tosiasia kun taitaa olla, että oma kuntamme ei enää kovinkaan pitkään pysty tarjoamaan esimerkiksi lukio-opetusta ja koulutuksen saaminen vaatii matkustamista. Jos syntyvyys on 30 vauvan luokkaa per vuosi, moni perusopetustakin tarjoava koulu joutuu laittamaan lapun luukulle. Tässä päästäänkin taas siihen samaan asiaan kuin nuo pysäkinvälit: vaikka puhutaankin pikkukunnista, pinta-alaltaan kunnat harvoin ovat kovinkaan pieniä. Itse asiassa ne voivat olla hyvinkin isoja ja aikanaan kyliksi jaettuja. Joskus meilläkin on ollut eri “kaupunginosat” omine palveluineen, terveysasemineen ja kouluineen. Nyt muistona on enää postinumerot, tyhjäksi jääneet koulut ja liikehuoneistot. Tai no, asummehan me vanhassa kaupassa, naapuritontin autiotalo on entinen terveyssisaren talo ja kylän koulu on muuttunut mitä kauneinmaksi kodiksi. Mutta tähänkin väliin mahtuu monta uudempaa rakennusta ja kadonnutta palvelua. Ei nimittäin tarvitse mennä kuin mieheni lapsuuteen ja palvelut olivat vielä täysin erilaiset. Näinä reiluna kymmenenä vuotena, jotka itse olen täällä asunut, kouluja on jouduttu niputtamaan jo useampi ja pari pankkia on sulkeneet ovensa – samoin kuin moni liikeyritys. Välimatkat sensijaan eivät lyhene.

Miksi me tyhmät maalaiset ei sitten muuteta kaupunkiin?

Terveisiä pellonreunasta ja maitotilan vierestä. Ehkä juuri sieltä, mistä tuli kaura aamuiseen puuroosi tai ruis ja vehnä leipääsi. Perunat tai pasta lounaspöytään ja sokeri jogurttiisi, maito kahviisi ja rypsi levitteeseen, jota sipaisit kotimaisen luomuleipäsi pintaan. Minä en valita, koska täällä haluan asua ja elää. En mistään hinnasta meluisassa ja pakokaasunkatkuisessa kaupungissa, jossa ehkä suhteessa yksityisautoja onkin vähemmän kuin täällä. Toivon monen muun tavoin voivani asua omassa kodissani mahdollisimman pitkään ja parhaassa tapauksessa lähteä vasta jalat edellä. Olkoonkin, että kodillani ei ole muuta kuin käyttöarvoa. Arvostan koulun pieniä luokkakokoja, lasten äärimmäisen hyviä harrastusmahdollisuuksia, kaupan kassaa, joka sanoo, että mulle on paketti tuolla postin puolella, vaikka sitä ei vielä ehdittykään kirjata sisään. Arvostan neuvolapalveluja, joissa minut ja lapseni otettiin vastaan tuttuina, sekä julkista hammashuoltoa. Arvostan kirjastoa, josta uutuuskirjat saa lainaan melkein heti sen sijaan, että jonottaisi vuorolla 72. Arvostan omaa tilaa ja omaa ruhaa, maiseman kauneutta ja luonnon läsnäoloa. Arvostan niin montaa asiaa, jotka helppoudellaan menevät juna- ja bussimatkojen edelle. Tuo arvostus lisää myös halua osallistua. Olla mukana tekemässä ja antamassa myös omaa aikaani siihen, että lapsilla ja aikuisilla on mahdollisuus harrastaa paikallisesti. Mahdollisuus viihtyä.

Jossain vaiheessa nämäkin seudut tulevat ehkä muistuttamaan hylättyä Karjalaa. Tai ehkä ei, kuka tietää. Kenties väljempi asuminen alkaa kiinnostaa ja etätyön mahdollisuus kasvaa entisestään. Tai ehkä ei, kuka tietää. Mutta en jaksa uskoa, että Ruuhka-Suomi ihan oikeasti haluaa meidät kaikki jonottamaan niitä kirjoja, terveyspalveluja ja vapaata paikkaa metrossa. Silläkään myönnytyksellä, että kyllä se väkimäärä kohta pienenee – luonnollisen poistuman avustuksella. Ja metropaikoista tulikin mieleeni, että tajusin vasta viime viikolla, että Helsingin rautatieasemalta pääsee Kamppiin metrolla. Eipä ole koskaan käynyt mielessä, mutta ehkä niillä käveltävillä pysäkinväleillä oikeasti tarkoitetaan juurikin näitä kivenheittoja, eikä aamukävelyä pikkukunnasta toiseen.

Ja kyllä, tiedän, ettei asetelma ole mustavalkoine. Ei ole Helsingin kantakaupunki vastaan maaseutu. Harmaan sävyjä löytyy aina. Mutta halusin kärjistää. Moni tarvitsee hissiä työssään tai elääkseen. Moni tarvitsee autoa työssään tai elääkseen. Ei ole peltoviljely vastaan parvekeviljely. On kauramaitoa ja on vegelevitteitä, sokeritonta jogurttia. On pysäkinvälejä, jotka osuvat kivenheiton ja parinkymmenen kilometrin väliin. Ei ole oikeaa tai väärää paikkaa asua, on vain ihmisiä joilla on erilaiset elämät, erilaiset tarpeet ja erilaiset mieltymykset. Minä vain satun olemaan niitä, jotka haluavat nähdä tulevaisuuden maaseudussa ja pitää sen elävänä.

 

Farkkuhaalarit on vanhat, Asos tall -mallistosta.

Mutta no, en ole mikään kauhean nopea käänteissäni ja jos usein nukun yön yli, niin tämän asian kanssa on pitänyt nukkua aika monen yön yli. Mullahan ei siis ole käytänössä kulmia ollenkaan, tai ne on tosi ohuet ja katkonaiset. Mutta silti, vaikka kyseessä ei mikään tatuointi olekaan, olen pelännyt ihan valtavasti sitä päätöksen lopullisuutta. Onhan ne keskellä otsaa ja ainakin vuoden ajan aika näkyvätkin.

Nämä kulmat jotka nyt näkyvät kuvissa eivät tosin ole ne, jotka kasvoilleni jäävät. Väri vaalenee tästä ihan vaaleaksi ja tarkoitus olikin tehdä kulmat sellaisiksi että ne näyttävät luonnollisilta ilman meikkiä. Nythän ne ovat tummemmat kuin mitä tavallisesti meikatessa, mutta jotenkin alan tottua tähänkin vaiheeseen. Kuukauden kuluttua on vahvistus ja sitä ennen väri saattaa haalistua joiltain osin täysin näkymättömiin. Viikon päästä pitäis olla jo vähän eri tilanne. Mutta se oli tosi hassua kun sain siinä työn välissä aina välillä katsoa peilistä, ja en ollut uskoa, miten pieniä ja tarkkoja karvoja tekniikalla saa aikaan.
Viimeiset pari vuotta olen aktiivisesti seurannut instagramissa eri tekijöitä ja miettinyt, että kenelle menisin jos ja kun joskus uskallan. Tosi paljon on niitä isoja näyttäviä kulmia, mutta mä nimenomaan etsin sellaista tekijää, jolla oli hyvä näyttö myös niistä tosi luonnollisista kulmista. Lopulta päädyin Finbrows -nimiseen yritykseen (löytyy juurikin sieltä instagramista). Mun sisko kävi joulukuun alussa samassa operaatiossa, mikä ehkä hiukan laittoi vauhtia myös omiin rattaisiini. Jos joku muukin uskaltaa niin ehkä minäkin.

Ystävä soitti just tänään aamulla ja kysyi mitä kulmakarvoille kuuluu. Hän on siis seuraavana vuorossa, kun saa todeta, että minä selvisin hengissä ja kulmat onnistui. Jonkinlainen ketjureaktio ehkä, mutta on ihan tosi, että niitä ” aikuisten naisten” luonnollisia microblandattuja kulmia näkee vähemmän ja niitä kokemuksiakin kuulee vähemmän. Siksi siis halusin tästäkin asiasta kertoa, koska tiedän, että moni painii saman ajatuksen kanssa. Niin ja ystävän kysymykseen, että sattuuko tuo laittaminen vastasin, että on tässä tullut synnytettyä kaksi lasta ja näiden kulmien kohdalla saa sentään puudutuksen. Toki minunkin silmäni valuttivat ensin kyyneliä, ja sitten tuli sellainen aivastamisen tarve, mutta siis tuo on se, miten mieheni reagoi kun nypin häneltä joskus pari kulmakarvaa irti. Että toki kipu on yksilöllinen juttu, mutta tässä ei nyt puhuta sellaisesta ihan oikeasta kivusta jota jokainen on ehkä joskus joutunut kestämään. Epämukava tunne on ehkä parempi, ja kun puudutus on kunnolla tehonnut (sitä lisätään koko ajan) ei toimenpide loppua kohti tunnu miltään. Aluksi voi vähän kirpaista, kuten on tapana sanoa. 🙂

Ja siis jatkossa ne mun kulmat tulee olemaan vaaleat ja just sellaiset ilman meikkiä tosi luonnolliset. Ei haittaa vaikka joutuisin niitä meikkaamaan, koska mulle on tärkeintä, että se muoto ja aukkokohdat on tehty ja kasvoilla on jokin ryhti myös meikittä. Mutta siis anyway, tarkoitus oli nopeasti selittää tämäkin asia, mutta menihän siihen muutama rivi.

Pyykkiteline on Ikean uudesta Borstad-mallistosta. Mun vanha bambuinen oli jo tosi tummunut ja nyt kävin nopeasti hakemassa uuden kun näitä vielä oli. Puinen rikkasetti on Sinituotteen. Kukkamekko on Elloksen ja villapaita ja mun kotitossut on H&M:n. Tosin ne on ihan sandaalit, mutta kun mä en osaa olla kotonakaan ilman tossuja.

Nyt feta ja tomaatit uuniin. Tänään on uunifetapastapäivä!

Entinen vaaleanpunaisen vihaaja täällä hei! Ajattelin luoda teihin uskoa, ja todistaa, että kyllä tästäkin taudista pääsee näköjään eroon. Ei vaan, ei mun antipatiat tällaisia uturoosan sävyjä kohtaan ole koskaan niin pahat olleet, mutta kun vielä seitsemän vuotta sitten lastenvaatteissa oli vallallaan se sellainen karkkipinkki ja fuksia rajasin koko vaaleanpunaisen kategorian vältettävien (tai kielettyjen) listalle. Oli Noa Noan Miniaturet ja Kappahlin newbiet. Muuten murretut vanhan roosan sävyt oli jokseenkin kiven alla. Nykyään niitä onneksi on, ja voi että kuinka pelkäänkään sitä päivää, kun pieni tyttöni ei suostu niihin enää pukeutumaan. Toisaalta nämä sävyt on onneksi pysyneet muodissa niin pitkään, että vaaleanpunainen ei ihan vältsysti ole enää vain pikkutyttöjen väri. Tai siltä minusta ainakin tuntuu seistessäni tässä asussa vaaleanpunaisen sävyisessä olohuoneessa. Ja varsinkin katsoessani, miten miniatyyreiltä nuo olohuoneen kalusteet näyttävät vierelläni. 😀

Hassu juttu nämä värit. Olen aina ollut farkkutyttö ja rakastanut sinistä. Kuitenkin sinisen unikon edellisen tulemisen jälkeen olin noin niin kuin sisustamisen mielessä aika täynnä sinistä ja taisin vannoa ihan julkisesti ettei sitä meille enää tule. No niin vain on tullut ja monessa muodossa ja voi että kuinka haaveilen jatkuvasti erilaisista sinisen sävyisistä tapeteista. Viimeisinpänä William Morrisin sinisävyisestä willow boughs -tapetista. Ja sitten taas vaaleanpunaiseen olen haksahtanut oikeastaan vasta viime vuosina. Ehkä siksi, että lapsillekin lopulta tuli enemmän niitä kauniita vaaleanpunaisen sävyjä. Ja oikeastaan myös siksi, että olen kokenut vaaleanpunaisen (sinisen ja valkoisen ohella) helpoksi väriksi. Oli kyse sitten sisustamisesta tai pukeutumisesta, se on jotenkin helppo ja turvallinen.

Vaikka meille jokin talven tapainen päiväksi tai pariksi saapuikin, niin kyllä mulla silti on jo kevät mielessä. Ja onneksi se kevät tuo myös äärimmäisen luonnollisella tavalla väriä elämään. Ei hetkeen jaksa miettiä tapetteja tai oikein muutakaan, kun puutarhakausi pääsee alkamaan. Mutta siihen nyt menee vielä tovi. Ja sillä aikaa vaikka sitten sitä vaaleanpunaista.

Nämä mun pöksyt on Elloksen alesta ja neule se sama Samsøe & Samsøe.

Ihanaa iltaa! ♡

Se en siis ole minä, vaan hän tuolla seinällä. Rouvan oli tarkoitus istua pianohuoneessa ja minun oli tarkoitus purkaa seinän taulukollaasi, maalata seinä ja asetellä taulut uudelleen, mutta kas, löytyikin helpompi vaihtoehto ja tartuin siihen. Ehkä sitten keväällä. Tai ensi syksynä. Tai sitten kun inspiraatio iskee. Tuo on joka tapauksessa niin kaunis, että se sopii minne vain. Jos uisin rahassa, voisin jopa haluta alkuperäisen, mutta koska se ei ole myynnissä ja minä en ui rahassa, tällainen julistetaulu on mitä parhain ratkaisu!

Sain kyselyjä voileipäkakun reseptistä, ja miksi en sitä jakanut. Syy on yksinkertainen, reseptiä ei vielä ole. Tein kakun omasta päästä, ja koska mulla oli tuorejuustoa pariltakin eri firmalta ja leipänä käytin kahta laatua, pitää ensin tarkistaa, että minkä kokoisista määristä puhutaan. Muistan vain että purkki tuota ja pari noita. Mutta siis se oli hyvää ja ihan itseänikin ajatellen ajattelin raapustaa määrät ylös tulevaisuutta varalle. Palaamme tähän kyllä!

Katsoin sunnuntaina pari jaksoa The Crownia (siskon suositus tällaiselle vähän monarkiaan vinksallaan olevalle) ja voi että kun ihastuinkin. Taas tuli sellainen olo, että miksi en katso enempää telkkaria, mennyt ihan ohi, että tällainenkin sarja on olemassa. No, onneksi sitä näyttäisi olevan jokunen jakso ja tuotantokausikin, joten ei hätää, vaikka Midsomerin murhat jäivät taas tauolle.

Lunta ei näillä tienoin ole näkyvillä, mutta aurinko ja pakanen riittää mulle jo oikein hyvin. Ihana valo ja ihan pieni talventapainen fiilis. Tykkään!