Vieläkö saa perua?

11.4.2019

Moikka ja ihanaa torstaita!
Kello oli eilen illalla lähemmäs kymmenen kun pääsin kotiin ja vastassa oli pieni väsynyt tyttö, joka helpottui äidin näkemisestä jopa siinä määrin, että halauksen lomassa tuli ihan itku. Ja joka kerta se tuntuu yhtä ihanalle. Ei lasten itku, vaan se, että joku halaa ja puristaa niin kovaa, että tiedät olevasi maailman tärkeimpiä asioita. Siitä huolimatta, että äitiys on välillä jopa uuvuttavaa pyykkirumbaa ja jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta, palkitsevinta elämässä on tulla kaivatuksi ja halatuksi juuri tuolla tavoin.

Meidän postilaatikkoon tipahti viime viikolla kutsu eskariin. Niin paljon kuin olin itsekin tuota kirjettä odottanut, sitä lukiessani minuun iski ihan hillitön pakokauhu. Voisiko tämän vielä perua!? Mitä jos en sittenkään halua, että vauvani siirtyy syksyllä jo koulun mäelle.

Yli kymmenen vuotta elämästäni olen ollut äiti pienelle lapselle. Tuohon aikaan on mahtunut lukuisia kertoja, kun olen toivonut ajan kuluvan nopeammin ja erilaisten “vaiheiden” menevän ohi. Olen monet kerrat ynnännyt mielessäni vuosia, ja laskenut, milloin jokin asia “helpottaa”. Helpottaa, kun lapsi alkaa nukkumaan yönsä. Helpottaa, kun saa alkaa syömään kiinteitä ruokia. Helpottaa, kun oppii kävelemään itse, kuivaksi, pukemaan itse, syömään itse…. Se helpotusten määrä on ollut loputon, tai ainakin se ajatus helpotuksesta. Sillä eihän äitiys ja vanhemmuus koskaan helppoa ole, eikä sen kuulukaan olla. Ajat ja asiat muuttuvat. Murheet ja huolet muuttuvat, ja mikä tärkeintä, kaiken tämän lomassa sitä muuttuu myös itse. Kasvaa ja kehittyy, oppii ja oivaltaa.

Monesti meille sanotaan, että kyllähän teillä olisi vielä ikää sille kolmannellekin lapselle. Ja niin kai olisikin. Moni ikätoveri saa nyt vasta esikoisensa. Meillä lapsiluku lukkiutui kuitenkin kahteen jo yli kolme vuotta sitten. Aikani haaveilin vielä yhdestä lapsesta, mutta koska tätä ihmettä ei meille suotu, koin helpommaksi (ja huomattavasti antoisammaksi) nauttia täysiä siitä, mitä minulla jo on. Päätös oli hyvä, ja omalla tavallaan myös helpottava. Uskon, että näin oli tarkoitettu ja olen kiitollinen elämälle kahdesta ihanasta lapsesta.

Kirje eskarista riipaisi kuitenkin jostakin tosi syvältä. Toki kaikki erilaiset välietapit ja virstanpylväät on aina tunteellisia juttuja. Aina jonkin uuden alkaminen tarkoittaa vanhan päättymistä. Nyt koin kuitenkin myös eräänlaisen syyllisyyden piston kaikista niistä kerroista kun olen toivonut ajan kuluvan nopeammin ja jonkin asian helpottavan. Olenhan siinä omassa mukavuudenhalussani myös samanaikaisesti toivonut lasteni lapsuuden kuluvan nopeammin. Oikeastaan jopa hävettää myöntää, että näin se on tosiaan mennyt. Siitäkin huolimatta, että itse pidän itseäni ihmisenä, joka kauhistelee nykylasten lyhyttä lapsuutta.

Kuinka usein sitä tuleekaan muistutetuksi itselleen, että juuri tästä hetkestä tulisi nauttia. Ja silti ihmisen mieli vain niin usein vaeltaa sinne jonnekin tulevaan. Aina kyse ei ole vuosista tai lapsen kehitysvaiheesta. Joskus ihan vain päivän saattaminen iltaan ja selviäminen kaikista illan aikatauluista tuntuu helpotukselta. Sallittua toki sekin, kunhan muistaa määränpään lisäksi nauttia myös matkasta. Sillä se kiireinenkin arkipäivä ja illan stressaava ohjelma, on yksi päivä elämää, yksi päivä lapsuutta ja yksi päivä vanhemmuutta. Helminauhaksi punottuna näistä arkisistakin asioita syntyy koko elämä.

Lapsuutta on onneksi vielä meidän molemmilla lapsilla monta vuotta jäljellä. Eihän se eskariin tai kouluunkaan lopu, joten elämän täytyy antaa vain edetä omalla painollaan. Ja äitiys ei lopu sittenkään, vaikka lapset olisivat kuinka aikuisia. Nimittäin niin se vain on, että silloinkin kun itsellänikin on se kaikkein pahin olo, eikä sanat itkun vuoksi pääse tulemaan, äidille voi onneksi aina soittaa. Silloin ei tarvita sanoja, riittää, että voi vain itkeä. Ja vaikka kuinka toivoisi, ettei omien lasten tarvitsisi ikinä kokea samanlaisia tunteita, jokaiselle meille kuitenkin niitä epätoivon hetkiäkin joskus tulee. Kunpa saisin itsekin olla ottamassa vastaan ne itkut ja pahat olot. Olla kainalo ja olkapää sittenkin kun lapsuus on jo kaukana vuosien takana.

Niin, että ei nyt sitten peruttu sitä eskariin menoa, vaan asennoidutaan tilanteeseen positiivisesti. Ja nautitaan ensin keväästä ja kesästäkin, eikä mennä liikaa asioiden edelle!

Tälle päivälle olikin kasaantunut melkoinen läjä toimistohommia. Palataan siis Oslon juttuihin myöhemmin. Nyt oli pakko fiilistellä näillä viime kesän kuvilla. Kävipä nimittäin niin, että pääsin eilen palaamaan hyvinkin talvisiin kotimaisemiin. 😀


14 Responses to “Vieläkö saa perua?”

  1. MamaELe says:

    Hei 😊
    Täällä sama pysäyttävä hetki ja tieto..eskaripaikka tieto tuli.
    Ei voi kun ihmetellä elämää ja sen vaiheita..vastahan tuo syntyi..vastahan olin vähän yli 30..
    Juhlavuotena ja sen iloina otettava koko lysti😃 huuh! Kevään lämpöjä odotellessa

    💛

  2. Lintu says:

    Meidän esikoinen on vasta kohta 1,5-vuotias, mutta silti jotenkin niin osaan samaistua tuohon haikeuteen – kai se on jokaiseen äitiin sisäänrakennettu ominaisuus, ajan kulumisen ihmettely ja haikailu tulevaan ja menneeseen. Voi kun muistaisi aina nauttia tästä hetkestä ja rutistaa sitä pikkuista lasta oikein lämpimästi, kun joskus enää ei välttämättä äidin halit (ainakaan hetkellisesti) välttämättä kiinnosta.

    Aivan ihana teksti, oikein liikutuin kun luin. Ihana <3

    -Essi

    • Just noin! Jokaisesta hetkestä pitää nauttia. Ei niitä vuosia vaan voi kelata taaksepäin, vaikka kuinka haluaisi.
      Ja hei, onneksi ne haluaa oikeesti halata aika pitkään. Ei ehkä ihmistenilmoilla, mutta salaa kotona. Koska äiti on aina äiti! ❤️

  3. Anne-Maria says:

    Minun esikoiseni täyttää syksyllä 43 vuotta ja edelleen mietin samaa. Miksi odotin ajan kuluvan nopeammin.
    Edelleen myös mietin onko kolmella pojallani kaikki hyvin. Ja siten heidän surujaan. Ja iloitsen heidän kanssaan. Niin se on; äitiys on
    elinikäinen pesti ja upea sellainen ❤️

    • ❤️❤️❤️
      Minulle tuli shokkina se syyllisyyden ja riittämättömyyden tunne. Nyt ymmärrän, että ne on vain tapa pitää yllä sitä maailman tärkeimmän työn laatua. Tunteet kuuluvat asiaan, koska tämän pestin haluaa sujuvan. ☺️

      • Kaarin says:

        Heippa Emilia!

        Juuri äitini kanssa puhuimme kuinka tuo riittämättömyyden tunne kuuluu tähän äitinä olemiseen niin saumattomasti. Tuo on ihan todella hyvä oivallus, että luontoäiti viisaudessaan on hoitanut tämänkin asian 🙏
        Kiitos tästä ❤️

  4. PiPa says:

    Äitiys on elinikäinenen pesti.

  5. Elisa says:

    Ihana kirjoitus. Näin se menee, elämä. Oma esikoiseni on jo 13, mutta tuntuu, että juuri hän syntyi. Olen kaikkien lasteni kohdalla ajatellut, toivonut ja huokaillut, että “vaiheet” menisivät nopeammin ohi, ja että elämä helpottaisi. Nyt lapset alkavat olla jo isoja ja omatoimisia, ja voi kuinka monta kertaa tiputan kyyneleitä poskilleni toivoessani että he olisivat vielä pieniä. Elämä on ihmeellistä, usein niin paradoksaalistakin. Onneksi aurinko paistaa tänään ja kevät on täällä. Nautitaan siitä ja halataan lapsiamme! ❤

  6. Jarna says:

    Osui ja upposi! Mun tytär on Klaaraa kuukauden vanhempi, joten postilaatikkoon tipahti koulukutsu tammikuussa. Olo on todella haikea, ei kai se voi olla jo niin iso?

Kommentoi