Hello aurinkoiset!
Onpas ainakin syyskuun kelit kohdillaan. Ei puhettakaan masentavista syyssateista. Valoa, aurinko ja kypsyvien omenoiden tuoksua. Nurmikolle on tipahdellut jo keltaisia vaahteranlehtiä, ja maisema on samaan aikaan värikäs, mutta vehreä. Ihan parhaita kelejä!
Tiedättekö, tänään tuntui kuin en olisi blogannut piiiitkään aikaan. Ehdin jo ajatella sitä rimakauhuakin, kunnes tajusin, että olenhan minä täällä ollut – jos nyt en ihan eilen, niin maanantaina kuitenkin. Tämä viikko on opeteltu uutta arkea, ja päivät on suhahdelleet ohi kiitävää vauhtia. Pari iltaa on ollut täynnä ohjelmaa ja tuntuu, että tunnit loppuisivat kesken. Kaikki hakee vielä vähän paikkaansa ja varsinkin blogi. Tämä on kuitenkin se tulonlähteeni, mutta aika ei saisi olla pois perheeltä tai lapsilta. Seuraavat viikot sovitellaan siis palasia kohdilleen ja katsellaan, miten kaikki alkaa pyöriä. Sitähän se aina uuden edessä on; Katsellaan ja haistellaan. 🙂
Auringosta huolimatta mielessä “syksyttää” ja pahasti. Aamulla olikin pakko kaivaa jo nilkkurit esiin. Paksut sukkahousut ja ryppyinen mekko (ajattelin, että niitä ryppyjä ei ehkä huomaisi :D) nilkkureiden kaverina toimivat hyvin, ja totesin, että turha odotella sitä talvea ja pakkasia. Nämä toimivat parhaiten juuri nyt, kun ei tarvitse vielä palella!
Parin haipakkaillan jälkeen tänään on vihdoin aikaa puuhailla vähän kotonakin, ja ajattelin piristää itseäni kimpulla auringonkukkia. Vaikka ei keltaisen värin kanssa olla vieläkään ihan sinut, tähän kohtaan vuotta tuo kirkas väri tuo oman hohtonsa. Taidan myös kaivaa kaapista ne omenantuoksuiset kynttilät ja loihtia vähän syysmyyssiä keskiviikkoiltaan. Kirjan kanssa sohvannurkkaan ja totaalirentous ovat nekin suunnitelmissani, mutta ihan ensimmäiseksi taidan nollata aivot tuolla auringossa koiran kanssa!
Aurinkoa keskiviikkoonne ja leppoisaa iltaa!
Kuuntelen juuri sääennustetta, jossa todettiin tänään olleen viimeinen poutapäivä pitkään aikaan… Onneksi näistä aurinkosäistä on tullut nautittua mahdollisuuksien mukaan, joten eiköhän tuon sadealueenkin ajan kestetä juuri noiden auringon- ym. kukkien, syysmyyssien, kynttilöiden ja kaiken muun ihanan voimalla <3
Voi ei, mä en ollut ehtinyt kuunnella mitään! Mutta kuten sanoit, ei kai tätä tunnelmaa sadepäivätkään muuta. Oma tunnelmansa niissäkin! ♡
Todellakin oma tunnelmansa on niissäkin! Olen salaa iloinen, että sadepäivät näyttävät osuvan viikonloppuun. Minusta on ihana herätä sateen ropinaan, kun ei ole kiire mihinkään. Kotona ehtii puuhata vaikka mitä mukavaa ja saa rauhassa lökötellä kirjan kanssa sohvalla. 🙂
siis mikä on nyt uutta? olet edelleen kotona, kuskaat lapsia harrastuksiin ja päiväkotiin???
Kyllä, just näin! 😀
Ovatko sinun valokuva-opintosi nyt jo alkaneet? Se tuo varmasti päiviin ja viikkorytmiin omaa ‘säpinää’. Ja lasten kanssa voi aamuisin olla vaikka minkälaista puuhaa. Meillä ainakin joskus vasta aamuisin muistetaan, että kouluun piti viedä sitä ja tätä. Onneksi YLEENSÄ muistavat ne lisämuistettavat edellisiltana. Mukavaa loppuviikkoa!
-A-
Joo, alkaneet on. 🙂 Ja kivaltahan tuo tuntuu!
Meillä on jotenkin aina aamut olleet hallinnassa, kun niihin on tehty ne toimivat rutiinit. Mutta illat tuntuvat vain loppuvan kesken. Muutama lisätunti tekisi ihmeitä! 🙂
Mukavaa loppuviikkoa myös sinne! ♡
Ihana asu! Ja, tuo teidän piano, tuollaisen kun löytäisin meillekin.
Tsemppiä arkeen!
Kiitos! 🙂 Ja tuosta pianosta tykkään kyllä itsekin, vaikka en sitä soittaa osaakaan. 😀
Kaikella rakkaudella, suurimmalla osalla ihmisiä se tulonlähde = työnteko vie aikaa perheeltä ja lapsilta. Ehkä pieni realitycheck on paikallaan tässä vaiheessa, veikkaan että arkesi on aika paljon seesteisempää kuin monen perinteisen työn tekijän.
Kaikella rakkaudella… 🙂
Mä ainakin ymmärrän tän näin, että Emilia haluaa blogihommat tehdä mielummin silloin, kun perhe ei ole kotosalla, että voi sitten olla heille läsnä. Noihin samoihin aikoihin pitää varmasti mahduttaa kotitöitä, kaupassakäyntiä jne. Vaikka en blogia työkseni kirjoitakkaan, ainakin itse miellän asian näin. Ja toki Emilia on siinä mielessä kivassa asemassa, että pystyy toteuttamaan töitä kotoa käsin ja olla hakemassa lapsia koulusta/päiväkodista, mutta tietenkin se vaatii suunnitelmallisuutta.
Tsemppiä sulle Emilia arkeen 🙂
Kiitos, Sara.
Mielestäni on lasten oikeus, että hoitopäivän jälkeen vanhemmat ovat läsnä. Aina se ei tietenkään onnistu, että molemmat vanhemmat ovat paikalla, mutta toisen nyt vähintään kuuluu olla sekä paikalla, että läsnä.
Kun itse olen koulussa, ja lapset hoidossa/koulussa, on mielestäni oikein, että sen lasten työpäivän jälkeen (sillä lapselle nuo ovat sitä työtä), alkaa se vapaa-aika. Että syödään lämmin ateria, ja jompikumpi vanhemmista istuu pöydänvieressä. Syödään siis yhdessä. Että jutellaan ne päivän tapahtumat ja jaetaan kuulumiset. Tehdään ja tarkistetaan läksyt, ja tietenkin siinä sivussa tehdään myös ne kotityöt. Käydään niissä harrastuksissa, ja kannustetaan lasta harrastamaan ja tapamaan myös ystäviä. Koen myös tärkeäksi että lapsen harrastamisessa “ollaan mukana”. Ei välttämättä fyysisesti, mutta ollaan kiinnostuneita niistä asioista, joista oma lapsi pitää ja saa iloa elämäänsä.
En minä ainakaan halua pitkän päivän jälkeen sanoa lapsilleni, että “syökää jotakin ja olkaa hiljaa, äiti linnoittautuu nyt tuonne tietokoneelle”. Joku voi toki tehdä niin, mutta minun arvojani vastaan se sotii ja pahasti. Kukin toki omalla tyylillään, ja juuri siten, miten haluaa lastensa elämässä olla läsnä.
Just näinkin mä tän ajattelen. Plus itse en ainakaan pysty iltamyöhällä tuottamaan mitään blogitekstejä ja tinkimään järkevästä nukkumaanmenoajasta (tiedän, että tätä monet äiti-bloggarit joutuvat tekemään) ja tosiaan, jos muut menot ja lasten kanssa olo vie päiväajan niin silloin voi blogin puolella olla hiljaisempaa. Sulla nyt tietty varmaan sitoo tää id-tuottamaan tekstiä tietyn määrän, että kyllä sellainen näennäisesti “helppo” arki voi olla sangen haastavaa!
Todella moni perheellinen bloggaaja joutuu tosiaan ottamaan sen ajan omasta yöunestaan. Minäkin teen niin joskus, mutta olen oppinut, että pidemmän päälle se ei vie asiaa kovinkaan hyvään suuntaan. Joka yö ei voi nipistää unesta, eikä oma pääni edes jaksa pitkän päivän jälkeen toimia. Sitä harvoin tulee varmaan ajatelleeksi, että esimerkiksi vauva-arkea elävä bloggaaja ei torkahtele tai huilaa, kun saa vauvan viimein tyytväiseksi tai nukahtamaan. Päinvastoin, silloin tehdään sitä blogia. Ei ole mitään äitiyslomaa. 😀
Eikä se aina ihan oikeasti ole kovinkaan helppoa arkea, mutta olen aina kannustanut jokaista kokeilemaan. Tuottamaan sisältöä lähes 30 päivää kuukaudessa. Jokainen voi tehdä sitä, ja ehkä kokeiltuaan tietää enemmän. Minä kuitenkin pidän tästä ihan hirveästi, ja siksi olen valmis sovittelemaan palasia kohdilleen, niin ettei elämässä muut osa-alueet silti liikaa kärsi. 🙂
Mukavaa viikonloppua sinne! ♡
En nyt ihan saanut kiinni mikä tuntuu täysin uudelta, mutta ehkä jotenkin tavoitan ajatuksesi. Freekkuna musta tuntuu, että arki on jatkuvaa uuden edessä olemista. Vaihtuvat tilanteet projetktit, työt ja kuviot yhdistettynä perheeseen laittavat koko ajan hakemaan sitä tasaista arkea (vaikka koko ajan lapsia kuskaankin ja töitä teen). Ihan jo pelkkä epävarmuus tulevasta laittaa olemaan hippasen varpaillaan koko ajan vaikken sitä varsinaisesti stressaakaan.
Onhan tuokin totta. Että aina on hommat vähän hakusessa, eikä tavallaan ole sitä tasaista ja “turvallista” koskaan.
Mulla tuo opintojen alkaminen tietenkin sekoittaa vielä enemmän. Kun päivät on koulussa, ja kuitenkin on sopinut tekevänsä myös ne muut jutut. Ja sitten pitäisi tietysti mahduttaa vielä se kaikki muukin elämä päivään. Mutta kaipa asiat vain loksahtelevat paikalleen. Näin mä ainakin haluan uskoa. 🙂
Kiitos ihanasta blogistasi! Olen ehdottomasti samaa mieltä kanssasi tuosta lasten kanssa läsnäolosta ja siitähän se paine juuri tulee kun itse haluaa asettaa sanoisinko riman korkealle omassa vanhemmuudessa. Niinkuin sanoit todella paljon helpommallakin pääsee halutessaan! Itselleni myös tuo täysi läsnäolo “lauman” ollessa kasassa on ainoa oikea tapa.
Tsemppiä kaikkeen uuteen!
Kiitos, Kaarin. ♡
Koen, että läsnäolo on jotakin, mihin vanhemmuus velvoittaa, mutta silti mielestäni on paljon tärkeämpää, että vanhempi ihan oikeasti _haluaa_ olla läsnä lapselleen.
Koen joskus huonoa omaatuntoa, etten ole sosiaalisessa mediassa niin aktiivinen, kuin bloggaajan ehkä nykyaikana pitäisi olla. Mutta vielä huonompaa omaatuntoa kokisin, jos vieläkin enemmän joutuisin näpräämään puhelimella tai tietokoneella, enkä pystyisi olemaan läsnä perheelleni. Valintoja pitää ja kuuluukin tehdä, ja jokainen tekee ne tietenkin itse.
Musta on ihanaa lukea mietteitäsi arjesta ja arkisista asioista. Löydät aina kaikesta kauneutta ja positiivisuutta, inspiroit!
Tuntuu hölmöltä, että tänne kommentteihin kirjoitetaan esim. arvosteluja siitä miten joku toinen ihminen (tässä tapauksessa sinä) KOKEE jonkun asian. Sen vuoksi en juuri kommentteja ikinä luekaan. Mutta sinä joudut ottamaan kaiken negatiivisenkin vastaan, harmittaa puolestasi.
Kiitos että luot meidän muidenkin arjen keskelle jotain hyvää ja kaunista, kuviesi ja tekstiesi muodossa! Ihanaa viikonloppua 🙂
Kiitos, Marika! ♡
Itse asiassa ajattelin nyt jättää nämä asiattomat kommentit vallan julkaisematta. Tämä kun on ihan jokasyksyinen ongelma, eikä se siitä “turpakäräjöinnillä” parane. Toki ne kommentit itselleni tulevat luettaviksi, mutta ehkä tuo negatiivisuus ei nyt vain kuulu tämän blogin linjaan, se kun on enemmän sitä vauva -palstan sisältöä. Pidetään siis ilmapiiri positiivisena. 🙂
Leppoisaa viikonloppua! ♡