Hep! Eli nyt olisi tiedossa vähän pihajuttuja!

Koska asiaa ja kuvattavaa on paljon, ajattelin nyt heti alkuun tehdä jonkinlaisen kartoituksen siitä, millainen piha meillä oikein on, ja selvyyden vuoksi jaan sen heti kahtia. Tonttimme on oikeasti kahden tilan yhdistelmä, ja me puhumme itse alapihasta ja pihasta. Alapiha käsittää tuon aikanaan isompaan tonttiin liitetyn Ljungberg -nimisen tilan, joka on kooltaan noin parituhatta neliötä. Tällä tontilla ei ole mitään rakennuksia, eli se on ihan täysin puutarhaa, niin paljon kuin sitä nyt voi puutarhaksi kutsua.

Alapiha on meillä sellainen toiminnallinen tila, johon heti laitettiinkin hiekkalaatikko. Itse viihdyn myös tällä varjoisalla pihanpuoliskolla paremmin kuin polttavassa kuumuudessa.  Pitkä piha-alue jatkuu piharakennuksesta eteenpäin vähemmän käytettynä tilana. Ensin tilan ottavat marjapensaat ja nuoret tammet, ja niiden jälkeen piha loppuu metsään, joka tosin kaadettiin melko pian muuttomme jälkeen. Tuolla pihan perällä on kuitenkin mahtavat valkovuokkoapajat aina keväisin, ja tammien lomassa mahtuu kyllä niin pelaamaan kuin leikkimäänkin.

Nyt kun puissa ei vielä ole lehtiä, voi pihastamme nähdä myös nuo talot tuolta vähän tiiviimmin asutetulta tienpätkältä, mutta kesän tullen autiotalo (vanha terveyssisaren asunto ja vastaanotto) sekä naapurin suulit ja kanala ovat oikeastaan ainoat näkyvät rakennukset. Sen verran kaukana tuo muu asutus kuitenkin on, että pimeään aikaan meille ei kajasta valoa mistään, ja kun on pimeää on oikeasti säkkipimeää ja postilaatikko pitää etsiä taskulampun kanssa.

Selvyyden vuoksi laadin jonkinlaisen pohjakuvan pihapiiristämme Maanmittauslaitoksen karttakuvien avulla. Kuvassa on numeroituna tontit, joista numero yksi tarkoittaa juuri tuota pienempää alaa ja vastaavasti kakkonen sitä meidän “päätonttia”. Musta laatikko kuvaa itse kotiamme ja punainen piharakennusta. Pieni sininen laatikko on pihavaja, joka sekin on vilahtanut aika monessa postauksessa. Harmaa-alue kuvaa pihan soraosuutta, ajorataa ja “parkkipaikkaa”.Mutta nyt siis käsittelyssä tuo vihreällä ympäröity ala pihastamme, eli “alapiha”

Kuten ylemmästä kuvasta näkyy, meillä on oksasakset ja sahat laulaneet nyt kevään aikana, ja risukasa odottaa poisvientiä. Nuo kuvan etualalla olevat koivut ovat siis alapihan toisesta päästä (kartassa alareuna) ja heti niiden takana kulkee maantie, jolla jouduin kamerani kanssa seisomaan. Karsintaan joutuivat vanhat kanukat, jotka kasvoivat noiden koivujen edessä, sekä autiotalotontin rajassa (karttakuvan vasen laita). Myös pari vanhaa unkarin syreeniä laitettiin matalaksi ja nekin saavat kyllä kasvaa takaisin. Matalaksi meni myös laikkuköynnös, joka kasvoi ajoradan vieressä. Sen hahmottaa varmasti parhaiten heti toisesta kuvaparista.

Kuvapareissa on tilannetta tältä päivältä ja vertailun vuoksi kuvia myös viime kesältä. Toki tosi paljon on asiat muuttunet nyt niistäkin, joten ehkä sitten tulevana kesänä tulee taas ihan erilaisia kuvia.

Alla kuva alapihasta metsikön suunnasta katsottuna. Eli ensin tammet ja toisessa päässä rajana maantie.

Kovin lohduttoman näköistä ja ruskeavoittoista on siis pihassa vielä, mutta eiköhän se kohta siitä ala maisemakin taas muuttua!

Mahtavaa tiistaita!

Oletteko koskaan miettineet, mikä teillä on se juttu, joka tekee päivästä hyvän? Onko se täysin putkeen mennyt 12 tuntia, jonka jälkeen voi illalla todeta, että olipa hyvä päivä? Vai voiko kenties päivä olla hyvä jo heti aamusta alkaen, ja mikä silloin tekee päivästä hyvän? Onko se odotettavissa olevia kivoja juttuja, auringonpaiste vai mitä?

Oma kelloni pirisi aamulla jo viideltä, sillä muutama rästihomma piti saattaa loppuun. Siinä ihanassa aamun hiljaisuudessa oli mukava istua keittiön sohvalla läppäri kädessä (kuten teen joka ikinen päivä), ja nauttia samalla päivän ensimmäisestä kahviannoksesta. Mutta oikeastaan jo ennen ensimmäistä hörppyä kahvista totesin mielessäni, että onpas oikeesti ihana päivä!

Itse huomaan, että omiin päiviini ja niiden paremmuuteen vaikuttaa hurjasti eilinen. Ja eilinenhän oli mitä upein sunnuntai. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja koko päivä kului puutarhatöissä. Toki välillä käytiin lämmittämässä bataattivuokaa mikrossa, mutta muuten pihatöissä meni ihan aamusta iltaan. Paljon saatiin aikaiseksi, vaikka toisaalta eihän me saatu puoliakaan edes alapihasta kuntoon. Mutta silti; Kun näkee silmiensä edessä vastaharavoidun nurmen, ja vertaa sitä siihen pihan osaan joka on ihan täysin syksyn ja talven jäljiltä, ero on valtava. Joten, vaikka aamuaikaisella ei vielä ikkunasta pystynytkään ihailemaan eilisen tuotoksia, se onnistumisen ja hyvän tuloksen fiilis oli tuolla takaraivossa. Ja se eilinen päivä oli muistissa myös lihaksissa. Nimittäin käsivarret, olkapäät, kyljet ja selkälihakset ovat nyt aivan kosketusarat! Puutarhanhoito on siis hyötyliikuntaa mitä parhaimmasta päästä ja antaa kropalle ihan erilaista treeniä kuin esimerkiksi salilla käyminen.

Mutta jos se eilinen vaikuttaa positiivisesti niin, että hyvän päivän jälkeen seuraa uusi hyvä päivä, niin entäs jos elämä meneekin ihan metsään? Onko huonon päivän jälkeen tiedossa huono päivä, ja miten jatkumo katkaistaan. Pohdin siis tätäkin, ja tulin siihen tulokseen, että huonon päivän jälkeen tulee myös hyviä päiviä, mutta silloin kyse on selkeästi enemmän omasta positiivisesta ajattelutavasta. Kun kaikki on oikeasti mennyt niin mäkeen ja pyllylleen, että takana on Huono Päivä isoilla alkukirjaimilla, tulee seuraavana aamuna (tai oikeastaan jo illalla) se fiilis, että tästä ei ole suuntaa kuin ylöspäin. Niinpä huonon päivän jälkeen oma mieli lähtee automaattisesti tekemään seuraavasta päivästä miellyttävämpää ja parempaa. Toki aina siinä ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi. Lähimuistissani on nytkin päiviä, jotka toisensa jälkeen tuntuivat menevän pyllylleen, mutta lopulta merkittävää oli kuitenkin se, että niitä tietoisesti kuitenkin yritti parantaa.

Niinpä joka kerta kun elämä potkii päähän, ja kaikki kaatuu aamukahvista alkaen, pitäisi muistaa, että loppupeleissä sillä on iso merkitys, että väliin tulee myös niitä huonoja päiviä. Sillä eipä olisi tämäkään maanantai niin kauhean mainio, jos piha olisi kuukaudet läpeensä niin hyvin hoidetun näköinen, että näitä onnistumisen tunteita ei sitä kautta tulisi. Tai jos koskaan ei tulisi niitä huonoja päiviä, joihin parempia verrata, voisi elämä muuttua aika tasapaksuksi ja tylsäksi.

Tähän ikään mennessä olen oppinut elämässä pari aika suurta asiaa. Ensimmäinen on se, että lähestulkoon kaikella on tarkoituksensa, ja kun toinen ovi suljetaan, toinen yleensä myös avataan. Toki joskus hirveän kriisin keskellä on mahdotonta ajatella, että tästä koskaan seuraisi mitään hyvää, mutta elämä on opettanut, että moni asia olisi jäänyt tekemättä, näkemättä, kokematta tai oppimatta, jos silloin joskus ei olisi tapahtunut niitä pahojakin asioita.
Toinen asia, jonka elämä on myös opettanut on positiivisuus. Oman mielen voima on valtava ja sen avulla on lopulta mahdollista onnistua aika monessakin asiassa. Jos lähtökohtaisesti aloittaa aina kaiken ajatuksella “ei tästä kuitenkaan mitään tule” tai “en mä tässä millään onnistu”, niin lopputulos on jotakuinkin aivan varmasti myös tätä luokkaa. Sen sijaan kannattaakin lähteä liikkeelle ajatuksella “kyllä mä tähän pystyn ja hitto teen sen vielä hyvin”, ja mitä todennäköisemmin myös tulos on sen mukainen.

Tämä maanantai on siis mainio kahdestakin syystä: Siitä että takana on loistava sunnuntai ja siitä, että mieleni on sitä mieltä, että tästä päivästä tulee myös todella hyvä.
Silti tämä on ihan tavallinen maanantai; koti-/kerhopäivä, siivouspäivä, makaronilaatikkopäivä ja pyykkipäivä. Ja oikeasti sen enempää en jaksa yhdeltä maanantailta edes odottaa!

Kevätmessuilta tarttui inspiraation lisäksi mukaan myös 50 tulppaania. Ei tosin kotimaisia, mutta pakko oli ostaa kun halvalla sai. Ja kyllä ne nyt ihan kivasti maanantaipäivää kaunistaa!

Mahtavaa hyvän viikon alkua kaikille!

Ps. Tuli tuosta puutarhasta mieleen, että kiinnostaisiko teitä jonkinlainen postaus sieltä, vaikka se ei nyt vielä kukkaan ole puhjennutkaan. Mietin myös jonkinlaista postaussarjaa siten, että ottaisin kuvat tietyistä paikoista tasaisin väliajoin, jolloin kuvista olisi helppo hahmottaa kesän kulku, kasvu ja muutos. Huudelkaa HEP, jos piha-/puutarhapostaukset kiinnostaa. Saa myös sanoa STOP, jos tuntuu, että niitä tulee eteen muutenkin ihan riittävästi. 🙂

Tallenna

Keväiset terveiset!

Istun juuri junassa matkalla kotiin, ja takana on superhauska päivä ihanan Marian kanssa Kevätmessujen tunnelmasta nauttien.

Mulla on oikeasti viime yöltä kolme ja puoli tuntia unta alla, joten tässä alkaa jo väsy vähän painaa silmäluomia, mutta vaikka aamulla väsyttikin ihan hurjasti, päivä oli hauska ja nauruntäyteinen, ja teki kyllä todella hyvää. Ja hei, pääseehän tänään sitten ajoissa nukkumaan!

Kamera melkein pullistelee kivoista kuvista ja keväisestä inspiraatiosta, joten lisää messujen antia on kyllä tulossa blogiin vielä myöhemmin. Tässä nyt kuitenkin pari maistiaista.

Välillä tekee tosiaan ihan hyvää jättää ne lapset isiensä hellään huomaan ja humputtaa naisten kesken. Tännään on tullut naurettua ihan varastoon asti, ja melkein sai välillä pelätä, että lirahtaako siinä samalla housuunkin. No, siltä sentään säästyttiin.

Kivan päivän jälkeen on kuitenkin tosi mahtavaa palata myös kotiin. Joten nyt iloisin mielin viimeinen tunti matkustusta ja sitten kotona suihkun kautta hyppy pyjamaan. 🙂

Kivaa viikonloppua ja mukavaa lauantai-iltaa teille kaikille!

Tasan kuukausi taaksepäin kirjoittelin teille sokerinhuuruisesta elämästäni Kyytiä vatsamakkaroille -postauksessa. Tässä kohtaa on ehkä ihan hyvä palata aiheeseen ja käydä läpi kuukauden oivallukset ja kokemukset.

“mä voisin tappaa suklaalevystä!!!”

Millään tavalla asiaa kaunistelematta, voin heti alkuun todeta, että ensimmäinen viikko oli yhtä helvettiä! Kun hedelmiä ja marjoja lukuunottamatta, jätin kaiken sokerisen ruokavaliostani, sain vaivanpalkkaa aivan jäätävän päänsäryn, joka oikeasti vaivasi jopa yöllä. Heti parin päivän päästä päässäni jyskytti siihen malliin, että pelkäsin jonkun ison suonen olevan katkeamassa – tai vähintään paikallisen paalutusfirman saaneen vihiä korvieni välisestä (tyhjästä)tontista. Neljännen päivän kohdalla särky levisi koko kroppaan, ja jaloissa oli hirveä, kasvukipua vastaava, tunne. Muutaman päivän jaksoin tsempata itseäni, ja toistaa päässäni, että tämä on oikeasti nyt tosi hyvä juttu, kun keho “puhdistuu” ja vieroittuu sokerista. Viikon jälkeen pinnani oli kuitenkin niin kireällä, että poltin totaalisesti hihani eteisessä, jossa sillä hetkellä oli (lasten vanttuista auton avaimiin) KAIKKI hukassa. Kun siinä tuskissani sitten lopulta karjaisin “mä voisin tappaa suklaalevystä!!!“, totesi mieheni, että tunnelma kieltämättä on, kuin tässä oltaisiin nyt viemässä joltakulta henkeä.

No, hassua tässä oli, että tuo kaikki oikeastaan meni ohi melko nopeasti. Kieltäytyminen herkuista ja sokerista oli taas yhtä helppoa kuin parina ensimmäisenä päivänä, mutta oheistuotteena ei enää ollut särkyä tai pinnan kireyttä. Sokerin sijaan aloin kaipaamaan vain sitä zero colaa.

“Katsotaanko leffa ja tehdään poppareita?”

Yht’äkkiä tajusin, että colasta luopuminen vei mun elämästä ihan ne tavalliset nautinnot. Miksi hitossa tehdä poppareita, kun ne ei maistu miltään ilman colaa? Kun se Amerikanvesi vain täydensi niin monta asiaa, ja kuului niin moneen paikkaan. Eli seuraava viikko meni sitten kärvistellessä sen cola-himon kanssa, kunnes kiirastorstain aattona annoin itselleni luvan: Naps, ja niin aukesi korkki!
Mutta mitä vielä: Ei se ollutkaan niin hyvää, kuin olin muistanut!

Tässä kohtaa viimeistään tajusin, kuinka riippuvaiseksi olin tullut. Että aikuinen ihminen kiemurtelee illalla tuskissaan sängyssä, kun ei ole saanut päivän karamelliannostaan, tai että mitään kivaa ei muka enää koskaan voi tehdä, kun ei voi juoda zero colaa.. Jep, ei ihan kaikkein tervein asetelma, mutta sitten tajusin, että nyt pitää tehdä päätös; Olenko aina addikti, joka on sortumisen partaalla, vai olenko kenties ihminen, joka pystyy ajattelemaan järjellä kohdatessaan suklaalevyn?

Olen elämässäni totaalikieltäytynyt ehkä enemmän kuin olisi tarvinnut. Valtaosa näistä kieltäytymisistä liittyy ruokaan ja ravintoon. Niinhän se monella alkaa. Karsitaan jokin ruoka-aine, ei syödä iltakuuden jälkeen ja lopulta lautaselle pääsee enää itse kasvatettu persilja, koska kaikki muu on todettu jollakin muotoa “haitalliseksi”. Been there, done that. Eivätkä muuten kuulu elämäni aurinkoisimpiin vuosiin.

Mieliteot eivät hallitse minua

Niinpä olin päätökseni tehnyt. Jossain on oltava se kaikkien tavoittelema kultainen keskitie; Totaalikieltäytymisen ja överikäyttäytymisen välimaasto, jossa ihminen itse hallitsee mielitekojaan ja nauttii elämästään. Ja kuten monessa muussakin asiassa, tässäkin tapauksessa nuo kaksi ääripäätä tuntuvat paljon helpommilta, kuin sen keskitien kulkeminen, mutta koska elämän ei ehkä ole tarkoituskaan olla vain ja ainoastaan helppoa, päätin, että opettelen uuden tavan suhtautua syömiseen. Mieliteot eivät hallitse minua, vaan minä hallitsen mielitekojani.

“Ei kiitos, tämä riitti”

Koska olin pääsiäiseen valmistautuessa vielä totaalikieltäytymisen kannalla, en leiponut juhlan kunniaksi mitään. En myöskään ostanut mämmiä, koska sitä ei syö meillä itseni lisäksi kukaan muu. Niinpä päätimme, että hyvin syötyämme, teemme kaikki jälkiruuaksi jäätelöannokset. Otin omani (mittapuullani mitättömän pienen) jäätelöannoksen ja söin sen. Ja kyllä, se oli taivaallisen hyvää (tai ainakin niin hyvää kuin Aino suklaajätelö voi olla ihmiselle, joka pitää sitä jätskien kunkkuna).
Vaan lyhyestä virsi kaunis, ja niin oli vastassa kulhon pohja. Sinne se humahti ja loppui aivan liian nopeasti. Sitä vastoin jäätelöpönikässä oli tavaraa vielä jäljellä, ja mieheni kysyikin kohteliaasti ottaisinko kenties lisää. Mutta sieltä se tuli: Sen enempää asiaa miettimättä, vastasin “ei kiitos, tämä riitti”.

Maailma ei kaatunut, vaikka jäätelöä söi vain pienen annoksen. Santsista kieltäytyminen ei aiheuttanut kipua tai särkyä, se ei myöskään millään tapaa haitannut yöuniani. Päinvastoin: Kokemus omasta toiminnasta lujitti itsetuntoa ja nostatti uskoa siihen, että ehkä minussa on ainesta nautiskelijaan ja kohtuukäyttäjään. Ja, kun sunnuntaina läksimme lasten kanssa risteilemään, lähdin sillä ajatuksella, etten kiellä itseltäni mitään. Vaan laivan erilaisten jälkkäriherkkujen joukosta, ja siitä brownie palojen vierestä, lautaselleni etsiytyikin annos tuoretta ananasta.

Viimeisen reilun viikon aikana olen juonut zero colaa (en tosin taas kolmeen päivään), ja olen syönyt sekä suklaata, että palan (yhden!) pistaasibostonia. Kaikista noista olen nauttinut, mutta yhdelläkään kauppareissulla ei ole tullut mieleen koukata karkkihyllyn kautta. Eikä sillä, että ihminen muka parissa viikossa voisi hukata himonsa kaikkea hyvää kohtaan. Ei, vaan siksi, että tajusin pärjääväni myös ilman.

Viimeisen kuukauden aikana olen koittanut pitää kiinni myös kaikista noista jutuista, joita aikaisempaan postaukseen listasin. Myönnän, että ateriarytmini on joinakin päivinä ollut vähemmän täsmällinen ja toisina sitten sitäkin skarpinpi, mutta kun katsoo kokonaiskuvaa, en koe olleeni nälkäinen tai päästäneeni verensokeria heittelmään kovinkaan paljon. Hedelmiä on tullut syötyä paljon, jopa banaaneja jotka tökkivät pari vuotta pahasti. Lähtökohtaisesti koko perhe syö samaa ruokaa, mutta toki joitakin poikkeuksia on ollut. Kuukauden sisällä meillä on myös syöty kasvisruokaa enemmän kuin varmaan koko viimeisen vuoden aikana. Tänä aamuna totesin kellon soidessa, että voisin antaa oikean käteni, jos saisin jatkaa nukkumista, eli nukkumaan voisin koittaa yhä kömpiä aikaisemmin. Ennen kymmentä sopii itselleni parhaiten, sen olen oppinut.

Entä ne vatsamakkarat? No varsinaisesti en ole mitannut, mutta housut sujahtavat mukavammin jalkaan ja vaaka näyttää vajaat kolme kiloa vähemmän kuin viimeksi, mutta siihen en ajatellut nyt sen enempää kiinnittää huomiotani. Elämäni parhaimmat vuodet kun ovat niitä, jolloin vaaka on saanut pölyttyä rauhassa rikkinäisen patterinsa kanssa. 🙂

Kuvissa tämänhetkinen aamupala, väilpala tai iltapala suosikkini. Menee tosin joskus myös lounaan korvikkeena. Maustamaton jogurtti hedelmillä ja marjoilla! Mukaan vähän pähkinöitä, ja tällä taittuu niin nälkä kuin makeanhimokin.

Keskiviikkoa ystävät!

Ehkä pakko jakaa myös täällä tämä paikallisen uutiskynnyksen ylittänyt juttu: Nimittäin meidän  liikennevalot. Kyllä, kaupunkimme on saanut ihka ensimmäiset liikennevalot, ja nekin tosin ihan väliaikaisesti siltatyömaalle, mutta juttu se on sekin! Mulla on tällä viikolla koulukuljetusvuoro (joka kolmas viikko vien omani ja pari naapurin lasta kouluun), ja olihan se aika juttu, kun maanantaiaamuna matkan varrelle olikin ilmestynyt ihan oikeat liikennevalot!

No joo, kuten jo kirjoitin, paikallinen uutiskynnys kyllä ylittyi, mutta eihän tuo nyt noin niin kuin yleisesti ole mikään kovinkaan suuri asia. Ja sehän se juuri laittoikin miettimään, että aika erilaista voi olla tavallinen arkikin, riippuen siitä missä kukakin asuu, tai missä olemme kasvaneet.

Ensimmäinen kosketukseni keskustelupalstoihin oli joskus vuosituhannen alussa, kun etsin tietoa eräästä koirarodusta. Ajauduin melko tunnetulle palstalle, missä pohdittiin kyseisen rodun aktiivisuutta ja ulkoiluttamisen tarvetta. Keskustelupalstojen syvin olemus aukesi mulle myös tuolloin (ja valitettavasti tämä mielipide jäi jokseenkin pysyväksi), kun luin noita ihmisten kirjoittamia juttuja – ja mitä kamalampia vastauksia niihin. Mieleen jäi pätkä, jossa joku koiranomistaja kirjoitti, ettei koe kauheasti stressiä koiransa lenkittämisestä, vaan kulkee lemmikkinsä kanssa päivittäin jalan kauppaan ja takaisin, ja se riittää oikein hyvin pienten pissatusten lisäksi.
No tästähän joku sitten sai vettä myllyynsä ja oikein kunnolla: Miten edesvastuutonta edes hankkia koiraa, jos ei viitsi Valintataloa pidemmälle perheenjäsentään viedä. Ja markettien pihat ovat koiralle vaarallisia, samoin mahdolliset häkit, joihin ihmiset tunkevat ties mitä myrkytettyä ja koira kärsii… No, tiedätte sen sävyn, millä näille palstoille kirjoitellaan.
Keskustelu kuivui lopulta kasaan, kun kauppareissulle koiransa mukaan ottava osapuoli kertoi asuvansa 12 kilometrin päässä lähimmästä kaupasta. Hiljaisella kylänraitilla ei oikeastaan ollut koiralle mitään vaara, ja halutessaan karvakuono sai myös odottaa isäntäänsä sisällä.
Niin, aika usein me tuomitaan toistemme tekemisiä, tapoja, ja jopa ulkoista olemusta, melko heppoisin perustein. Vedetään niin johtopäätöksiä, kuin hernettä nenään, vaikka ei oikeastaan tiedetä koko asiasta yhtään mitään. Läski, ruma, outo, hullu, laiska… Tuttuja sanoja kaikille; loukkaavia, lokeroivia ja alentavia. Kun ihmisen ulkokuoren, ja päällepäin näkyvän käytöksen takana, on kuitenkin aina jotain paljon suurempaa.

No, entä miksi me sitten tuomitaan? Miksi me ollaan aina nimittelemässä ja herjaamassa? Miksi jonkun toisen elämää on niin helppo tarkastella ja vielä helpompaa on löytää siitä vikoja? Entä miksi joku jatkuvasti arvostelee sinua? Nälvii, loukkaa ja halventaa?
Onko minussa, sinussa tai meissä jotain niin pahasti vialla, että siitä pitää jatkuvasti muistutella? Tai voivatko ihmiset ihan oikeasti olla niin paljon toistaan huonompia ja vähempiarvoisia, että kaikkeen tuohon on jopa jonkinlainen oikeutus?

No ei tietenkään, eikös vaan!? Määrittämällä liikaa toisia, me määritämme oikeastaan vain itseämme, ja tuomitseminen kertoo aina enemmän tuomitsijasta kuin sen kohteesta. Se kertoo tuomitsijan omasta rajallisuudesta, huonosta itsetunnosta ja tarpeista, eikä loukkauksilla oikeastaan ole mitään tekemistä kenenkään huonommuuden kanssa, vaan niissä on enemmänkin kyse jonkun tarpeesta parantaa omaa huonoa oloaan. Kenties tarve tuhota toisen onnea vain koska oma elämä juuri sillä hetkellä potkii päähän ja tuntuu pahalta. Niin, kun kenelläkään ei saisi mennä paremmin kuin itsellä…

Entä miten ne liikennevalot liittyvät ihmisen tuomitsevaan luonteeseen? Voi kun edes tietäisin! Taisin jopa eksyä aiheesta vähän liiankin kauas. Mutta toisaalta, jonkinlainen viivytyssysteemi voisi olla paikallaan meillä ihmisilläkin. Paitsi ettemme sortuisi rumiin sammakoihin, myös siinä, miten paljon annamme ilkeyden loukata. Voi kun aina pysähtyisimmekin ennen kuin pahoitamme mielemme, ja muistuttaisimme itseämme että olemme hyviä juuri tällaisina. Yleensä kun ilkeys syntyy juuri pahasta olosta ja omasta epäonnistumisen tunteesta, eikä kenenkään virheistä tai huonommuudesta.

Mutta, jottei kävisi liian raskaaksi tämä päivitys, kevenetään sitä hiukan hömpälllä! Support your local -college on ollut pitkään haavelistallani, mutta tuntuu, että olen aina onnistunut nukkumaan onneni ohi, ja jäljelle on jäänyt vain eioota. Nyt vihdoin onnisti, ja tämä tulee kyllä olemaan kevään luottopusero kaikessa helppoudessaan ja rentoudessaan. Pusero löytyi lopulta täältä ja farkut ovat viime keväältä Lindexin valikoimista

Mutta hei, vielä loppuun yksi pyyntö!

Blogini on ehdolla “Vuoden tyylikkämmäksi blogiksi” Inspiration Blog Awards -kilpailussa, ja toivoisin kovasti saavani äänenne.
(Vuoden tyylikkäin blogi on niin ulkoasultaan kuin sisällöltään laadukas. Kuvat voisivat olla suoraan aikakausilehden sivuilta, ja aiheet ovat aina hyvällä maulla valittuja.)

On toki suuri kunnia olla jo ihan vain ehdolla, mutta toki jokainen antamanne ääni on tärkeä. Äänestykseen pääsette alla olevan kuvakkeen/linkin kautta.

Kiitos. ♡

Tallenna

Kevät ja pihajutut nimittäin!

Täällä on tänään kevät ottanut oikein kunnon harppauksen eteenpäin, ja elohopea on noussut mukavasti jopa varjoisimmissa nurkissa. Harmi, etten ole pystynyt ottamaan päivästä ihan sitä kaikkea iloa irti, minkä olisin halunnut, mutta hei; koko kevät on vielä edessä!

Jos millään muotoa jaat intohimoni puutarhajuttuihin (tai innostut muuten vain pihan tai mökkipihan laitosta, parvekkeen kevätasuun pukemisesta tai muista kevään jutuista), kipaise äkkiä ja heti Instagramiin, sillä mulla on siellä nyt jaossa 5 x 2kpl lippuja Kevätmessuille, jotka ovat jo ensi viikonloppuna!

Olen itsekin lähdössä messuilemaan lauantaina, joten moikkailkaa ihmeessä jos törmätään!

Mutta nyt mä vetäisen lantsarit jalkaan ja lähden vähän parturoimaan korallikanukoita. Oliskohan se oikein ensimmäinen virallinen puutarhatyö tälle vuodelle!?

Tallenna

Tiedättekö, kun joskus tulee sellainen tuhoton halu leipoa? Tai itselläni se oikeastaan tulee aika useinkin, mutta sokerin vähentämisen ja viljojen välttämisen myötä sekin ilo on elämästäni kaikonnut hetkeksi melkein täysin. Eilen päätin, että nyt on jauhopeukalo pyyhittävä pölystä ja tänään aamulla teinkin pienen pullataikinan kohoamaan.

Se taisi olla jossain Pirkka tai K-ruoka -lehdessä, missä jokin aika sitten jaettiin ohjetta pistaasipullaan. Idea oli sen verran houkutteleva, että nyt halusin kokeilla itsekin. Tosin en nyt noudattanut mitään erikoista ohjetta, tein vain 2,5 desin pullataikinan, joka riitti bostonkakkuun vallan mainiosti.

Muuten toteutin tämän kuin tavalliset korvapuustit tai perinteisen bostonpullan, mutta kanelin sijaan käärin taikinarullan sisään pistaasirouhetta. Taikinarullan leikkasin kahteentoista osaan ja asettelin uunivuokaan palat kolmeen neljän palan riviin. Voitelu munalla ja lisää pistaasirouhetta päälle.

Uunissa pistaasiboston oli reilut puoli tuntia, ja lopun ajasta leivinpaperilla peitettynä.

Valmiin pullan päälle valutin vielä sokerivesikuorrutetta ja lisäsin hiukan pistaaseja.

Ja kylläpä vain maistui pala uunituoretta pullaa hyvältä. Ansaittu jälkiruoka sunnuntaille!

Tärkeintä kuitenkin se, että sain leipoa. Ja tätä harrastusta aion kyllä pitää yllä, sen verran terapeuttista pikkupuuhaa jauhopeukalon pyörittäminen itselleni on.

Suloista sunnuntaita, ja kokeilkaa ihmeessä pistaaseja pullataikinan kanssa!

Se olisi sitten huhtikuu! Ihana valoisuus ja pitkät päivät. Siitäkin huolimatta, että täällä itse aurinko ujostelee pilvien takana. Se olisi myös jälleen viikonlopun paikka, ja tämä viikko menikin niin nopeasti, että eilen olin jo tyystin sekaisin viikonpäivistä. Niin sekaisin en kuitenkaan lähivuosina ole menossa, ettenkö perjantaita muistaisi ja viikonlopun aloitusta huomaisi. Perjantai ja kevät ovat siinä mielessä kovin samanlaisia, että molemmissa se kaikki kiva on vasta edessä. Elokuu onkin sitten vähän kuin sunnuntai. Sellaista lopun alkua. 🙂

Pajan jalkapalloturnausta lukuun ottamatta, viikonlopulle ei ole mitään rientojakaan suunnitteilla. Sopii oikeastaan paremmin kuin hyvin, sillä huhtikuun muut viikonloput on jo taputeltu täyteen ohjelmaa. Mistä tulikin tänään jo pienoinen stressi kun kuljeskelin ulkona ja kasasin päässäni tehtävien puutarhatöiden listaa. Tällä hetkellä pihatyöt ovat lähinnä juuri sillä suunnittelun asteella, sillä nurmialueita ei kannata saappaillaan nyt mennä pilaamaan. Haravoinnit aloitetaan kun maa pikkuisen kuivuu, eikä muutu jalan alla velliksi.

Viikonloppu käynnistyy täällä siis melko perinteisesti. Syödään hyvin ja vietetään aikaa rennosti yhdessä. Se ihana tosiasia mielessämme, ettei vekkaria tarvitse virittää huomisaamulle.

Hyasintit löytyivät paikalliselta Tokmannilta. Olen aina harmitellut sitä, miten Suomessa sipulikukat on jaettu karkeasti joulu- ja pääsiäiskukkiin, vaikka sopivat melkein poikkeuksetta kaikki molempiin. Onneksi tämä vähän ruotsalaisempi suhtautuminen alkaa levitä jo meillekin. Tosin pakko myöntää, että hyasintteihin mulla on erilainen suhtautuminen jouluisin ja keväisin. Jouluna en nimittäin välitä, että nuput aukeavat juuri ollenkaan, kun taas keväällä juuri se auennut kukka (ei liian aukinainen) miellyttää silmää paljon enemmän. Kai se on vähän sitä, että talvella hyasintti kuvastaa mulle nukkuvaa luontoa, ja keväällä sitten heräävää luontoa.

No mutta: Nastaa perjantai-iltaa itse kullekin!

Tallenna

Ajattelin jakaa teille välissä vähän kevyemmän ohjeen, joka sopii lounassalaatin korvikkeeksi tai vaikka alkupalaksi paremmalle aterialle. Kasviksia täytetään usein jauhelihalla tai muulla lihalla, ja päälle ripotellaan rutkasti juustoa, mutta nämä, täytetyt kesäkurpitsat, ovat tosiaan vähän köykäisempi versio. Ja täysin kasvisversio, eli lihan sijaan tarjolla on linssejä. Toki näihinkin sopisi vaikkapa fetajuusto päälle, mutta meidän jääkaapin uumenista ei löytynyt edes sitä.

Täytetyt kesäkurpitsat:

kesäkurpitsoja
linssejä
tomaattia
rutkasti valkosipulia
oliiviöljyä
suolaa ja mustapippuria

Liota linssit kylmässä vedessä ja laita kattilaan kiehumaan (ohjeen mukaan, mutta keitä pari minuuttia neuvottua vähemmän). Pese ja halkaise kesäkurpisat neljään osaan. Koverra sisukset ja silppua ne pieniksi.

Tee tomaatista pieniä paloja ja purista tai hienonna valkosipuli. Kuullota tomaatti, valkosipuli ja hienonnetut kesäkurpitsan sisukset pannulla oliiviöljyssä. Lisää mukaan kypsät ja valutetut linssit. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

Anna kasvistäytteen ja linssien hautua, ja keitä kesäkurpitsaveneitä muutama minuutti suolalla maustetussa vedessä (Esikeitin kesäkurpitsoja, koska kokonaisuus on vähärasvainen ja helposti vain kuivuisi uunissa). Valuta kesäkurpitsat ja anna nesteen höyrytä pois. Lado kurpitsaveneet pellille ja täytä kasvis-linssi täytteellä.

Paista 200 asteessa kunnes täyte saa hiukan väriä.

Oikein hyviä lämpimänä, mutta napostelee näitä mielellään kylmänäkin seuraavana päivänä.

Mielenkiinnolla luin noita kommenttejanne tuolta Iittala X Issey Miyake -arvonnasta, ja täytyy sanoa, että ei sieltä ihan hirveästi mitään ylläreitä tullut. Ulkoilu, lukeminen, jooga, sauna, kylpy kahvi-/teehetki jne. Aika moni myös tunnusti, että se päivän pause for harmony -hetki on silloin kun lapset nukkuvat, ja talossa vallitsee rauhallinen hiljaisuus. Siisti koti, ja järjestys tuntuivat olevan teillekin suuria juttuja.

Hauskintahan noissa harmonisissa hetkissä on se, että pienikin paussi päivässä tekee ihmeitä. Stressitasoaan voi laskea ihan vain parilla minuutilla sellaista tietoista läsnäoloa itselleen. Itse asiassa, olen itse tässä lähiaikoina harjoitellutkin tätä tietoista rentoutumista, kun se siisti koti ja harmonisen ympäristön luominen helposti stressaavat jo itsessään.  Silmät kiinni hetkeksi ja ympäröivä häly jonnekin tietoisuuden tuolle puolelle; Ääniä voi kuulla, mutta niitä ei tarvitse kuunnella. Sitten muutaman kerran rauhallisesti keuhkot täyteen, ja uloshengittäessä kaikki negisfiilikset pihalle. Auttaa muuten siinäkin kohtaa, kun astuu lastenhuoneeseen, ja luulee seisovansa Varsovassa syyskuussa 1939. Paljon parempi lähestymistapa, kuin luetella numeroita yhdestä kymppiin, ja polttaa hihansa sen jälkeen. 🙂

No, mutta enemmän kuin syväanalyysi meidän lastenhuoneen siisteydestä (tai omasta stressinhallinnastani), teitä taitaa kuitenkin kiinnostaa, kuka voitti muhkean palkinnon itselleen?

Palkintona arvonnassa oli siis 180 eurolla vapaavalintaisia Iittala X Issey Miyake -tuotteita. Arpaonni suosi tällä kertaa Annua:
“Mankelointi tuo mielenrauhaa, se on oma hetkeni. Oli millainen päivä tahansa takana, tiedän aina että lakanat suoristuvat. Sileät pinot miellyttävät silmää ja tuntuvat ihanilta avata! Suosikkini ovat vaaleanpunaiset lautaset, väri jota näkee kattauksen keskipisteenä liian harvoin.”

Onnea Annu, ja voi hitsi, kun saisin itsekin taas mankelin! Ymmärrän niin tuon mankeloinnin ilon ja sen liinavaatekaapin silmää hivelevän järjestyksen, kun lakanat on kauniisti pinoissaan.

Kiitos kaikille kisaan osallistuneille, ja tietysti Iittalalle palkinnon lahjoittamisesta. Harmi, ettei palkintoa voinut taaskaan jakaa kuin yhdelle, mutta pelin henki on valitettavasti tämä.

Toivottelen kuitenkin kivaa iltaa teille kaikille. Täällä taidetaan painua aikaisin höyhensaarille.