{ palaan vielä eiliseen }

07.5.2014

Kirjoitin eilisen postauksen hetken mielijohteesta. Jätin tekstin lepäämään, ja ajattelin kai, etten sitä kuitenkaan julkaisisi. Kuivasin tytärtäni suihkun jälkeen keittiön sohvalla, puin pyjaman ja nousin painaakseni julkaise -nappia. Totesin vain ääneen, että painan nyt sitten liipasinta, ja mieheni tiedusteli perään, kuka kuolee.
“Tästä taitaa tulla hidas itsemurha, mutta otan riskin”
, oli vastaukseni.

On aina vaikeaa ennustaa reaktiota, jonka blogiteksti herättää. Välillä kirjoitat kevyesti niitä näitä, ja olet hullunmyllyn keskellä. Tai sitten käy, kuten eilen; Luulet heittäytyväsi susilauman keskelle, mutta saat osaksesi samaistumista ja myötätuntoa.

Eilisen tekstini tarkoitus oli tarttua syömishäiriöön sairautena. Yhä edelleen moni ajattelee sen olevan teinityttöjen haihattelua, mutta kukaan ei vapaaehtoisesti itselleen voi sairautta valita. Siitä kärsii yhtälailla aikuiset kuin lapsetkin, tytöt ja pojat, joskin enemmistö sairastuneista on naisia. Siitä ei myöskään pääse eroon “syö nyt vaan ja lopeta tuollaiset ajatukset / ei sun tarvi miettiä kilojasi” -latteuksilla. Sitkeydellä ja taistelutahdolla on jossain kohtaa suuri merkitys, mutta kukaan ei voi taikoa sairautta pois, vaikka kuinka niin toivoisi.

Värisokeana olen monesti huomannut, miten vaikea on selittää jollekulle, ettei näe värejä. Vielä vaikeampaa on selittää syömishäiriötä, sitä, ettei näe itseään. Kuvittele eläväsi peilitalossa. Näet itsesi joka puolella, toisaalla pitkänä, toisaalla hoikkana. Vilkaiset eri suuntaan, ja olet pieni ja pyöreä, alhaalta kapea tai ylhäältä leveä. Kuvittele, että et koskaan tietäisi mikä kuvista on oikea. Et olisi koskaan törmännyt oikeaan peiliin, ja elämäsi perustuisi sille, että arvailet vain mikä peili toistaa todellisuutta. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta sitä kai syömishäiriöisen kehonkuva on.

Omalla esimerkilläni halusin tuoda myös esiin sen harhaluulon, että kaikki syömishäiriöiset olisivat muka langanlaihoja ja nälkiintyneitä. Laihuus ja aliravitsemus on yksi syömishäiriöiden oire, mutta todellisuudessa sairaudessa on kyse paljon muustakin. Sitä ei voi välttämättä nähdä, sitä ei voi todeta vaakalukemasta tai vyötärönympäryksestä. Sairas ihminen voi olla laiha, mutta hän voi olla myös normaalipainoinen tai ylipainoinen. Sairaus voi muuttaa muotoaan, oireilla ja olla ehkä välillä ulkopuolisen silmiin huomaamatonkin. Kyse on kuitenkin pahimmassa tapauksessa kuolemaan johtavasta sairaudesta. Polustusmekanismin romahtaminen, sydänongelmat tai itsemurha, ne eivät todellakaan ole pikkujuttuja.

Vielä 1990-luvun ja 2000-luvun vaihteessa resurssit riittivät lähinnä alitravitsemuksen korjaamiseen, ja erityiset, syömishäiriöiden hoitoon keskittyneet tahot, olivat Suomessa aika vähäisiä. On kohtalaisen helppoa sulkea ihminen sairaalaan ja ravita. Sen jälkeen alkaa kuitenkin täysin toisenlainen taistelu, ja siinä taistelussa sairastunut on erittäin heikoilla vieraassa, ja syvästi vihaamassaan, kehossa.  Nykyään hoidossa kai pyritään ottamaan paremmin huomioon sekä somaattinen, että psyykkinen puoli sairautta, ja syömishäiriöiden hoito lienee olevan pitkäjänteisempää, kun kuntoutumisen osuus hoidosta on parantunut. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että Suomessa hoito on edelleen kovin eriarvoista ja alueellisesti vaihtelevaa.

suklaatäytekakku

Varmasti jokainen sairastunut kokee sairautensa eri tavalla. Jonkun on ehkä helppo nimetä laukaisevat tekijät, joku pystyy katsomaan taakseen ja toteamaan, että on parantunut. En voi yleistää, kertoa vain lähinnä omasta näkökulmastani ja toivottavasti avartaa joidenkin katseita. Kiitos, että annoitte siihen mahdollisuuden!

Kuvan suklaakakku odottaa tuhoamista. En ole vielä eläissäni törmänyt mihinkään niin makeaan, ettei sitä voisi syödä. No, nyt törmäsin!

Mitä tulee eilisen kommentteihin, otan ne illalla käsittelyyni, viimeistään kun lapset menevät nukkumaan. En halua ohittaa niitä vastaamatta, mutta kiitän silti näin yleisesti kaikkia postauksen vastaanotosta!

Aurinkoisia ajatuksia!


41 Responses to “{ palaan vielä eiliseen }”

  1. Olet hyvin rohkea ihminen. Olen itsekin syömishäiriön kanssa suurimman osan elämästäni elänyt, ja sittemmin siitä “parantunut”. Sana on lainausmerkeissä – tiedät varmaan, miksi. Olen niin terve kuin voin koskaan olla. Niin terve, että on helpompaa elää.
    En runoile sen enempää. Halusin vain kiittää <3

    • Kiitos sinulle. ❤ Jaettu ilo ja jaettu kokemus. Molemmat tärkeitä elämässä.
      Tiedän täysin mitä tarkoitat “parantumisella” ja lainausmerkeillä. No, parempi kuitenkin näin! 🙂

      Voimia ja halauksia! ❤

  2. Heini says:

    Eilinen postaus oli tosi hyvä. Se jäi mieleen ja vaikken siihen kommentoinutkaan niin kommentoin nyt tähän. Oikeastaan en edes tiedä mitä sanoisin, mutta pääajatus minulle lienee kuitenkin juurikin se, mitä tässäkin postauksessa painotit. Että syömishäiriö ei aina näy päällepäin, että sitäkin on montaa eri tasoa ja kenellä vaan voi olla syömiseen ja ravitsemukseen liittyviä ongelmia ja heikkoja kohtia. Olen itsekin murroiässä kamppaillut ruuan kanssa, niin varmasti moni muukin sen ikäinen, mutta kaikille siitä ei jää pysyviä arpia. Itse huomaan edelleen tietyissä tilanteissa hakevani lohtua ruuasta tai herkuista ja sitten taas toisaalta soimaan itseäni syömisestä. Niin kamalan ristiriitaista! Kyllä sitä aina miettii kalorimääriä ja ravitsemusarvoja, mutta ei minusta päällepäin mitään huomaisi. Se heikkous minulla on pään sisällä, välillä se on vaivuksissa ja sitten taas pamahtaa päälle. Kiitos oikein paljon, että jaoit meidän lukijoiden kanssa tämän! Tsemppiä ja hyvää mieltä sulle!

    • Kiitos sinule, ja tsempit myös sinne! ❤

      On todellakin tärkeä muistaa, että sairaus on pitkälti psyykkinen, ja se ei näy aina ulospäin. Itse huomasin joskus häpeväni ottaa apua vastaan. En milestäni ollut tarpeeksi laiha, tarpeeksi hyvä syömishäiriössäni. Kuinka väärä ajattelutapa tuo onkaan. Jokainen joka tuntee ongelman itsellene liian suureksi on oikeutettu saamaan apua. Tähän haluaisin yhteiskunnan pystyvän!

  3. Heini says:

    Minua kosketti nämä tekstit kovasti, vaikken itse olekaan syömishäiriön kanssa kamppaillut. Halusin vain toivottaa sinulle voimia asian kanssa, se varmaan jossain määrin seuraa mukana koko elämän.
    <3

  4. anu says:

    Hienosti ja rohkeasti annoit itsesi peliin. Olen itse ollut hoitamassa akuutissa vaiheessa syömishäiriöpotilaita, silloin kun heidät on oman hengissä säilymisensä vuoksi otettava sairaalaan ravitsemushoitoon ja se on kyllä melkoisen rankkaa sekä hoitajalle, läheiselle että potilaalle. Tuo työ ehkä avarsi hieman ymmärrystäni siitä, että kyseessä todellakin on sairaus, ei tahtotila.

    Ihanan näköinen muuten tuo kakku 🙂

    • Todellakin, kumpa kaikki voisivat ymmärtää, ettei kyse ole tahtotilasta tai vaikeasta luonteesta.
      Olet ollut tekemässä arvokasta työtä! ❤

      Hyih, oli kyllä niin makea kakku, että jäi syömättä! 😀

  5. SusannaT says:

    Eiliseen meinasin jotain vastata, jotain sellaista kannustavaa ja tsemppaavaa ja ymmärtävääkin, mutta en oikein saanut mitään järkevää kirjoitettua. Tämä aihe liippaa vähän liian läheltä kotipesää täällä päässä, mutta halusin silti ilmaista että on hienoa, että näistä herätetään keskustelua ja tietoisuutta ihmisten parissa. Hyvä Emilia! 🙂

  6. Pieni Lintu says:

    En ole (vielä) eilistä tekstiäsi lukenut. Hyvä ystäväni sairastui varhaisessa teini-iässä isänsä kuoleman jälkeen anoreksiaan. Vietti sairaalassakin tovin, kouluterveydenhoitaja passitti terveyskeskukseen ja sieltä ambulanssilla toiselle paikkakunnalle sairaalaan.

    • Kamalaa sanoa, mutta näissä tilanteissa on monesti onni, että tilanne on niin paha, että sairaalapaikka aukeaa samantien. Valitettavasti nykyisin moni nuori jonottaa hoitopaikka, ja tälle asialle pitäisi kyllä tehdä jotakin!

  7. Anna says:

    Minusta on aina rohkeaa puhua asioista suoraan. Toiset tykkää, toiset ei. Osa kokee sen kiusalliseksi avautumiseksi, itse näen syömishäiriön – jo voitetun taistelun – osana minua, ja mieluummin kerron siitä osasta itseäni, koska vaikka en enää koe olevani sairas, ottaa ahdistus välillä hetkellisesti vallan. Silloin on minusta parempi, että ihmiset ympärillä tietävät, etten ole vain turhamainen tai lapsellinen vaan kyseessä on ihan oikea, pahimmillaan kaikki voimat vievä ja koko elämän täyttävä sairaus. Tuntuuhan se välillä älyttömältä, että yli kolmekymppisenä kolmen lapsen äitinä edelleen ahdistun olemattomista vatsamakkaroista kun minun pitäisi olla vahva ja tasapainoinen äiti, esimerkkinä lapsilleni. Mutta niin se vaan on, että vaikka kuinka yrittää, aina silloin tällöin se peikko hiipii mieleen. Onneksi ikä, tasapainoinen parisuhde ja lapset ovat tuoneet itsevarmuutta ja harvemmin enää koen valtavaa ahdistusta. Taistelu jatkukoon, varmasti tavallaan lopun elämää. Tsemppiä sinullekin!

  8. Äiti says:

    Tulin juuri tyttäreni kanssa viimeisestä hoitopalaverista. Koolla oli ihmisiä, jotka ovat kuuden viime vuoden aikana olleet tyttäreni ja meidän vanhempien tukena taistelussa anoreksiaa vastaan. Voitto tuli! Tyttäreni on tehnyt valtavan työn noiden loistavien ihmisten avulla.

    Varmasti anoreksiapeikko vaanii tyttäreni lopunelämän, mutta nyt hänellä on vahva itsetunto ja -tuntemus, hyvät työkalut ja toimintamallit taistella anoreksiaa vastaan.

    Tänään itken ilosta!

    • Onnea sinne ja kaikkea hyvää matkan seuraavaan vaiheeseen! ❤
      Toivon teille kaikille voimia ja sitkeyttä, mutta myös kykyä iloita niistä saavutetuista tuloksista!
      Sinulla on vahva tytär, saat olla ylpeä. Oet vahva äiti, kuljet tuken rinnalla.
      Olen iloinen puolestanne! Voimia! ❤

  9. Olit todella rohkea puhuessasi tästä nykypäivänä niin tavallisesta sairaudesta. Toivottavasti kaikki sairastavat saisivat riittävästi apua ja samalla sitä pitäisi tarjota myös heidän läheisilleen. Valitettavasti aikuisten saama hoito on vieläkin kehnoa ja bulimiassa, bed:ssä ja muissa epätyypillisissä syömishäiriöissä vieläkin kehnompaa. Jo Ruotsissa hoito on kehittyneempää ja hoitopaikkoja on selvästi enemmän. Lounais-Suomen syömishäiriöperheet ry. on tehnyt paljon töitä hoidon kehittämiseksi toiminta-alueellaan. Onneksi aktiiviset toimijat jaksavat taistella tärkeän asian puolesta.

    • Tosiaankin, epätyypillisissä syömishäiriöissä avun saaminen on (täällä lounaiskolkassa juurikin) todella vaikeaa. Aikuispuolella syömishäiriötietämys on edelleen hyvin vähäistä, ja moni joutuu järjestelmän pompotettavaksi, kun tarvittaisiin pitkäjänteistä apua.
      Onneksi on taistelijoita, joiden avulla nämäkin asiat pikkuhiljaa tulevat muuttumaan. Tietämyksen lisääntyessä myös hoitoon voisi olettaa tulevan parannuksia!

  10. idahhh says:

    Olet rohkea! Hirmuisesti tsemppiä ja voimia asian tiimoilta!<3

  11. Ira says:

    Emilia, se oli rohkea kirjoitus! Jos olisit tässä, halaisin ♥

  12. mjai says:

    Musta on erittäin ymmärrettävää, ettet kirjoita tästä aiheesta. En mäkään halua puhua kenellekään tästä asiasta, josta se toinen osapuoli ei tiedä yhtään mitään vaan yrittää ehkä ymmärtää, mutta tiedän, ettei se voi ymmärtää.
    Mä en tiedä miten mä oon päässy tähän tilanteeseen niistä ajoista, mutta oon siitä äärimmäisen onnellinen. Ehkä se sinnikkyys ja halu palkittiin. Mutta ei muuta kuin hirmuisesti tsemppiä!

  13. Jupiter says:

    Eilinen kirjoituksesi, olkoon kuinka rohkea tahansa, on kuitenkin hämmentävä sen kanssa, että pari viikkoa sitten kerroit tavoitteeksesi tiristellä juhannukseen mennessä 4kg painosta pois. Kilojen väheneminen on laihdutusta, nimitti sitä miksi tahansa. Milloin tiristelystä tulee sairautta; kilon kahden viiden vai viidentoista jälkeen?

    • No palatakseni tuohon tekstiin en kai kai kirjoittanut että tiristelen juhannukseksi pois 4 kiloa rasvaa, vaan laskin, että siitä päivästä juhannukseen se olisi mahdollista.
      Muuten en ymmärrä kommenttiasi. Kyllä, jos ihmisen paino tippuu, ihminen laihtuu. Jos saan juhannukseen mennessä edes kilon pari rasvaa pois kropastani, mitä todennäköisemmin laihdun, koska lihasmassa ei kasva millään ilveelläkään tuota vauhtia. Mutta mikä on pointtisi? Se ei nyt avautunut mulle mitenkään.

      • Jupiter says:

        Tarkoitukseni oli kiinnittää huomiosi siihen, että SYLIn kortin alimmaisessa teesissä kehotetaan miettimään laihdutuksen tarpeellisuutta. Onko sinun todella tarpeellista polttaa rasvaa 4kg? Uskotko, että sen jälkeen vastaasi tulee se oikea peili, joka näyttää todellisen minäsi? Mietin vain, että kuinka paljon Suomessa on tyttöjä/naisia, jotka epätoivoisesti etsivät sitä oikeaa peiliä ja luulevat sen tulevan vastaan kun tiristelee kilo kilon perään rasvaa pois.

        SYLIn päivä kiinnittää huomion tärkeään asiaan ja on rohkeaa kertoa asiasta omin kokemuksia omilla kasvoillaan. Mutta en voi silti olla tuntematta hieman surua puolestasi, että päivästä ja sen tärkeästi viestistä huolimatta, laihdutat silti.

        • Syömishäiriöt ovat surullinen sairaus, ja ymmärrän, etteivät nämä asiat avaudu koskaan kaikille. Toisaalta se on tavallaan todella hienokin juttu, että kaikkien ei tarvitse olla näiden ongelmien kanssa kasvokkain. ❤

  14. Stella says:

    Kiitos Emilia. Olet rohkea ja luja.
    Olen itsekin taudin sairastanut, mutta siitä pitkällä psykoterapialla hyvin parantunut. Syömishäiriötä minusta minulla ei ole, mutta siihen johtaneet piirteet ja kokemukset ovat olemassa jossain määrin kai iäti.
    Olen itsekin sittemmin opiskellut psykoterapeutiksi ja vaikkeivät asiakkaani henkilökohtaista historiaani tiedäkään, usein ajattelen, että tiedän tosi hyvin mitä toinen kuvaa. Suosittelen ehdottomasti kaikille syömishäiriötä sairastaville psykoterapiaa. Se on tutkittu hoitomuoto ja korkeatasoista Suomessa. Tärkeää vain on löytää itselleen hyvä terapeutti, jonka kanssa kemiat synkkaavat.
    Kiitos ihanasta blogistasi.
    Voimia sinulle!

    • Olen tässä eilisen ja tämän päivän ajan pohtinut juuri noita piirteitä, ja sitä, että voisinko ehkä itsekin ajatella, että se mitä mukanani kuljetan on enemmänkin arpi ja jälki, kuin itse sairaus. Toivottavasti voin.
      Psykoterapian suurin ongelma (nain omasta näkökulmastani) on, että näitä pitkäkestoisia ja hyviä terapiasuhteita on vaikea luoda. On virkoja, viransijaisuuksia, nuoriso- ja aikuispuolta, ja lopulta ihminen huomaa aloittaneensa alusta lukemattoman monen terapeutin kanssa. Kun suhdetta ei synny, ei tule toivottua tulostakaan. Tämä on asia, joka toivottavasti tulevaisuudessa pystytään korjaamaan!

      Voimia sinulle työhösi! Toivottavasti jaksat muistaa, kuinka arvokasta työtä teet! ❤

  15. _susku says:

    Eilinen kirjoituksesi oli varmasti yksi parhaista koskaan lukemistani blogiteksteistä! Sen lukeminen sai minutkin pohtimaan omaa minäkuvaani. Oli rohkeaa kirjoittaa noin henkilökohtaisesta asiasta.
    Voimahaleja sinne! Taidat olla vahvempi kuin uskotkaan.

  16. Mimmu says:

    Hei, en tiedä onko tämä liian henkilökohtainen kysymys julkaistavaksi tai vastattavaksi, mutta kysyn kuitenkin… Itse olen siinä tilanteessa, että tiedostan, että oma suhteeni syömiseen ei ole normaali, mutta en osaa sanoa, onko minulla kuitenkaan tarvetta hakeutua hoitoon.
    Mistä sinä tiesit/tajusit, että nyt on aika hakea apua, etkä enää pärjää yksin ajatustesi ja oireidesi kanssa?

    • Ei ollenkaan. Kun nyt ollaan asian äärellä, niin ollaan kunnolla! 🙂

      Itse en valitettavasti ole koskaan ollut siinä tilassa, että olisin ymmärtänyt hakea apua itse. Minulle se on tarvinnut antaa väkisinkin. Mutta sun tilanteessa mä näkisin isona plussana sen, että tiedostat ongelman olemassaolon, ja se on mun mielestä merkki siitä, että haluat hoitaa sen ongelman pois. Hae rohkeasti itsellesi joku ammattilainen, jonka kanssa keskustella. Se ei tarkoita sitä, että loppuelämäsi menisi terapiassa, joskus voi riittää, että ajatuksiaan voi jänelleä jonkun avulla. Ehkä syömiseen liittyvät ajatukset ovat vastakaikua jostakin muusta, ihan toisenlaisesta ongelmasta, jota et ehkä tiedostakaan. Uskon, että hakemalla apua, voit löytää itse vastauksia näihhin kysymyksiin ja sinulla on hyvä mahdollisuus elää elämäsi ilman ikäviä itsesyytöksiä.
      Tsemppiä! Ensimmäinen askel voi tuntua isolta, mutta sittenhän tedät olevasi oikealla tiellä! Miksi antaa ongelman paisua, jos sen voi myös hoitaa! ❤❤❤

  17. s says:

    Vuosi sitten tiedän että mulla oli jonkin sortin syömishäriö. Ei väliä mitä söin, kunhan kalorit alitti 1000 päivässä. En edes puhunut tästä kellekkään ja koitin aina peitellä sitä. Nyt on suhde syömiseen ja ruokaan muuttunut ja haluun elää terveellisesti ja mietin sen ravintopitosuuden kannalta, en kaloreiden. Edelleenkin kuitenkin ramppaan vaa’alla ainakin kolme kertaa päivässä ja se on mulle ihan tosissaan pakkomielle. Oon tota miettiny että ei vissiin oo ihan normaalia, vai onko?

    Oot tosi rohkee ja sun blogis on aivan ihana <2

    • Voi sinua! Voisin vain sanoa, että heitä se vaaka pellolle, mutta tiedän, että se olisi typerä latteus, joka ei vie ajatuksiasi pois asiasta.
      Voitko kääntyä kenenkään puoleen, saada apua asiaan? Selvästikin painontarkkailu on iso osa elämääsi, vaikka onkin ihana kuulla, että ruuan suhteen olet päässyt hiukan parempaan suuntaan. Itsekin ajattelen nykyään mielummin ravintosisältöä kuin kaloreita, mutta myönnän nauttivani eniten niistä ravintoköyhistä ja kaloripitoisista herkuista.:)
      Viime syksynä huomasin monen vuoden jälkeen, että en ollut käynyt viikkoihin vaa’alla. Ennen se oli luonnollinen asia, jonka tein joka ikinen aamu. On vapauttavaa päästä irti siitä orjuuttavasta tavasta, ja toivon todella, että löydät siihen myös keinon.

      Jos sulla on vain mahdollisuus, niin käy ihmeessä keskustelemassa jonkun kanssa. Terveydenhoitaja tai terapeutti, joku, jolle saat purkaa ajatuksesi ja mahdollisesti työstää niitä.

      Toivon sulle kaikkea hyvää, ja musta olis ihana, jos vuoden päästä laittaisit mulle viestiä, ja kertoisit, että vaaka on visusti kaapissa, ja nautit elämästä! Tähdätäänkö tähän!? 🙂

      Halauksia ja paljon voimia sinne! ❤

  18. Sanna says:

    Hei.
    Oon pitkään lukenut sun blogia ja seurailen ig:ssä. Tykkään sun tavasta kirjoittaa ja must on tosi hienoa, että uskallat julkaista tekstejä itseäsi koskettavistakin aiheista, vaikkei se varmasti helppoa olekaan. Aitoa kerrontaa aidosta elämästä, todella kunnioitettavaa ja miettimisen arvoisia asioita ja oikeesti hyvä tuoda julkikin, hieman ajateltavaa jokaiselle meille.

    Itse olen taas toisen ääripään tallaaja, joka on toistellut ylimääräisten kilojen kanssa ja kärsinyt aikanaan koulukiusauksesta aiheen kanssa, mikään kun ei ikinä muiden silmissä ole hyvä jos olet lihavampi haukutaan jos korjaat elämäntapaa ja esim. itse kun laihdutin yli 20 kiloa normaalipainoon, voi sitä ihmetyksen määrää “mikset syö, kyllähän sä nyt voit” jne..

    Olipa laiha tai lihava tai siltä välilä niin aina tuntuu että on se osuus ihmisistä, jotka tahtovat arvostella ja ottaa toisten ulkoisiin ominaisuuksiin kantaa, rumastikin. Mikä ikävintä, kaikki jättää jälkensä, jollain tasolla.

    • Musta on surullista, miten meissä ihmisissä siitä ulkokuoresta on jollain tapaa tullut tärkeämpää, kuin siitä, mitä me olemme sisältä! Hyvässä ja pahassa. Ikään kuin pitäisi istua johonkin muottiin!

      Ja ne jäljet, joista kirjoitit. Niitä kantaa mukanaan pitkään, ja taakkana. Mutta silti pitää vain yrittää ajatella, että kaikesta huolimatta se oma minäkin on tärkeä ja hyvä juuri sellaisenaan.

      Tsemppiä sinne! Ja hurjasti myös hatunnostoja suorituksestasi! Ja, tosiaan vain siksi, että ajattelen sen olleen tärkeää sulle itselles. On harmi, että osa ihmisistä näkee aina jotain arvosteltavaa toisten toiminnassa. Teit miten vaan ja mitä vaan, niin jotenkin pitää ihmetellä ja kyseenalaistaa…

      Toivottavasti saat jätettyä ikävät arvet jollakin tasolla omaan arvoonsa ja pystyt näkemään kaunista sekä ympäröivässä maailmassa, että itsessäsi! ❤

  19. S says:

    Ihania ja samalla niin surullisia kirjoituksia.
    Varmasti monet voivat yhtyä ajatuksiisi ja ihanaa että olet rohkea ja uskalla puhua asioista ääneen, mielestäni se on jo askel eteenpäin ja suunta on oikea! 🙂
    Itse olen elämässä huomannut että sitä ei koskaan ole tyytyväinen itseensä ja itsekään en tiedä mikä peili näyttää sen oikean minän. Itseäni on ulkonäön vuoksi kiusattu koko ala-aste ja yläaste ja näillä on varmasti vaikutusta siihen että itsevarmuus on karissut ja se “oikea” peili on särkynyt.
    Olen 170cm pitkä ja painanut 55kg-70kg enkä koskaan ole ollut tyytyväinen vaan aina tuntenut itseni ylipainoiseksi. Tämä vaan sai minut tajuamaan että on elettävä ja unohdettava se peili. Lapsien jälkeen olen nyt onnellinen, hyväksynyt itseni ja antanut itselleni armoa. 🙂
    Nytkin raskaudesta on jäänyt muutama kilo jotka kummittelevat mutta eiköhän ne pikku hiljaa häviä, enää en jaksa ottaa stressiä vaan katson mitä laitan suuhuni ja liikun säännöllisesti niin uskon sen tuottavan tulosta. 🙂
    Iso hali sinulle <3

    ps. tässä blogissa on myös avoimesti kirjoitettu bulimiasta: http://www.bydidem.blogspot.fi

    • Juuri näin! Jossain kohtaa on ymmärretttävä, että sitä peilikuvaa ei ehkä koskaan löydä, ja elämä on rakennettava sen varaan, että tähtää onnellisuuteen ajattelematta, miltä ulospäin näyttää. Ja toki ulkonäöstään voi huolehtia, ja kuuluukin, mutta sen ei saa antaa määrittää elämänlaatua!
      Olen kanssasi samaa mieltä. Kun liikkuu ja pitää kehostaan huolta, voi myös syödä ja herkutella. Tasapainon löytäminen on varmasti juuri se kaiken A ja O.

      Kiitos linkistä! ❤ ❤ ❤

  20. M says:

    Mulle tuli mieleen, että minkä verran käytät tällä hetkellä blogia omakuvasi peilinä ja terapointikanavana? Ei ole pakko vastata, jos haluat pohtia asiaa vain itseksesi. Kuvaat kuitenkin verrattain paljon itseäsi ja saat varmasti pitkänä, kauniina ja hoikkana (yleisesti median ihannoima vartalotyyppi) paljon positiivista palautetta ulkonäöstäsi, mikä toisaalta pitää myös yllä ulkonäköön, painoon ja syömisjuttuihin keskittymistä, vaikka sen tietysti voi verhoilla myös tyyliin keskittymiseksi… Jotenkin mulle on syntynyt vaikutelma, että yhdellä ja toisella itseään paljon kuvaavalla bloggaajalla on jonkin sortin syömishäiriö. Tai näitä paljastuksia on useampia esiin pulpahdellut. Oletko koskaan ajatellut jos välillä vapauttaisit itsesi ulkonäköseikoista ja kilojen tarkkailusta ihan oikeasti ja pitäisit vaikka parin kuukauden tauon itsesi kuvaamisesta? Olisi vain niin mielenkiintoista kuulla, miten se vaikuttaa omakuvaasi ja itsesi kokemiseen, jos elämästä vapautuu blogin osuus ulkonäköön keskittymisestä. Vai tarvitsetko blogin tuomaa myönteistä palautetta kehostasi? Voiko itsensä kuvaamisesta tulla sen pakonomaisen vaa’alla ramppaamisen korvike? Tietysti ymmärrän, että itseään ja lapsiaan enemmän kuvaavat blogit saavat enemmän lukijoita ja seuraajia, mutta olisiko sinusta “koekaniksi” tällaiseen vapautan itseni ulkonäkötarkkailusta -haasteeseen?, koska uskon että juttusi muutenkin lukijoita kiinnostaisivat…

    Nää oli ajatuksia jotka nousivat siltä pohjalta, että olen aina tiedostanut oman taipumukseni sairastua syömishäiriöön ja painoni tarkkailuun (koska olen luonnostani pitkä, ihan normikaunis ja hoikka) ja muutama on minua syömishäiriöiseksi luullutkin. Olen kuitenkin sen kummemmin saanut olla aina miettimättä syömisiäni luontaisesti vilkkaan aineenvaihduntani vuoksi. Olen tiedostanut myös sen, että suurimpia riskitekijöitä minulle olisi, jos rupeaisin enemmänkin itseäni kuvaamaan (siksi kuviani on blogissanikin vain pari satunnaista jonkun muun ottamaa, voi sitä tyylistä ja vaatteista olla kohtuullisen kiinnostunut siitä huolimatta), lukemaan naistenlehtien ja blogien laihdutusjuttuja tai päivittäin painoani tarkkailemaan. Siksi en halua käyttää aikaa kovin paljoa ulkonäkökeskeisissä medioissa ja käyn ehkä korkeintaan vain muutaman kerran vuodessa vaa’alla – muuten saa vain tietynkokoiset vanhat housut kertoa, jos tulee tarvetta liikunnalla kuluttaa ylimääräiseksi kertynyttä ravintoa. Tää oli siis vaan mun tapa saada pysymään homma kohtuudessa…
    Kiitos blogistasi, rohkeudestasi jakaa syömishäiriökokemuksiasi ja voimia edelleen toipumistiellesi terveeseen kehonkuvaan ja itsesi hyväksymiseen!

Kommentoi