Oletteko koskaan miettineet, mikä teillä on se juttu, joka tekee päivästä hyvän? Onko se täysin putkeen mennyt 12 tuntia, jonka jälkeen voi illalla todeta, että olipa hyvä päivä? Vai voiko kenties päivä olla hyvä jo heti aamusta alkaen, ja mikä silloin tekee päivästä hyvän? Onko se odotettavissa olevia kivoja juttuja, auringonpaiste vai mitä?

Oma kelloni pirisi aamulla jo viideltä, sillä muutama rästihomma piti saattaa loppuun. Siinä ihanassa aamun hiljaisuudessa oli mukava istua keittiön sohvalla läppäri kädessä (kuten teen joka ikinen päivä), ja nauttia samalla päivän ensimmäisestä kahviannoksesta. Mutta oikeastaan jo ennen ensimmäistä hörppyä kahvista totesin mielessäni, että onpas oikeesti ihana päivä!

Itse huomaan, että omiin päiviini ja niiden paremmuuteen vaikuttaa hurjasti eilinen. Ja eilinenhän oli mitä upein sunnuntai. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja koko päivä kului puutarhatöissä. Toki välillä käytiin lämmittämässä bataattivuokaa mikrossa, mutta muuten pihatöissä meni ihan aamusta iltaan. Paljon saatiin aikaiseksi, vaikka toisaalta eihän me saatu puoliakaan edes alapihasta kuntoon. Mutta silti; Kun näkee silmiensä edessä vastaharavoidun nurmen, ja vertaa sitä siihen pihan osaan joka on ihan täysin syksyn ja talven jäljiltä, ero on valtava. Joten, vaikka aamuaikaisella ei vielä ikkunasta pystynytkään ihailemaan eilisen tuotoksia, se onnistumisen ja hyvän tuloksen fiilis oli tuolla takaraivossa. Ja se eilinen päivä oli muistissa myös lihaksissa. Nimittäin käsivarret, olkapäät, kyljet ja selkälihakset ovat nyt aivan kosketusarat! Puutarhanhoito on siis hyötyliikuntaa mitä parhaimmasta päästä ja antaa kropalle ihan erilaista treeniä kuin esimerkiksi salilla käyminen.

Mutta jos se eilinen vaikuttaa positiivisesti niin, että hyvän päivän jälkeen seuraa uusi hyvä päivä, niin entäs jos elämä meneekin ihan metsään? Onko huonon päivän jälkeen tiedossa huono päivä, ja miten jatkumo katkaistaan. Pohdin siis tätäkin, ja tulin siihen tulokseen, että huonon päivän jälkeen tulee myös hyviä päiviä, mutta silloin kyse on selkeästi enemmän omasta positiivisesta ajattelutavasta. Kun kaikki on oikeasti mennyt niin mäkeen ja pyllylleen, että takana on Huono Päivä isoilla alkukirjaimilla, tulee seuraavana aamuna (tai oikeastaan jo illalla) se fiilis, että tästä ei ole suuntaa kuin ylöspäin. Niinpä huonon päivän jälkeen oma mieli lähtee automaattisesti tekemään seuraavasta päivästä miellyttävämpää ja parempaa. Toki aina siinä ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi. Lähimuistissani on nytkin päiviä, jotka toisensa jälkeen tuntuivat menevän pyllylleen, mutta lopulta merkittävää oli kuitenkin se, että niitä tietoisesti kuitenkin yritti parantaa.

Niinpä joka kerta kun elämä potkii päähän, ja kaikki kaatuu aamukahvista alkaen, pitäisi muistaa, että loppupeleissä sillä on iso merkitys, että väliin tulee myös niitä huonoja päiviä. Sillä eipä olisi tämäkään maanantai niin kauhean mainio, jos piha olisi kuukaudet läpeensä niin hyvin hoidetun näköinen, että näitä onnistumisen tunteita ei sitä kautta tulisi. Tai jos koskaan ei tulisi niitä huonoja päiviä, joihin parempia verrata, voisi elämä muuttua aika tasapaksuksi ja tylsäksi.

Tähän ikään mennessä olen oppinut elämässä pari aika suurta asiaa. Ensimmäinen on se, että lähestulkoon kaikella on tarkoituksensa, ja kun toinen ovi suljetaan, toinen yleensä myös avataan. Toki joskus hirveän kriisin keskellä on mahdotonta ajatella, että tästä koskaan seuraisi mitään hyvää, mutta elämä on opettanut, että moni asia olisi jäänyt tekemättä, näkemättä, kokematta tai oppimatta, jos silloin joskus ei olisi tapahtunut niitä pahojakin asioita.
Toinen asia, jonka elämä on myös opettanut on positiivisuus. Oman mielen voima on valtava ja sen avulla on lopulta mahdollista onnistua aika monessakin asiassa. Jos lähtökohtaisesti aloittaa aina kaiken ajatuksella “ei tästä kuitenkaan mitään tule” tai “en mä tässä millään onnistu”, niin lopputulos on jotakuinkin aivan varmasti myös tätä luokkaa. Sen sijaan kannattaakin lähteä liikkeelle ajatuksella “kyllä mä tähän pystyn ja hitto teen sen vielä hyvin”, ja mitä todennäköisemmin myös tulos on sen mukainen.

Tämä maanantai on siis mainio kahdestakin syystä: Siitä että takana on loistava sunnuntai ja siitä, että mieleni on sitä mieltä, että tästä päivästä tulee myös todella hyvä.
Silti tämä on ihan tavallinen maanantai; koti-/kerhopäivä, siivouspäivä, makaronilaatikkopäivä ja pyykkipäivä. Ja oikeasti sen enempää en jaksa yhdeltä maanantailta edes odottaa!

Kevätmessuilta tarttui inspiraation lisäksi mukaan myös 50 tulppaania. Ei tosin kotimaisia, mutta pakko oli ostaa kun halvalla sai. Ja kyllä ne nyt ihan kivasti maanantaipäivää kaunistaa!

Mahtavaa hyvän viikon alkua kaikille!

Ps. Tuli tuosta puutarhasta mieleen, että kiinnostaisiko teitä jonkinlainen postaus sieltä, vaikka se ei nyt vielä kukkaan ole puhjennutkaan. Mietin myös jonkinlaista postaussarjaa siten, että ottaisin kuvat tietyistä paikoista tasaisin väliajoin, jolloin kuvista olisi helppo hahmottaa kesän kulku, kasvu ja muutos. Huudelkaa HEP, jos piha-/puutarhapostaukset kiinnostaa. Saa myös sanoa STOP, jos tuntuu, että niitä tulee eteen muutenkin ihan riittävästi. 🙂

Tallenna

Keskiviikkoa ystävät!

Ehkä pakko jakaa myös täällä tämä paikallisen uutiskynnyksen ylittänyt juttu: Nimittäin meidän  liikennevalot. Kyllä, kaupunkimme on saanut ihka ensimmäiset liikennevalot, ja nekin tosin ihan väliaikaisesti siltatyömaalle, mutta juttu se on sekin! Mulla on tällä viikolla koulukuljetusvuoro (joka kolmas viikko vien omani ja pari naapurin lasta kouluun), ja olihan se aika juttu, kun maanantaiaamuna matkan varrelle olikin ilmestynyt ihan oikeat liikennevalot!

No joo, kuten jo kirjoitin, paikallinen uutiskynnys kyllä ylittyi, mutta eihän tuo nyt noin niin kuin yleisesti ole mikään kovinkaan suuri asia. Ja sehän se juuri laittoikin miettimään, että aika erilaista voi olla tavallinen arkikin, riippuen siitä missä kukakin asuu, tai missä olemme kasvaneet.

Ensimmäinen kosketukseni keskustelupalstoihin oli joskus vuosituhannen alussa, kun etsin tietoa eräästä koirarodusta. Ajauduin melko tunnetulle palstalle, missä pohdittiin kyseisen rodun aktiivisuutta ja ulkoiluttamisen tarvetta. Keskustelupalstojen syvin olemus aukesi mulle myös tuolloin (ja valitettavasti tämä mielipide jäi jokseenkin pysyväksi), kun luin noita ihmisten kirjoittamia juttuja – ja mitä kamalampia vastauksia niihin. Mieleen jäi pätkä, jossa joku koiranomistaja kirjoitti, ettei koe kauheasti stressiä koiransa lenkittämisestä, vaan kulkee lemmikkinsä kanssa päivittäin jalan kauppaan ja takaisin, ja se riittää oikein hyvin pienten pissatusten lisäksi.
No tästähän joku sitten sai vettä myllyynsä ja oikein kunnolla: Miten edesvastuutonta edes hankkia koiraa, jos ei viitsi Valintataloa pidemmälle perheenjäsentään viedä. Ja markettien pihat ovat koiralle vaarallisia, samoin mahdolliset häkit, joihin ihmiset tunkevat ties mitä myrkytettyä ja koira kärsii… No, tiedätte sen sävyn, millä näille palstoille kirjoitellaan.
Keskustelu kuivui lopulta kasaan, kun kauppareissulle koiransa mukaan ottava osapuoli kertoi asuvansa 12 kilometrin päässä lähimmästä kaupasta. Hiljaisella kylänraitilla ei oikeastaan ollut koiralle mitään vaara, ja halutessaan karvakuono sai myös odottaa isäntäänsä sisällä.
Niin, aika usein me tuomitaan toistemme tekemisiä, tapoja, ja jopa ulkoista olemusta, melko heppoisin perustein. Vedetään niin johtopäätöksiä, kuin hernettä nenään, vaikka ei oikeastaan tiedetä koko asiasta yhtään mitään. Läski, ruma, outo, hullu, laiska… Tuttuja sanoja kaikille; loukkaavia, lokeroivia ja alentavia. Kun ihmisen ulkokuoren, ja päällepäin näkyvän käytöksen takana, on kuitenkin aina jotain paljon suurempaa.

No, entä miksi me sitten tuomitaan? Miksi me ollaan aina nimittelemässä ja herjaamassa? Miksi jonkun toisen elämää on niin helppo tarkastella ja vielä helpompaa on löytää siitä vikoja? Entä miksi joku jatkuvasti arvostelee sinua? Nälvii, loukkaa ja halventaa?
Onko minussa, sinussa tai meissä jotain niin pahasti vialla, että siitä pitää jatkuvasti muistutella? Tai voivatko ihmiset ihan oikeasti olla niin paljon toistaan huonompia ja vähempiarvoisia, että kaikkeen tuohon on jopa jonkinlainen oikeutus?

No ei tietenkään, eikös vaan!? Määrittämällä liikaa toisia, me määritämme oikeastaan vain itseämme, ja tuomitseminen kertoo aina enemmän tuomitsijasta kuin sen kohteesta. Se kertoo tuomitsijan omasta rajallisuudesta, huonosta itsetunnosta ja tarpeista, eikä loukkauksilla oikeastaan ole mitään tekemistä kenenkään huonommuuden kanssa, vaan niissä on enemmänkin kyse jonkun tarpeesta parantaa omaa huonoa oloaan. Kenties tarve tuhota toisen onnea vain koska oma elämä juuri sillä hetkellä potkii päähän ja tuntuu pahalta. Niin, kun kenelläkään ei saisi mennä paremmin kuin itsellä…

Entä miten ne liikennevalot liittyvät ihmisen tuomitsevaan luonteeseen? Voi kun edes tietäisin! Taisin jopa eksyä aiheesta vähän liiankin kauas. Mutta toisaalta, jonkinlainen viivytyssysteemi voisi olla paikallaan meillä ihmisilläkin. Paitsi ettemme sortuisi rumiin sammakoihin, myös siinä, miten paljon annamme ilkeyden loukata. Voi kun aina pysähtyisimmekin ennen kuin pahoitamme mielemme, ja muistuttaisimme itseämme että olemme hyviä juuri tällaisina. Yleensä kun ilkeys syntyy juuri pahasta olosta ja omasta epäonnistumisen tunteesta, eikä kenenkään virheistä tai huonommuudesta.

Mutta, jottei kävisi liian raskaaksi tämä päivitys, kevenetään sitä hiukan hömpälllä! Support your local -college on ollut pitkään haavelistallani, mutta tuntuu, että olen aina onnistunut nukkumaan onneni ohi, ja jäljelle on jäänyt vain eioota. Nyt vihdoin onnisti, ja tämä tulee kyllä olemaan kevään luottopusero kaikessa helppoudessaan ja rentoudessaan. Pusero löytyi lopulta täältä ja farkut ovat viime keväältä Lindexin valikoimista

Mutta hei, vielä loppuun yksi pyyntö!

Blogini on ehdolla “Vuoden tyylikkämmäksi blogiksi” Inspiration Blog Awards -kilpailussa, ja toivoisin kovasti saavani äänenne.
(Vuoden tyylikkäin blogi on niin ulkoasultaan kuin sisällöltään laadukas. Kuvat voisivat olla suoraan aikakausilehden sivuilta, ja aiheet ovat aina hyvällä maulla valittuja.)

On toki suuri kunnia olla jo ihan vain ehdolla, mutta toki jokainen antamanne ääni on tärkeä. Äänestykseen pääsette alla olevan kuvakkeen/linkin kautta.

Kiitos. ♡

Tallenna

Hiiohoi, täällä ollaan taas!

Yksi risteily takana, toinen edessä. Lähdin lasten kanssa viettämään pääsiäistä laivalle, ja samalla saatiin hiukan perheaikaakin mahdutettua tähän lomaan.

Ollaan syöty hyvin, tanssittu, pelattu bingoa, suunnistettu – ja ennen kaikkea oltu rennosti yhdessä.

Me jatketaan tätä meidän merimatkailua vielä tovi, mutta käykää te osallistumassa Iittala X Issey Miyake -arvontaan. Jos haluat päästä valitsemaan 180 euron arvosta malliston tuotteita itsellesi, nyt jos koskaan kannattaa olla kärppänä! Arvonta-aika nimittäin on käymässä loppuun, samoin kuin pääsiäinenkin.

Mukavaa toisen pääsiäispäivän iltaa teille, ja kaikkea hyvää alkavaan uuteen viikkoon!

Vitsoja ja palkkoja. Niitä on palmusunnuntai lapsille.

Me käytiin tänäkin vuonna vain muutamassa paikassa, neljässä ihan tarkalleen. Silti suklaasaalis oli sen verran iso, että eiköhän siitä hetkeksi riitä.

Kierros aloitettiin aamupäivällä mieheni isovanhemmilta ja päätettiin juuri minun vanhemmilleni. Että ihan koko päivän ohjelma saatiin tästäkin, ja onneksi ei ihan suklaamunilla jouduttu elämäänkään, vaan mummu laittoi ruokaa niin kisalle, noidalle kuin kuskillekin. Kiva päivä, aurinko paistoi ja tässä on taas paljon mukavaa muisteltavaa.

Suloista palmusunnuntain iltaa teille kaikille. Koitanpas kuroa nuo kommenttien vastailut illalla kiinni.

Hiphei, ja keväistä lauantaita!

Torstai ja perjantai olivat sen verran haipakkaa, ettei ehtinyt edes blogia päivittämään, mutta nyt ajattelin jakaa muutaman keväisen kuvan viikonlopun kunniaksi.

Sipulikasvit viihtyvät kuistilla hyvin, ja kestävät näillä keleillä myös pitkään viileässä lämpötilassa. Aamulla lähdimme Klaaran kanssa vielä pajunkissoja hakemaan, ja keli olikin hyvä yöllisten pakkasten jäljiltä, kun täällä pajut viihtyvät tosi syvissä ojissa, joihin ilman kohtalaisen kantavaa jäätä olisi tarvittu kahluuhousut. Jokunen vähän haaraisempi oksa napsaistiin vitsoja varten, mutta muuten kissat pääsevät aika hillitysti koristeltuna ilahduttamaan olohuonetta ja osa viedään huomenna äidilleni.

Olin torstaina koko päivän Helsingissä, ja täytyy sanoa, että aamulla kaupunkimaisema oli todella keväinen. Täällä maalla kun lunta on kertynyt ihan erilaisesti varjopaikkoihin. No, illalla kotiinpäin saikin jo matkustaa vesisateessa, ja perjantaiaamuna ikkunasta tervehti luminen maisema. Uusi lumi on vanhan surma, ja niinhän se keväisin menee. Nyt meillä ollaan jälleen alkuviikon lumitilanteessa, joten mistään varsinaisesta takatalvesta ei kannata puhua. Ja ollaanhan tosiaan vasta maaliskuussa!

Purnaan usein sitä, että pääsiäinen ajoittuu liian lähelle vappua, mutta tänä vuonna kun juhlapyhät ajoittuvat mukavasti vielä maaliskuun puolelle tuntuu, että pääsiäinen pääsee melkein yllättämään. No, onneksi ei ole tarvetta sen suuremmille valmisteluille, ja lähinnä nyt enää tarvitsee laittaa ohrat itämään.

Seuraavaksi silkkipaperikukkia vääntämään. Lasten vitsojen kanssa ei ehkä kannata puhua hillitystä. Veikkaan, että överit on paljon parempi termi. 😉

Mutta ihanaa viikonloppua teille myös! Nautitaan valosta ja keväisistä keleistä!

Aina vähän väliä blogeissa kiertää erilaisia haasteita, eikä ihan jokaiseen millään aina tule tartuttua. Nyt viime aikoina minulle on kolahtanut kaksikin mielenkiintoista haastetta, joihin ajattelin tässä kevään aikana tarrata. Aloitetaan blogitarina -haasteesta, jonka sain ihanalta Inspirations -blogilta. Kiitos siis siitä!
Viisi kysymystä, joiden avulla avaan vähän omaa suhdettani bloggailuun ja tietysti siihen blogikirjoittamisen aloittamiseen.

Miksi perustin blogin?

No tätähän on aika ajoin tullut täällä pohdittuakin. Blogini pohja sai alkunsa jo vuonna 2007, kun olin reilu vuosi sitten löytänyt blogimaailman ihmeellisyyden. Tässä kohtaa pitää muistuttaa, että blogit (siis nämä nykyaikaiset visuaaliset blogit (bloggit olivat tosiaan ennen enemmän verkkopäiväkirjatyyliin toteutettuja mielipidekirjoituksia)) olivat varsin uusi juttu Suomessa, eikä niiden määrä tainnut olla kuin promillen luokkaa nykyisestä.
Anyway, ihastuin, rakastuin inspiroiduin – ja lopulta halusin tehdä jotain vastaavaa itsekin. Kyllä, kuvata kivoja juttuja lähinnä omaksi iloksi, sillä eihän pieneen mieleenikään tullut, että blogit olisivat oikeasti joku kasvava juttu.

Vaan oma bloggaamiseni ei sitten lähtenytkään käyntiin niin nousukkaasti kuin olin ajatellut. Esteeksi muodostui se, etten osannut käyttää bloggeria, enkä siirtää kuvia kamerasta koneelle. Sitten tuli aika kun aloimme odottaa esikoistamme, ja niin kaunis ja hieno asia kuin tuo olikin, se myllersi elämäämme todella paljon. Ensin tuli raskausmasennus, lopulta synnytyksen jälkeinen masennus, ja siihen vielä muutto pois kotikaupungista (ja omien vanhempieni läheisyydestä) puolivuotiaan vauvan kanssa.

Viimeinen niitti oli kuitenkin varmasti se blogin kannalta merkittävin, sillä ymmärsin, että suosta oli noustava, ja halusin keksiä itselleni jotakin mielekästä puuhaa kaiken muun vastapainoksi. Opettelin kaiken lähinnä itsekseni ja salaa, enkä oikein kehdannut kertoa edes miehelleni puuhistani. Kuvailin kukkia, ja niitä näitä, purin ajatuksiani  ja lopulta tuntui, että tekninen puoli oli välttävästi hallussani.
Olin edelleen ahkera blogien lukija, ja kommenttien jättäminen lopulta toi jotakin liikennettä myös omaan blogiini. Muistan yhä, kuinka hassua oli lukea ensimmäinen, tuiki tuntemattoman ihmisen, jättämä teksti kommenttiboksista.

Mikä on blogini aihepiiri?

Blogillani ei taida olla niin ihmeellistä aihepiiriä. Aiheet valikoituvat lähinnä oman elämäni ympäriltä, ja niitä on laidasta laitaan. Jossain kohtaa törmäsin blogeihin, joissa pääpaino oli lastenvaatteissa, ja muistan kokeneeni pienen huonoäiti -fiiliksen. Lopulta tajusin, että on ihan ok, jos ei halua turista kurahousuista, vaan kaipaa siihen omaan juttuunsa jotakin muuta. Meillä kullakin on omat intohimomme, ja blogeissa ihanaa on juuri se, että sen kun toteutat ja kirjoitat siitä mikä tuntuu kivalta. Toiset kuvaavat koristetyynyjä, toiset lasten välikausivaatteita, ja molemmille on tilaa ihan yhtäläisesti.

Blogini aihepiiri on kietoutunut vahvasti myös minuun itseeni. Tällä tarkoitan sitä, etten juuri halua blogissani nostaa esiin muiden asioita. En silloinkaan, kun niillä on suuri vaikutus omaan elämääni. Läheisteni sairaudet tai kriisit eivät ole asioita, joita haluan riepotella julkisesti. Perheeni on blogini taustalla, mutta en koe asiakseni kirjoittaa heistä sen enempää. Lasteni kasvu, terveydentila ja kehitys eivät ole asioita, joista koen olevani edes oikeutettu kirjoittamaan. Minua ei kuitenkaan millään muotoa haittaa, jos joku määrittelee bloginsa sisällön rajat täysin toisin. Tiedän, että osalle tämä linjani merkitsee itsekkyyttä, ja osa näkee elämäni täydellisen huolettomana. Koen silti, että valtaosa lukijoistani osaa lukea blogeja ymmärtäen, että sisältö ei tosiaankaan paljasta ihmisen elämästä kuin pintaraapaisun.

Miten läheiseni suhtautuvat blogiini? 

Kysymys, joka pitäisi ehkä esittää ennemmin heille! 🙂
Joitakin johtopäätöksiä voisin kuitenkin vetää siitä, että saan heiltä tukea. Mieheni on kannustava, ja vanhemmiltani saamme usein lastenhoitoapua, kun minulla on ns. etäpäivä. Luulen, että mieheni on tyytyväinen siihen, että saan tehdä juttua, josta nautin, ja veikkaan, että jokainen vanhempi tahtoo sitä omalle lapselleen. Välillä vastaillessani kommentteihin, hymyilen itsekseni tai naurahdan kivalle kommentille. Tällöin saan usein “mä rakastan sua” -fraasin mieheltäni, joka kuulemma pitää siitä, että hymyilen ja teen asiaa, joka saa minut hymyilemään.
Kenties se, että läheiseni eivät ole blogini pääasiallista sisältöä merkitsee tässä kohtaa paljon. Tuskin ystävämme tulisivat kovin pitkään meille istumaan iltaa, jos seurauksena olisi aina oman pärstän pyöriminen sosiaalisessa mediassa.

Tästä aiheesta tulee kuitenkin mieleeni yksi hassu tapaus, joka sattui kun odotimme Klaara. Raskauteni oikeasti todettiin vasta ensimmäisen kolmanneksen lopussa, ja kerroin syyn pyöristyneeseen vatsanseutuuni vasta reilun viikon päästä siitä, kun syy oli selvinnyt itselleni. Toki läheisille ilmoitettiin vähän aikaisemmin, mutta uudella iPhonella kun lähetin siskolleni masukuvaa, viesti ei mennytkään perille, enkä tajunnut sitä. Pahoitin toki kauheasti mieleni, kun iloista uutista ei noteerattu, ja vastaavasti siskoni taisi tuohtua hetkeksi, kun sai lukea kyseisen uutisen blogistani. No, asia selvisi, eikä siitä jäänyt kuin hauska muisto. Tosin myöhemmin siskoni törmäsi jossain Facebookin kirppisryhmässä myynti-ilmoitukseen jossa myytiin takkia, ja kuvana oli blogistani otettu kuvani, jossa takin alta pilkotti pyöristynyt vatsani. Ensimmäinen ajatus oli kuulemma ollut, että “ai se on taas raskaana, eikä ole kertonut mitään”. 🙂

Mitä blogille kuuluu juuri nyt?

Kiitos, blogille kuuluu nyt hyvää. Kevät tekee aina kuvaamisesta mielekkäämpää, ja energiaa blogille riittää enemmän. Kevään aikana on ollut myös muutamia tosi erilaisia yhteistyöjuttuja, joiden seurauksena olen päässyt kokemaan asioita, joita tuskin ilman blogia koskaan kokisin. Bloggaaminen tuntuu kivalta, ja juuri nyt en osaisi kuvitella elämääni ilman sitä.

Toki aika ajoin myös omaa blogiaan tulee kyseenalaistettua, mutta katson senkin positiiviseksi asiaksi. Taisi olla ystäväni Hercule Poirot, joka totesi, että lääkäriä, joka ei kyseenalaista koskaan diagnoosiaan, kutsutaan murhaajaksi. Oli asia mikä hyvänsä, omaa tekemistään on välillä syytä pohtia. Tätä samaahan minulle on esimerkiksi äitiys. Välillä on hyvä kyseenalaistaa myös omaa käytöstään äitinä ja pohtia, olisiko siinäkin parantamisen varaa. Samaa yritän kovasti harjoittaa myös puolison roolissa, mutta en sitten tiedä, että minkälaisin tuloksin. 😉

Mitkä ovat lempipostaukseni?

Lempipostauksiani ovat edelleen pienten yksityiskohtien kuvat ja positiivisten ajatusten luominen. Toki tätä en itsekään ihan tauotta jaksaisi. Kosmetiikasta on välillä kova palo kirjoittaa, mutta arastelen aihetta, kun en ole mikään kosmetiikkaguru. Ja sama pätee varmasti moneen muuhunkin aiheeseen. Sekoitus vähän kaikkea sopii siis oikeastaan itsellenikin parhaiten.
Mikäli taas katselen teidän mieltymyksiänne, luetuimmat postaukset ovat juurikin niitä omaan elämääni (ja napaani) liittyviä. Kauneudenhoito, hiustenhoito, liikunta, terveys, pukeutuminen ja yleinen onnellisuuden pohtiminen ovat tilastollisesti luetuimpia juttujani.
Minusta tärkeintä bloggaamisessa on juuri se, että tehdään juttuja, jotka itsestä tuntuvat kivoilta niin kirjoittaa, kuin kuvata. Toki niiden läheisten asioiden riepottelemisella saisi jokainen blogiinsa hurjat kävijämäärät, mutta se on totaalisen toisarvoista. Kuten kesällä 2009, tavoittelen edelleen bloggaamisella hyvää mieltä. Ainoanan erona se, että toivon tuottavani sitä nykyään myös edes osalle teistä.

Tällä kertaa kuvituksesta vastaa viimekesäiset muistot. Tänään aamulla paistoi nimittäin niin ihanasti, että ulkona tuoksuikin ihan kevät. Aika siis aloittaa puutarhahaaveilut oikein urakalla!

Kivaa tiistaita!

Ihana ilma, vaikkei läheskään niin aurinkoinen taaskaan, mitä jo odottaisin.

Mulla on tapana kuvailla kännykällä vähän kaikenlaista. Yleensä maisemia ja kasveja, mutta toki käytän puhelimen kameraa nopeana skannerina ja tietysti lasten kuviakin päätyy puhelimen muistiin valtavasti. Aika ajoin pitää siis tuokin kapistus tyhjentää, ja parhaat kuvat arkistoida jatkokäyttöä varten. Tänään puhelimeen tallentui talvisia maisemia lenkkipolun varrelta. Alman kanssa haisteltiin raikasta aamuilmaa ja tutkittiin kevään etenemistä, joka on vielä aika pientä täällä päin.

No mutta, välillä puhelinkuvia blogiinkin. Tässäpä meidän hoodit tänä aamuna!

Ja pakollinen selfie tietysti myös. Minä ja Alma. Toinen puhtaampi – ja toinen vähemmän puhdas.

Kivaa uutta viikkoa!

Tuntuupa hassulta, että helmikuussa (kun mittari voisi auringosta huolimatta hipoa jopa kolmeakymmentä) keli on kuin maaliskuun lopulla, ja vesi tippuu räystäistä.
Meillä Klaara aloitti hiihtolomansa jo tänään, ja Niilosta saamme lomavahvistusta sitten ensi viikolla, kun täälläpäin on koulujen talvilomaviikko. Niin, ehkä talviloma on viikon koulutauolle parempi nimi, kuin hiihtoloma. Hiihtokelit kun ovat mitä ovat…

Mutta ei se talvi ja lumi sieltä purnaamalla tule, joten turha siihenkään on energioitaan kuluttaa. Sitä vastoin nautin täysillä valosta ja auringosta, vaikkakin ne aiheuttivat eilen jopa pientä päänsärkyä. Tässä kohtaa vuotta kun pimeä syksy ja sateinen talvi on ehtinyt helmikuulle asti, ihmisen keho kaipaa jo valoa. D-vitamiinia saa toki purkista, mutta valolla on niin suuri merkitys koko kehon hyvinvointiin. On mieliala-asiat, muisti, aineenvaihdunta ja varmasti tuhannen muuta asiaa, joihin valon puute meissä iskee. Niin, että nautitaan jokaisesta auringonsäteestä niin hyvin, kuin suinkin vain on mahdollista.

Auringon lämmittävän vaikutuksenkin huomaa muuten kissasta hyvin. Kylli loikoilee ja aurinkokylpee mielellään paikoissa johon säteet osuvat. Pitkin päivää kissa sitten vaihtaa paikkaa. Venyttelee ja peseytyy välillä, ja jatkaa sitten taas huilailujaa. Ehdin jo jopa vähän toivoa, että sieluni olisi mahdollista jatkaa seuraavassa elämässä kissana, mutta mahtaako ne kissanpäivät olla joka katilla kuitenkaan niin auvoisia ja ihania. Mekin tosin puhumme Kyllistä kesäkissana, mutta vain siitä syystä, että raukka parka sai ulkoilusta tarpeekseen kun säät kylmenivät.

Valolla on muuten iso merkitys myös valokuvaamiseen. Ei ehkä sieltä tärkeimmästä päästä, myönnän, mutta merkitys se on sekin. Meillä makuuhuoneessa on yleensä ihan hirveä valoa, eikä makkarin kuvaaminen siitä syystä oikein koskaan  juuri innosta. Kauniina kesäpäivänäkin yläkerran valo on sellainen inhottavan kelmeä, ja kuvaaminen onnistuu melkeinpä paremmin vähän pilvisempänä päivänä. Joskus kuitenkin valossakin on oma juttunsa, ja nyt oli pakko tarttua kameraan, kun ulkoa pilkisti sellainen kylmä, ja raikkaan viileä, auringonpaiste.

Makkari on oikeastaan aika samassa mallissa kuin Kuvia makuuhuoneesta -postauksessa, mutta älkää antako sen häiritä. Koti on koti, eikä sitä millään voi jatkuvasti uudistaa tai muuttaa, vaikka bloggaajalle tietenkin sekin olisi ideaalitilanne. Mutta no, koti on koti ja siksi juuri pääasiassa elämistä ja elämää varten.

Aurinkoa päiväänne!

Tallenna

Ensimmäinen kerhopäivä. Kauhean iso juttu, ja ainakin taas iso juttu äidille. Mulla on ollut perhosia vatsassa koko viikonlopun, olen jännittänyt ja vetistellyt. Ihan turhaan tietysti, mutta kun luonne vain on sellainen.

Meillä esikoisella on vain ja ainoastaan hyviä muistoja seurakunnan kerhosta. Ja, vaikka poika koulussa viihtyykin, ehdittiin viikonlopun aikana käymään läpi ne syyt, miksi hän ei enää voi käydä päiväkerhossa. Niin kivaa siellä aikanaan oli. Askartelua, retkiä, ja ah, ne eväät!
Samat tutut kerhon tädit, ja sama turvallinen tunnelma olivat vastassa tänäänkin. Vaistoamatta naulakkopaikkakin valikoitui tutusta kohtaa.

Vaaleanpunainen reppu hankittiin aikoinaan hoitolaukuksi, mutta tänään sinne pakattiin kerhotossut ja eväsrasia. Samaan aikaan havahduin siihen tosiasiaan, että mun lapset kasvaa ihan liian nopeaan. Toki ihan samaa vauhtia, kuin muidenkin lapset, mutta mulle tuo ajankulku tuntuu nyt vain jotenkin liian nopealta. Tekisi jopa mieli painaa jarrua!

Myönnän, että haaveilen ääneenkin niistä ajoista, kun lapset pärjäävät hetken keskenään kotona, voin lähteä lenkille tai kauppaan vain huikkaamalla, että äiti tulee kohta takaisin. Mutta samaan aikaan musta tuntuu ihan kamalalta ajatella sitä aikaa, kun talossamme ei ole pientä lasta! Seitsemässä vuodessa sitä kuitenkin on tottunut elämään juuri näin. Voinen vain kuvitella miltä se tuntuisi, jos vuosia olisi takana viisitoista.

Liekö itsekkyyttä, tai vain jonkinlaisen tarpeellisuuden tarvetta. Ehkä ikäkriisiä siitä, että kun lapset kasvavat, vanhenen minä itsekin. Joku typerä ajatus siitä, että olisin ikäistäni vanhempi vain koska mulla ei ole enää pieniä lapsia. Kun on useamman vuoden kerännyt dubloja keittiön lattialta päivittäin, pohtii väkisinkin, että mitäs sitä sitten tehdään kun niitä ei lojukaan enää joka paikassa?

Onneksi kolmevuotias on edelleen pieni, ja mulla on aikaa tottua niin dublottomuuteen, kuin siihen, että mua ei ehkä tarvita jatkuvasti. Tai tarvita ainakaan samalla tavalla. Siihen saakka otan kuitenkin kaiken irti tästä elämänvaiheesta. 

Ja, jossain kohtaa laitan ne palikat sitten vintille ja jään odottamaan sitä päivää, kun saan ehkä olla mummu – ja siivota jälleen lattioita leluista.

Bataattivuoka uuniin ja dublot pois lattialta. Mukavaa maanantaita!

Tallenna

Muistan tässä taannoin nähneeni telkkarista mainoksen, jossa puhuttiin suomalaisista. Mainos taisi kertoa suomalaisten mausta, mutta siinä mainittiin myös, että tämä on kansa joka “haaveilee viettävänsä lottovoiton jälkeen ihan tavallista elämää“. En järin paljoa katsoa teeveetä, mutta tuo mainos oli mielestäni hauska, ja jäi mieleeni. Kenties juuri siitä syystä, etten juuri näitä kaupallisia pätkiä nykyisin katsele.

Nähtyäni tuon mainoksen, olen sittemmin ajautunut muutamankin kerran lottovoittoaiheeseen keskusteluun. Tiedättehän, niitä kun kukin kohdallaan miettii, mitä tekisit, jos pankkitilille ropsahtaisi ylimääräiset muutama kymmenenmiljoonaa. Esille on noussut haaveita ja unelmia, mutta samalla roima annos sijoituspohdintaa ja viisautta siitä, miten raha laitetaan poikimaan.

Samaan aikaan eletään maailmassa, jossa naistenlehdet rohkaisevat “seuraamaan unelmia” ja “toteuttamaan haaveita”. Meille kerrotaan ihmisistä, jotka muuttavat elämänsä suuntaa, vaihtavat ammattia ja opiskelevat eläkepäivillään. Rohkaisevia tarinoita, jotka väkisinkin saavat jokaisen pohtimaan omaa elämäntilannettaan ja onnellisuuttaan.

Kaikista näistä edellä mainituista ärsykkeistä johtuen, tai sitten vaan (aika ajoin) vilkkaan ajatusmaailmani seurauksena, istahdin tässä joku päivä alas ja jäin pohtimaan, mikä merkitys rahalla oikeasti on unelmiimme, rohkeuteemme, tai siihen, miten otamme elämässä riskejä. Että onko oikeasti jokaisen täysin mahdollista samaistu naistenlehdessä esiteltyyn suunnanvaihtajaan, vai tarvitaanko siihen se lottovoitto ja aimo annos löysää pankkitilillä?

Jos nyt ajatellaan sellainen hypoteettinen tilanne, että pankkitililläsi (tai hyvin sijoitettuna) lepäisi huomenna sellainen rahamäärä, että tietäisit eleleväsi sillä huoletta lopun elämääsi, ja jälkikasvunkin tulevaisuus olisi turvattu, mitä oikeasti tekisit? Enkä nyt siis tarkoita niitä nopeita unelmien toteutuksia, kuten uutta kotia, autoa tai lomamatkaa, vaan ihan sitä koko elämääsi? Menisitkö nykyiseen työhösi silti täynnä intoa, vai haaveilisitko jostain vallan muusta? Nostaisit niin sanotusti kytkintä tämänhetkisestä elämästäsi ja antaisit palaa aivan täysin erilaiseen suuntaan?

Jos taloudellinen elämäsi olisi täysin turvattu, jättäisitkö nykyisen palkkatyösi ja istuisit koulun penkille itseäsi sivistämään? Laittaisit pystyyn unelmiesi yrityksen, koska mahdollinen tappio ei ajaisi sinua vararikkoon? Jättäisitkö hyväpalkkaisen työsi ja siirtyisit johonkin, kenties huomattavasti alhaisemmin palkattuun toimeen, jossa kuitenkin saisit toteuttaa enemmän itseäsi? Vapaaehtoistyötä, jotakin humanitaarista avunantoa ja erilaiseen maailmaan tutustumista, muuttaisitko harrastuksesi työksi tai ryhtyisit vaikkapa kirjailijaksi tai maanviljelijäksi? Vai löytyisikö takataskustasi nippu menolippuja ja silmien edestä valloittamaton maailma? Soittelisit loppuelämäsi lempi instrumenttiasi vain omaksi iloksesi, tai kiertäisit maailmaa lintuja bongaillen?

Lyhykäisyydessään kysymykseni kai on se, mitä sinä tahtoisit oikeasti tehdä, ja kuinka paljon se olisi erilaista verrattuna nykyiseen elämääsi? Vai onko se unelmien elämä juuri tässä ja nyt? Olisitko kansaa, joka haluaa jatkaa ihan tavallista elämää, vai olisitko jotakin aivan muuta?

Pallottelin itse näillä ajatuksilla parikin päivää, ja tajusin, että lopulta omat unelmani olisivat melko tavallisia, ja olisin jotakuinkin sellainen keskiverto suomalainen. Haluaisin käydä töissä ja elää jonkinlaista tasaista arkea. Olisin varmasti yrittäjä, ja käyttäisin palkkatyövoimaa sen verran, että ehtisin myös harrastaa ja viettää vapaa-aikaa. Järjestötoimintaa ja vapaaehtoistyötä, siinäpä ne.
Niin, ehkä haaveilen siis aika tavallisesta arjesta, josta mulla olisi vain varaa pitää vapaapäiviä tarpeen tai toiveiden mukaan.

Ja, tultuani näinkin “tylsään” johtopäätökseen, jäin pohtimaan, mikä merkitys sillä rahalla oikeasti on rohkeutemme ja unelmiemme suhteen? Onko unelmien tiellä oikeasti vain se, että lottovoitto ei osunutkaan kohdalle, vai kenties enemmän se, että pelkäämme yksinkertaisesti epäonnistuvamme? Onko onni kiinni rahasta, tai tuoko raha automaattisesti onnen?

Tänään onni löytyy tuuletetuista vuodevaatteista, perjantai-illasta, tuoreista tulppaaneista, kynttilöistä,  lapsen riemusta ja ilosta sekä eilisen nakkisopan jämistä. Onni on palavan puun rätinä ja pakkasen pauke nurkissa. Se on villasukissa, suklaassa ja siinä, että mikään ei oikeasti ole huonosti.

Ps. Voitin muuten joulun alla 9,60 euroa. Aloittelijan tuuria, kuulemma, joten jätin harrastuksen vielä kun olin voitolla! 🙂

Tallenna