älä laihduta -päivä

06.5.2014

“Aion kertoa teille palan elämästäni. Asioita, joita olette voineet lukea ja tulkita rivien välistä, tai jättää huomaamatta. Sanoja, jotka ovat auenneet ehkä saman asian kanssa kamppaileville, tai ainakin niille harvoille, jotka oikeasti minut tuntevat.

Aloittaako varhaisista kouluvuosista, ensimmäisistä laihdutuskuureista. Sairaalahoidosta, vai siitä, kuinka peruskoulun käymiseen meni 10 vuotta ja lukion pystyin suorittamaan neljässä ja puolessa. Siitäkin huolimatta, että olin ihan hyvä ja fiksu oppilas. Vai mistä se pitäisi aloittaa? Vaikea päättää, koska tuskin tiedän itsekään, mistä kaikki on saanut alkunsa. En voi kertoa tarinaa, jolla on varsinainen alku – saatika loppu. Voin kuitenkin koittaa koota paloja sieltä täältä.

Syömishäiriö. Ruma sana, luuranko kaapissani, taisteluni ja kohtaloni.

Ehkä eniten koko blogihistoriani aikana minua satuttaneet kommentit tulivat tähän postaukseen. Tuolloin en käyttänyt mitään erillistä toimintoa kommenttien hyväksymiseen (mitä käytän nykyään juurikin siitä syystä, että vanhempaankaan postaukseen tulleet kommentit eivät menisi itseltäni ohi), ja viimeiset kirjoitukset löysinkin joskus paljon paljon postauksen julkaisuajankohtaa myöhemmin. Sanat eivät satuttaneet siksi, että niillä olisi haluttu minua loukata, vaan päinvastoin. Noissa kommenteissa ajateltiin puhtaasti parastani, mutta osuttiin vain kohtaan, jonka olin halunnut piilottaa. Muistan yhä kuinka Itkin, ne kyyneleet jotka valuivat silmistäni, kun luin kommentit. En tiennyt mitä kommenteille tehdä, ja ajattelin, että järkevintä on olla tekemättä mitään.

En koe itse olleeni tuohon aikaan laiha, en edes erityisen hoikka. Paljon on kiinni myös kuvien rumasta käsittelyefektistä. Voisin vedota siihen, että tiedän, mitä on olla oikeasti laiha, mutta jätän senkin tekemättä….”

Näin aloitin erään postauksen kirjoittamisen viime marraskuussa. En kuitenkaan koskaan saanut sitä valmiiksi, en ole saanut niistä yhtäkään. Nimittäin syömishäiriötä koskevista postauksistani. Mulla on aina alussa ajatus, mutta jostain syystä sormet lakkaavat tottelemasta käskyäni. Liikaa tuskaa, liikaa kipua. Aivan liikaa muistoja.

Olen saanut blogiini kymmeniä pahansuopiakin kommentteja. Ihan kaikista aiheista, mutta etenkin liittyen liikuntaan tai syömiseen. Niin, monet näistä kommenteista tulevat ihmisiltä, jotka ovat jo kouluaikana tottuneet huutamaan hammasrautoja kantavalle luokkatoverilleen telaketjuista, haukkumaan akneihosta kärsivää rupikonnaksi ja ylipainoista läskiksi. Aivan kuin ivan kohde ei itse olisi tietoinen “ongelmastaan”, sitä pitää toitottaa ja huutaa. Minulla on syömishäiriö, jonka kanssa yritän elää, ja jota koetan kaikin voimin hallita. Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? Ihmisen, jonka elämää on lupa ivata ja parjata?

Itse koen syömishäiriön jonkinlaisena henkisenä syöpänä. Toisaalta, niin kamalalta kuin se kuulostaakin, ehkä diabetes olisi parempi vertauskuva. Ai miksi? Siksi, että olen kyyninen ja koen välillä, etten parane syömishäiriöstä koskaan. Tiedän, että sairaudesta on mahdollista parantua, mutta miksi se on niin vaikeaa juuri minulle? Sairauden kanssa voin toki elää, ja voin hallita sitä. Pahaa oloa voi lääkitä, mutta minä en kai koskaan voi täysin päästä irti. Kyse on hallinnasta. Varmaan kuin alkoholismissa ja siitä toipumisessa. Jokainen päivä on päivä kuilun reunalla. Elämä on veitsenterällä hamaan loppuun. Kumpi hallitsee, sinä vai sairaus?

Ja aivan kuin diabeetikkokin, minäkin luotan terveydentilani ammattilaisen käsiin. Kyllä, otan neuvoja vastaan minua hoitavalta terveydenhuollon ammattilaiselta, joka näkee koko sairaskertomukseni mustana valkoisella. Ei kenenkään tarvitse kertoa minulle, että ajatteluni on sairastaSairauttani on hoidettu yli puolet elämästäni, ja kertokoot se jotakin taudin vakavuudesta.

Ala_laihduta_lupauskortti

Älä laihduta -päivän on tarkoitus muistuttaa meitä kaikkia oman kehomme hyväksymisestä. Sen tarkoitus on muistuttaa, että kauneusihanteet ja ulkopuoliset ärsykkeet eivät saisi vaikuttaa omaan kehonkuvaamme. Päivän tarkoitus on edistää terveyttä, ja tervettä ajattelutapaa, mutta päivän tarkoitus on myös muistaa syömishäiriöön sairastuneita. On helppo arvostella toisen käyttäytymistä, helppo haukkua pinnalliseksi ihmistä, jolla ei ole vastaavanlaista kehonkuvaa itsestään kuin sinulla. Jos kehonkuvasi on terve, ja olet sinut itsesi kanssa, ole onnellinen! Anna myös meille sairastuneille mahdollisuus yrittää elää elämäämme niin hyvin kuin suinkin pystymme. Ja muista, että sairaus ei ole tahtotila. On helppoa syöttää ihminen normaaliin painoonsa, mutta sairaus ei parane sillä. Ruoka ja insuliini toimivat jokseenkin melko samalla tavalla.

Enemmän teemapäivästä voitte lukea esimerkiksi Syömishäiriöliitto SYLI ry:n nettisivuilta. SYLI ry on loistava tapa perehtyä sairauteen, joka tuntuu yhä olevan suuri mysteeri niin monelle. Syömishäiriöliitto SYLI on vasta kymmenvuotias, ja itseäni ajatellen on sääli, ettei sen palvelut olleet samaan tapaan tarjolla, kun olin nuori ja hämilläni sairauteni edessä. Netti ja some tuovat mukanaan paljon pahaa, mutta helpottavat myös suuresti avunsaantia.
Itse käännyin SYLI:n puoleen parikymppisenä, oikeastaan siinä vaiheessa, kun aloin haaveilla perheestä. Koin noloksi ja pelottavaksi sen, ettei minulla, 23-vuotiaalla normaalipainoisella nuorella naisella, ollut edelleenkään kuukautisia. Koin myös olevani asiani kanssa aika yksin, enkä tiennyt kenen puoleen kääntyä. Tuntui, että terapia ei tuolloin riittänyt kohdallani. Sain liiton kautta paitsi tärkeää henkistä tukea tilanteeseeni, myös käytännön ohjeita ja neuvoja. Minulle itselleni oli tärkeää, että sain kääntyä sellaisen aikuisen puoleen, joka jollakin tapaa pystyisi ymmärtämään tilanteeni. Suosittelen SYLI ry:n toimintaa jokaiselle, joka joutuu pohdiskelemaan asioita syömishäiriöiden tiimoilta. Sairastit sitten itse, tai olet syömishäiriöön sairastuneen läheinen tai omainen.

Olen tänään leiponut suklaakakkua. Sellaista 12 yhteisen vuoden juhlistamiseen sopivaa. Ja kyllä, minun ja kakun välissä on aina se jokin. Mutta suurimman osan ajasta se jokin on kuitenkin nykyään nöyränä minun edessäni, eikä toisinpäin.

Tervettä suhtautumista ruokaan, syömiseen ja kehonkuvaan. Tervettä suhtautumista myös meihin, jotka emme kuulu onnekkaan enemmistön joukkoon!

Älä laihduta -päivän lupauskortin voit ladata SYLI ry:n sivuilta.


157 Responses to “älä laihduta -päivä”

  1. Heli says:

    Rohkeaa, Emilia! <3

  2. Outi-Maria says:

    Olet rohkea nainen Emilia, jatka samaan malliin! Kaikkea hyvää sinulle ja ihanaa tulevaa kesää 🙂

  3. Henna says:

    Kiitos erittäin hienosta ja rehellisestä postauksesta. Toimin nuorten parissa psykologina ja syömishäiriö on kyllä kavala ja vakava sairaus. Mainostan kaikille myös Syli ry:n toimintaa, koska vertaistuki on varmasti parasta kaikille sairastuneille. Toivon hyvää jatkoa toipumisen tiellesi!

  4. Rohkea kirjoitus! Myös minä olen kamppaillut syömishäiriöiden kanssa miltei koko ikäni. Ehkä jo ala-asteella jossain määrin. Nykyään elän hyvin normaalia elämää, mutta jossain tilanteissa sairaus pilkahtaa mielessäni. Se pieni ääni kertoo ratkaisun olevan hyvin helppo. Stressiin, muihin paineisiin. Onneksi nykyään vain harvoin. Minä uskon parantumiseen, koska olen omasta mielestäni parantunut. Olen ollut puhumassa sairaudestani syömishäiriöitä käsittelevissä yleisötilaisuuksissa, saanut puhua “selviytyneen tarinan”. Olen myös ohjannut sairastuneiden vertaistukiryhmää. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että minun on vaikea samaistua sairastuneen olotilaan, jolloin ajattelin että alan olla terve. Minä olen se, joka päättää!
    Iso hali sinulle! ♥

    • Kiitos! ❤
      Ala-astelle minäkin sijoitan ne ensimmäiset oireilut.
      Ymmärrän hyvin toisten kokemuksen parantumisesta ja olen onnellinen jokaisen parantuneen puolesta. Koen kuljettavani nukkuvaa sairautta mukanani, olen herkkä sen olemassaololle jatkuvasti. Toisaalta sairaus on osa identiteettiäni ja siitä on vaikea pästää otetta.
      Ole onnellinen tilanteestasi. Toivotaan samaa hyvää kaikille kaltaisillemme! ❤

  5. Jenni says:

    Voi ihana Emilia! Kiitos rohkeasta kirjoituksesta! Eikö oo kummallista miten on niin helppoa olla kiltti ja armollinen muille ihmisille, mutta ei itselleen?

  6. Eija says:

    Kiitos rohkeasta ja avoimesta kirjoituksestasi.

  7. Lumikki says:

    Kiitos Emilia,todella rohkea kirjoitus.Meidän perheessä ajankohtainen tyttäremme sairastuttua syksyllä syömishäiriöön.Onneksemme hän syö normaalisti tällä hetkellä ja paino on noussut tavoitteeseen.Mutta äitinä huomaan juuri tuon minkä mainitsit;hänenkin ja kakun palan välissä on aina jokin.Taistelua ei voi vielä lopettaa ja tilannetta pitää seurata herkeämättä ja silti elää normaalia elämää.Syömishäiriö on todella kavala.Tsemppiä Emilia sinulle!Uskomattoman hienoa että otit asian esille.

    • Voimia! ❤
      Hienoa, että tiedostatte juuri sen, että painon normalisoituminen ei vielä ole merkki voitosta, vaan apua ja tukea tarvitaan matkaan vielä pitkään.
      Kuljette yhdessä pitkää ja kivistäkin polkua, mutta pääasia, että menette eteenpäin!
      Voimia sinne ja kaikkea hyvää toipumisen tielle! ❤

  8. Lasu says:

    Haluan tämän runon sinulle laittaa, urhea Emilia!

    Nukkumaan käydessä ajattelen:
    Huomenna minä lämmitän saunan,
    pidän itseäni hyvänä,
    kävelytän, uitan, pesen,
    kutsun itseni iltateelle,
    puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
    Sinä pieni urhea nainen,
    minä luotan sinuun.

    – Eeva Kilpi –

  9. minttu says:

    Kolmas kerta toden sanoo… Suurkiitos tästä rohkeasta ja elämänmakuisesta postauksesta 🙂 Nyt ymmärrän paremmin. Vanhin tyttäreni (21vee) painii samansuuntaisten ongelmien parissa. Kaikkea hyvää sulle toivottelen!

  10. julia says:

    Tsemppiä sinulle Emilia ja kiitos tärkeästä aiheesta kirjoittamisesta! <3

  11. Susanna says:

    Kiitos ajatuksia herättävästä, rohkeasta postauksesta!

  12. kevät72 says:

    <3

  13. Tyyni says:

    Olipa liikuttava ja pysäyttävä teksti. Ihailen rohkeuttasi avata kokemuksiasi elämästä syömishäiriön kanssa. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

  14. Marika says:

    Rohkea kirjoitus, Emilia! Niin aito ja todellinen. Kiitos että jaoit tämän. Tunnistan sinussa hyvin paljon samanlaisia piirteitä kuin minussa. Jakaminen on onneksi sellainen asia, mikä yleensä auttaa. Kirjoittaisi sitten pöytälaatikkoon tai blogiin muiden luettavaksi. Haavat kulkevat mukana, joskus tulehtuvat, joskus punottavat, mutta eivät koskaan ehkä parane kokonaan. On rohkeaa tunnustaa tämä, ja kaltaisellesi realistille se voi olla juuri se tapa selvitä. Minulle se ainakin on. Kaikkea hyvää, sinulla on ehdottomasti ihastuttavin blogi mitä olen nähnyt! <3

    • Olen kanssasi samaa mieltä. Asioiden purkaminen, ja totuuden tuominen päivänvaloon (vaikka pienemmälläkin porukalla) on voimaannuttavaa. On itselle hyvä päästää paha olo näkyviin, eikä kätkeä sitä hiljaa yksin sisäänsä.

      Voimia sinne! ❤

  15. Tove says:

    Rohkea kirjoitus! Toivottavasti tästä on apua jollekin joka kamppailee vastaavan taudin kanssa tai on lähiomainen sellaiselle henkilölle.

  16. June says:

    Hyvää ja tärkeää asiaa, kiitos kun avauduit näistä meille! Syömisestä on kieltämättä tehty nykymaailmassa yllättävän vaikea asia, monelta kantilta katsottuna. Onneksi on apuja niiden selättämiseen.

    Sen verran särähti korvaan, että mielestäni vertaus syöpään on ihan yhtä pätevä kuin vertaus diabetekseenkin. Ei syövästäkään ikinä parane. Tai periaatteessa joo, syövästä voidaan sanoa parantuneen silloin, kun se ei uusiudu koko elämän aikana. Mutta senhän tietää sitten vasta kuolinvuoteellaan, että uusiutuiko se… Itse sain vuosi sitten syöpädiagnoosin alle kolmekymppisenä, joten tiedän, mitä kamppailu on. Tsemppiä!

    • Kiva kun tartuit tuohon syöpä-vertaukseen. Ensin en ajatellutkaan vaihtaa sitä diabeetekseen, mutta koska itselläni ei ole syövästä kokemusta, en katsonut, että mulla on oikeus kyynisyydelläni tehdä siitä sairautta, josta ei parane ikinä.

      Voimia sinne! Koko elämänmitalle! ❤❤❤

  17. Melissa says:

    Tsemppiä sulle Emilia ja hienoa että kerroit rohkeasti omasta syömishäiriöstäsi! Eräs rakas ystäväni kävi kuoleman partaalla 10 vuotta sitten syömishäiriönsä takia, ja hän kamppailee vääristyneiden ajatustensa kanssa edelleen päivittäin. Hienoa että tällainen “Älä laihduta”-päivä on olemassa!

    • Tälläisiä päiviä todellakin tarvitaan!
      Matka sairauden kanssa on pitkä ja rankka. Toivottavasti ystävälläsi on jo enemmän niitä aurinkoisia päiviä, joina matkaa kulkea! ❤

  18. Tarza says:

    Kiitos tästä tekstistä <3 Sitä oli vaikea lukea, sillä omat muistot nousivat samalla vahvasti pintaan. Olen samaa mieltä kanssasi, että sairaus tavalla tai toisella matkaa mukana koko ajan. Ainakin pienenä äänenä päässä, joka silloin tällöin astuu esin kommentoimaan. Oma "samusirkkani" saattaa nukkua pitkiäkin aikoja, mutta stressaavan elämäntilanteen tulessa eteen, sekin herää. Onneksi on perhe ja ystävät, jotka osaavat nykyään puuttua kun tilanne sitä vaatii. 🙂

    • Itselläni tilanne on aika tavalla sama. Sairaus on asia, joka kulkee varjon lailla mukana, ja näyttää kyntensä kun elämä koettelee. Tuttu ja turvallinen tapa “hallita” elämää, kun siihen ei muuten tunne kykenevänsä.

      Voimia samusirkan kanssa kulkemiseen! ❤

  19. Katri says:

    <3 hiljaiseksi vetää. Kiitos suorasta puheesta. Olet ihana! Sitä on vaikea ymmärtää, mitä syömishäiriöön sairastuneen mielessä liikkuu, jos ei itse ole painiskellut kehonkuvansa kanssa, mutta juuri tämä tietoisuuden lisääminen on tärkeää. Aurinkoa viikkoosi!

  20. Marialoviisa says:

    <3 voimahaleja!

  21. AnniS says:

    Rohkea, rakas Emilia! <3

  22. jenni says:

    Rohkea kirjoitus <3 Oon muutaman vuoden lukenut blogiasi, olet ihana ihminen! Aurinkoista kevättä sinulle ja perheellesi <3

  23. Cam says:

    Kiitos tosi paljon tästä kirjoituksesta. Itse sairastuin syömishäiriöön todella, todella nuorena, olin vasta alakoulussa. Enkä nytkään ole vielä edes täysi-ikäinen. Ajattelin kirjottaa tähän kommenttiin jotain omia kokemuksiani, mutta jotenkin en tiedä mitä sanoa. Syömishäiriö on kuin varjoni, aina mukanani, mutta joskus sitä ei vaan näe. Joskus sen voi unohtaa. Ja sitä täytyy hallita, koska muuten se hallitsee mua itseäni. Jos tästä koko sairaudesta jotain positiivista voidaan löytää, niin ainakin se kasvatti minua ihmisenä ja teki musta vahvan. Nykyisin pidän myös itseäni itsevarmana, mutta huonojakin päiviä on. Mutta niin se varmaan tulee aina olemaankin.

    Hyvää kevättä Emilia ja kiitos ihanasta blogista!

    • Kun luin eilen sun kommentin, näytin sen miehellenikin. Sanoin, että nyt mä tiedän, etten julkaissut tätä postausta turhaan.

      Olen kanssasi niin samaa mieltä. Samaa mieltä tuosta varjosta, jonka kanssa joudun kulkemaan, mutta samaa mieltä myös siitä, kuinka sairaus on kasvattanut musta vahvan ja sitkeän.

      Kyllä me pärjätään! ❤
      Voi hyvin ja nauti keväästä! ❤❤❤

  24. Annukka says:

    Kiitos Emilia että kirjoitit tästä, niin rehellisesti, niin aidosti. Kunnioitan! Ja ps., olet tällä hetkellä ihanan terveen, hyvinvoivan ja energisen näköinen, pois kaikki kurjat mietteet. Ihanan aurinkoinen ja säkenöivä! 🙂 Kaikkea hyvää sinulle!

  25. Henna says:

    Tsemppiä Emilia! Oot huippu! 🙂

  26. Turri says:

    Rohkea kirjoitus. Voit olla oikeasti itsestäsi ylpeä, kun olet selvinnyt näin hienosti..Olet upea, tuollaisena kuin olet. Tiedän itsekin (valitettavasti) jotain syömishäiriöistä..omasta kokemuksesta, kavereiden (liian monen) ja nykyään työnkin kautta. Ulkonäkö, ja paino on erittäin kipeä asia monille. Muistan sen AINA kouluterveydenhoitajana työssäni. Jäljet on siis jäänyt, vaikka nykyään OIKEASTI pitäisi skarpata sektion ja vauvavuoden jälkeen. Tarkoitan, KOROSTAN, terveydellisistä syistä.

    Kohtuutonta on blogin kautta arvostella toista ihmistä. Mutta usein kyllä lukiessa tulee se tunne, että monet bloggaajat joutuvat ns. julkisuuden henkilön asemaan, siis miten julkeasti, pinnallisesti ja typerästi ihmiset kommentoivat joskus. Oikein joskus hävettää, ei mitään tunneaälyä. Itse kärsin nykyään lähinnä tunnesyömisestä, aina on syytä herkutteluun -tyyppisestä. Parasta olisi löytää aina se kultainen keskitie, mutta miten vaikeaa se monelle onkaan. Kaikki syyllisyys ja muu. Uskon kuitenkin, että omien kokemustesi pohjaalta osaat tuntosarvet pystyssä kasvattaa lapsesi terveesti. Siinä on kyllä kaikilla opettelemista ja peiliin katsomisen paikka. Se on usein oikeasti vaikeaa. Ei niinkään olla arvostelematta, vaan se että muistaisi oman mallin ja esimerkin voiman. Eikä pelkästään ruokapöydässä, vaan kaikessa.

    Pidän todella blogistasi, olet aidon oloinen ihminen ja oikeasti, vaikka itseä ei missään nimessä kannatta kovettaa, niin muista ikävien kommenttien kohdalla pitää mielessä ennemmän se, minkälaisen kuvan arvostelijat itsestään antavat kuin se mitä he suoltavat suustansa.

    Ihanaa kevättä ja kesää sinulle ja perheellesi <3!!

    • Kiitos! ❤

      En koe, että olen itseäni kovettanut, mutta kokemukset ovat koulineet minusta ilkeitä kommentteja vahvemman.

      Ulkonäkö ja syöminen. Monen naisen elämässä liian suuressa osassa. Ei se silti tee meistä pinnallisia, inhimillisiä lähinnä.

      Teen kovasti töitä sen eteen, että sairaus ei huonontaisi äitiyttäni. Vanhempina olemme asian kanssa päivittäin kasvotusten, teemme töitä yhdessä, pyrimme kasvattamaan lapsemme niin hyvin kuin suinkin osaamme. Sairaus ei tee kenestäkään huonoa äitiä. Ehkä enemmänkin jokaisen oma käytös voi olla se huono esimerkki myös lapsille.

      Voimia sinne sen kultaisenkeskitien kanssa, ja voimia tärkeään työhön! ❤ Mulle itselleni kouluterveydenhoitajat ovat olleet tosi arvokkaita tukipilareita, ja siksi nostan ammattikunnalle hattua! ❤❤❤

  27. Iina says:

    Hieno kirjoitus Emilia! Olet rohkea tuodessasi esiin myös näitä arkoja asioita…

  28. leena says:

    Emilia todella ihanasti kirjoitit vaikeasta asiasta, joka on vielä enemmännkuin syöpä, ihmisten puheissa tabu. Itse en ole kärsinyt vastaavasta. Onko liian rohkeaa huumoria sanoa, että joskus toivon että olisin. Inhoan keskivartalo-läskejä ja itseäni miten heikko olen herkkujen edessä ja mitä äklöttää oma olemus välillä kun herkut ovat mukana läskinä. Kirjoituksesi sai minussa aikaan uusia ajatuksia. Kiitos kaunis rehellisyydestäsi! Ihailen sinua ja uskon että kirjoituksesi oli jollekin kultaakin kalliimpi.

    • Kiitos, Leena! ❤
      Kumpa syömishäiriössä olisikin vai kyse kyvystä sietää nälkää ja taidosta olla syömättä. Se on kuitenkin niin paljin enemmän, paljon paljon pahempaa.
      Tuskin on naista, joka ei aika ajoin katsoisi itseään kriittisesti, toruen ja soimaten. On kuitenkin hyvä myös välillä muistuttaa itseään elämän realiteeteistä, asioista joilla oikeasti on erkitystä. Siihen tämänkaltaiset päivät ovat omiaan!

      Aurinkoisia ajatuksia kevääseesi! ❤

  29. Vai mikä kirjoitus. <3

  30. RmariannaS says:

    Kiitos rohkeasta postauksesta ja muutoinkin ihanasta blogistasi. Itse olen nyt pienen 3kk prinsessan äiti ja vihdoinkin koen olevani niin terve kuin vain voi olla, mutta juuri niin kuin sanoit syömishäiriö kulkee mukana ja sitä voi oppia hallitsemaan. Prinsessan vuoksi minäkin taistelen, sillä haluan olla terve, hyvä roolimalli ja jaksaa viettää hänen kanssaan aikaa! Kyllä silti ruma sairaus koputtelee olalle varsinkin kun kamppailen synnytyksen jälkeisen muuttuneen kehoni kanssa. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! 🙂

  31. littleB says:

    Ihana, aito ja rohkea sinä! <3

  32. Ääk, automaattinenkirjoituksenkorjaus sentään! VAU mikä kirjoitus, piti kommentoida. 🙂

  33. Jemina says:

    Kiitos, että jaoit kokemuksesi. Siitä on ihan varmasti apua monille! Näin ulkopuolisen silmin tuntuu, että olet saanut hyvän otteen sairaudesta. Näytät terveeltä ja hyvinvoivalta, kaikki ne ihanat kierrepullakuvat ja nyt tämä rohkea teksti. Keep on going, Emilia! Olet todella rohkea, inspiroiva ja kaunis nainen!

    • Kiitos! ❤
      Todellakine lämässäni on nyt hyviä päiviä, ja aika vähän sairaus nostaa päätään. Ajatuksissa nämä asiat ovat kuitenkin jokaisella suupalalla ja joikasen pullan kanssa. Kuten kirjoitin, tärkeintä on, kuka hallitsee peliä! 🙂

  34. Outi says:

    Oon täysin sanaton… Upee nainen oot!!!

  35. Olipa hyvä, että sait tämän tekstin nyt julkaistua! Rohkeaa, rehellistä tekstiä omasta sisimmästä. Ihmisen paino ja muutkin ulkoiset ominaisuudet tuntuvat olevan sellaisia asioita, joita muilla on oikeus kommentoida. Varsinkin, jos jotenkin asettuu alttiiksi arvostelulle. Tsemppiä sulle taisteluun ja aurinkoista kesää!:)

  36. StyleC says:

    Uskomattoman rohkea kirjoitus. Olet varmasti hieno esimerkki lapsillesi.

  37. Marja says:

    Meinasin ensin että tuo sydän kertokoon kaiken mutta pakko muutama lause kirjoittaakin. Miten upean rehellisesti ja hienosti kirjoitit kipeästä aiheesta – aiheesta joka koskettaa monia, joko henkilökohtaisesti tai läheisen kautta. Osittain pystyn myös samaistumaan kokemuksiisi – vaikka itse en esim. anoreksiaa ole kokenut niin tiedostan syömishäiriön olevan pääni sisällä. Jotenkin tuo toteamus siitä, että jokin on aina sinun ja kakunpalasen välillä kolahti – sama täällä. Ja vaikka minä harvemmin siitä kakusta pystynkään kieltäytymään, huomaan potevani huonoa omatuntoa jo ennenkuin siihen olen edes sortunut. Joskus oikein havahdun miettimään miten ihmeessä voin potea huonoa omatuntoa syömisestä, siis jopa ihan normaalin ruoan syömisestä… ihan pimeää mutta minkäs sitä omille ajatuksilleen voi. Onneksi on myös aikoja kun itselleen osaa olla armollisempi. Olen itsekin saanut lukuisia kommentteja siitä miten ihmeessä nelikymppisellä naisella voikaan olla niin huono itsetunto kuin mitä minulla on – ja että enkö tajua että näytän huonoa esimerkkiä omille lapsille. No totta hemmetissä tajuan! Vaan kun asia ei ole noin helppo ja yksinkertainen – kunpa olisikin! Toivon että vuodet tuovat lisää armollisuutta, niin minulle kuin sinullekin, ihana Emilia ♥ Näytät nyt niin hyvinvoivalta, jatka siis taistelua ja pidä se niskap…eote jonka olet syömishäiriöstä upeasti saanut! 🙂

    • Me ollaan ihan varmasti parhaat mahdolliset vanhemmat lapsillemme! ❤ Tuskin maailmassa on ihmistä, joka ei aika ajoin painisi itsetunto-ongelmien kanssa. Jos on, onnekkaita ovat. Mutta ihminen joka omaa hyvän itsetunnon, ei kirjoita tuollaisia kommentteja, joita kuvailit. Muista se! ❤
      Äärimmäinen laihuus on vain yksi oire syömishäiriöstä. On turha vähätellä omaa pahaa oloa sen vuoksi, ettei muka olisi tarpeeksi laiha pyytämään apua. Joskus jonkun ulkopuolisen kanssa keskustellessa voi löytää ne syyt siihen oman itsensä tietynkaltaiseen katselemiseen. Itse kannustan jokaista näiden tunteiden kanssa painivaa miettimään, josko joskus olisi paikallaan keskustella jonkun kanssa. Ei ole tyhmää pyytää apua, kysyä neuvoa. Joskus joku voi saada sut kysymään itseltäsi ne oikeat kysymykset, ja löytämään ne oikeat vastaukset! ❤

  38. Mimmu says:

    Nostan täällä sohvalla hattuani. 🙂 Olet reipas, kiitos tästä.

  39. krisse says:

    Kiitos hienosta kirjoituksesta, että jaoit ajatuksesi meidän kanssa! Minä olen myös kamppaillut saman mörön kanssa alakouluikäisestä saakka. Tällä hetkellä, normaalipainoisena, koen olevani vahvoilla. Enää vain suurten stressiaaltojen jyllätessä vanhat ajatukset palaavat. Jatketaan taistelua ja nautitaan elämästä! 🙂

    Siunausta kevääseen!

  40. Minsti says:

    Kiitos avoimesta kirjoituksesta! Se on tuttua monelle meistä. Ja toinen syömishäiriöinen (valitettavasti) on tunnistanut toisen syömishäiriöisen.

    Minulla asiat ovat olleet poissa kauan, kunnes palasivat yhden raskauteni aikana. Nykyään pärjään, eivätkä asiat ole pinnalla. Mutta johonkin syvälle tuo asia ottaa ja kipeää toisen puolesta tekee, kun lukee toisen tuttua tarinaa.

    Kauneinkin kukka kukoistaa, kun sillä on hyvä kasvupaikka ja sopivasti ravinteita. Voimia ja rutistus!

    • Niin, helppohan näitä on tunnistaa, kun tietää, mistä on kyse.
      Hassu juttu tuo raskaus, se kaikessa kauneudessaan saa usein nämä asiat pinalle.

      Ollaan vahvoja ja ollaan ylpeitä kuljetusta matkasta! Voimia sinne! ❤❤❤

  41. Annika says:

    <3

  42. Minna says:

    Rohkea kirjoitus kipeästä aiheesta! Minulla tuli kyyneleet silmiin. Olet tosi vahva ihminen. <3

  43. Jarna says:

    Hieno teksti ja tärkeä aihe. Kiitos Emilia rohkeasta kirjoituksesta!

  44. Milla says:

    Todella hieno teksti! Tällaisesta aiheesta on tärkeä puhua, ja levittää infoa. Vieläkään eivät monet ymmärrä, että kyseessä on sairaus, eikä oma valinta. Itselläni on masennus, ja vastaan on tullut ihmisiä, jotka on ajatelleet, että olen kiittämätön ihminen. “Mitä sulla on syitä olla masentunut, sullahan on kaikki hyvin elämässä” jne. Jos ihmisillä on enemmän tietoa, he tuomitsevat vähemmän, vaikka ainahan löytyy niitä, jotka haluavat haukkua muita ihan huvin vuoksi. Voimia sulle!

    • Voimia myös sulle! ❤

      Tietämättömyys on valitettavasti vieläkin näissä asioissa valloillaan. Kuinka helppoa elämä olisikaan jos jokainen sairaus olisi tahtotila. Toivon, että tulevien polvien olisi jo paljon helpompaa kamppailla näiden ongelmien kanssa! ❤

  45. Minna says:

    Todella rohkea ja hieno kirjoitus tärkeästä ja liian usein vaietusta asiasta! Kaikkea hyvää sinulle Emilia <3

  46. Anniina says:

    <3

      • Anniina says:

        Halusin Emilia vielä sanoa sinulle, että arvostan kovasti taitoasi kirjoittaa. Tapasi kirjoittaa on kaunis. Blogiasi on myös siksi ihana seurata. Kauniiden kuvien lisäksi:) Minulla on nimittäin muutama blogi, joita seuraan vain kuvien vuoksi. Ja mitä tulee tapaasi vastata kommentteihin.. siitä huokuu lempeys ja vahva tunneäly <3

        • Voi kiitos!
          Kirjoittaminenhan oli aikoinaan se juttu, jonka vuoksi blogin aloitin. Suurimman osan alkuaikojen teksteistä olen jo piilottanut näkyvistä, ne eivät ehkä olleet tarkoitettuja näin isolle yleisölle. Kuvaaminen oli aikanaan sitä, että osasin painaa kamerasta yhtä nappia, ja harjoittelin kuvien siirtämistä tietokoneelle. 🙂 Niin sitä vain asiat muuttuvat!
          Nyt kun blogia kai tulisi päivittää useammin ja kotona on kaksi lasta, asioiden suoltaminen järkeväksi tekstiksi on välillä työlästä. Mutta silloin kun sille löytyy aikaa, nautin siitä suuresti.
          Mitä taas tulee kommentteihin, ilman teitä ei olisi blogia. Koen todella tärkeänä, että saan vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia lukijoideni kanssa. Teistä on tullut mulle tärkeä henkireikä! ❤

  47. Milla says:

    Rohkea kirjoitus Emilia!
    Halipusut ♥

    T.Milla

  48. Stella says:

    Minulta tuli itku, kun luin tämän. Olet upea ihminen!

    -Stella

  49. Martta says:

    Hieno, rohkea ja rehellinen teksti tärkeästä aiheesta. <3

  50. Sanka says:

    Tämä lukiessa ja sinua katsellessa tuli mieleen Anna Puun laulu Mestaripiirros. Kuuntelepa se!!

    Olet ihana, upea, kaunis ja rohkea nainen <3

    • Kiitos! ❤
      Kuuntelin tuota kappaletta tänään, ja itkujen jälkeen siitä sai ihmeesti voimaa. Kiitos! ❤❤❤❤

      • Sanka says:

        Ehkä tähän samaan voisin lisätä, että olen jo pitemmmän aikaan ihastellut sinua. Sinusta huokuu vaan sellainen ilo ja kauneus, enkä puhu nyt vaan ulkoisesta kauneudesta. Vaikken sinua tunnekaan, postauksistasi paistaa läpi, että olet ihana, sydämellinen ihminen.

        <3

        • Kiitos, Sanka.
          Meissä kaikissa on varmasti paljon hyvää, eikä varmaankaan vähiten kaiken kokemamme pahankaan vuoksi. Itse olen iloinen siitä, että voin tässä vaiheessa elämääni nähdä, että ehkä kaikela on ollut tarkoituksensa.

          Kaikkea hyvää sulle. Auringonpaistetta ja aurinkoisia ajatuksia! ❤

  51. Klaara says:

    Rohkea ja tärkeä kirjoitus. Monet kerrat olen ihaillut ja ehkä vähän kadehtinutkin pitkää, hoikkaa ja täydellistä vartaloasi, vaikka hento (joskin herkuttelulle altis) olen itsekin. Tekstisi osoittaa hyvin konkreettisesti, että kaikilla meillä on omat murheemme, joita ulkopuolisten voi olla vaikea nähdä saati sitten tajuta. Kaikkea hyvää ja iloa kevääseen!

    • Niinhän se on; Aidan toisella puolella ruoho näyttää vihreämmältä, mutta rikkakasvit ne on jokiasessa puutarhassa!

      Turha kadehtia, olet varmasti täydellinen juuri sellaisena kuin olet! ❤

  52. Tiuhti says:

    Liikutuin sun rohkeudesta ja avoimuudesta <3

    On aivan uskomattoman rohkeaa kirjoittaa tällaisesta aiheesta julkisesti. Tsellän ikesti todella kauan, ennen kuin pystyin kertomaan omastani edes nykyiselle miehelleni. Edes kaikki läheisimmät kaverini eivät tiedä siitä, että olen ollut syömishäiriöinen, toki kaikki ovat nähneet, että olen joskus ollut laihaakin laihempi, mutta aiheesta ei ole kuitenkaan juurikaan puhuttu…

    • Nämä asiat ovat aina niitä jotka tapahtuvat “jollekin”. On hyvä nostaa kissa pöydälle ja kertoa vaikeistakin jutuista. Joku voi saada siitä avun myös itselleen.
      Sinä puhut asiasta, kun olet mielestäsi siihen valmis. Jokaisella on oikeus myös olla jakamatta kaikkea, ja kypsytella ajatuksiaan ihan kaikessa rauhassa!

      Voimia! ❤❤❤

  53. pulla says:

    Ajattelin ennen niin kuin sä, että syömishäiriöstä ei voi kokonaan päästä eroon. Ajattelin, että alkoholisteilla on jopa helppoa, koska he voivat jättää juomatta, mutta syömättä ei voi elää. 2012 vuoden lopulla löysin kuitenkin australialaisen ohjelman, joka puhutteli mua ja päätin omistaa vuoden 2013 paranemiselleni. Ja vaikka usko meinasi horjua, mä tein sen! 13 vuoden rankan bulimian jälkeen ja monia hoitoja läpikäyneenä en enää uskonut kunnon parantumisen mahdollisuuteen, mutta niin vain kävi. Ja nyt mä elän siis ihan normaalia elämää, en oo millään erityisellä ruokavaliolla tms. Tää on loppuelämän ratkasu ja mahollista varmasti kaikille 🙂

    En oo ennen blogiasi edes lukenut, mutta tän postauksen otsikko sai mut kurkistamaan blogiisi ja halusin jakaa viestini sinulle ja muillekin. Hyvää jatkoa! 🙂

    • Tiedän, että kyyninen mielipiteeni parantumisesta ei ole kaikkien mieleen. Lähinnä koen sen olevan oma kohtaloni. Ehkä mulle sairaudesta on muodostunut niin vahva osa identiteettiä, että tavallaan pelkään myös irrottautua siitä. No, elämä näyttää!

      Olet kulkenut hurjan polun! Vahva nainen! Kaikkea hyvää! ❤❤❤

  54. AnnaW says:

    Jäin sanattomaksi ja silti on pakko yrittää sanoa jotakin. Olet ihan mieletön nainen! <3

  55. daeph says:

    Kirjoitus jo se osoittaa, että se jokin on todellakin nöyränä sinun edessäsi. Rohkeutta, voimia ja rehellisyyttä, sitä tekstisi osoittaa ja sitä kaikkea myös tarvitaan taudin kanssa sovussa eloon.

    Kiitos tekstistäsi!

  56. pienisisko says:

    Tosi rohkea teksti, ja kuten joku olikin jo kommentoinut niin osoittaa hyvin se että kaikilla meillä on murheemme. Koskaan ikinä milloinkaan ei saisi tuomita tai arvostella.

    Haluaisin kuitenkin sanoa, että sairaus on sairaus, mutta mielen tasolla siitä on ihan todella mahdollista parantua. Mitä pidempään sairaus on jatkunut, sitä vaikeampaa se varmasti on, mutta uskoisin että aina se voi olla mahdollista. Lupaan että jonain päivänä kakku voi olla vaan ihana, suuri ja kaunis kakku. Ei mitään muuta.

    Itselläni sairaus kesti kovin paljon lyhempään, joten toipuminen on varmasti ollut sekin omalla kohdallani kevyempää. Mutta ihan, ihan kaikki on mahdollista kun oikein kovasti uskoo ja rakastaa. Uskoin niin 18-vuotiaana pikkuisen kipeänä minänä ja uskon niin yhä.

    Kiitos, kiitos, kiitos rohkeista sanoista.

  57. Heini says:

    Kiitos tästä. Syömishäiriöistä puhutaan nykyään paljon, silti harva ymmärtää mistä oikeasti on kyse. Löysin tekstistäsi itseni, samassa veneessä ollaan. Onneksi itsekin koen silti olevani nyt jo sairauden yläpuolella. Kyllä mekin pärjätään! 🙂

  58. supervain says:

    Mä olen avautunut blogissani muista mielenterveydellisistä ongelmistani, olen myös verrannut niitä diabetekseen. Miksi fyysinen sairaus on hyväksyttävä, psyykkinen ei? Miksi saa Hullun leiman otsaan vaikka kadulla kävellessä tietää että miltei joka toiselle ihmiselle voisia diagnosoida jonkunlaisen asian joka olisi laskettavissa sairaudeksi. Olen onnekas että olen luonteeltani sellainen etten pystyisi keskittymään kalorien laskemiseen, se on ehkä pelastanut minut syömishäiriöiltä. Muilta mielenhäiriöiltä ehkä ei. Kiitos hyvästä tekstistä ja olet rohkea <3

    • Mielenhäiriö on vielä sellainen tabu, josta osataan puhua. Jotain, mitä on vaikea selittää, vähemmän konkreettista.
      Toivon todella, että tulevilla polvilla on asioiden kanssa huomattavasti helpompaa. Ehkä meitäkin tarvitaan taistelussa. Ainakin tienraivaajiksi, jos ei muuta!
      Voimia!!! ❤❤❤

  59. sara says:

    Hieno postaus. Pakko sanoa, että musta tuntuu kans, että mun ja kakun (tai muiden herkkujen) välissä on se jokin. Mutta en halua, että se jokin on koko loppuelämäni siinä!!! 🙁 Yritän itse koko ajan pienin muutoksin hyväksyä herkut osaksi ihanaa elämää ja hyvällä omalla tunnolla. Jos vertaan muutaman vuoden takaiseen suhteeseen herkkuihin se on parantunut huomattavasti!!! 🙂 Olen todella onnellinen siitä. Uskon vakaasti, että saan sen ihan normaalille tasolle. ( Joskaan en koskaan tule varmaan vetämään kaksin käsin herkkuja, niinkuin en koskaan ennenkään :D) Mutta sopivasti!:)

    • Hienoa, että tiedostat ongelman ja teet sen kanssa töitä! Sitä se vaatii, mutta on varmasti kaiken sen arvoista! ❤
      Toivon sulle elämää, jossa herkuttelu ja nautiskelu on luonnollinen osa arkea, ja itsesyytökset eivät vaivaa mieltäsi! ❤❤❤

  60. Jane says:

    Vau, miten rohkeita ja syviä sanoja <3 En osaa muuta kommentoida, jäin hiljaiseksi niiden edessä. Saivat miettimään itseäni ja suhtautumista itseeni sellaisena kuin olen. Iso halaus!

  61. Haisuvanukas says:

    Valtavasti halauksia sulle, Emilia <3

    Minä itse luulin jo selvinneeni, mutta ei. Epäilen, että raskaudenaikainen painontarkkailu ja siitä seurannut jatkuva moittiminen laukaisi kaiken uudelleen. Ennen olin onnellinen 67 kiloinen, nyt surullinen 63 kiloinen. Hölömöä olla 34 vee ja sairastaa tällaista niin kutsuttua teinien juttua. Törmäsin voimauttuvaan kuvaamiseen ja siitä vähän innostuin. Aloitin oman bloginkin, josko sen avulla näkisin sen onnen, joka elämässäni piilee. Ehkä tämä tästä…

    p.s. ihanan runon joku oli laittanut tuonne ylemmäs. Taidan laittaa sen jääkaapin oveen.

    • Joo, se runo oli ihana!

      Mulle raskaus oli myös aika koettelemus. No, niinkuin juteltiinkin. Ja blogi oli mulle myös lääke, kehitin se itse avukseni. Eli eiköhän me pärjätä. Pitää taistella ja uskoa, mutta eikös elämä sen arvoista vaan olekin! 🙂

      Voimahaleja! Laita vaaka kirpparille, se on huono mittari onneen! ❤

  62. Paula says:

    Voi hitsi, kaikessa surullisuudessaan koskettava ja kaunis teksti. Asia on tietysti älyttömän tärkeä ja koskettaa varmasti monia. Itse en ole syömishäiriöön koskaan päätynyt, mutta tiedän tunteen, jossa peiliin katsoessaan ei ole varma onko normaali, ylipainoinen, lihava vai mikä. Olen myös löytänyt itseni usein tilanteesta, jossa muuten vahva itsetuntoni kokee kolauksen, koska peilikuva ei miellytä ja housut puristaa. Turhuutta, mutta silti todellista.

    Tsemppiä ystävyyteesi rouva (vai herra) ruuan kanssa!

    • Tälläiset päivät ovat tarkoitettu kaikille! Niillekin, jotka eivät koe häiriötä syömisessään, mutta myöntävät sen “jonkin” olemassaolon.
      Itsetunto on asia, jonka eteen kannattaa tehdä työtä ja taistella. Ruokkia sitä lempeää osaa itsessään ja mykistää korvansa piiskurilta! ❤

  63. Titina says:

    Halusin kiittää miten otit vaikean asian esille. Alle 15-vuotias lapseni sairastui syömishäiriöön ja matka on vielä kesken. Häntä hoidettiin sairaalassa asti, pisin työ parantumiseen tehdään kuitenkin ajatusten kanssa. En välistä pysty kuin itkemään kun kuuntelen tyttäreni juttuja painosta ja omasta kropastaan, miten ajatus maailma voi olla niin kallellaan. Ennen sairaus näkyi päivittäin, nyt viikottainen. Lapseni oli tosi “tunnollinen” syömishäiriössä, onneksi hän on omaksunut saman parantumis prosesissa. Hoito on ollut asiantuntevaa ja vanhempille osoitettu terapia laittaa jaksamaan ja ollut tarpeeseen. Mikä tuntuu raskaalta että miksi lapseni miettii tuossa iässä omaa kroppaansa. Mietin että mitä tein väärin.

    • No nyt sait kyllä minut kyyneliin. Muistan niin elävästi tuollaiset hoitokokoukset ja ne tunteet, jotka aikoinaan valtasivat mieleni täysin.

      Kukaan ei ole tehnyt mitään väärin, sairaus ei ole kenenkään syy. Tärkeintä on olla läsnä, vierellä silloin kun tyttäresi sitä tarvitsee. Antaa tilaa parantumiselle, mutta olla jatkuvasti myös varpaillaan. Tiedän, ei varmasti helpoin tehtävä maailmassa.
      Pitäkää kiinni tukiverkostosta ja toisistanne. Itse ajattelen niin, että kun rakkautta tulee ympäriltäsi, on mahdoton olla rakastamatta myös itse itseään.

      Kaikkea hyvää tyttärellesi -ja teille kaikille. Tie on pitkä ja kivinen, mutta kun ensimmäiset horjuvat askeleet on otettu, kulkeminen on helpompaa. Välillä pitää saada nojata toiseen ja joskus istuakin hetkinen. Jokainen askel on kuitenkin askel eteenpäin! ❤

  64. Suvi says:

    Moikka Emilia, kiitos tärkeästä aiheesta postauksessa! Minulla on sisko joka kamppaillut syömishäiriön kanssa yli 10 vuotta. Aina olen ollut tukena ja yrittänyt ymmärtää, mutta se ei ole riittänyt. Sisko kokee että kukaan ei välitä, loppujen lopuksi laittoi välit poikki kun en jaksanut enää laittaa häntä ykköseksi elämässäni. Parannusta ei tunnu löytyvän, terapiat, useat välivuodet koulusta, päiväsairaalat on nähty. Mikä olisi sun neuvo sukulaisille? Miten pitäisi toimia? 🙁

    • Ihan pikkiriikkisen tunnistan siskossasi myös itseäni. Mieheni on usein sanonut mulle, että roikun väkisin kiinni sairaudessani, enkä päästä irti, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Tiedän myös, että lähelläni ei ole aina ollut helppo olla.

      Meillä systeemi toimii niin, että mieheni on minulle tuki ja turva, mutta hän ei ole terapeuttini eikä lääkärini. Mitäpä jos ottaisit yhteyttä siskoosi ja kertoisit miten itse asiat näet. Olet voimaton ja taidoton, mutta olet sisko. Kerrot olevasi lähellä niin kuin siskon kuuluukin, mutta sairaus on hoidettava muualla.
      Veikkaan, että siskossasi on paljon samaa pippurista luonnetta kuin itsessänikin. On helpompi päästää ihmiset pois elämästään kuin ryömiä takaisin. Ole sinä se vahvempi ja järkevämpi osapuoli.
      Joudut hyväksymään siskosi ja siskosi sairauden. Et voi valitettavasti saada takaisin sitä ihmistä, joka hän joskus ehkä oli. Mutta voit katsoa kuinka hän kulkee matkaansa ja olla läsnä. Parempi kai sekin kuin olla poissa kuvioista.

      Joskus ihminen ei halua apua. Kipu, tuska ja sairaus ovat niin vahva osa elämää, että niistä ei välttämättä halua eroon. Syömishäiriöiselle suuri pelko on myös se, että joku parantaa taidon laihtumiseen pois, ja sitten lihoaa. Tiedän, kuulostaa hullulta. Itse kuitenkin taistelin pitkään hoitoja vastaan, kun ajattelin, että lopputulos on vain lihava ja rikkinäinen Emilia. En tiedä onko tämän asian ymmärtämisestä apua, toivon.

      Myös tuolta SYLI ry:n kautta saa tukea omaisen jaksamiseen. Ehkä vertaistuki voisi olla perheellenne avuksi. Itse pystyn lähinnä samaistumaan sairaan ajatuksiin, mutta on varmasti ihmisiä, jotka ovat joutuneet taistelemaan sinun osaasi.

      Toivon koko sydämestäni, että löydätte yhteisen sävelen. Vakavan sairauden kanssa vuosia ei kannata päästää valumaan hukkaan. Parempi sairas sisko, kuin ei siskoa ollenkaan. ❤

      • Suvi says:

        olet aivan oikeassa, mieluummin pitää siskon kuin menettää! Kyllä se perhe on tärkeintä elämässä, siitä pitäisi saada se vahvuus löytää oma tiensä. Nyt pitää kyllä ottaa itseä niskasta kiinni eikä vaan hyväksyä siskon päätöstä. Kiitos sanoistasi ja voimaa omaan elämääsi <3

  65. Kirsi says:

    Rohkea, rehellinen, vahva, kaunis Sinä. Tämä teksti kosketti monestakin syystä, eikä vähiten siksi, että tarinasi on myös minulle omakohtainen. Tiesitkös, että olet myös lahjakas kirjoittaja? Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että sairaudesta tuskin voi koskaan täysin parantua, mutta niskan päälle voi päästä. Minusta tuntuu, että sinä olet nyt vahvoilla. 🙂

    • Toivottavasti voit itsekin kokea olevasi niskan päällä asian suhteen! ❤ Nämä on sellaisia juttuja, jotka jättävät jälkensä pysyvästi, mutta joiden kanssa on todellakin mahdollista elää, kun vain haluaa. Ja se elämänhalun löytäminen on ehkä yksi tärkeimmistä asioista!
      Kiitos kaunis! Voimia meille! ❤

  66. Päivi says:

    En ole varmaan koskaan kommentoinut, vaikka aina käyn täällä lukemassa. Kiitos blogistasi! Itku pääsi tekstiä lukiessa. Olipas rohkea teksti sinulta ja niin fiksusti kirjoitettu, että taidat olla todella vahvoilla asian kanssa. Tsemppiä hurjasti jatkoon <3

    • Kiitos, Päivi! ❤
      Ehkä se rehellinen postaus ei tosiaan ollukaan niin huono ajatus, mitä ehdin pelätä. On ollut mukava huomata, että täällä on nin suuri joukko voinut samaistua asiaan, ja tsemppi on hurja! 🙂
      Kaunista torstaita sinne! ❤

  67. Kiitos, Emilia! Olet rohkea nainen ja annat toivoa monelle. Vaikka itselläni ei syömishäiriötä ole, niin lähelläni on ihmisiä, jotka kamppailevan taudin kanssa joka hetki. Voimia ja jaksamista, elämäniloa ja aurinkoa sinulle <3

    • Kiitos! ❤
      Toivottavasti asioista puhuminen ja kipeidenkin juttujen esiin tuominen antaa todellakin apua jollekulle, oli sitten itse sairas tai läheinen sairaalle ihmiselle.
      Kaunista kevättä sinne! ❤

  68. H says:

    Voi että.

    Kirjoituksesi herättää paljon ajatuksia.

    Tulevassa ammatissani tulen varmasti törmäämään myös syömishäiriöihin, enkä ikimaailmassa haluaisi lisätä kenenkään taakkaa. Itse en perustietoja enempää tiedä vielä syömishäiriöistä, joten mitä haluaisit kertoa tulevalle terkkarille? Mitä minun tulisi ehdottomasti tietää ja minkälaisia asioita välttää?

    Ja aina on toivoa 🙂 Vaikeimmissakin asioissa.

    • Hienon uravalinnan olet tehnyt! 🙂
      Mä ajattelen niin, että ammatinvalinta jo kertoo, että sulla on tietynlaista herkkyyttä ja empatiakykyä. Ehkä sulla on niitä myös enemmän kuin keskiverto terkkarilla, koska mietit asiaa jo nyt. Luota itseesi, jo auttamisen halulla pääsee pitkälle! ❤
      Itse ajattelen kouluterveydenhoitajia lämmöllä. He ovat ainakin itselleni osoittaneet, että “hei, mulla on aikaa kuunnella sua, ja voit puhua mulle”, silloinkin kun varmasti kaikenlaiset vuositarkastukset ovat stressanneet, ja tunteja olisi pitänyt olla lisää. 🙂

      Toivotaan, että et joudu näitä asioita kohtaamaan, vaikka ei me varmaan kumpikaan uskota, etteikö niihin väkisinkin törmäisi. Luota itseesi. Hyvä sydän vie pitkälle!❤

      Kaunista kevättä ja kaikkea hyvää tuleviin työvuosiin! ❤

  69. Johanna says:

    Voi Muru, sinussa on voimaa, josta moni voi vain haaveilla! Minä niin toivon ja uskon, että olet voiton puolella <3

  70. Niina says:

    ❤️

  71. Sisi says:

    Kiitos rehellisestä kirjoituksestasi ja voimia, olet jo voittaja kun lausut ääneen vaikean asian. Jokaisella meistä tuntuu olevan omat vaikeutemme, kenellä se on ontuva parisuhde, kenellä mikäkin. Tämä minulle valkeni vasta hiljakkoin, luulin pitkään olevani ystäväpiirimme ainoa jonka elämä ei ole pelkkää linnunlaulua.
    Itse lohduttaudun harmin hetkellä sillä että tietääpä elävänsä kun elämässä sattuu. Lohtu sekin 🙂

    Kiitos ihanasta blogistasi ja kaikkea hyvää!

    • Mä lohduttaudun hyvin samalla ajatuksella. Joku ihmettelee, että miten jaksan kirjoittaa blogia, kun niskaan sataa välillä kakkaa. No, mulla on elämään ehkä hiukan enemmän sitten sitä perspektiiviä. 🙂

      Voimia sinne, ja jaksamista kaikkeen! ❤ Linnunlaulua ei ehkä ole joka päivä, mutta kun tarkkaan kuuntelee,niin ihmeesti sitä välillä vain löytää! ❤ ❤ ❤

  72. Riikka says:

    Olin missanut tämän postauksen, niin piti tulla jälkikäteen kommentoimaan. Kiitos tästä, rohkea veto!

    Mua kiinnostaa syömishäiriön synty. Onko joitain yhtäläisyyksiä niillä, jotka sairastuu? Joskus ajattelen jopa niin, että on ihme, etten itse ole sairastunut, jollakin tapaa ymmärrän syömishäiriöisen ajatusmaailmaa. Voisko olla mahdollista, että herkät ja tunnolliset tytöt ois erityisesti riskiryhmässä?

    Tässä vasta tokaisin miehelleni, että millainen olisi miesten itsetunto oman kroppansa kanssa, jos joka paikka pullistelisi miehiä metripeniksissään ja sixbäkeissään. Tai siis mieluummin kuvia niistä :D. Joka kadunkulmassahan töröttää mainoskuvia, joissa täydelliset, isotissiset, tiesmitkä naiset hymyilee onnellisena. Voiko tämä olla vaikuttamatta myös syömishäiriöön? Ja mistä ajatus laiha = onnellinen oikeasti on peräisin? Niin huomaamatta siihen lankeaa tämän tästä suurin osa naisista. Ja oikeasti, minusta on aivan sama minkä kokoinen nainen on, jos hän on sinut itsensä ja kroppansa kanssa. Kyllä tasapaino ja onnellisuus huokuu ihmisestä ulospäin.

  73. R says:

    https://www.youtube.com/watch?v=zFG-b7AD7EA

    Kaikille jokin paikka on se rajapaikka tai niitä on miljoonia. Rajapaikka voi olla myös vahvuus myöhemmässä vaiheessa. Kuulin siskoni kappaleen jo joitakin aikoja sitten ja kun kerran muutama viikko sitten eksyin blogiisi ja selailin sivuja taaksepäin, löysin tämän tekstin.

    Pysähdyin ja siskon kappale alkoi silloin jo soimaan päässä, mutten pystynyt sitä linkittämään. Ajatukseksi jäi tulla pistämään linkki sinulle kun biisi pääsee julkaisuun asti.

    Nyt jätän sen vain tähän.

    Olet vahvempi kuin mitä ehkä ajatteletkaan. Hieno teksti.
    Hyvää kevättä ja alkukesää!

Kommentoi