ehkä joskus #rantakunnossa

26.5.2015

Tämän kevään yksi sosiaalisen median ilmiöistä on ollut #rantakunnossa -kampis, joka “vastustaa epärealistisia ulkonäköpaineita ja kannustaa itsensä hyväksymiseen”, kuten kampanjan kotisivuilla kerrotaan. Jostain syystä koen hirvittävää tarvetta kirjoittaa aiheesta enemmän. Kirjoittaa siitä toisenlaisesta, kenties hiukan väärästäkin, perspektiivistä. Nimittäin, entäpä jos ei koe olevansa rantakunnossa? Mitäpä jos mieli kuitenkin kääntyy epärealistisiin ihanteisiin ja itsensä hyväksyminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta?

Sain itse Instagramissa viime viikolla haasteen jakaa kampanjan ilosanomaa eteenpäin. Haasteen minulle laittoi Maria, ja ihan pienen hetken ajan ehdin ajatella, että hei, täähän on kiva juttu. Sekunnin murto-osan jälkeen totuus kuitenkin iski päin kasvoja. Ei, en koe olevani rantakunnossa. Rehellisyyden nimissä, en voi tarttua tähän aiheeseen tavalla, joka ei kohdallani ole totuus. Se tuntuisi paitsi väärältä muita kohtaan, mutta väärältä myös itseäni kohtaan. Haluan kirjoittaa aiheesta omalta kannaltani ja avata myös toisenlaista näkökulmaa.

varpaat

En ole vielä koskaan elämäni aikana kokenut olevani rantakunnossa. En 70-kiloisena, enkä 35-kiloisena. En ennen lapsia ja raskausarpia, enkä näiden jälkeen. Rantakunnolla kun ei oikeastaan ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä luitteni päällä on, ja kuinka paljon. Rantakunto on korvien välissä, ei vyötärön leveydessä – tai kapeudessa. Rantakunto on itsensä hyväksymistä ja rakastamista, mielen eheyttä ja hyvinvointia. Kampanjassa ei ole kyse siitä, että julkaiset kuvan omasta rantakunnostasi, vaan siitä että kannustat kanssasiskojasi julistamaan ilosanomaa hyvän asian puolesta. Someen voit ladata kuvan vaikka hymystäsi tai jäätelöstä – mitä tahansa, mikä kuvastaa sitä, että olet sinut itsesi kanssa.

rantakunnossa

Saatuani haasteen tunsin ehkä eniten surua. Tunsin myös suunnatonta kateutta kaikkia niitä naisia kohtaan, jotka voivat hymyssä suin lähteä mukaan kampanjaan. Jäin miettimään, kuinka etuoikeutettua on sellaisen ihmisen elämä, joka rakastaa itseään ja hyväksyy itsensä juuri sellaisena kuin on. Ja, miten väärin on se, että meistä jokainen ei voi tuntea samoin.

Omalla kohdallani matka tähän asti on ollut pitkä ja kivinen. Paitsi, että en koe olevani rantakunnossa, en edelleenkään käy lasteni kanssa uimahallissa. En sauno naisporukassa, en mielelläni edes oman perheeni kanssa. En vaihda vaatteita isoissa pukuhuoneissa, enkä vieraiden ihmisten nähden. On aikoja, jolloin skippaan suihkussa käymisenkin, koska en pysty olemaan alasti edes itseni kanssa. On aikoja, joina elämä on helpompaa; Voin vaihtaa vaatteita muun perheen ollessa läsnä. On aikoja, jolloin vetäydyn toiseen huoneeseen riisuutumaan ja aikoja, jolloin vaihdan vaatteeni lukkojen takana taatakseni yksityisyyteni. Ja, miten väärältä tuntuukaan, että elämäni on tätä! Miten monet itkut olen vääntänyt aiheesta “miksen voi olla normaali, olla kuten muut?”. Sillä enemmän kuin täydellisiä treenattuja bikinivartaloita, kadehdin naisia, jotka ovat kotonaan omassa kehossaan. Tuntevat olevansa hyviä, kauniita ja riittäviä juuri sellaisena kuin ovat. Naisia, jotka seisovat selkä suorassa ja ylpeinä itsestään, ja jotka eivät tavoittele itsensä hyväksymistä arvostelemalla muita.

ranta

Kuinka helppoa onkaan muokata kehoa. Laihduttaminen ja plastiikkakirurgia ovat miljoonabisnestä, ja riittävällä rahamäärällä kuka tahansa voi muokata itsestään mitä tahansa. Mutta vain ulkoisesti, sillä mikään rahamäärä maailmassa ei riitä mielen korjaamiseen. Terveyttä ei voi ostaa, eikä eheyttä paikata veitsellä. Niin julma maailma oikeasti on.

Niin kauan kuin yhdenkään ihmisen on helpompi laihduttaa, kuin hyväksyä itsensä, maailma kaipaa tämänkaltaisia kampanjoita. #rantakunnossa ei välttämättä pelasta kaikkia pimeälle puolelle joutuneita, mutta hitto vie, jos sillä on mahdollista estää yhdenkään mielen tummuminen, se on jokaisen hashtagin arvoinen.


84 Responses to “ehkä joskus #rantakunnossa”

  1. Riina says:

    Huh, olipa koskettava, rehellinen ja hieno kirjoitus. Kiitos.

  2. Voi sua ihanaista. <3 En tiedä uskaltaisinko ikinä itse kirjoittaa noin rehellisesti ja avoimesti. Juurikin tällaisten kirjoitusten takia blogisi on aina ollut yksi lemppareistani. <3

  3. Hanna says:

    Ihana rehellinen sinä <3

  4. Kiitos tästä ja mä niin ymmärrän sua! Samoja fiiliksiä täällä vaikkei ehkä noin vahvasti. Olen juuri miettinyt asiaa, jos ‘haaste’ napsahtaa minulle niin kirjoitus olisi ollut jotakuinkin samalla linjalla sinun kirjoituksesi kanssa. En tosiaan koe olevani #rantakunnossa ja siihen liittyy monia syitä.

    Tsemppiä ja muista Emilia, koskaan ei ole liian myöhäistä.

    <3 <3 <3

    • Koskaan ei ole liian myöhäistä, ja se on asia, jonka mä olen ssäistänyt, tai aion sisäistää lähiaikoina. Elämä on niin monimutkainen juttu, että siihen mahtuu monen monituista koukeroa. Meitä on niin monta, jonka ajatukset vilistävät samoja polkuja. Ja sen polun kun voisi joskus oikaista…. ❤︎❤︎❤︎

  5. Hurmioitunut says:

    Aamen! En voi sanoa samastuvani kaikkiin ajatuksiisi, mutta en ole itsekään täysin sinut kroppani kanssa. Välttelen esim. yleisiä uimahalleja ja -rantoja. MUTTA kroppa on terve, minä olen terve, ja sen pitäisi olla se tärkein asia. Ajatustesi jakaminen sai ymmärtämään, että olen ihan hyvä näin. Tallensin tämän postauksen suosikkeihin. Pitää tulla aika ajoin muistuttamaan itselleni, että terveys edellä on parempi mennä kuin vääristää ajatuksiaan bikinifitnessmalleilla ja muilla trendeillä.

    • Juuri näin! Ja aikoina, jolloin minunkin päässäni valtaa pitää järjen ääni, listaan terveyden oikeastaan ainoaksi elämänlaadun kriteeriksi. No, tietty onni on toinen. Mutta sitten tulee aika jolloin, järki hiljenee, ja tunne antaa vallan. Siinä kohtaa kun pystyy itseään muistuttamaan, on jo pitkällä. Eli koitetaanpas tehdä juuri sitä! ❤︎❤︎❤︎❤︎

  6. Jenni says:

    Amen! Kiitos rehellisyydestä ja aitoudesta! <3

  7. anu says:

    Kylläpä sanoit sen hyvin, yhdyn ajatuksiisi ihan täysin, vaikkakaan ihan noin rankkaa ei minulla ole.

    Toivottavasti kuitenkin nautit rannasta ja kesästä! Tuo kuva sinusta on muuten äärettömän kaunis!

  8. Tuisku says:

    Hei Emilia!

    Kiitos kirjoituksestasi. En ole aiemmin kommentoinut missään blogissa, koska olen huono ilmaisemaan asioita kirjoittamalla.
    Tekstisi pysäytti todella ja sai kyyneleet silmiini. Olen usein ihmetellyt mistä aineksista kasvaa itsetunnoltaan terveitä tyttöjä ja naisia. Minun sudenkuoppa ei ole ollut painoasioiden miettiminen vaan minkä ikäisenä ihmiset minut näkevät. Minulle alettiin jo nuorena sillointällöin sanomaan että näytät ikäistäsi vanhemmalta. Vuosien saatosta tästä tuli todellinen ongelma ja onneksi nelikymppisenä aloin tästä tuskasta juttelemaan läheisille ja kävin ammatti-ihmisen kanssa juttelemassa.
    Edelleen minulla on muistissa tiettyjen ihmisten tölväisyt joita he eivät varmasti tiedä tehneenkään.Esimerkkinä voin kertoa paikallisen kerho-ohjaajan toteamisen minulle 17-vuotiaalle neitoselle että olenko siskoni äiti(siskoni 8-vuotta nuorempi).

    Jos ulkopuolisin silmin katsotaan minua, uskon että monet näkevät minut ihan ikäisekseen hyvännäköisenä ja ystävällisenä naisena.(Olen juuri täyttänyt 50-v.) Mutta kun oma pääkoppa sanoo aivan muuta ja rinnassa puristaa ahdistus jos joudut olemaan uusien ihmisten kanssa. Tunne että on itse mitättömyys. Siinä ei auta aviomiehen ja läheisten sanat.

    Olimme äskettäin ystäväperheen kanssa ulkomailla ja en voinut kuin ihaillen katsoa ystävääni joka ylpeästi kantoi joka ainoan kilonsa ja reilusti uskalsi altaalla olla oma itsensä. Minulla päässä vain ajatus ettei kukaan vain vahingossakaan katso minua.
    Emilia, toivon sinun ja itseni kohdalla että vielä koittaa aika jolloin voimme nähdä itsemme samoin kuin muutkin meidät näkevät.
    Hyvää kesän jatkoa sinulle.

    • Kiitos, Tuisku kun uskalsit jakaa tarinasi. Pystyn hyvin samaistumaan tunteeseesi, siihen, että omilla tunteilla ei välttämättä ole minkäänlaista järkiperäistä syytä. Tavallaan sitä tietää, että oma olo on turhaa, eikä tässä sen ihmeellisempiä olla kuin muutkaan.
      Mutta ne pienet sanat ja pienet muistot (jotka joskus aikanaan on ehkä vahingossakin ymmärtänyt väärin), jäävät mieleen ja elämään, ja tarraavat omiin jatuksiin vääristämällä kuvaa todellisuudesta.
      Ja lopulta sillä, miltä me näytämme ei ole merkitystä. Kun mieli on saanut annoksensa myrkkyä, itseään katsoo aina väärällä tavalla. Ja juuri siksi tekee niin kipeää nähdä, kun joku toinen osaa nauttia elämästä ja itsestään.

      Onneksi mellä on myös se järjen ääni. Se, joka käskee näkemään asiat, kuten muut ne näkevät. Siihen on välillä tarrattava kaikin keinoin. Itse huomaan, että oma mieli on kuitenkin se vahvin ase myös omaa synkkyyttään vastaan. Ehkä tosiaan meille molemmille tulee vielä se päivä, kun mieli on niin vahva, että se automaattisesti siirtää syrjään ne ikävät asiat ja katsoo elämää lempeämmin silmin.

      Kaunista kesää sinulle!❤︎

  9. Marja says:

    Ymmärrän ja allekirjoitan. Näytät kyllä kadehdittavan upealta että on sääli jos et tunne niin. Tsemppiä 🙂

  10. Elisa says:

    Hyvä kirjoitus! Samastuin monessa sanoihisi. Silti minusta tuntuu et sen enempää ei voi olla “rantakunnossa” kuin sinä. Mä oon ite pullea, paino jojoilee mielialan mukaan. Oon kateellinen just tollasille vartaloille ku sul on. Mut tuntuu oudolta et sul on tollasia fiiliksiä, ku kuitenkin esiinnyt esim alusvaatteisillasi (mainoksessa) blogissa?

    • Vaan kun se rantakunto ei ole kiinni siitä painosta. Ei sulla, eikä mulla. Se on niin paljon isompi asia, eikä sen vuoksi kannata itseään verrata mihinkään. ❤︎
      Sinussa, minussa, ja meissä kaikissa, on samat edellytykset siihen rantakuntoon. Ainoa este on se oma mieli, joka heittää ja temppuilee välillä.

  11. Riikka says:

    Emilia. On suuri vääryys, jos et näe, miten kaunis ja upea nainen olet. Tosin ymmärrän sen kuuluvan taudinkuvaan, mutta siitä huolimatta se on epäoikeudenmukaista, niinkuin itsekin totesit. Blogin kautta olet kuitenkin tuonut itsesi meidän kaikkien nähtäväksi ja katseltavaksi, päivittäin. Sen myötä olet varmasti joutunut astumaan mukavuusalueesi ulkopuolelle, mutta lämmin kiitos sinulle siitä! Näethän myös itse sen ihanan naisen, joka näissä postauksissa esiintyy? Leivoin tänään syntymäpäiväkakun ohjettasi noudattaen ja tämän postauksen luettuani nostan maljan, myös sinulle.

    • Jokapäiväinen benjihyppyni, kuten välillä bloggaamista ajattelen. 🙂 No, mutta koen päässeeni jo pitkälle, kun kehtaan olla julkisesti vaatteet päällä. Sekin oli joskus kovin vieras ajatus.

      Kauniita syntymäpäivähetkiä sinne! Kaikkea hyvä, ja hyvää kakkua. Eikös sen elämän pitäisi vähän sitä ollakin! ❤︎❤︎❤︎

  12. daeph says:

    Erilainen kirjoitus, kiitos siitä.

    Ei varmaan auta vaikka sanonkin että olet kaunis. Ehkä sinun tulisi sanoa se itsellesi. Peilin edessä, lempeästi ja päättäväisesti. Ensin vaikka vähän väkisin, mutta usko pois se helpottuu kun sen toistaa riittävän monta kertaa <3

    • Kiitos.❤︎ Olen tosiaan koittanut välillä tälläistä tietoista käyttäytymisen muuttamista. Ihan vain jo senkin vuoksi, että antaisin lapsille terveen esimerkin. Tämän kevään aikana olen kehunut ääneen varpaitteni kauneutta, ja edennyt jo polviin asti. Sekin alkaa toimia, kun itseään tarpeeksi toistelee.

      • K says:

        Kiitos upeasta kirjoituksesta. Kiteytit varmasti monen naisen aatteet. Toisaalta sitä kokee olevansa ajatustensa kanssa niin yksin. Itse olen kokenut suurimman muutoksen tarpeen nyt tyttäreni syntymän jälkeen. Voi miten monet itkut olenkaan itkenyt sen eteen, etten missään nimessä halua siirtää tätä ajatusmallia hänelle. Olen huomannut, että itsensä arvostaminen lähtee niistä pienistä askelista, kokee vaikka joskus olevansa niin tärkeä, että kaataa itselleen ensimmäisenä juotavaa, perheelle vasta sitten. Kuulostaa hassulta, mutta joskus itsensä etusijalle laittaminen on niin mahdottoman vaikeaa.

        • Hurjasti tsemppiä K! ❤︎ Uskon, että äitiys on monelle se murroskohta, joka laittaa katsomaan omia ajatuksiaan ja toimintamallejaan uudelleen. Ja hyvä niin. Tiedostamatta sitä esikuvana olemista, voi tuskin koskaan omaa toimintaansa muuttaakaan.
          Ne pienet askeleet, ja pienet teot, kuten tuo juoman kaataminen. Enkä mä pidä yhtään mahdottomana, ettenkö voisi alkaa tietoisesti lisäämään sitä itseni kehumista. Ehkä sillä tosiaan voisi olla merkitystä. Mä henkilökohtaisesti uskon, että nykypäivänä, kun asioista puhutaan avoimemmin, me osaamme myös katsoa omaa käytöstämme syvemmin. Se varmasti parantaa sitä roolimallina toimimista.

          Kaikkea hyvää! ❤︎

  13. ilo says:

    Mutta etkö ole jo pitkällä paranemisessa kun olet voinut avoimeen blogiin monta vuotta laittaa kuviasi ja nyt jo rintaliiveissäkin? Sekä antaa monessa mainos ym.kampanjassa kuvaajan nähdä sut omalla tavallaan ilman että pystyit vaikuttamaan tulokseen. Vaikuttaa ainakin siltä että tilanteesi olisi jo todella hyvällä mallilla jos vaikka ajattelee meitä jotka eivät anna kenenkään läheisenkään ottaa itsestä kuvia saati että puoli Suomea näkisi niitä henkilökohtaisessa blogissa. ;)Olet hyvässä vauhdissa ja rohkea, keep up the good work. Ei kannata piiskata itseäsi, usko mahtavaan itseesi. 🙂

    • Itse asiassa oon ihan hurjan ylpeä siitä, miten pitkälle olen päässyt. Vaikkakin jokainen noista kuvailemistasi postauksista on ollut vaikea, ja aikataulutus on venynyt, kun rohkeus onkin pettänyt. Mutta tässä kohtaa täytyy myös kiittää sitä tukea, jonka olen näissä tilanteissa saanut.
      Mulle jokainen noista postauksista on tavallaan pieni virstanpylväs, kuten se on varmasti jokaiselle bloggaajalle. Koskaan maailma ei ole romahtanut, ja usko siihen, että se pysyy paikallaan vastaisuudessakin vahvistuu entisestään. Edes maailmanluokan starat ei astu esiintymislavalle tuntematta jonkinlaista pelkoa. Se on meissä kaikissa kai sisäänrakennettuna.

  14. Nea says:

    Kirjoititpa koskettavasti, iski syvälle. Kiitos.

    Mulla ei ole ikinä ollut mitään ulkonäkökompleksia, ihan nuoresta tytöstä asti olen ollut tyytyväinen kroppaani. Samoin lasten syntymien jälkeen, vaikka nyt on onkin tissien tilalla roikkuvat pussit, selluliittiä reisissä, hyllyvä pappu ja maha löysä ja raitainen. Mutta mun asenne on, että oon ihan hyvä tällaisena. Käytän mikroshortseja hengaan rannalla bikineissä, saa tuijottaa jos haluaa. Esikoinen kertoo kuinka pikkuveli teki äitille ruttumasun, kuopus läpsyttää pienillä käsillään mun mahaani ja nauraa. Mies kertoo, että olen kaunis ja haluaa mua. Nämäkin asiat auttaa mua pitämään pään kunnossa.

    Nyt pikkuhiljaa on alkanut tuntua, että jotain pitäis kuitenkin tehdä. Ja kyllä, oon edelleenkin sinut kroppani kanssa. Mutta en voi hyvin ja siksipä olenkin hiljalleen alkanut tekemään jotain. Katson vähän mitä syön, mutta herkuttelen joskus. Käyn lenkillä, kotoa löytyy nyt käsipainot, kahvakuula ja jumppamatto. Hiljaa hyvä tulee, en jaksa asettaa itselleni mitään paineita. Eikä mulla ole tavoitteena mikään fitnesskroppa, vaan hyvä olo.

    Toivon sulle kaikkea hyvää, ihanaa kesää. Rohkeutta mennä vaikka kaupungille lyhyissä shortseissa, uimahalliin tai -rannalle ehtii myöhemminkin. Ihan rauhassa.

    • Kuvailet tilanteen, johon meidän jokaisen tulisi pyrkiä! ❤︎❤︎❤︎ Juuri näin, ja liikuntaa ja terveyttä vain, koska pidämme itsestämme huolta, ei siksi, että tahtoisimme rankaista itseämme. Parempina kausina voin itsekin nauttia siitä tunteesta, ja huonompina sitten vähän vähemmän.

      “Ihan rauhassa”, onkin mun toimintasuunnitelmani. Jokainen vuosi vie pidemmälle, ja vaikka olisikin kiva oikaista, matkaa pitää tehdä pienin askelin. Jokainen on kuitenkin lähempänä päämäärää.

      Ihanaa kesää, ja pidä tämä elämänkatsomuksesi! Olet ehdottomasti niitä parhaita roolimalleja koko maailmalle!❤︎❤︎❤︎

  15. Hanna says:

    Rohkea mimmi olet! Tekstisi sai silmänurkat kostumaan. Kiitos Emilia. <3

    Jojottelu painon kanssa ja kolmatta kertaa uusinut aikuisiän akne on minun syyni pakoilla kameroita. Olen joskus miettinyt, että jääkö minusta kuolemani jälkeen lapsille yhtään valokuvaa muistoksi. Aina olen joko liian lihava tai näppyinen. 🙁 Kadehdin hoikkaa vartaloasi ja täydellisen sileää ihoasi. Meillä kaikilla on omat taakkamme kannettavana. Toivon että sinä pääset omastasi vielä jonain päivänä. <3

    • Kiitos, Hanna! ❤︎
      Niinhän meillä on. Omat taakkamme kaikilla.
      Ei minustakaan ole esikoisen kanssa juuri kuvia ekoilta vuosilta. Syystä, että naama oli täynnä kipeitä paiseita, ja mieli roikkui jossain maanrajassa. Ihan turhaa, sanoo järki, mutta joskus se jää mielen alle.

      Elämä ei kuitenkaan kaadu epätäydellisyyteen. Siihen on luotettava niin paljon kuin vain suinkin pystyy.

      Ja mitä niihin kuviin tulee, minä pääsin eteenpäin niin, että ensin oli kasvot lapseen päin, ei kameraan. Sitten aina kohti valoa, joka rikkoo ihon pinnan, ja sen jälkeen kun huomaa, ettei niihin kuviin maailma kaadu, voi pienin askelin edetä koko ajan pidemmälle. 🙂

      Kaikkea hyvää, ja toivottavasti akneen löytyy apu. Tiedän, miten se voi nujertaa mielialan. ❤︎

  16. Marja says:

    Well, kuin suoraan minun näppäimistöltäni tämä sinunkin kirjoituksesi – samaa totesin eilen Livin up a notch-blogin Eveliinalle. Sain Marialta saman haasteen mutta päätin skipata siihen osallistumisen juurikin siitä syystä, etten ikinä, ikinä elämässäni ole kokenut olevani rantakunnossa. Olen kyllä pyöritellyt postausta mielessäni joka päivä, juoksulenkeillä, vaatekaupoilla… Oikein havahduion pari päivää sitten siihen tosiasiaan, että minusta ei esim. ole yhdenyhtä kuvaa bikinit päällä, ei yhdenyhtä kuvaa rannalla. Perheen kesken osaan kyllä olla suht normaalisti ja käydä saunassakin muiden kanssa mutta muistanpa sellaisenkin etelänreissun joskus kymmenen vuoden takaa etten kehdannut koko viikkoon nousta aurinkotuolista mennäkseni uimaan 🙁 Tuntuu ajatuksenakin ihan absurdilta mutta mun pääni sisällä normaalilta. Ja juurikin kuten sanoit, epäreilulta – voi kuinka haluaisinkaan kokea olevani rantakunnossa, niin ulkoisesti kuin ennenkaikkea päänsisäisesti!! Hmm, ehkä työstän tuon omankin kirjoitukseni loppuun asti. Olen vain kyllästynyt lukemaan jopa netin keskustelupalstoilta paheksumista siitä, miten nelikymppinen nainen ei muka voi olla sinut itsensä… se kun ei vaan ole niin helppoa!

    Halaus sinne, sä olet niin upea ilmestys, että sinuna kävisin ruokakaupassakin hittovie bikineissä! Mutta tiedän, jos itsestä ei tunnu siltä, niin siinä on toisten aivan turha sanoa yhtään mitään.

    • Lin sun kirjoituksen tuolta instan puolelta, ja ollaanhan näistä ennenkin juteltu. Niitä nillittäjiä tulee aina löytymään niin blogeista, kuin keskustelupalstoiltakin. Mä olen sen asian hyväksynyt, joskus tyhmyyttä vastaan on ihan turha taistella.
      Totuus on kuitenkin se, että samat ongelmat piinaavat tuhansia naisia. Harva vain uskaltaa kertoa, että elämä ei nyt ole ihan niin hulppean mukavaa ja itsensä kanssa ei viihdy.

      Mitä tulee sinuun, voisit itse käydä bikineissä ihan missä tahansa, mutta tiedän, että ei se auta, vaikka sanonkin niin. Ne ainoat huonot puolet kehossa on oikeasti harhaluuloja, korvien väilin pinttyneitä uskomuksia ja liian suuria kriteerejä.

      Mutta kuule, joskus me kaksi vielä nauretaan biksut päällä! Vaikka sitten tukka harmaana ja tekarit suussa, mutta joskus kuitenkin. Ja tiedetäänpä, että elämä voi olla aika kettumaista, mutta pidetään se jonkinmoisena vahvuutena. Eikös!?

      Halauksia, Marja!❤︎❤︎❤︎❤︎❤︎

  17. jonna says:

    Moi. Tää on niin jännä juttu… ite oon ylipainoinen ja siksi aattelen että en voi mennä uimarannalle ja yleisiin saunoihin… mut susta kyllä ei uskois kun otat paljon itsestä kuvia ja vielä rintaliiveissä että et hyväksy vartaloasi… no nää on näitä jokaisen päänsisäisiä asioita joita vaikee selittää toisille. Olet kaunis ja rohkea nainen :). Itse aattelen etä jos olisin hoikka niin tykkäisin kropastani.

    • Niinhän me melkein kaikki ajatellaan. Jos vain olisin… Sitten kun olen… En voi olla ennen…

      Ja kaikki se ajatuksen virta tulee kuitenkin omasta päästä. Välillä oikein olen vihainen itselleni, kun elämää kuluu hukkaan moiseen tyhmyyteen. Mutta minkäs mielelleen voi.

      Hoikkuus ei tuo onnea, eikä oikeastaan minkäänlainen täydellisyys. Kyllä se onni pitää löytää sieltä korvien välistä. Siihen toivotan meille molemmille hurjasti onnea!❤︎

  18. Paula says:

    Voi mikä teksti! Koin pakottavaa tarvetta kommentoida, vaikken mitään järkevää osaakaan asiasta kirjoittaa. Olet älyttömän kaunis nainen ja on todella harmillista, että historiasi on painanut sinuun noin merkittävän leiman, jonka vain itse näet. Toivon, että pääset tipuaskelin pikkuhiljaa sinuiksi kehosi kanssa ja näet itsesi myös toisten silmin.

    Omaan tarinaani liitty ahdistus ylimääräisestä painosta siellä sun täällä ja valitettavasti ikuinen henkilökohtainen paine laihtua, mutta silti harrastan tarvittaessa nakuilua, enkä piilota itseäni tilanteissa, joihin riisuutuminen kuuluu.

    Tsemppiä asian äärelle! Kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista.

    • Näinhän se menee. Kaikki voi muuttua ja siihen on vain uskottava. Pienin askelin, mutta eteenpäin!

      Jonkinlainen laihduttamisen paine on valtaosalla naisista. Ihan kuin se onni olisi kiinni muutamasta kilosta, siellä jossain vaakaluvun toisella puolella. Vaikka eihän se niin mene. Sen kun jaksaisi muistaa ja nauttia jokaisesta päivästä. Ehkä se tiedostettu ajatusmallin muuttaminen on aika hyvä työkalu. Vaatii tietysti paljon kyseenalaistaa jokainen ajatuksensa, mutta jos edes osan. Ja pikkuhiljaa sitten loputkin.

      Ihanaa kesää!❤︎❤︎❤︎

  19. hensu says:

    Voi että, on se itsetunto vaan kummallinen asia ja miten se onkin korvien välissä. Minä ja varmasti kaikki lukijasi näämme sinut täydellisen kauniina, niin sisältä kuin ulkoisesti.
    Jokainen meistä voi mennä rannalle, ihan sellaisessa kunnossa kuin on, jos joku ei kestä katsoa, niin kääntäköön katseensa muualle. En minäkään nauti yleisillä uimarannoilla käymisestä, mutta tykkään myöhäisistä iltauinneista. Talvella liityin avantouimareihin ja nautin todella paljon sen yhteisön ilmapiiristä, sulassa sovussa siellä saunoimme ja uimme kaikki, nuoret ja vanhat, kookkaat ja hoikat.
    Siunattua, aurinkoista kesää ja mahtavia uintikelejä toivotan!

    • Kiitos, Hensu! ❤︎❤︎❤︎

      Näinhän sen juuri pitäisi olla! Itse kävin nuorempana synnyinkaupunkini uimahallissa aamu-uinnilla. Siellä eläkeläisten joukossa oli jotenkin niin turvallista. Ehkä pitäisi uskaltautua kokeilemaan samaa myös täällä. Jos vaikka pienet askeleet veisvät eteenpäin.

      Kaunista kesää ja leppoisia rantapäiviä! ❤︎❤︎❤︎

  20. Piia says:

    Ihana, rehellinen postaus <3 Tai no, ihana ja ihana, mutta saanet kiinni ajatuksestani 🙂 Aiheeseen liittyen on blogistaniassa ollut mielestäni monia vähän tekopyhiäkin viritelmiä.

    Sinä olet kaunis, rohkea nuori nainen. Toivon sinulle enenevässä määrin niitä hyviä päiviä ja aina vain vähemmän huonoja sellaisia.

  21. Sally says:

    Ihanan aito kirjoitus! Mäkin sain Marialta tämän saman haasteen ja olen pyöritellyt mielessäni, kuinka aloittaa. Olenhan neljän lapsen äiti, nyt jo 40+ ja mummikin! Nuorempana tuli oltua mukana mallitouhuissa, mutta maailma oli kovin erilainen silloin 80-luvulla.. Kolme tytärtäni ovat kaikki kovin erilaisia: yksi on urheilullinen, toinen taiteellinen ja kolmas kontrollifriikki. Yritän kuitenkin luoda kotona ilmapiirin, jossa kaikki tuntisivat olonsa hyväksi ja erilaisuus on hyväksyttävää. Tiedän, että maailma on kaikkea muuta.. Mutta ajatustyö jatkuu ja ehkä saan tästä postauksen aikaiseksi.

    Sulle haluaisin Emilia sanoa, että olet kaunis ja upea nainen! Käännät päitä, missä ikinä liikutkin, ja pitkiä sääriäsi taatusti kadehditaan. Ehkä Klaaran kasvaessa pääset käymään uudestaan läpi omia tuntojasi ulkonäköön ja kehonkuvaan liittyen – eheytymään lisää, vaikka pitkällä siinä jo oletkin. Lapset kun opettavat meille aikuisille enemmän kuin me voimme heille koskaan opettaa ♥

    Aurinkoa päivääsi!

    • Voi, menipäs iho kananlihalle. ❤︎❤︎❤︎

      Sä olet niin upea nainen, ja ajatuksesi naiseudesta ja äitiydestä kuulostavat turvallisen lujilta. Ehkä se äitiys ja naiseksi kasvamisen katseleminen avaa mullekin uusia ajatuksia. Toivon ainakin pystyväni tukemaan jälkikasvua näiden ajtusten kanssa ja rohkaisemaan siihen itsensä, ja ehkä erilaisuutensakin, kunnioittamiseen.

      Odotan innolla postaustasi aiheesta. Niin turhalta kuulostava sana, mutta niin suuria ajatuksia sen takana.

      Aurinkoa, ihana! ❤︎❤︎❤︎

  22. Hanna says:

    Hei Emilia!
    Juuri sinä oivalsit oikeasti mitä on rantakunto. Monissa blogeissa on puhuttu pinnallisesti vain ulkonäöstä ja liikunnasta, ei itsensä hyväksymisestä ja rakastamisesta. Itse olen ylipainoinen ja isorintainen, en siitä tietysti tykkää muttei se onneksi minua onnettomaksikaan tee. Käyn uimassa, bikineissä, enkä ole koskaan häpeillyt alastomuutta, haluaisin ostaa kivoja vaatteita mitä tälle kropalle ei löydy, mutta taidan kuitenkin hyväksyä itseni tällaisenakin. Eniten haluaisin olla fyysisesti vahva ja kestävä, voida hyvin ja sehän ei liity rantakuntoon ollenkaan. Onneton olisin jos joutuisin viettämään kurinalaista elämää ilman nautintoja. Minua rakastetaan ja halutaan tällaisena kun olen, se tekee onnelliseksi.

    Olet Emilia valtavan kaunis ja tästä postauksesta tuli haavoittuvuuden lisäksi esille jonkinlainen lämpö ja vahvuus, se mikä on ulkoisen rantakunnon sijaan paljon merkityksellisempää.

    • Kiitos, Hanna. ❤︎

      Rantakunto on tosiaankin enemmän korviemme väliä, kuin luun ja nahan väliä. Oma elämänasenteesi kuulostaa ihailtavan leppoisalta.
      Itse menen jatkuvasti eteenpäin, toki välillä myös pakittaen. Mutta sen olen oppinut, että kurinalaisuus ja itsensä rankaiseminen ei tuo onnea. Elämässä pitää olla myös suklaakakkua, ja sellaisen elämän oppimiiseen minäkin energiani mielummin kulutan. ❤︎

      Aurinkoa alkaavaan kesääsi. ❤︎

  23. Minna says:

    Rohkea ja koskettava kirjoitus. Elämä olisikin tosi suoraviivaista, jos kaikki mielen kiemurat voisi selittää järjellä. Jokaisella meillä on oma ‘taakka’ kannettavana liittyipä se sitten mielenterveyteen tai minäkuvaan tai mihin tahansa elämän osa-alueeseen. Harva uskaltaa olla yhtä avoin ja rohkea kuin sinä. Olet minusta tosi upea tyyppi. ❤️

    • Kiitos, Minna. Olen kanssasi aivan samaa mieltä. Meillä jokaisella on taakkamme, se jokin hiukan piemeä puoli, joka kaipaa jatkuvaa työstämistä ja hyväksymisenkin opettelua.
      Itse kuitenkin olen tullut siihen tulokseen, että vaikka nykypäivänä eteemme suolletaan jos jonkinmoista ihannetta ja tavoitetta, on avoimuuden kulttuurilla myös vaikutuksensa. Kenenkään ei enää tarvitse salata murheitaan kaikilta. Apua ja tukea on saatavilla paremmin kuin ennen.
      Toivotaan valoisaa ja aurinkoista kesää ihan kaikille. Yritetään nauttia siitä parhaalla mahdollisella tavalla. ❤︎❤︎❤︎

  24. Punaherukka says:

    Rankka kirjoitus. Itse olen rantakunnossa, olen ollut aina. Tykkään saunailloista ja taloyhtiöiden lenkkisaunoista, joissa eri ikäiset ja kokoiset naiset saunovat yhdesaä mukavasti rupatellen. Se, mitä jäin kirjoituksessasi miettimään onkin, miten suojella ja kasvattaa omaa lastaan niin, että hänellä säilyisi terve suhde kehoonsa läpi nuoruus- ja aikuisvuosien. Onko sinulla neuvoja, mitä kannattaa tehdä tai olla tekemättä?

    • Rehellisesti uskon, että olet itse toiminnallasi ja ajatusmaailmallasi se paras mahdollinen esikuva. ❤︎
      Itse pidän myös erityisen tärkeänä sitä, että lapsille opetetaan jo pienenä, ettei ihmisiä luokitella tai arvostella ulkoisen olemuksen kautta. Meidän aikuisten tulisi muistaa, ettemme viittaa tiettyyn ihmiseen ulkonäön kautta, emme hyvässä tai pahassa. Itse kuulin koko lapsuuteni olevani pitkä, hoikka, nätti tyttö, ja kas miten kävi! Meissä on niin paljon muutakin, kuin ulkokuori. Kiinnitetään enemmän huomiota siihen mitä todella olemme. Jokaisella meistä on vahvuuksia, hyviä luonteenpiirteitä ja lahjoja. Kiinnitetään huomiota enemmän niihin! ❤︎

  25. Mini says:

    Samat fiilikset kanssasi…olen kolmen pienen lapsen äiti, lääkäri, hoikassa kunnossa ja varmasti muiden mielestä todellisessa rantakunnossa. Mutta totuus on se, että en ole ollut sinut itseni ja vartaloni kanssa, kun painoin 40kg tai 60kg tai jotain siltä väliltä. Viimeisin raskaus, raskausdiabetes syömisten tarkkailuineen, imetys, yöheräilyt ja tämä yleinen vauvavuoden kooma on jälleen aktivoinut jollain tasolla nämä erittäin epätoivotut ajatukseni ja olen ollutkin todella surullinen asian vuoksi. Haluaisin olla iloinen, rento, heittäytyvä äiti, mutta totuus on, että tällä hetkellä se mitä syön tai olen syönyt, määrittää aivan liikaa mielialaani. Olimme juuri rantalomalla ja vaikka lomalla oli ihanaa aurinkoa ja rentoa oleskelua, oli se kuitenkin äärimmäisen ahdistavaa ja odotin vain, että pääsisin takaisin kotiin omiin rutiineihini. Mutta kävikin juuri kuten pelkäsin, että lomamoodi jäi päälle ja nyt poden täällä aikamoista itseinhoa ja käyn tahtojen taistelua, että pääsisin jälleen yli näistä ajatuksistani, ihan jo lasteni vuoksi. He ansaitsevat “normaalin” äidin ja tahdon sitä niin paljon!! Harmittaa, että hyvään alkuun päässyt itseni hyväksyminen sai inhottavan takaiskun niinkin ihanasta asiasta kuin raskauteni (koska sain vaivoikseni raskausdiabeteksen ja jouduin alkaa jälleen miettimään ruokia ja arvioimaan sokereita yms). Liiallinen ruokavaliosta stressaus sai aikaan jälleen vääristyneen kuvan siitä, mikä on normaalia syömistä. Ja vuosien normaalin syömisen jälkeen (ja jonkinlaisen itsensä hyväksymisen yli 10kg painavempana) olen jälleen hoikempi, mutta myös onnettomampi kuin aikoihin. Onnellinen siis lapsistani ja perheestäni, mutta tilanne syömisen suhteen on nyt kovin hankala…ymmärrät varmaan 🙂 Kunpa vielä joskus voisimme suhtautua itseemme armollisemmin ja rakastaa vartaloamme. Kuulostaa niin sairaalta ja kamalalta, että pian ollaan 40- tai 50-vuotiaita ja jos ajatukset edelleen ovat samanlaisia!! Mutta omille ajatuksilleen ja tunteilleen on kovin vaikea tehdä ihmeitä…vaikka ystäväni, sukulaiseni, mieheni tai lapseni sanovat rakastavansa minua tai että vartaloni on upea, olen siitä salaa toki tyytyväinen, mutta seuraavana päivänä tilanne voi olla toinen…Tulipas pitkä sepustus, mutta tekstisi kovasti kosketti minua 🙂 Vaikka tiedän, että tästä ei varmastikaan ole apua, niin sanonpa kuitenkin, että olen aina ajatellut Sinun näyttävän niiiiin upealta ja elinvoimaiselta 🙂

    • Heti luettuani kommenttisi, mulle tuli pakottava tarve näyttää se miehelleni. Sanasi olivat niin vahvasti sitä, mitä käyn itsekin mielessäni läpi, ja sitä samaa, mitä olen tuhannesti yrittänyt miehelleni selittää.
      Kun puolisoni sitten myöhemmin illalla kotiutui, kerroin, että tahdon hänen lukevan yhden kommentin. Mies vastasi, että oli lukenut sen jo. Kyllä, hän tiesi tasan tarkkaan, mitä kommenttia tarkoitin. En paitsi tunnistanut siitä itse itseäni, mieheni tunnisti siitä minut myös.

      Suhtautumiseni syömiseen, lomailuun, ja lähestulkoon kaikkeen, on hyvin samanlainen kanssasi. Itselleni raskaus ja lasten syntymä on ollut myös kova paikka, niin kamalalta kuin se kaikessa puhtaudessaan ja kauneudessaan kuulostaakin. Esikoista odottaessani laihduin alkuraskaudessa 14 kiloa. Kun ensimmäinen 100 grammaa tuli plussaa, terveydenhoitajani kesäsijainen heristi minulle sormea, ja varoitti lihoamisesta. Samoihin aikoihin mulla todettiin mysö raskausdiabetes. Kaikki alkoi mennä syömisten kyttäilyn ja sokereiden miettimisen myötä vinoon. Elämässä oli rankka vaihe, kun en tuntenut olevani lapseni kanssa hyväksytty, ja toivottu suvunjatke. Äitiyspolin diabeteshoitaja kysyi ensimmäisenä, kuinka aion pudottaa raskauskiloni. Olin nipin napin normaalipainoinen vauva vatsassani. Pari miettimättä heitettyä kommenttia olivat kuin tulitikkuleikkejä bensalätäkössä. Kaikki meni pieleen. Itse ajattelen, että pelastukseni oli oma terveydenhoitajani, joka tilanteen tajuttuaan, otti sokerimittarit pois ja sanoi, etä unohda koko juttu. Toki hän tajusi, että se unohtaminen ei multa varsinaisesti onnistu, mutta riittää, että kyttään itse itseäni, siihen ei tarvita enää muita.

      Mietin usein miten ne normaalit ihmiset ja normaalit äidit suhtautuvat ruokaan. Onko elämä oikeasti sitä, että syöt kun on nälkä ja herkuttelet kun siltä tuntuu. Kuulostaa julmetun yksinkertaiselta ja helpolta. Samaan aikaan myös käsittämättömän kaukaiselta. Valitettavasti. Jokaisen suupalan oikeuttaminen kun kuuluu osaksi päivääni. Toistelen itselleni, että nälkähän tässä olikin, ja syödäkin pitää. Nauttia myös.

      Vaikka en toivokaan vastaavaa muille, musta oli helpottavaa lukea kommenttisi. Olen välillä mietinyt, olenko ihan täysi friikki, ja voiko kukaan täysin käsittää, mitä mielessäni liikkuu.

      Koko sydämestäni toivon niin sulle kuin itsellenikin niitä tasiasempia aikoja. Jonkinlaista etenemistä asian kanssa, ja vähemmän niitä sattuman peliin heittämiä laukaisimia, jotka suistavat hommat radaltaan. Ajattelin pitkään, että asiat eivät koskaan tule muuttumaan, ja tämä on kohtaloni. Nykyään olen tajunnut, että olen itse ajatusteni takana, ja vain minulla on voima muuttaa niitä. Ehkä jonain päivänä herään ja huomaan, että pystyn ajattelemaan toisinkin. Haluan uskoa nykyään niin. Vaikka ihan vain lasteni vuoksi. Jotta heillä olisi se normaali äiti.

      Kaikkea hyvää ja auringon paistetta päiviisi. Niin, ja toki mieleesi. ❤︎❤︎❤︎

  26. Katja says:

    Rohkean rehellinen teksti! Ja niin kuin itsekin sanoit, jossain määrin surullista, näistä kommenteistakin on tullut ilmi, kuinka ulospäin näytät upealta ja näyttävältä naiselta. Mutta millä sen ajatusmaailman keikauttaisi… Kiitos rohkeasta tekstistä ja tästä pohdinnasta toiseenkin suuntaan!

  27. -S- says:

    Kiitos tästä <3 Olipas rehellistä ja puhuttelevaa tekstiä.

    Kyyneleet nousivat silmiini, kun rupesin itseäni miettimään. Vaikka minulla on muuten hyvä itsetunto, murenee se jonnekin maanrakoon kun tulee kyse rannalle tai vastaaviin paikkoihin menosta. Olen puhunut jo pitkään, etten tykkää uida ja ottaa aurinkoa, vaikka todellisuudessa syy on siinä, etten uskalla näyttäytyä bikineissä tai edes uimapuvussa.

    Tuo asia rajoittaa mun elämää. En vaan oo sinut itseni kanssa, vaikka kuinka haluaisin. Juuri pari päivää mietin, että tää on juttu, mihin haluan puuttua. Haluan tulla sinuiksi itseni kanssa – Haluan oppimaan rakastamaan itseäni, kaikkine epätäydellisyyksieni kanssa.

    Emilia, olet uskomattoman upea, ainutlaatuinen nainen. Juuri täydellinen Sinä!! Sun kuvia katsellessa nousee mieleeni aina vain uudestaan: Oletpa kaunis. Tiedän, ettei muiden sanat varmasti paljoakaan muuta asiaa, mutta toivon todella, että sinunkin pään sisällä saisi tapahtua pienoinen ihme ja alkaisitkin nähdä itseäsi totuudenmukaisesti, upeana ihanana itsenäsi!

    https://www.youtube.com/watch?v=g9G3eLKkAyM <3

    • Voi sitä pientä ihmettä toivon todella meille kaikille! ❤︎❤︎❤︎
      Itsekin puhun ihmisille, kuinka en pidä kylpylöistä ja uimahalleista, kuinka minulta puuttuu suomalainen saunageeni jne. Ehkä valehtelen enemmän itselleni, ehkä vain lievittääkseni sitä omaa surua siitä, etten voi iloita noinkin tavallisista asioista.

      Tässä vuorokauden aikana mulle on noussut vahvasti se tunne, että muutos syntyy juuri siitä meidän omasta halusta muuttua. Tehdä ihan oikeasti ajatustyötä, joka tulee olemaan raskasta ja sisältää varmasti myös niitä peruutusvaiheita. Silti, kukapa muukaan meitä muuttaisi, jos emme itse. Voimia ja onnea meille kaikille tähän projektiin. ❤︎

  28. Kemmy says:

    Hieno, aito ja rehellinen kirjoitus! Tänään viimeeksi pohdin, että en taida tänäkään kesänä olla tarpeeksi hyvässä rantakunnossa, kun ojentajat on vähän löysät ja takareisissä selluliittiä. En aina osaa arvostaa tarpeeksi terveyttäni, vakituista työpaikkaani enkä montaa muutakaan asiaa. Unohdan arvostaa noita asioita, mutta näköjään en edes ole tajunnut arvostaa sitä, kuinka hieno homma on olla sinut oman kroppansa kanssa. Korjattavaa löytäisin ikävä kyllä aina, mutta kyllähän mä aidosti mun vartaloa rakastan. Annoit oikeasti mulle perspektiiviä näihin juttuihin ja yhden kiitollisuudenaiheen enemmän muistella, KIITOS 🙂

    Sulla on kaunis vartalo, ja tuntuu ulkopuolisesta kyllä tosi ikävältä ettet itse sitä näe. Toivottavasti joskus on toisin! Tsemppiä.

    • Toivottavasti! 🙂

      Kyllä, sulla on todellakin iso syy olla kiitollinen ja arvostaa itseäsi. Samaan olotilaan kun pääsisimme kaikki, niin maailma olisi huomattavasti mukavampi paikka ja uimarannat entistä suositumpia.

      Nauti kesästä ja auringosta, mutta ennen kaikkea itsestäsi! ❤︎

  29. Juuli says:

    Voi vau. ja kiitos. Mietin itse myös että miten reagoisin, jos saisin haasteen. Kirjoitit ajatukseni monilta osin sanasta sanaan.

    Olen ehkä puoliksi rantakunnossa, pystyn kyllä uimahalliin ja saunaan ja seksiinkin mutta minulla on vahva tunne että usea tuijottaa. Iso osa peilin edessä viettämästäni ajasta menee siihen kun pohdin että onko minulla varmasti realistinen kuva itsestäni. Huomaan, että iso kriisi tulee siitä, jos jokin peili osoittaa aiemman ruumiinkuvani vääräksi. Että jotenkin ajatus että voin olla sen näköinen kuin olen, mutta jos tiedän, minkä näköinen olen, olen varautunut kaikkeen palautteeseen (jota ei oikeastaan koskaan ole edes tullut).

    Huomasin myös, että ainoa paikka, missä minua on kehuttu kauniiksi alusvaatteissani, on alusvaateliike. Se on jäänyt erittäin tärkeänä kokemuksena mieleen, huomaan että tarvitsisin sitä paljon, paljon enemmän.

    • Kiitos, Juuli. ❤︎

      Hassua, miten hienosti kuvasit tuon peiliesimerkin. Itsekin huomaan katsovani peilikuvaani epäillen, silloin kun se miellyttää. Pohdin huijaako se nyt, vääristääkö tai antaako jopa harhakuvia. Vika tosin ei ole peilisä, korvien välissä lähinnä. Toki sen tiedän, mutta kun se ei auta. Itsensä realistinen hahmottaminen on äärettömän vaikeaa ja vaatii varmasti jatkuvaa työtä.

      Jokainen nainen kaipaisi enemmän kehuja. Varsinkin silloin kun on eniten omillaan, vähissä vaatteissa. Toki on kivaa, kun huomataan nätti meikki, kivat vaatteet ja huoella laitetut hiukset, mutta se todellinen kauneus on kuitenkin siellä kaiken sen alla.

      Ihanaa kesää sinulle.❤︎

  30. Laura says:

    Kiitos tästä koskettavasta postauksesta. En oikein osaa sanoa mitään, muuta kuin kaikkea hyvää ja positiivisia ajatuksia elämääsi. Toivon, että se rantakunto vielä jonakin kesänä löytyy.

    Terveisin Laura #rantakunnossa-kamppiksesta

    • Kiitos, Laura! 🙂

      Hurjan tärkeän asian äärellä olette, ja toivotaan, että niitä rantakuntoisia löytyisi kesä kesältä isompi porukka!

      Aurinkoa sinulle ja koko porukalle! ❤︎

  31. Hui, täytyi oikein hidastaa lukemista. Olet kyllä kovaa koulua käynyt itsesi kanssa, ihan pahalta tuntuu puolestasi.. Ja tosi rohkea, ihailen! Kumpa joskus peilistä katsoisi luottavaisempi sinä, olet upea muikkis! <3

    • Eipä auta tosiaan kuin toivoa.❤︎
      Joskus on se toivokin ollut poissa, mutta sitten muistan ne pienet askeleet, ja sen, että olen päässyt niin hurjasti paljon pidemmälle, kuin olisin koskaan uskonut pääseväni. Eteenpäin mennään, vaikka joskus oliskin mukavaa, että vauhti olisi hiukan nopeampi. 🙂

  32. Minttu says:

    Todella hyvin kirjoitettu asiasta! Omalle päälleen ei mahda kyllä mitään, olipa asia bikinikunto tai neuroottinen siivous jne. eiköhän meiltä jokaiselta löydy asia, jonka tahtoisi ajatuksissaan kääntää “rennommaksi/hyväksyvämmäksi” ja armollisemmaksi omassa päässään. Tärkeää jo sekin että sen itse huomaa ja osaa vähän työstää! Näin ulkopuolisena sinua katsellessa ei voi muuta todeta kuin että olet todella upea mimmi! Kaunis ja just täydellinen sellaisena kuin olet <3 Itse kun työstin asiaa hieman, niin totesin että aina sitä on tyytymätön kroppaansa, tyytyväinen kuitenkin itseensä aina liikuntasuorituksen jälkeen ja huomaan kuuman tullen pukeutuvani bikineihin välittämättä siitä olenko kunnossa vai en 😉 Tai siitä mitähän muut ajattelevat. Kaukana timmistä naisesta, mutta toisaalta nauttien olosta bikinit päällä ja varpaat hiekkaan upetettuina. Tiedän ettei omien ajatuksien ja tuntemusten kääntäminen käy tosta noin vain, mutta kyllä sä pystyt siihen vielä joku päivä! Tsemppiä <3 Omaan kasvamiseen on varmasti eniten auttanut se että on lapsesta asti juossut rannoilla kolmen veljen kanssa ja nykyisin nauraen muistelen, että lienenkö alkanut uikkaria käyttämään vasta 15-vuotiaana 😉

    • Niinhän se on. Ne pahimmat möröt on siellä korvien välissä, jokaisella jonkinlainen, joillan vähän vähemän paha kuin toisilla. Mutta tosiaan, sekin vie pitkälle, kun asian jo tiedostaa.

      Nautihan tuosta elämänasenteesta, sillä sen kanssa kesästä voi varmasti nauttia! Ja luonnollisesti lapset pääsevät osalliseksi hyvästä vaikutuksestasi! 🙂

      Aurinkoista kesää ja paljon bikinikelejä, Minttu! ❤︎❤︎❤︎

  33. sara says:

    Vähän samanlaisia fiiliksiä täälä, tai pystyn kyllä menemään kaikkiin paikkoihin rannalle yms. Mutta tuntuu että en oo ihan täysin tyytyväinen ulkonäkööni vaikka olenkin hoikka! Joka on outoa.. Ehkä suurin ongelma mulla on se, että pelkään lihovani. Tähän voisin olla tyytyväinen mutta pelkään koko ajan että lihon! Hmm. Täytyy ruveta entistä aktiviisemmin tekemään ajatustyötä vaan tämän asian kanssa. 🙂 Jossain vaiheessa olin jo paljon rennomassa vaiheessa ja huomasin, että en liho! Nyt kun on “joutunut” ruveta syömään enemmän (työni+työmatkojeni takia, koska liikun ne pyörällä) niin on taas se pelko noussut pintaan. Tästä on hankala jutella muille ihmisille, kun ne ei ota tosissaan, koska oon melko laiha ja oon ollut aina. Ja en kuitenkaan halua laihtuakkaan. Ja oikeesti, jos lihon vähänkin , niin tunnen sen just sen takia koska oon laiha! Jotkut saattaa taas ” yhtäkkiä” lihoa 5-15 kg ja sanoo, että ups en huomannu?!

    • Niinhän se on. Välillä on vaikea puhua muille asiasta, joka kuulostaa heistä lähinnä utopiselta ja liian usein myös turhalta. Eikä auta, vaikka kuinka moni toteaisi, että murehdit turhaan, ongelma kun on omassa päässäsi.
      Toivon kuitenkin, että aurinkoisten pyöräilykelejen myötä löytäisit sen rentouden niin syömiseen, kuin sen lihoamisen ajatteluun. Tai ajattelemattomuuteen. 🙂
      Kaunista kesää ja aurinkoisia pyöräilykelejä! ❤︎

  34. Heini says:

    Tunnistin itseni tästä. Toivon sydämestäni, että niitä parempia itsensä hyväksymisen hetkiä tulee elämääsi koko ajan enemmän ja vaikeat ajatukset kaikkoavat hiljalleen mielestäsi. Olet kaunis juuri tuollaisena ja ansaitset myös oman itsesi rakkautta ja hyväksyntää. 🙂

  35. Paula says:

    Olipa koskettava kirjoitus. Ymmärrän oikein hyvin mitä tarkoitat ja miltä sinusta tuntuu. Itse olen fyysisesti paremmassa rantakunnossa kuin vuosiin, mutta silti en tunne olevani rantakunnossa. Pystyn kuitenkin vaihtamaan vaatteeni missä vain, käyn uimahallissa ja saunon joskus jopa sekaporukoissa, välillä uilkarit päällä ja toisinaan ilmankin. Siitä huolimatta oman peilikuvan katsominen useimmiten ällöttää, vaikka toiset sanovat muuta. Nautin ulkonäkööni tai ulkomuotooni kohdistuvista positiivisista kommenteista, etenkin jos ne tulevat miehiltä, mutta silti olen aina heti kieltämässä ne ja pidän niitä vain välttämättöminä kohteliaisuuksina.

    Sinä Emilia olet todella kaunis ja rohkea kun pystyt kirjoittamaan tällaisista asioista julkisesti. Toivon, että niin sinä kuin minä itsekin opimme joku päivä näkemään oman kauneutemme.

    • Samaa toivon meille kaille. Sitä, ettei tarvitse epäillä peilikuvaansa, ei muiden sanoja, eikä oikeastaan mitään, mikä asettaa ulkoisen olemuksemme liiallisen pohdinnan alle.

      Jokainen kesä on lähempänä sitä omaa hyvää oloa, ja itsensä hyväksymistä. Näin tahdon itse uskoa, toivottavasti moni muukin voi yhtyä ajatukseen.

      Aurinkoista kesää ja aurinkoista mieltä! ❤︎

  36. Susan says:

    Nyt alkoi itkettää, sillä puhut minun sanoillani, minun tunteistani. Suurin toiveeni on, että voisin olla mieleltäni “normaali” ja tasapainoinen. Olen oikeasti ihan kaunis ja sopusuhtainen, mutten kelpaa itselleni. Jotain on korvien välissä väärin päin. Sen kun saisi korjattua.

    Kiitos tekstistäsi.

    • Meitä kohtalotovereita on niin paljon. Ja vaikka itse sen oman korvienvälin ongelmamme tiedostammekin, on sen muuttaminen äärettömän vaikeaa.
      Toivon kuitenkin hartaasti, että niin sinä, minä, ja kaikki muutkin kaltaisemme, jonakin päivänä olismme siellä “normaalissa”. Pieniä askelia, paljon työtä ja puuduttavan hidasta vauhtia. Mutta eteenpäin mennään, siihen on vain ukottava.

      Katse aurinkoon, ja elämän kaikkiin hyviin asioihin. Siellä jossain piilee varmasti se onnikin! ❤︎

  37. Heli says:

    Hei Emilia!
    Ihanan avoin ja rehellinen kirjoitus, arvostan!
    Ymmärrän ettei noihin pään sisäisiin asioihin voi vaikuttaa helposti, mutta haluan kertoa, että SINÄ OLET KAUNIS JA VIEHÄTTÄVÄ!

    Itse olen kärsinyt teinivuosista saakka pohkeitteni paksuudesta. En ole koskaan ollut kiusattu asian vuoksi tai saanut rumia kommentteja asiasta, mutta silti kärsin tästä. Minulla on todella isot lihakset ja lisäksi “läskiä” jaloissa, vaikka muutoin voin olla todella hoikassa kunnossa. Kesäisin yritän peitellä pohkeitani, en koskaan pysty nauttimaan minihameista/lyhyistä mekoista. Paksut pohkeeni saavat minut tuntemaan itseni möhkäleeksi ja epänaiselliseksi. Kapealahkeiset housut ovat hankalia, koska pohkeeni eivät mahdu niihin tai sitten pohkeet pullottavat inhottavasti punteissa. Lisäksi kärsin jo parikymppisenä laskimovaivoista, neste kertyy jalkoihin, ne paisuvat entisestään ja sain ilkeän näköisiä suonikohjujakin.

    En koskaan uskonut, että kukaan mies voisi rakastaa minua ja pitää minua kauniina ja kun sellaisen löysin, en uskonut häntä. Niin syvällä joku sielun haava/valhe voi olla!

    Olen alle 40-vuotias yhden lapsen äiti ja kroppa on raskauden jäljiltä suht hyvässä kunnossa, vain rinnat kärsivät inflaation. 🙂 Jollain lailla äitiys on painanut näitä omia ongelmia taka-alalle ja ehkä ikäkin. Alan olla armollisempi itselleni.

    Toivon, että voisit nauttia tänä kesänä niin itsestäsi, kuin perheestäsikin, rannalla, pihapiknikillä tai kaupungilla!

    • Ymmärrän, mitä tarkoitat, vaikka samalla mietin, ettei kellään, siis kellään!!!, voi olla niin isoja pohkeita, että niitä pitäisi hävetä tai peitellä. Mutta, kuten tässä on käynyt ilmi, ei omat ajatuksemme liity millään tavalla todellisuuteen tai realistiseen peilikuvaan, vaan ongelma on korviemme välissä, jossain pakossa piiskata itseämme, ja olla ankaria juuri sille henkilölle, jota meidän pitäisi lempeimmin kohdella. Niin, itsellemme.

      Huomaan itsekin, että ikä ja äitiys ovat muuttaneet ajatusmaailmaani paljon, vaikkei se korjaantunut olekaan. Sanotaanko vaikka niin, että tyytymättömyys itseeni ei ole enää niin lannistavaa, sillä elämässä on muutakin sisältöä. Ehkä koen hiukan myös niin, että rakkauden puutteen itseäni kohtaan saan paikattua nykyisin lasteni kanssa. On jotain mitä rakastaa, tavallaan osa minua.

      Ne haavat ovat niin uskomattoman syvällä ja niin uskomattoman piukassa. Mutta päivä kerrallaan.

      Toivon sinulle samoin ihanaa kesää, mekkoja ja shortseja. Auringonpaistetta ja iloista mieltä! ❤︎

  38. Lila says:

    Istun tässä bussissa, kun luin tämän postauksen ja ihan kyyneleet nousi silmiin.. Mulla oli kans sellainen muutaman vuoden vaihe tuossa ekan ja tokan lapsen välillä, josta tämä teksti mua muistutti.Nyt näytän täysin samalta, kuin silloin, mitä nyt ehkä hiusten väri vaihtunut, mutta nyt on jo paljon parempi fiilis. Toivottavasti sullekkin käy niin:) Ulkoisestihan sä oot upeessa kunnossa!

    • Niinhän se on, että tosi moni on ainakin jollakin tasolla joskus käynyt näiden tunteiden kanssa taistelua. Onneksi kohdallasi ajanjakso oli noinkin lyhyt.

      Hassua muuten, kun tässä aloin miettimään, niin vaikka koen jatkuvasti, että aika esikoisen syntymän ja odottamisen aikaan oli raskainta mahdollista, ja synnytyksen jälkeen olin pari vuotta tosi syvissä vesissä, niin tuo kriisi itseni ja minäkuvani kanssa oli jollain tapaa kuitenkin vahvempi kuopuksen synnyttyä. Muistan miettineeni, kelpaanko enää koskaan, olenko pilalla, mitä mulle tapahtui jne. Ehkä vasta kakkosen jälkeen mulla oli aikaa moiseen tyhmyyteen, kuten siitä nyt ajattelen. Tuonkin ajan kun olisi voinut käyttää nauttimiseen. No, eihän näille mitään voi…

      Mutta anyway, oot niin upea ilmestys, oikea kaunotar, joten hyvä, että mielesi on kirkastunut! Aurinkoa ja bikinejä, Lila! ❤︎❤︎❤︎

  39. Outi says:

    Huikea kirjoitus! Olen vasta hiljattain löytänyt blogisi ja pidän siitä herkkyydestä mikä välittyy kuvista ja teksteistä :). Sinulla ei todellakaan olisi tarvetta miettiä tuollaisia asioita..olet upea! Mutta mikä ihme siinä on, että me naiset olemme niin kriittisiä ja armottomia itseämme kohtaan. Näin yli 40-vuotiaana sitä on kyllä oppinut suhtautumaan huumorilla itseään kohtaan, enemmän ja enemmän. Pienit virheet tuovat vain särmää ja mikä onkaan tylsempää kuin täydellisyys, vai mitä? 🙂 Ei nuo ranta/saunomishommat ole ikinä oikein ollut minunkaan juttu. Kaikki eivät vain koe omakseen puolialastomuutta kaikkien edessä, eikä tarvitsekkaan. Näin minä olen sen miettinyt. Hauskaa kesää sinulle!:)

    • Kiitos, Outi!

      Palailen vasta näihin kommentteihin, aj tulin todella iloiseksi asenteestasi. Tosiaan, ehkä sekin pitää vain hyväksyä, että alastomuus (tai puolittainen sellainen) julkisesti ei vain ole kaikkien juttu. Että ehkä energia kannattaa mielummin käyttää siihen itsensä hyväksymiseen, kuin kiusallisten tilanteiden hallitsemiseen.

      Ihanaa kesää, ja pidä tuo asenne!❤︎

  40. Hanna says:

    Minä olin lapsena aina pullukka ja sain siitä kärsiä,vaikka ei suoranaisesti koskaan haukuttu. Murrosiässä ilmeisesti laihduin rajusti. En sitä koskaan ite tajunnut, enkä sisäistänyt, vaan koin aina olevani lihava. Näin myöhemmin kuvista vasta olen tajunnut, että olen saattanut olla jopa alipainoinen välillä. Ensimmäisen raskauden myötä lihoin 20 kiloa ja ne on ja pysyy,vaikka esikoinen täyttää jo 12. Sen jälkeen ei ole enää mitään itsetuntoa ollutkaan. Inhoan vartaloani ja itseäni,kun en saa painoa putoamaan. Lukuisat keskenmenot ja kohtukuolema ovat vieneet energiaa ja masentaneet,jolloin ainoana lohtuna on ollut syöminen. Jostain pitäisi saada se potku muutokseen,koska en koe oloani mukavaksi tässä vartalossa. Sinulle ihana Emilia voimia omaan kamppailuun. Olet kaunis ja omistat upean vartalon ja lisäksi mahtavan perheen.

    • Voi, Hanna! ❤︎❤︎❤︎
      Tiedän, ettei sanat auta, ja muiden höpinät tuntuvat turhilta, mutta kun voisit muistaa sen, ettei kauneus ja onni ole siellä pienemmässä vaakalukemassa, vaan elämässä tässä ja nyt.
      Kerroit, että murrosiässä ilmeisesti laihduit paljon, ja tajusit asian vasta myöhemmin. Eikö se todista juurikin sitä, että painolla ei ole lopulta juurikaan tekemistä sen elämänlaadun kanssa, jos sille ei anna tilaisuutta.
      Nauti siitä, mitä sinulla on nyt, ja anna itsellesi lupa olla onnellinen. Tiedän, että se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta mulle itselleni auttaa parhaiten se, että pikkuisen pakotan itseäni unohtamaan omat kurjat ajatukset, sillä perusteella, että lapsi on ansainnut onnellisen äidin.

      Suuret halaukset ja tsempit. Toivon aurinkoa kesääsi ja mieleesi! ❤︎❤︎❤︎

Kommentoi