Moikka!

Uusi viikko ja uudet, sekä tutut vanhat kujeet. Takana kuitenkin kiva viikonloppu, kokonainen lauantai ihan turistina Tampereella ja aimo annos iloista seuraa  ja hersyvää naurua. Niin ja tietenkin hyvää ruokaa, skumppaa ja suklaata.
Joskaan maanantaiaamut koskaan on niitä viikon kohokohtia, mutta tänään piti kyllä vähän nieleskellä arkea ja valkoista maata. Mutta hei, on sitä ollut pahempikin lumitilanne vielä vappunakin, joten kaipa tuo tuosta. Jotenkin en vain jaksanut uskoa sääennusteisiin eilen kun pakattiin talvivaatteita kiertoon meneväksi.

Olen tässä viimeiset pari viikkoa naureskellut hiljaa mielessäni (ja välillä ihan ääneenkin) sitä, miten ihminen voikin muuttua niin paljon. Nimittäin se Emilia, joka vielä parikymppisenä kampasi matonvipsuja ja huolehti tavaroiden muodostavan laskutasoonsa nähden 90 asteen kulmia, olisi varmaan kuollut jos olisi päässyt teleporttaamaan nykyhetkeen. Ja ei, se parikymppinen Emilia ei myöskään olisi koskaan voinut kuvitella, että se silloinen poikaystävä luonnehtisi asumisemme olosuhteita kaaokseksi. Varsinkin kun meneillään ei ole mitään remonttiin viittaavaakaan.

Tottakai blogeissa näkyy rajattuja paloja ihmisten asumisesta ja elämisestä, ja tottakai jokainen tietää, että lapsiperheessä ei kaikki kulmat ole aina ihan tiptop. Nyt on kuitenkin pakko tunnustaa, että se neuroottiseksi siivoojaksi ja järjestyksen intohimoiseksi rakastajaksi tunnustautunut Emilia on joutunut ihan pikkuisen joustamaan kriteereistään. Nielin tämän totuuden viimeistään, kun jouduin perjantai-iltana suihkun jälkeen etsimään puhtaat pikkuhousut pianon päältä. Ja kyllä, samalla oli annettava synninpäästö muullekin perheelle siitä, että ne viikkaamani puhtaan pyykin kasat ei välttämättä aina ihan välittömästi siirry siisteiksi pinoiksi kaappeihin. 😀

Täten tunnustan, että oma vaatevarastoni on pikkuhiljaa kasaantunut pyykkikoneen kautta pianon päälle (älkää edes kysykö, miksi juuri pianon päälle!) ja otteeni järjestyksen ja siisteyden suhteen on alkanut lipsua. Mutta kuinka ihanalta tuntuikaan, kun mies eilen illalla palasi esikoisen kanssa peleistä ja sisään astuessaan silmiään pyöritellen totesi, että täällähän on siivottu. Monta vuotta kun tämä asia piti ihan erikseen ilmoittaa, mikäli puhdistusaineen tuoksu oli päässyt eteisestä jo haihtumaan. Nyt riitti kuulkaas ihan vain, että eteiseen mahtui astumaan. Miten hienoa! Joskin päätin, etten ihan hetkeen ehkä päästä tilannetta näin pahaksi.

Mutta miksi näin? Ehkä ihan helpointa olisi syyttää ruuhkavuosia ja sitä, että aika menee lähinnä siihen, että saa ruokaa lasten suuhun jossain välissä. Mutta, uskomatonta tai ei, ihan rehellisesti syy on siinä, että kohta 17 vuoden koulimisen jälkeen myös puolisoni on ryhtynyt ottamaan enemmän vastuuta kotitöistä. Äkkiseltään voisi toki ajatella, että tuloksena olisi kaksin verroin siistimpi koti, mutta ei suinkaan. Juttu on hirvittävän psykologinen, kuten ystävämme Hercule Poirot saattaisi todeta. Nimittäin minä olen osannut ottaa rennommin, kun tiedän, ettei kaikki vastuu roiku ainoastaan minun harteillani. Vuosia saatoin perua vaikka treenit vedoten siihen, että kotona on pakko myös siivota, mutta lasten kasvaessa ja kotitöiden jakaantuessa tasapuolisemmin on ollut helpompi myös kasvattaa sellaista tervettä itsekkyyttä. Ja on muuten ihanaa paiskata ovi kiinni ja unohtaa taakse jäävä kaaos hikoillessa. Ja vielä ihanampaa kun kotiin palatessa huomaa, että joku on ripustanut pyykit kuivumaan, tyhjentänyt tiskikoneen, raivannut keittiön ja kenties pessyt jopa vessan!

Kun viime viikolla olin lääkärissä ja minulta kysyttiin, että mites toi stressi, mietin toki tulevan illan minuuttiaikataulua, pianon päälle kasaantuvaa pyykkivuorta ja kenkien, takkien reppujen ja mailojen valtaamaa eteistä. Samaan aikaan summasin mielessäni, että seinillä ja lattioilla ei ole oksennusta ja kaikilla on sängyssäkin puhtaat lakanat. Niinpä kerroin myös nuorelle lääkärille, että ei kuule ole ongelmaa. Elämä on just nyt aika hyvällä mallilla.

Huomenna pitäisi lähteä parin päivän työreissuun. Pikkuhousut on taas omalla paikallaan lipaston laatikossa, ja sieltä niitä pitäisi jossain kohtaa ehtiä siirtämään myös kapsäkkiin. Muutama muukin asia pitäisi ehtiä tänään toimittamaan, mutta toisaalta juoksulenkkikin voisi tehdä terää!

 

 Maanantailistalla uuden viikon varalle vähän joka sorttia. Kirsikkana kakun päällä kuitenkin twerkkausta, joten ihan huono viikko ei voi tästä(kään) tulla. 😀

Ja kyllä! Edelleen tykkään pianosta enemmän ilman pikkuhousuja. 🙂