Kas päivää taasen!

Ikkunoiden pesussa, tai oikeammin ikkunoiden pesun suunnittelussa, on se pieni vika, että likaisuus ottaa aivoon, kun aurinko paistaa suoraan lasiin, mutta ongelma ei oikeastaan ylitä ärsytyskynnystä kun aurinko kiertää kulman taakse, ja lasit olisivat otollisessa tilassa pesua ajatellen. Homma menee niin, että keittiön valoaukot huutavat pesua aamupäivällä, mutta iltapäivällä kun työhön auringon puolesta voisi ryhtyä, mua ei kiinnosta tai häiritse niiden sotkuisuus ollenkaan. 🙂

Tämänkaltainen mielestä siirtäminen ja asioiden lykkäys on vaivannut mua jo jonkin aikaa. Mulla on nimittäin ollut puolisen vuotta äitini nahkasaapikkaat vaatehuoneessa, koska lupasin toimittaa ne suutarille. Jep, puoli vuotta! Samalla olin ajatellut viedä yhdet omat, käyttämättä jääneet nilkkurit, suutarin paranneltaviksi, koska pohjat ovat silkinsileät, ja kivasta ulkonäöstään huolimatta, kengät ovat mahdottomat käyttää.

Mutta hei, asia kerrallaan! Tänään nimittäin poikkesin suutarin luona (nappasi aikaani viisi minuuttia), ja viikon päästä pitäisi olla kaksi kenkäparia valmiina noudettavaksi. Tosin ei kauheasti lohduta ajatella, että tällä taktiikalla saan ne samperin ikkunat puhtaiksi ensi keväänä! 🙂

Viimeisen puolen vuoden aikana olen toki ehtinyt hautomaan paljon muitakin asioita, kuin äidin nahkasaappaita. Moni juttu liittyy ihmissuhteisiin, terveyteen ja muihin henkilökohtaisen elämän osa-alueisiin, joita meille ihan jokaiselle tipahtelee pyytämättä ja yllättäin, mutta yksi niistä on kuitenkin blogi. Kuten varmaan olette huomanneet, tässä samassa ajassa moni kiva blogi on sulkenut ovensa, toiset avanneet ovensa uudelleen ja toiset sitten vain jääneet elämään hiljaiseloa. Joskus aikoinaan väitettiin, että blogin elinkaari mahtuu kolmeen vuoteen, mutta mielestäni väittämä on tullut todistettua vääräksi jo moneen kertaan. Kalenterin lehtien kääntymistä enemmän, jokaisen päätökseen vaikuttaa varmasti juuri se oma elämä ja elämäntilanne.
Itselleni on koko tämän ajan ollut täysin selvää, että tahdon tehdä blogia, mutta välillä kysymys voinko, jaksanko tai pystynkö, jatkamaan bloggaamista on kummitellut mielessäni. Tästä syystä päätin kesällä himmailla bloggaustahtia ja käyttää kaiken säästyvän ajan sen henkilökohtaisemman elämän elämiseen, sillä tiedän, että harvalla bloginsa sulkeneella bloggaajalla se päällimmäinen syy lopetukseen on ollut puhtaasti halun tai tahdon puute.

Vaikka koko ajan olenkin halunnut jatkaa bloggaamista, huomaan, että sekin tunne on alkanut syksyn mittaan vahvistua. Hassu pieni harrastus, josta kasvoi mulle vuosien mittaan sekä työ, että äärimmäisen tärkeä henkireikä. Joidenkin mielestä (tällaiselle yli kolmekymppiselle) vähän nolokin harrastus, joka kuitenkin on vuosien ajan saanut mut tallentamaan niitä arjen pieniä kultareunuksia, ja välillä myös pakkottanut etsimään niitä. Olisihan se vähän hassua olla tekemättä sitä mistä tykkää. Ihmisen arkeen ja elämään kun mahtuu kuitenkin myös niitä juttuja, joita on vain tehtävä, vaikkei niin välittäisikään, ja kaikki me välillä sekoittamme keskenään kaksi täysin eri asiaa; Mitä me haluamme tehdä, ja mitä meidän pitäisi tehdä.

Viimeisen puolen vuoden ajan blogin lopettaminen ja ovien sulkeminen on ollut yksi vaihtoehto. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että tämä harkinta-aika on käytetty loppuun, ja kyseinen vaihtoehto tyrmätty lopullisesti. Tiedän, että kaikella on elinkaarensa, ja joskus tämäkin blogi sulkee ovensa todetessani, että kaikki sanottava on sanottu ja kuvattava kuvattu. Sen aika ei kuitenkaan ole vielä!

pöksyt ja vaarinpaita|H&M (vanhat)
kashmirneule|By Pia’s
kengät|? (vanhat)
korut|Ajlaik, Bud to Rose ja Gina Tricot

Kivaa keskiviikkoa, ja kiva kun olette edelleen siellä. ❤︎