Ensin tuli kriisipuhelin, sitä seurasi kriisitakki.

Hassu juttu tuo äidiksi tuleminen – niin ensimmäisellä kuin toisellakin kerralla. Raskausaika on prosessi, ihminen muuttuu hautomoksi ja väkisinkin oma kroppa on myös jonkun toisen omaisuutta. Ensimmäiset kuukaudet menevät vauvan kanssa kuin puulla ja pahkalla, mutta sitten iskee se kriisi; Identiteettikriisi, irtautumiskriisi tai mikä lie muutoksen kaipuu.
En yleistä, tätä ei varmasti tapahdu kaikilla, mutta kuulemani mukaan kuitenkin moni voi samaistua ajatukseeni. Ja, aika monelle se kriisitoiminta on se, jonka itsekin tein ensimmäisen lapsen ollessa muutaman kuukauden ikäinen: Tukka pätkäistiin lyhyeksi. Tai noi ei lyhyeksi, mutta sellaiseen Victoria Beckham malliin kuitenkin, joka oli ainakin siinä joskus muutaman vuoden sisällä ollut ihan muodikaskin.
Nyt pidän tukastani kiinni kynsin hampain, tai ainakin siitä osuudesta, jota tangle teezer ei vie mukanaan (ja sehän vie tällä hetkellä tukkaa tukoittain). Oireilen kuitenkin selvästi muilla tavoilla. Kaiken ristiäissöpöilyn jälkeen, valitsin puhelimeeni ne pääkallokuoret, ja tajusin perustaneeni itselleni kriisipuhelimen. Toinen kriisioireilun seuraus on uusi takki.

Nahkatakin hankkiminen on kutkuttanut jo pitkään. Kuitenkin edullisinkin aito nahkatakki on sen verran hintava, että olen yönyli nukkumisen sijaan tainnut nukkua jo pari vuotta. Hinta kyseenalaistaa hankinnan jo siinäkin mielessä, että en koe nahkatakkia itselleni niinkään klassisena pitkäaikaissijoituksena (jonkalaiseen mielestäni on järkevääkin sijoittaa), vaan puhtaasti ohimenevänä trendihömpötyksenä. Tämä siis omana henkilökohtaisena ajatuksena ottaen huomioon tyylini ja oman takkini ulkonäön. Toki on ihmisiä, joilla rotsi roikkuu matkasta vuodesta toiseen, ja pehmeä, omaan kroppaan muotoutunut nahka, on kuin toinen iho.

Äitienpäivä yhdistettynä vallallaan olevaan kriisinpoikaseen kuitenkin joudutti ajatuksenkulkua, ja nyt olen erittäin tyytyväinen nahkatakin omistaja. Ihana takki, jolla saan uutta särmää vanhaankin mekkoon. Oli muuten äitienpäivänä tosi nätti yhdistetynä keveään sifonkimekkoon! Tai ainakin omasta mielestäni….
Ja kaikista uhkauksista huolimatta pystyin siis ostamaan itselleni aimo annoksen itsevarmuutta; Jestas sentään, olen äiti, mutta samalla tosi cool, koska mulla on nahkatakki!
Mutta jos nyt pysytään asialinjalla, niin ihan oikeesti nahkatakki ei ole elämässäni ensimmäinen vaatehankinta, jolla on itselleni jokin syvempi merkitys. Muistan hyvin nuoruusvuosilta punaiset samettihousut. Ne oli mulle paljon enemmän kuin tavalliset housut, ne oli merkki uudesta ajasta ja uudesta elämästä. Vaikka muiden silmissä kyse olikin vain kirkuvan punaisesta vakosametista, oma selkärankani vahvistui niitä housuja käyttäessäni, ja tunsin pitkästä aikaa olevani normaali itseni. Ja vaikka se Victoria Beckham -tukka ei enää innostakaan, päätti hiusten latvojen katkominen aikanaan myös yhden jakson elämästäni valvomisineen ja epäonnistumisen tunteineen; Feenikslinnun tapaan nousin tuhkasta uusin sulin ja uusin voimin. Kuten nahkatakki nyt, se oli aikoinaan merkki siitä, että minä olen minä – tapahtui mitä tahansa. Eräänlaisessa elämän käännekohdassa olen myös aikoinaan ottanut tatuoinnin, ja mitä todennäköisemmin, tulen jatkossakin reagoimaan muutoksen tarpeeseen muutoksella.

Täydellinen takki löytyi Vilalta, jos joku asiaa jäi pohtimaan. In action tulette varmasti sen myöskin näkemään – halusitte tai ette.

Niin, ja mitä siihen itseluottamukseen tulee, musta tää alla oleva Vilan klippi on aika ihana. Leuka pystyyn vaan, ja eteenpäin arvon naiset!

http://www.youtube.com/watch?v=yZK9G2Z-e1w