Pullantuoksuinen iltatervehdys!
Täällä on tänään pidetty kotipäivää nuoremman kanssa johtuen inhottavasta silmätulehduksesta. Sellaista ei hetkeen ole ollutkaan, joten kivaa vaihtelua! 😉 Ajeltiin jo aamulla naapurikuntaan lääkäriin ja sen jälkeen apteekin kautta kauppaan. Iso pullataikina kohoamaan ja iltapäivällä leivontapuuhiin. Ja sitten tuntuikin, ettei se taikina lopu koskaan! No nyt on kaikki pullat paistettu ja osa lähti jo eteenpäinkin.
Ulkona on nyt pari päivää tuoksunut ihan oikea kirpakka syksy, ja se tuoksu on vienyt muistoissa moniin juttuihin jotka liittyvät tähän samaiseen vuodenaikaan. Ehkä kuitenkin eniten sinne kuuden vuoden taaksen, siihen kun muutettiin tänne. Niihin vuosiin on mahtunut ihan valtavasti mutta silti en varmasti koskaan unohda sitä kylmän ja kostean, kolean talon tunnelmaa joka täällä oli. Oli vain niin himputin kylmä. Talo ehti olla tyhjänä syyskuun lopun ja lokakuun alun ja sitten ovia seisotettiin auki kainenlaisen purkamisen vuoksi. Nyt kun istun lämpimässä keittiössä villasukat jalassa (jalat hikisenä) ja pullan tuoksu nenässä, tuo jotenkin jopa naurattaa, mutta silloin ei kyllä naurattanut. Tulisijat oli pois käytöstä ja tuntui, ettei se koleus katoa ikinä minnekään. Silloin itketti. Ihan oikeasti itketti! Tuntui lähinnä, että on tehnyt jonkin maailman kamalimman virheen. Soitettiin mummulaan ja kysyttiin, voiko lapsi olla siellä vielä yön tai kaksi. Koska ajateltiin, että ei tänne nyt lasta voi ainakaan tuoda. Ja samaan aikaan mahassa kasvoi kovaa vauhtia toinen. Ja silti oli perhosia vatsassa, suuria suunnitelmia ja isoja unelmia. Niitäkin on nyt kiva muistella, kun suurin osa töistä on takana päin.
Ja sitten kun tänään mietin, että mitäs sinne blogiin. Kun ei ole oikein mitään mitä ei olisi ennen jo näyttänyt. Kun kaikki on kuvattu eikä sisustus mitenkään muutu. Ja pienen hetken se harmitti, mutta sitten ajattelin, että ongelma on lopulta varsin positiivinen. Mä nimittäin rakastan edelleen tuota meidän makuuhuoneen “vanhaa rouvaa” joka kannettiin puolen vuoden varastosäilytyksestä yläkertaan. Ja joka päivä kun näen kaapin, mietin sitä miten ihana se on juurikin tuossa. Meidän makuuhuoneessa. Ja mietin sitä huonekalujen kantamista ylipäätään. Miestä pisti rinnasta ja mua supisteli ihan jatkuvasti, vaikka koitinkin pysyä kevyemmissä jutuissa. Mutta sitä hommaa vain oli niin paljon. Sitä kevyempääkin.
Ja sitten muistelen olohuoneen kamiinaa, jonka edessä tykkään edelleen lukea. Sitä, miten kuljetusliikkeen nuori kuljettaja jätti sen keskelle pihaa kuin liikenneympyräksi. Ja sitä miestä joka sen kävi asentamassa ja teki samalla puhelimessa autokauppaa. Hassuja juttuja jää mieleen…
Ja sitten mä mietin tuota eteisen katossa roikkuvaa pallovalaisinta (heijastus peilistä), joka näkyi kun makoilin potilaan kanssa sohvalla. Sitä miten se laitettiin siihen väliaikaisesti, jotta näki maalata. Ja miten se roikkuu siinä edelleen, eikä edes lamppua ole tarvinnut näinä vuosina vaihtaa!
Ja jotenkin mä tulin siihen tulokseen, että kaikki on just hyvin näin ja niin täynnä muistoja, etten haluakaan muuttaa mitään. En oikeastaan edes sisustaa, koska mä tykkään asioista just näin. Ja niihin arkipäiväisimpiinkin huonekaluihin ja tavaroihin liittyy niin paljon kaikkea mitä muistaa ja muistella. Että vaikka ne ei olis designia tai antiikkia, ne on kuitenkin omalla tavallaan rakkaita. Jokaiselle on syynsä ja tehtävänsä, ennen kaikkea muistonsa.
Ehkä nämä kaikki muistot on juuri siksi nyt niin pinnalla, että on se ihana tunne siitä, että kaikki on just hyvin näinkin. Että vaikka vieläkin olisi vaikka mitä hommaa, mä tykkään asua täällä ja osaan elää myös miettimättä kaikkia niitä tekemättömiä töitä ihan jatkuvasti. Että mihinkään ei ole lopulta enää mikään kiire. Jos jotain niin kuudessa vuodessa on oppinut sietämään ainakin keskeneräisyyttä ja ehkä jopa nauttimaan siitä.
Mutta nyt iltapalaa. Jos sitä enää pullien jälkeen kukaan kaipaa. 🙂
Olipa tämä poikkeuksellisen ihana ja rehellisen tuntuinen teksti. Niin paljon saa blogeista nykyisin lukea höttöistä markkinointitekstiä, että on vaihteeksi ihana lukea tätä tällaista ihan tavallista onnellista arkea.
– Elma –
No kiitos. Sitä ihan tavallista arkea siellä kaikkien postausten takana on, vaikka sitä ei aina ihan kauheasti tule alleviivattua. Mutta kiva jos tällainenkin teksti mahtuu väliin. 🙂
Kaunista ja aurinkoista syysviikkoa! ♡
Olipa hyvä teksti! Teillä bloggareilla on varmaan paineita (itsen tai muiden asettamia) siitä, että sisustuksen pitäisi olla ainakin jossain määrin jatkuvassa muutoksessa. Mutta miksi ihmeessä pitäisi? Jos koti on ihana, miksi mennä muuttamaan sitä? Minusta teillä on juuri sellainen ihana koti. Minkään ei tarvitsekaan muuttua, blogista huolimatta. Täälläkin on melko saman näköistä kesät talvet, vuodesta toiseen, lukuun ottamatta joitain pikku päivityksiä silloin tällöin.
Pitää vielä lisätä, että jos joku haluaa muuttaa sisustusta tiuhaan tahtiin, niin siitä vaan. Kukin tavallaan. 🙂
Mä en niinkään koe painetta siitä, että sisustuksen pitäisi muuttua. Ehkä siksi, että tykkään siitä näin, enkä tavallaan kaipaa elämään kauheasti muutoksia. Mutta se, miten siitä ainaisesti samasta saa sisältöä blogiin, tuntuu välillä toki hankalalta. Ehkä jotenkin ajattelen, että te lukijat kaipaatte jotain uutta ja vaihtelevaa. Vaikea selittää! 😀
Meillä näyttää myös aika lailla samalta vuodesta toiseen ja ympäri vuoden. Mutta olen kanssasi samaa mieltä, miksi mennä muutamaan jotain missä kuitenkin viihtyy. Ja kaikki kunnia tosiaan heillekin, jotka jatkuvasti päivittävät sisustusta. Jokainen tekee kodistaan ja kodissaan sitä, mistä tykkää! 🙂
Aurinkoa uuteen vikkoon! ♡♡♡
Ihan lämmitti lukea sinun tekstisi. Vaikka elinkin mukana ja kuvittelin sen teidän kolean talon. Joka on onneksi nyt muisto vain ja takka ja muut asiat lämmittävät. 🙂 Kauniita kuvia, kuten aina. Mukavaa viikonloppua!
Voi kiitos! ♡♡♡ Ja onneksi tosiaan nykyisin saa nauttia lämpimästä kodista! 🙂
Aurinkoista uutta viikkoa sinne! ♡