Kirjoitin teille torstaina, kuinka vein pojat katsomaan penkkareita, omani ihan ensimmäistä kertaa. Tämä tapahtuma laukaisi ajatusketjun, jota olenkin nyt pyöritellyt päässäni jo pari päivää. Tajusin nimittäin aika vahvasti, että jotkin asiat elämässä ovat todellakin niitä once in a lifetime -juttuja.
“Mihin sä olit, äiti, pukeutunut penkkareissa?” Siitä se lähti. Kun selitin, että en ollut pukeutunut miksikään, vaan jätin penkkarit välistä. Ja niin muuten jätin ne vanhojen tanssitkin. Tuntuivat tuohon aikaan kovin turhilta, mutta nyt vuosien kuluttua ehkä jopa harmittaa, että nuo kokemukset ovat jääneet saamatta. Samaan sarjaan lasken sen, että muiden muistellessa millaista oli rippileirillä, totean, etten itse käynyt kyseistä leiriä. Suoritin nimittäin rippikouluni iltapäiväopintoina. Olen mennyt naimisiin, mutta minulla ei ole koskaan ollut häitä. Olen asunut lukuisissa asunnoissa, mutta en ole koskaan järjestänyt tupareita… Voisin jatkaa listaa loputtomiin, luetella kaikki ne pienet jutut, jotka olen elämässä sivuuttanut, mutta asian ydin kävi varmaankin jo selväksi; Tilaisuudet menivät, niitä ei saa enää koskaan takaisin.
Toisaalta, siinä kohtaa kun toiset heittelivät kuorma-auton kyydistä karamelleja, elämääni oli mahtunut luultavasti enemmän kuin monelle vielä tänäkään päivänä. Mutta kuinka verrata toisten rippileirikokemuksia siihen, että itse asui sairaalassa? Tai miten verrata toisten iloa lukuloman alkamisesta siihen, että itse oli tyytyväinen pelkästään jo siitä, että oli säilynyt hengissä? Tunsi itsensä selviytyjäksi ja suri sitä, että kaikille ei käynyt yhtä hyvin. Joidenkin elämä päättyi aivan liian aikaisin, ei tullut penkkareita, ei tupareita eikä häitä.
Haikailenko enemmänkin “normaalin” nuoruuden perään, vai harmittaako minua puhtaasti noiden tapahtumien väliin jättäminen? Toivonko, että omat lapseni osallistuisivat ikävuosilleen tyypillisiin tapahtumiin vain koska ne ovat mahdollisia ainoastaan kerran elämässä, vai rukoilenko enemmänkin sitä, että lapsilleni nuo olisivat itsestäänselvyyksiä; nuoruus aikaa, jolloin elämä on hauskaa ja kaikki (niin hyvässä kuin pahassa) vielä edessäpäin. Taidatte arvata, mitkä ovat hartaimmat toiveeni.
Jos en nähnyt itseäni tanssimassa tai kuorma-auton lavalla, niin enpä nähnyt myöskään tulevaisuuttani. En ainakaan sellaisena, jona se lopulta itsenikin yllätti. Kahden lapsen äitinä, onnellisesti punaisessa tuvassaan tulppaanikimpustaan nauttien. Että lopulta elämästäni tuli hyvinkin tavallista – niin omasta mielestäni, kuin varmasti muidenkin silmissä. Että vuosien saatossa saavutin sen normaalin elämän, jonka perään niin monet vuodet itkin.
Meitä ihmisiä erottaa paitsi nykyinen elämämme, myös se jo eletty muistoineen. Jokainen tarina on erilainen, toiset lyhyempiä kuin toiset, mutta jokainen arvokas omalla tavallaan – ainutlaatuinen. Ja oikeastaan jokainen voi itse määrittää, missä kohtaa päättyy esipuhe ja varsinainen tarina alkaa. Juonikäänteet ovat sallittuja ja lopun kuuluukin olla arvoitus.
Ja nyt kun oikein mietin, en edelleenkään näe itseäni sinne vanhojen tansseihin tai penkkareihin. Niin, että lopulta niitä ei kannata niin kauheasti harmitella. Ja vaikka elämässä on tapahtunut paljon sellaistakin, mitä ei olisi koskaan saanut tapahtua, en silti vaihtaisi päivääkään pois. Sillä se mitä olen nyt, on juuri kaiken menneen ansiota. Elämä on yhä edessäpäin, ja jokainen päivä ainutlaatuinen – vain kerran elettävissä.
Ihanaa viikonloppua. Nautitaan ja ollaan läsnä, sillä nämä päivät eivät enää koskaan palaa takaisin! ♡
Voi Emilia. Sanasi liikuttivat kovasti, sillä ne olivat kuin omasta suustani. Mäkään en ollut vanhojen tansseissa enkä penkkareissa. Mutta silti olen käynyt poikieni kanssa keräämässä karkkeja toisten penkkareista.
Eilinen ei palaa, huomisesta ei vielä tiedä, mutta tänään auttaa Herra. Tää on mun elämän motto.
Juuri näin, huominen edessä eilinen takana, mutta tämä hetki juuri tässä. Myönnän, että on mennyt pitkään, että olen käsittänyt asian ja ymmärtänyt nauttia ihan juuri siitä, missä kulloinkin seisoo.
Ihanaa sunnuntaita Elisa! Kaikkea hyvää juuri tähän hetkeen! ♡
Helposti tulee tosiaan verranneeksi siihen ns. normaaliin omaa tietään. Ja jossain vaiheessa pitää surra se elämätön elämä ja se kaikki mistä on jäänyt paitsi. Sitten kuitenkin, jossain vaiheessa, itselläni tämä vaati vuosia ja myös pitkän terapian, ymmärtää, että juuri tällaisena, näine kokemukseen, on se ihminen joka haluaakin olla. Ihana että olet!
En itse tiedä, missä kohtaa ymmärsin, että juuri tätä olen siitä syystä, mitä elämä on ollut. Työtä se on omalla kohdallanikin vaatinut ja vaatii varmasti vielä pitkään. Ja silti hetkittäin jokin katkeruus yrittää nostaa päätään, mutta silloin on hyvä puhua itselleen järkeä.
Ollaan juuri sitä mitä ollaan. Arvokkaita ihan jokainen! ♡
Syytä varoa vähättelemästä toisille tapahtuneita ja luulemasta, että tietää toisille tapahtuneen määrän…kun oikeasti tietää vain itselle ja läheisille ihmisille tapahtuneen. Mulla esim. oli penkkaripäivänä “selkärepussa” yhtä ja toista todella rajua tapahtunutta. Ei tunnu mukavalta, jos joku ajatteli minusta penkkarirekan kyydissä, että tuo ei ole kokenut niin paljon kuin minä…koska miten väärässä hän on!
Koska ulkopuolelta katsoen ei voi oikeasti tietää, on viisautta varoa tekemästä vertailevia johtopäätöksiä liian vähien faktojen pohjalta.
Hieno asia on, että sinun elämäsi on mennyt hyvään suuntaan – ihan kuin minunkin elämäni 🙂 Hyvää kevättalvea, terveitä onnellisia päiviä!
Oi ei, tarkoitukseni ei ollut vähätellä kenenkään elämää, harmi, jos ymmärsit tekstin siten. Olen pahoillani, kenties puin asiani sanoiksi epäselvästi.
Tässä minun tarinassani noilla penkkareilla oli lähinnä vertauskuvallinen tehtävä, jokaisen tarinassa se on sitten jokin eri juttu.
Kaikkea hyvää kevääseesi ja onnellisia päiviä.
Tuo teksti osui ja upposi! En koskaan päässyt lukioon mutta muilta osin.
Ihanaa että ollaan kukin tahoillamme tässä <3
Kukin tässä ja juuri sellaisena, kuin olemme. ♡ Ja kaikella on kai lopulta tarkoituksensa elämässä, siihen olen alkanut uskoa, vaikka hetkittäin sitä saattaakin epäillä.
<3 Juuri näin.
♡
Halaus ❤
Halaus! ♡
You rock! En koskaan kommentoi (laiskuuttani) vaikka tässä vuosien aikana on monesti tehnyt mieli tai ainakin ollut aihetta!
Mulla on paniikkihäiriö, joka laukesi parikymppisenä. Kerkesin siis onneksi kokea nuo mainitsemasi wanhat ja penkkarit, sillä jos tilanne olisi ollut silloin se mikä se on nyt, ne olisivat ihan saletisti jääneet minulta väliin.
Onneksi joidenkin asioiden mahdottomuus saa arvostamaan niitä muita, mahdollisia juttuja enemmän! <3
Juuri näin! Elämä on niin täynnä juttuja! Jokainen päivä täynnä uusia asioita. Ei kuluteta energiaa siihen, että pohditaan, mikä on jäänyt tekemättä. Tehdään niitä asioita, jotka tuntuvat oikeilta juuri itselle. Valtavirran mukana ei aina tarvitse kulkea,elämä on arvokasta muutenkin! ♡
Voih, miten liikuttava kirjoitus. Miten kauniisti puetkaan sanoiksi elämää, joka on usein niin karun-kaunista. Olet täysin tämän hetken onnesi ansainnut. Valoisaa keväänjatkoa ja kiitos ihanasta blogistasi!
Kiitos ihanista sanoista. Elämä on tosiaan karun kaunista, mutta itse olen oppinut, että niistä vaikeistakina joista kannattaa ponnistella ylös, ja ottaa apua vastaan. Aurinko paistaa risukasaan jossain vaiheessa, ja kun niin käy, siitä pitää todellakin nauttia! ♡
Ihania aurinkoisia ja valoisia päiviä sinulle! ♡♡♡
Ymmärrän hyvin tuon normaalin elämän perään itkemisen. Ja sen miten yllättävää voi ihan tavallinen ja onnellinen perhearki olla kaiken koetun jälkeen. Kyllä mä suren sitä läpi rämmmittyä lukioaikaa, vaikka penkkarirekan kyytiinkiin kiipesin. En kokenut, että sun teksti koski muita, ihan vaan sua itseäsi – sun kokemuksia.
Jos joku hopeareunus rankoilla asioilla on, niin se on kai se raapaisupinta mikä meissä kolhiintuneissa on. Tietynlainen syvyys, joka tulee vain kokemusten kautta. Mä tosin mieluummin eläisin ilman.
Kyllä minäkin luopuisin siitä raapaisupinnasta ja syvyydestä, mutta jos olen tässä vain ja ainoastaan siitä syystä, että kuljin sitä reittiä kuin kuljin, en aikamatkaisi takaisin, ja valitsisi toisin. Jos olisi pienikin riski, että sitten ei olisi kaikkea tätä. Tätä tavallista, josta nyt nautin.
Nautitaan siitä, mitä on nyt ja mitä on mahdollisuus saavuttaa. Ei anneta menneiden vainota liikaa. ♡
❤ mä niin tunnistin (jälleen kerran!) itseni sun kirjoituksessasi. Vaikka en jättänytkään niitä penkkareita tai vanhojen tansseja väliin niin silti tiedän mitä tarkoitat. Olenhan jättänyt väliin kaikki syntymäpäiväni ja monet muutkin jutut.
Se on hassua, miten me jotenkin rangaistaan itseämme siitä että asiat eivät ole mallillaan. Jätetään ne kaikki pullan rusinat syömättä ja elämän mahdolliset ilot nauttimatta. Ikään kuin se mitään muuttaisi, ehkä vain kaduttaa jälkeenpäin.
Mitä jos kokeillaan, meneekö elämä ihan täysin rikki jos leikitään yksi päivä prinsessoja ja otetaan kaikki ilo irti vaikak toisen nimen nimipäivästä? Sen kunniaksi, että me oikeesti kuitenkin voidaan tehdä niin. Jossain kohtaa kun sekin on sitten liian myöhäistä.
Halauksia Marja! ♡♡♡
Osuva kirjoitus. Elämässä mikään ei ole varmaa ja elämä voi muuttua yhdessä yössä ihan toiseks. Itsellä sairaus mistä ei voi parantua ja kieltäydyn ajattelemasta koska elämä päättyy. Aion nauttia ja iloita päivistä nin hyvin kuin se on vai mahdollista. Paljon ilon aiheita ja syitä (perhe, ystävät) miksi on parempi keskittyä positiiviseen kun vielä voi.
Hienoa että olet löytänyt oman onnen läheltä ja selvinnyt rankoista kokemuksista ja osaat arvostaa sitä tavallista arkea, koska sehän on parasta 🙂