Tiedättekö sen tunteen, kun ärsyttää, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että viitsisi tehdä asialle jotain? No sitä tunnettahan tämä keskeneräisessä talossa asuminen lähinnä on koko ajan, mutta sitten tulee ne hetket, kun mennään kipukynnyksen yli ja asiaan on pakko tarttua.

Tämä kynnys, tai ärsytys – tai miksi sitä nyt haluaakin kutsua, ei varsinaisesti liity remontointiin, mutta on toki jonkinlainen lieveilmiö sekin. Nimittäin kun meille aikoinaan (yllättäen ainakin minulle) kannettiin piano sisään, ei sille varsinaisesti oltu mietitty edes paikkaa.  Joku ehkä muistaa, että siinä, missä piano nyt kuitenkin lepää, oli ennen meidän kirjakaapit, joille ei muuten sellaisena kokonaisuutena koko talosta löytynytkään enää riittävästi tilaa. Niinpä yksi kaapeista jäi “väliaikaisesti” pianohuoneeseen (näkyy tuossa friday randoms -postauksessa), ja kaksi muuta siirrettiin yläkerran aulaan ihan yhtä “väliaikaisesti”. Mutta, elämä on opettanut, että tuskin mikään on niin pysyvää, kuin väliaikainen ja kaapit tosiaankin ovat edelleen noilla pikaisesti arvotuilla sijoillaan.

Ärsytykseni ei varsinaisesti nyt liity kaappien paikkaan, vaan lähinnä siihen, että silloin kun ne piti vain nopeasti siirtää, ne piti tietenkin myös tyhjentää, ja täyttää uusilla paikoillaan uudelleen. Siinä kiireessä kuitenkin ajateltiin, että laitetaan ne kirjat nyt vain väliaikaisesti sinne ovien taakse, ja järjestellään myöhemmin sitten paremmin. Ja katin kontit! Arvatkaapa vain, onko ne kirjakaapit olleet kaksi ja puoli vuotta ihan yhtä sullotun näköiset kuin tuolloinkin. Jep, ja muuttuneet tietenkin vielä pahemmiksi. Uusi kirjoja on tullut hankittua, ja kun kaapit eivät ole olleet niin kovin vimpan päälle, olen lisäksi sullonut niihin valtavan määrän lukemiani pokkareita, jotka eivät varsinaisesti ehkä kirjahyllyyn kuulu.

Vaan tänään meni kipuraja rikki! Ikean kassillinen täyttyi nopeasti pokkareista, kirjat jaottelin erilaisiin pinoihin ja hyllyt, sekä lasiovet saivat kunnon puhdistuksen. Alakertaan jäi pääasiassa sotahistoria, musiikki ja elämäkerrat, yläkertaan “keveämpi tietokirjallisuus” (puutarha, sisustus, harrastus) ja perusproosa. Pieniä poikkeuksiakin toki tein, ja alakertaan jäi esimerkiksi Tuulen viemää (kaksi nidettä vuodelta 1942), koska kirjat  mätsäsivät hyvin yhteen vanhan Tuntemattoman sotilaani kanssa (painos vuodelta 1955). Mutta hei, olen nainen, ja nyt ollaan kotona eikä kirjastossa!

Kiitos viime vuosien mieltymykseni pokkareihin, yläkerran kaappeihin jäi jopa hiukan tilaa tuikkukipoille ja maljakoille.

Ei uskoisi, että vielä muutama tunti sitten taistelin saadakseni kaappien liukuovet auki, ja kaikki pokkarit ehjänä ulos kaapeista. Nyt kun näitäkin katselee taas jo ihan ilolla!

Kaapit on Iskun vanhaa Vellamo -sarjaa, jota ei enää valmisteta. Nämä hankittiin ensimmäiseen omaan kotiin ikään kuin häälahjaksi itsellemme, joten vaikka kirjakaapeille ei aina paikkaa tunnu löytyvänkään, tunnearvo saa meidät pitämään näistäkin huonekaluissa kiinni.

Mutta mikä parasta, nyt on sellainen olo, että voisin raivata vielä monta muutakin paikkaa ja kaappia. Pitää ehkä toimia ennen kuin fiilis hiipuu! 🙂

Kivaa iltaa!

Tallenna