Pitää heti alkuun tunnustaa pari asiaa. Ykkösenä se, että hitto, mutta on nämä kotikouluviikot aika raskaita. Ei sillä, että se opettaminen vaatisi niinkään minulta kauheasti, tuo vitosluokkalainen on motivoitunut ja hoitaa hommansa melko itsenäisesti. Mutta sitten kaikki se muu. Ruokaa, tiskiä, ruokaa, tiskiä… Ja kämppä on hyrskyn myrskyn kun neljä henkeä kulkee ja jättää tavaraa sinne tänne. Jopa villakoiria syntyy enemmän kuin yleensä. Niin, että jos tässä säästettiin se, että illat on vapaita harrastuksista, en kyllä sitten iltaisin oikein mitään jaksakaan. Olen varmaan katsonut parin viime viikon aikana telkkaria enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Olla möllöttänyt vaan ja miettinyt, että mitä kaikkea pitäisi tehdä. Mutta suotakoot se minulle ja kaikille muillekin. Rima saa nyt olla vähän matalammalla. Ravintoloitsijoille terveisiä, että ne joilla palkka juoksee vielä loppukesästä ulkoistavat aivan varmasti ruokahuoltonsa kun siihen annetaan lupa!
Toisena tunnustuksena se, että meillä ei ollut viime vuonna lainkaan pääsiäisruohoa. Ja äidin neulomat pääsiäismunatkin olivat menneet hukkaan parin vuoden aikana. Kissojen ja koirien kanssa niitä etsin, ja lopulta löytyivät. Kaapin ylähyllyltä, paperikassiin siististi pakattuna. Niin, että kun tässä nyt jää kinkerit jos toisetkin viettämättä, niin ajattelin, että juhlitaan nyt sitten ainakin pääsiäistä oikein kunnolla. Ohrat on ikkunalla kasvamassa ja tiput odottamassa esille pääsyä. Keramiikkamunatkin on äidin tekemiä. Harmi vain, että tänä vuonna äidin laittamat pääsiäisruoat jäävät saamatta.Vaikka ei nyt ehkä ole mitään kauhean harrasta tai innostunutta pääsiäismieltä, niin ajattelin seuraavan viikon kaivaa sitä esiin vähän vaikka väkisin. Jotain iloa arkeen tarvitaan.
Postipoikakin kiikutti mulle viikonlopuksi vähän toivonkipinää. Kiitos WSOY ja Maaret Kallio ihanasta Voimana Toivo -kirjasta. Myös uudet NikkoTakko -korvikset symbolisoivat mulle parempien aikojen palaamista. Tuolla laatikossa on nimittäin jotain kesämekon ja punattujen huulien kaveriksi. Sekin aika tulee vielä! ❤️
Mutta nyt ihanaa viikonloppua! Mulla on jossain lapsille suklaamunia, mutta jälleen niin hyvin piilotettuna, että pitää vissiin vähän penkoa.
Hei
Lasten kanssa kyllä puuhaa piisaa…
Mietin vaan joskus, että kun olin lapsi 50-60 luvulla oli ihan tavallista, että äiti hoiti lapset kotona, kun ei ollut hoitopaikkoja. Äidillä oli jo kolme alle kouluikäistä, kun sai minut ja kaksoissiskoni ja vielä myöhemmin saimme pikku veljen. Kaiken hän hoiti kotona, ruoat, siivoukset, leipoi pullaa joka viikko. Kutoi ja ompeli meille vaatteitakin. Ja rahaa oli aina niukasti. Äiti oli kyllä usein väsynyt ja kärsi raudan puutteesta ja korkeasta verenpaineesta. Elämä vaan oli sellaista ja oli jaksettava.
Niin olihan se maailma tuolloin erilainen. Ja toki varmasti äitien voimat koetuksella, kun ei ollut nykyajan tehokkaita ja nopeita koneita tai laitteita.
Mutta toisaalta moni perhe on nyt ihan täysin erilaisen tilanteen edessä. Äidin (ja isänkin) pitää hoitaa työnsä. Pitää olla tuottava ja kynsin hampain pitää kiinni työstään. Tehdä se kaikki sama, mikä tehtiin ennen sillä välin kun lapset olivat koulussa tai päiväkodissa.
Vaikka monia helpotuksia nykyään äitien iloksi onkin, on maailma muuttunut ja harva pystyy keskittymään vain äitiyteen.
Aurinkoista sunnuntaita sinne! ☀️
moi!
mistä toi kuvissa näkyvä paita? justiinsa tommoista napillista oon metsästänyt verkkokaupoista!
mukavaa pääsiäisen aikaa!
Moikka!
Se on H&m:n pusero. 😊
Vaikeinta niillä joiden vanhemmat kokopäivätöissä ja esim terveydenhuollon alalla tai vaikka yh äiti tai isä. Lapset joutuvat olemaan kotona koko päivän yksin koska isovanhemmat eivät voi nyt olla tukena. Ja hoitamaan itse ruokailut ja muut. Ainakin teillä ja meillä me vanhemmat kotona ja tukemassa lapsia vaikkakin ovat itsenäisiä työskentelijöitä. Eli ollaan ihan tyytyväisiä vaikka on sotkua ja sähellystä, olemme todella etuoikeutetusta asemassa nyt ja SAAMME tehdä lapsillemme ruokaa kotona.
Mun mielestä pitää olla tyytyväinen jo ihan siihen, että ollaan terveitä, ihan elossakin. Mutta henkilökohtaisesti olen vähän allerginen sellaiselle jatkuvalle hypetykselle, miten kaikki on aina kauhean ihanaa ja elämä pelkkää onnellisuutta ja suurta kiitollisuutta. Koska eihän tässä kukaan mikään Äiti Teresa ole, ja mielestäni somessa pitää juuri muistuttaa siitä, eikä lyödä jatkuvaa painetta olla tyyni ja onnellinen. Mä en ainakaan halua luoda ympärilleni mitään alati seesteisyyttä, onnea, kiitollisuutta ja autuutta hehkuvaa verhoa. Mutta ajatuksia on tästäkin monia ja ne kaikille meille suotakoon.