Liirumlaarum, olisihan se pitänyt arvata! Vaan eipä käynyt mielessä, että luonnollisesti lasten pöpöt voivat tarrata äitiinkin. En edes hiljaa mielessäni toivonut säästyväni itse taudilta. En, koska ei tullut mieleenkään sairastella. Ei nyt, kun ei ole aikaa, pelkkää tekemistä ja kiirettä. Vaan minkäs ihminen flunssapöpölle voi! Näitä tulee ja menee, ja nyt vain toivon tämän tulleen menevän yhtä nopeasti kuin se tulikin!

Kukkia piristykseksi, kuinkas muutenkaan. Viidenkympin ranunculuspuska, suolainen hinta, joka lähentelee törkeää. Vaan minkä kukka hinnalleen mahtaa. Onhan ne kauniita, siitä ei pääse minnekään.

Näitä yrttejä tuijotellen, ja toisia sisäisesti nauttien, yritän saada tämän nuhakuumeen poistumaan ennätysajassa. Lauantaille olisi yhdet synttärijuhlat järjestettävänä, ja se vaatii tietenkin jauhopeukalointia ja siivoilua. Nyt siis pari päivää voimien keräystä ennen kunnon puristusta.

Pysykäähän terveinä!

Mukavaa sunnuntai-iltaa!

No nyt se perjantai sitten tuli. Ja on mulla kyllä ihan perjantaifiiliskin, ulos syömään, leffaan, mitä näitä nyt olisi… Ehkä lasi viiniä, rentoutumista, sellaista perjantaijuttua… Mutta en mä ihan reporangaksi ole heittäytynyt, sain nimittäin aikaiseksi käydä hiukan komeroiden kimppuun. Tarkoitus kun olisi saada talon kiinteistä komeroista oikeasti käyttökelpoista säilytystilaa, ja pistää kiertoon esimerkiksi kenkiä ja muuta mukavaa, mitä nyt ei enää tule itse käytettyä. Kengät nimittäin vievät ihan hurjasti tilaa!

Sinä samalla  penkoessani, aloin pohtia, että olen viimeisen vuoden aikana ostanut aika vähän vaatteita. Kaapeista löytyy hurjan paljon tavaraa jopa kuuden vuoden takaa, ja pieni osa paljon sitä vanhempiakin. Lähinnä vaatteiden koko on ollut se karsintaperuste… Näin bloggaajana toki välillä oikein huvittaa, kun kysytte vaatteideni alkuperää, ja kyseinen gledju onkin ostettu jo viisi vuotta sitten, eikä sitä löydy enää edes alennustangosta. En siis voi väittää olevani järin muodikas.
Please Jeansin farkut ja housut ovat tosin parin viime vuoden aikana olleet kovasti käytössä, ja niitä on tullut hankittua useampi pari. Jokainen kuitenkin maksanut itsensä monin verroin takaisin. Tosin tuossa joulun alla tilasin taas yhdet, ja nettikaupan kuvat olivat sen verran harhaanjohtavia, että nyt mulle on jo kolmannet tätä samaa sävyä. Ehkä nekin siis päätyvät eteenpäin.

Perjantain astetta skarpinpi asu koostuukin täysin oldie goldie matskusta. Pari vuotta vanhat farkut, ja pikkuisen vanhempi Benettonin jakku. Ikivanha Day Birger et Mikkelsenin pusero ja Klaaraa odottaessani hankkimani, tukevat Sixtysevenin nahkanilkkurit. Kaulakoru on joskus tullut hankittua sellaisesta tinkelitankelikaupasta, joita ostoskeskuksissa on. Tiedättehän, paljon koruja… Nyt se vain sattuu mätsäämään (edelleen) joulunpunaisiin kynsiini.  Vain Pernille Corydonin rannerengas on pikkuisen uudempi, joulukuulta. Todellinen oldie goldie on kuitenkin Mulberryn Roxanne, vanha räyskä, jonka kierrättämistä mietin vähintään kerran vuodessa, kunnes tajuan, että pidän siitä aivan liikaa laukusta luopuakseni.

En tietenkään väitä, että voisin kehuskella ostamattomuudellani, toki hankin vuosittain jotain uutta – useammankin vaatteen. Mutta toisaalta, hankin harvemmin kertakäyttövaatetta. Jotain mikä on hirveän in vain hetken. Epämuodikkuuden sijaan musta kyse on enemmänkin omasta tyylistä. Siitä, että aikuisena ei enää tarvitse tarttua joka napapaitatrendiin ja nahkalippiksiin, vaan voi ihan huoletta näyttää itseltään.
Sama pätee tietenkin myös meikkaamiseen ja hiuksiin. Nuorempana on kyllä tullut kokeiltua kaikkea, mutta silti ihan perus raidoitetut hiukset ja nudemeikki ovat se mun juttu. Niistäkin kun voi löytää uusia vivahteita!

Oli miten oli, ehkä muotia ja tyyliä tärkeämpää on se, missä itse viihtyy. Mutta, olisi kiva kuulla teidänkin kokemuksia. Onko oma tyyli ihan valmis jo? Joku tietty väri, joka kantaa vuodesta toiseen, ja toimii kulmakivenä. Ikuinen farkkutyttö vai mustaan luottava tyylinikkari? Onko kiva leikitellä, kokeilla ja katsoa, vai onko vaatekaapissasi täydellinen klassikoiden kokoelma?

Kivaa perjantaita, ja leppoisaa viikonloppua!

Silirimpsis!
Se olisi sitten torstai, vaikka mielestäni voisi ihan vallan mainiosti olla jo perjantai. Ei sillä, että mulla olisi sellainen perjantaifiilis, vaan ihan siitä syystä, että viikko on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Yhden potilaan sijaan sairastavia lapsia on kaksi, ja nuhakuumeen lisäksi meitä on sitonut kotiin myös vatsapöpö. Koska viikonloppu meni vähän noissa reissufiiliksissä, laskin kauppareissut, ynnä muut arkiset asiat, suosiolla seuraavaan viikkoon. No, täällä sitä sitten on jumitettu, ja tajusin eilen illalla, etten ole sunnuntain jälkeen käynyt roskista tai postilaatikkoa pidemmällä. Hassua sinänsä, että yleensä tälläiset muutamat päivät ei itseäni paljoa keikuta, mutta eilen illalla, kun sain lapset nukkumaan, tuntui, että seinät kaatuvat päälle. Voi, miten ihanalta olisi tuntunut heittää tossut jalkaan ja lähteä juoksemaan!

No, tänään olikin sitten pakko kaivaa auto viikon lumilastin alta (ja sitä oli muuten paljon!), ja lähteä kauppaan ja muille asioille. Tiskiaine loppu, pesuaine loppu, jopa näkkäri ja kananmunat olivat loppu! Siitä hassu talous, että suklaata sentään löytyi! 🙂

Siinä samalla kun hamstrasin ruoka- ja apteekkitavaraa (kenties hieman liioitellustikin), nappasin kolme nippua syvän violetteja tulppaaneja mukaani. Mielessä pyöri vain mainoslause “…kukkansa ansainnut..”, vaikka alkuperäinen iskulause taisikin koskea koulunsa päättäneitä.

Niin, että kaipa minusta, ennen julkisia ja ruuhkaisia paikkoja kaihtavasta kotihiirulaisesta, on sittenkin kehittynyt ihan yhteiskuntakelpoinen yksilö, laumaeläin, joka kaipaa ympärilleen muutakin kuin neljä seinää. Eikä siitä taida olla kuin viikon verran, kun uhosin, että vihaan kaupassa käyntiä ja voisin ulkoistaa koko homman, jos se vain täällä olisi jollakin tapaa mahdollista.

Summa summarum, ihan kiva torstai! Nyt on päästy kylille, ja jääkaappikin on täynnä. Isäni piipahti kylään, ja hei, mä pääsen illalla ulos!

Nyt lohta uunin kautta ääntä kohti, ja sitten lenkille! Kivaa torstaita!

Pala talouspaperia on pala arkea. Jälleen on se aika vuodesta, kun Lotus Emilia etsii uutta kuosia, ja sen voit suunnitella vaikkapa sinä!
Itselläni on tänä keväänä kunnia olla osana tuomaristoa, ja pääsen näin vaikuttamaan pieneen palaan suomalaisten arkea.

Minkälainen on oma ihanne talouspaperisi? Onko kuviointi graafinen ja vähäeleinen, vai pidätkö enemmän värikkäästä kukkakedosta? Osallistu Lotus Emilian järjestämään tyhjän paperin haasteeseen, ja suunnittele kuosi suomalaisiin keittiöihin. Voittajadesign tulee löytymään kauppojen hyllyltä jo syksyllä. Tämän lisäksi voittaja palkitaan 1000 euron lahjakortilla Finnish Design Shop -nettikauppaan.

Tartu haasteeseen, lue ohjeet ja säännöt – ja anna mielikuvituksesi lentää! Suunnittele pala kaunista arkea!

Mikäköhän siinä on, että ranskattaret voivat syödä joka päivä croisantin ja palan kakkua, mutta meille Suomi-neidoille sitä tuskin suositellaan. Pah, ja kakkua kans, sanon minä! Iltapäiväkahvi maistuu paremmalta kun sillä on seuralainen, ja nimenomaan avec kiinteässä muodossa.

Empiirisen tutkimukseni perusteella, olen tullut siihen tulokseen, että suklaata tuskin voi koskaan syödä liikaa. Nojaten tähän itse luomaani faktaan, leivoin eilen “kahvikakkua”. Koska mielestäni tiikerikakku vetää mehevyydellään perinteisten kuivakakkujen ohi, leivoin suklaakakkuni jättämällä vain vaaleat raidat pois perinteisestä tiikerikakusta, ja kas, näin syntyi musta pantteri!

Perinteinen tiikerikakku

200g voita
2dl sokeria
3 kananmunaa
3dl vehnäjauhoja
2tl leivinjauhetta
2tl vaniljasokeria
0,5dl tummaa kaakaojauhetta
0,5dl maitoa

Vatkaa huoneenlämpöinen voi ja sokeri vaahdoksi, lisää munat yksitellen. Sekoita keskenään kuivat aineet lukuunottamatta kaakaojauhetta. Yhdistä molempien kulhojen sisältö ja sekoita huolella. Ota taikinasta yksi kolmasosa ja lisää siihen kaakaojauhe ja maito. Levitä kerroksittain voideltuun ja korppujauhotettuun vuokaan (1,8l), paista uunissa 175°C n. 50min

Pantteriversioon käytä 1,5 dl kaakaojauhetta, ja sekoita se kuiviin aineisiin. Lisää lopussa n. desin verran maitoa. Jaoin taikinan kahteen kertakäyttöiseen leipävuokaan, ja sain kaksi pientä kakkua, joista toisen voi pakastaa tulevia kahvitteluja ajatellen.

Arjesta juhlaa! Aika yksinkertaista!

Ps. Kyllä mä tiedän, että ranskattarien ruokavalio perustuu kohtuuteen ja tasapainoon, kunhan siis vain vitsailin. Mutta, eipä olisi huono juttu lainkaan, jos vastaavat taidot iskostuisivat myös meidän suomalaisten pääkoppaan. Oli kyse sitten nestemäisistä tai kiinteistä aveceista.

Heippa!

Mitenkäs teidän uuden vuoden tavoitteet ja lupaukset? Alkaa tammikuun puoliväli lähestyä, ja mietin, olenko ainoa, joka ei ole vielä oikein saanut jutusta kiinni? Sokeriton tammikuukin vaihtui sokerittomaan kymmeneen päivään, mutta sitä en jaksa murehtia. Tulin siihen tulokseen, että olen paljon iloisempi ihminen, kun saan välillä suklaata. Enemmänkin harmittaa, että tavoittelemani pidemmät yöunet eivät oikein ota tuulta purjeisiinsa. Hitto, että onkin vaikeaa kömpiä ajoissa nukkumaan. Pitää muka rentoutua ensin. No, tänään kun kello taas viideltä pirisi, päätin vakaasti olla illalla kymmeneltä vuoteessa! Enkä ota tästä mitään vuoden tai tammikuun tavoitetta, ihan päivä kerrallaan riittää mun tapauksessa, ettei vaan tule paineita – kuten tuli sen sokerin suhteen! 😉

Täällä on yhä sairastupa. Tai pitäisikö sanoa toipilastupa, kun tuntuu tauti olevan jo lähes poissa. Potilas selaili aamupäivän nimpparilahjaksi saamaansa keittokirjaa, ja lupasin että iltapäivällä leivotaan yhdessä keksejä. Hrkkuja siis tiedossa! Niin, ja olishan se nyt aika tylsääkin, jos äiti olisi jollain sokerittomalla.

Vaikka tämä ensimmäinen kokonainen arkiviikko nyt alkoikin poikkeuksellisesti eskarilaisen sairasteluilla, musta tuntuu silti, että jonkinlaisen ryhdin tuo arki on heittänyt elämään. Ehkäpä tässä unirytmit ja kaikki muukin, menee pikkuhiljaa uomalleen, kunhan arki rullaa tasaisesti. Tiedän että arki on monelle kuin kirosana, mutta mulle se tuo tunteen pysyvyydestä, ennustettavuudesta, säännöllisyydestä ja kaikesta muustakin, jonka varaan tykkään elämäni heittää. Ja hei, jos arjesta ei tykkää, niin silloin kannattaa miettiä, että missä mättää. Siitäkin kun voi tehdä parempaa, ja kannattaakin, kun arkeahan tämä elämä pääosin on!

Yksi uuden vuoden tavoitteistani on kuitenkin kantanut jo Nuutin-päivään asti. Nimittäin se että tarttuu jokaiseen päivään. Jos syksyllä jäi pukematta ja hampaat pesemättä, olen nyt ottanut takaisin. Ja kyllä se tekeekin ihmeitä, kun heittää heti aamulla ripsarit silmille ja ripustaa lempparikorut kaulaan ja ranteeseen. Ei arkena tarvitse hienostella, mutta itsensä piristämisessä ei ole mitään vikaa. Oikein harmittaa, miten monta päivää annoin viime vuodesta kulua hukkaan pyjamassa, ja päiviin kunnolla tarttumatta.

Mutta nyt pikkuleipätaikinaa vääntämään! Vielä hetki saadaan olla kaksin, ennen kuin pikkumaistaja herää kauneusuniltaan.

Talossa valitsee outo hiljaisuus, jota rikkoo ainoastaan se syvä hengittämisen ääni, joka kahdesta lapsesta lähtee. Pienempi ei ole nukkunut kunnollisia päikkäreitä aikoihin, mutta tänään, arjen koittaessa, päätin laittaa rytmit kuntoon, ja päiväohjelman pelaamaan. Esikoinenkin jäi tänään kotiin pienen flunssan vuoksi ja nukahti keittiön sohvalle heti lounaan jälkeen. On niin hiljaista ja rauhallista, etten osaa oikeastaan tehdä mitään. Tässä hiiviskellessäni olen kuitenkin pannut merkille, mitkä lattialaudat narisevat pahiten. Pieniä juttuja, joita ei edes ajattele normaalisti, saati kuule kaiken muun menon ohessa.

Nappasin pari kuvaa oliivipuusta, kun sitä menin eilen hehkuttamaan. Onhan siitä lehtiä tippunut ainakin yksi imurin pölypussillinen, mutta onpa niitä paljon jäljelläkin. Puu on todella tuuhea, koska koko kesän haaroitin sen oksia, napsaisemalla poikki kaikki uudet kasvustot.
Lokakuun lopussa kerroin, kuinka oliivipu muutti sisälle talvehtimaan, mutta koska sää tuolloin lähtikin taas lämpenemään, nostettiin puu takaisin kuistille. Sisätiloihin se muutti uudestaan vasta jouluaaton aattona, kun yöksi luvattiin kovaa pakkasta. Siitä saakka puu on nököttänyt työhuoneen ikkunan vieressä, nurkassa jossa ei oikeastaan mitään huonekalua voi pitää, koska vaatehuoneen ovi aukeaa tähän. Tämä on yksi talon kylmimmistä huoneista, ja siinä mielessä oliivipuulle ihan ykköspaikka, ettei tässä huoneessa ole lämpöpatteria ollenkaan. Muiden ikkunoiden läheisyydessä kun oliivi joutuisi kestämään pattereiden posotuksen. Työhuone on myös siitä oiva paikka kasville, että sen ikkunoihin paistaa päivä kirkkaimmin. Tänäänkin aurinko tuikki siihen malliin, että oikein häikäisi välillä.

Jatkan hiljaisuudesta nauttimista. Tätä harvinaista herkkua ei saa päästä menemään ohi tarttumatta sen ihanuteen. Luoja, miten rakastankin hiljaisuutta!

Kaikkea hyvää uuteen viikkoon!

Tallenna

Niin kiva, kuin on välillä käydäkin jossain, on kotiin palaaminen aina mukavaa. Konsertti oli ihan mahtava, varmaan pääsee kokemuksena top kolmoseeni, heti lasten syntymien jälkeen. Nenäliinoihin en osannut varautua, mutta piippuhyllyn paikoilamme sai aika rauhassa vetistellä. Eilen vielä hengailtiin mieheni kanssa päivä Helsingissä, pieniä ostoksia ja ruokailemista, illaksi sitten kotiin. Lauantai-ilta lasten kanssa, tuntui sekin äärettömän mukavalta. Niinhän se on, että pieniä juttuja arvostaakseen pitää välillä olla hetki poissa.

Reilun kuukauden päänsärkyä tuottaneet tekniset ongelmat ovat nousseet taas tänään kiristämään pinnaani. Tusin kukaan on viime aikoina voinut välttyä kuulemasta sanaa palvelunestohyökkäys. No, näitähän on riittänyt, ja kylläpä kiukuttaa. Blogille kun on päivässä varattuna se tietty hetki, ja sen hetken saaminen vaatii suunnittelua ja aikatauluttamista, muiden joustamista ja työaikojen vertailua. Väkisinkin ärsyttää, kun juuri sen kaiken esivalmistelun jälkeen huomaat, että nyt ei vaan onnistu. Lapset odottavat jo seuraava ohjelmanumeroa, ja päivän aikataulut on laadittu. En edes uskalla miettiä kuinka moni postaus on kuukauden aikana jäänyt tekemättä, kun ei vain yksinkertisesti pysty.

Ja, ennen kuin kukaan tarttuu asiaan, tiedän, että hyökkäyksistä koituu paljon paljon suurempaakin ongelmia, kuin bloggaajien postaustahdin rajoittaminen, mutta tämä nyt omasta henkilökohtaisesta vinkkelistä. Harmittavaa, ei sen enempää.

Kaikki joulun hyasintit ovat nyt kukintansa kukkineet mutta pari amaryllistä jaksaa yhä ilostuttaa. Tämä punainen tuossa keittiön tasolla on aivan vastustamattoman kaunis mustaa taustaansa vasten. Jotenkin niin kaunis, vaikken mustan ja punaisen liittoutuman perään yleensä olekaan.

Oliivipuuta tuossa tänään tutkailin, ja näyttää kivasti tekevän jo uutta lehteä. Voisi jo uskaltaa julistaa, että se selvisi talvesta. Ja, ihan ekan kerran tänään, hyasinttiruukkuja tyhjentäessäni, tuli mieleeni kevään esikasvatukset ja yrttiruukut ikkunalla. Ei enää kauaa, ja päästään niihinkin puuhin!

Vähän viluinen ja nuhainen olo (kiitos taas hotellien ilmastoinnin), ja tässä juuri arvon, että hölkällekö vai ei. Glögiäkin jäi joululta pari purkkia, joten taidan ainakin ensin hiukan lämmitellä sen avulla.

Mukavaa snnuntai iltaa, ja ladataan akkuja arkiviikkoon. Se oliskin nyt sitten ensimmäinen täysinäinen pitkään aikaan!

Karkasimme tosiaan mieheni kanssa romanttiselle minilomalle Helsinkiin, eli Apulannan konserttiin, josta teille syksyllä kerroinkin. Romanttista tästä siis tekee se, että mieheni ei juurikaan ole koskaan Apulantaa fanittanut, mutta tietää, miten iso juttu tämä on minulle. 🙂

Ajattelin kuitenkin huikata teille vielä moit ja kivat viikonloput! Kenties jotakin tunnelmapalaa viikonlopultakin teille tänne laitan.

Kivaa perjantaita!

Ps. Huomaiskohan ne jos ottasin ton kakluunin mukaani. Tosin, ei taida mahtua käsilaukkuun, eikä meille….

Sain eilen viestin eräältä blogini lukijalta. Viestin kirjoittaja kertoi sairastavansa syömishäiriötä ja saavansa jonkinlaista toivoa blogistani. Toivoa siitä, että syömishäiriöstä voi selviytyä.
Tämä ei ollut ensimmäinen tämänkaltainen viesti. Itse asiassa, olen saanut niitä lukuisia. Jokainen niistä on tehnyt minut suunnattoman iloiseksi. Ei iloiseksi siksi, että iloitsisin toisen ahdingosta, sairaudesta, jonka tiedän olevan varsin raaka ja julma. Ei, tunnen puhtaasti iloa siitä, että voin antaa jollekin palan toivoa, ajatuksen paremmasta. Kenties tuottaa hyvää oloa, antaa hyvää mieltä.

Tapahtuneen jälkeen ajatukseni kulkeutuivat sanaan vastuullinen. Entä jos saisinkin aivan toisenlaisia yhteydenottoja? Mitä jos asia olisikin täysin päinvastoin?!

Koen itse suurta vastuuta siitä, mitä jaan ja kerron netissä. Hakukoneet tarttuvat yksittäisiin sanoihin, ja tuottamani siältö on jokaisen saatavilla. Pidän itseni inhimillistämistä tästä syystä tärkeänä. Puhutaan median antamasta vääristyneestä kuvasta, paineista ja harhoista. Haluanko olla osa niitä? Ei, en missään nimessä! Toki me bloggaajat kuvaamme blogeihimme niitä kauniita juttuja. Siloteltua pintaa enimmäkseen, mutta monen tavoite onkin tuottaa lukijalleen visuaalista mielihyvää. Silti jalat voivat olla maassa, kaikkea ei kannata maalata turhan ulkokultaiseksi. Paljon on toki kiinni blogien kuluttajien medianlukutaidosta, mutta paljon on kiinni myös bloggaajan tyylissä.

Meillä kaikilla on sisäänrakennettuja ominaisuuksia. Inhimillisä ominaisuuksia, koska olemme ihmisiä.  Iloitsemme, suremme, haavoitumme. Me jokainen. Silti nettissä törmäämme helposti ihmisiin, joiden täydellinen vartalo elää täydellistä elämää. Arki on juhlaa,  ja kuplivan kanssa kilistellään jatkuvasti. On täysin normaalia, että joskus pysähdymme miettimään, miksei oma elämämme ole noin kaunista ja mahtavaa.

Omassa nuoruudessani netti ei tarjonnut “thinspo”– kuvia. Ei ollut sivustoja, joissa anorektikot tsemppaavat toisiaan ja tavoittelevat yhä suurempaa saavutusta. Ei, jossain määrin voin ajatella olevani tästä syystä onnekas. Mutta, tuolloin netti ei tarjonnut myöskään vertaistukea, ei ollut selviytymistarinoita, ei ketään jota katsoa ja todeta, että tuokin selvisi, ehkä olen itse yhtä onnekas, tai koska se on mahdollista muille, se on mahdollista myös itselleni. Internet-aikakausi ei siis ole pelkästään pahasta, sen avulla on mahdollisuus tehdä myös paljon hyvää. Hyvää, eli vastuullista.

“Älä ämmä valita.” Tuttu kommentti jos kerron elämän välillä myös potkivan. Toisille media on edelleen vaikeasti luettavaa. Rehellisyys ei sovi visuaalisesti harkittujen kuvien sekaan. Koetaan, että bloggaajan elämä on juurikin sitä täydellistä, kaikki on hyvin, ja jos kerrotaan muusta, ollaan turhia valittajia. Toisaalta, rehellisyydestä myös pidetään. Pidetään siitä yksinkertaisesta totuudesta, että kauniiden kuvien kuvaaja on ihan tavallinen. Siitä totuudesta, että kuvien ulkopuolella elämä voi joskus olla kaaosta ja bloggaajakin on inhimillinen olento siinä, missä muutkin. On iloa ja surua. Pettymystä ja epätoivoa, mutta siitä huolimatta myös paljon hyvää ja kaunista. Juuri niin, kuin meidän kaikkien elämässä on.
Bloggaajien inhimillisyydestä kertoo myös se ikävä tosiseikka, että olemme yhtä alttiita esimerkiksi toisten blogien aiheuttamille ulkonäköpaineille, kuin kaikki muutkin median kuluttajat. Ja kyllä, myönnän minäkin välillä miettiväni, että olisipa itsellänikin tuolainen elämä! Saisi aina otettua kauniita ja harmonisia kuvia. Todellisuudessa kuitenkin tiedän, että jokaisen harmonisen kuvan ympärillä vallitsee oikeasti myös epäharmonia. Tunnetummin: Ihan tavallinen elämä.

Oman toipumiseni kannalta ehkä merkittävin asia on ollut äitiys. Millainen esimerkki ja esikuva haluan olla lapsilleni. Melkolailla listani kärjessä seilaa myös blogi. Ja, aivan samasta syystä; Minkälainen esimerkki tahdon olla julkisesti. Silti, oli niitä ongelmia itsellä tai ei, koen tuon viimeisen kysymyksenä, jota jokaisen meistä kannattaisi aika ajoin itseltämme kysyä. Internetin ja sosiaalisen median ihmeellinen maailma kun on tuonut julkisuuden henkilöiden rinnalle myös ihan tavalliset ihmiset. Koska koemme samaistumisen tavalliseen tallaajaan usein paljon helpompana, kuin esimerkiksi Hollywood-tähtiin, nousee vastuullisuus suureen merkitykseen. Kukapa tahtoisi olla jollekulle se Carrie Bradshaw tai Ally McBeal, esimerkki, joka suisti elämän raiteiltaan.

Aloin pohtia asioita, joita oikeasti tahdon blogini kautta viestittää. Ensimmäisenä mieleeni nousi positiivisuus. Asioilla on aina puolensa, ja positiivisella elämänasenteella, tilanteeseen kuin tilanteeseen, löytyy yleensä se kauniimpi tapa tarkastella elämää.
Toinen asia, mielestäni yksi blogini peruspilareista, on arjen kauneus. Välillä meitä bloggaajia soimataan siitä, että otamme liian suppeita kuvia, emmekä esittele kotiamme laajemmin. Itse taasen näen asian siten, että kaaoksenkin keskeltä voi löytää hyvää. Jotakin pientä ja kaunista, ja se on ehkä juurikin se elämän suola. Kyky nähdä hyvää kaiken keskellä.
Kolmantena mieleeni juolahti tasapaino. Tasapaino juhlassa ja arjessa, energiassa ja laiskuudessa. Herkuttelussa ja terveellisyydessä, sekä liikunnassa ja levossa. Tasapaino oikeastaan kaikessa, sillä elämä tarvitsee vastapareja, jotta voimme tuntea.
Luonnollisena jatkumona listaan onnen. Onni ei löydy yltäkylläisyydestä, ei tavarasta tai töröttävistä kylkiluista. Sitä ei voi ostaa käsilaukun tai kenkien muodossa. Onni ei ole kiinni muutamasta kilosta tai kurinalaisesta elämästä. Onni on kaikkea tuota edellämainittua, positiivisuutta, arjen kauneutta ja tasapainoa. Se on inhimillinen olotila, jonka eteen voimme myös tehdä töitä, mutta samalla tunne, jota emme välttämättä osaa arvostaa kokematta sen vastakohtaa.

 Aivan kuten meillä kaikilla, myös itselläni on paljon petrattavaa. Vastuullisuudessakin voi parantua, oppia tekemään asioita eri tavalla. Olkoon siis alkanut vuosi osaltani niin vastuullisuuden oppimista, kuin ymmärtämistäkin.