Huh, mikä viikko! Ihan hirveästi mahtunut ohjelmaa viime päiviin aina Tallinna-pyörähdyksestä eiliseen naisten kesken vietettyyn iltaan asti. Ja samalla meidän piha on muuttunut niin, että hyvä kun itse tunnistaa omakseen. Kaipa tämä on sitä tehokasta lomailua!
Pihasta on nyt muutaman päivän sisällä lähtenyt pari ikivanhaa korkeaa tuijaa, sekä jokunen vähän pienempi pusikko. Kaikki on karsittu kantoineen päivineen, joten hommaan on tarvittu vähän isompaa konetta. Niinpä tänään, kun mies puuhailu tuolla ulkona kaivurinkuljettajan kanssa, minä väänsin pizzataikinan kohoamaan ja kannoin korteni kekoon huolehtien tästä ravitsemispuolesta. Ja kyllähän se nurmikon kylväminen käykin helpommin, kun välillä pysähtyy syömään. 🙂
Täällä meillä päin ei oikeastaan ole mitään pizzerioita, ja tarjonta rajoittuu kebabravintoloiden “pitsalättyihin”, joten silloin kun pizzahammasta kolottaa, asiaan saa nopeiten helpotusta tekemällä pizzansa itse. Meillä on kaksi ehdotonta täytesuosikkia, jotka tein tänäänkin molemmat. Chorizopizza maustetaan ennen tarjoilua valkosipulimajoneesilla sekä basilikan lehdillä, ja ilmakuivattu kinkku taasen saa kaverikseen bruschetta tomaattia.
Tärkein on kuitenkin pizzan pohja, ja sen tekemiseen kannattaa satsata vielä täytteitäkin enemmän. Jos ihan 00-jauhoja ei ole saatavilla, niin taikina kannattaa kuitenkin tehdä mahdollisimman hienosta jauhosta pitkään vaivaamalla ja kohottamalla. Reilun tunninkin kohotus riittää, mutta parempaa pizzaa saa illalla, kun taikinan tekee jo aamulla kohoamaan. Paras valmistautuminen pizzaperjantaihin on kolmen päivän taikinan kohotus, mutta toki sitä ei aina saa toteutumaan spontaanin pizzanhimon vuoksi. Mitä pidempään taikina saa kohota, sitä enemmän pizzapohjaan muodostuu ilmakuplia. Kaulimen käyttö kannattaa siis myös unohtaa pohjaa työstettäessä!
Tänne luvattiin ukkosta jo aikaisesta iltapäivästä lähtien, mutta nyt se ukonilma tuntuu vasta kunnolla saapuvan. Hetkessä maisema pimeni ja taivaalta tipahtelee suuria pisaroita. Jyrinä kuuluu jo, ja nyt siirryn bongaamaan myös ne kunnon salamat. Minä nimittäin tykkään ukkosesta!
Kinastelu. Siinä asia, joka erottaa tämän kesän edellisistä. Lapset ovat oppineet kinastelemaan keskenään, ja kyllä, välillä se ärsyttää ihan valtavasti. Välillä pinnani on muuten vain kireällä, ja välillä jonkun toisen pinna. Meillä itketään, huudetaan, halataan ja pussataan. Riidellään ja sovitaan, riidellään uudestaan ja sovitaan vielä sittenkin. Halataan ja pyydetään anteeksi. Niin aikuiset kuin lapsetkin. Ollaan ihmisiä, erehtyväisiä, ja joskus väärässäkin – vaikka se ei aina siltä itsestä tunnukaan.
Mietin näitä menneitä vuosia. Omia kasvukipuja, lasten kasvamista, parisuhdetta ja perhettä. Kuinka tärkeää onkaan, että jokaisella on myös ne omat jutut. Että meillä aikuisilla on omat työmme ja menomme, ystävämme ja harrastuksemme. Että meillä kaikilla on jotain perheen ja kodin ulkopuoleltakin. Jotain esimerkiksi sen kinastelun vastapainoksi, tiedättehän?
Ja silti. Koko maailma mahtuu kuitenkin niihin kaikkein rakkaimpiin. Niihin, joiden kanssa riidellään ja sovitaan, halataan ja pussataan. Niihin, joiden kanssa saa olla täysin oma itsensä – puutteineen ja heikkouksineen.
Onhan se hienoa ja tärkeää, että on sitä muutakin, mutta nämä kaikkein rakkaimmat ovat kuitenkin mulle se koko maailma!
Hejjj, ihanat! Olen tuossa jo useamman päivän miettinyt, että pitäisi kuvata teille noita maantienpientareita, kun ne loistavat keltaisen, punaisen, violetin ja sinisen eri sävyissä. Aina kotiin ajellessa katselen sitä värien vierustamaa tietä, ja mietin, että tästä kaikesta kauniista ne kaupunkilaiset jäävät paitsi. No hitsi, tänään se niittokone sitten ajeli tienpientareet sileäksi, enkä saanut teille sitä väri-iloa tänäkään vuonna kuvatuksi. Tuo tienvierustoiden niittäminen kertoo muuten joka vuosi uhkaavasti koulujen alkamisesta. Veikkaan nimittäin, että niitto tehdään juurikin siksi, että maantie olisi koululaisille turvallisempi. Tai no, jotta kaupunki saisi ainakin vedota siihen, että tie ei ole liian vaarallinen. Mutta se kyläpolitiikasta, ei mennä siihen sen enempää… 😀
Onneksi niitto koskee vain tuota isoa maantietä, ja nämä pienemmät soratiet saavat vielä olla rauhassa. Puna-apilaa rypsipellon edessä, aika idyllistä, eikö?
Ja hei, nyt punaisessa paholaisessakin on kori! Selailin nettikauppoja ja yritin etsiä mahdollisimman suurta koria. Pelkäsin jo, josko tämä olisi liiankin suuri, mutta hyvinhän se tuohon sopii. Ja sisäänsä se nielee vaikka mitä. Sen käsilaukun ja viinipullonkin. 🙂
Arvatkaapa vain, pääsinkö tänäänkään sinne kirjastoon asti? No en tietenkään. Tosin puolustuksena se, että kirjasto meni jo kolmelta kiinni. Onneksi hyllystä löytyy vielä jotakin luettavaa tälle illalle. Ensi kerralla sitten taas parempaa onnea. 🙂
Olen tehnyt koko päivän lähtöä kirjastoon, mutta näköjään myöhästyin sieltäkin. Jotenkin ei mene nyt tuo toimintavaihde päälle sitten millään. Mutta kaipa sekin on merkki jostakin lomamoodista. Pyykkikone ja imuri sen sijaan ovat molemmat päässeet tänään ääneen, ja onpa tuolla pihallakin tapahtunut yhtä ja toista. Jos sitten huomenna pääsisi sinne kirjastoon asti. 🙂
Tuossa juuri siivoillessa huomasin, että heinäkuun lopun tuntee nahoissaan jo ihan siinäkin mielessä, että sisustusjutut alkavat kiinnostaa taas ihan eri tavalla. Koko kesän koti on ollut vähän kuin hunningolla, mutta nyt tuntuu taas ihan luontevalta miettiä asioita puutarhan sijaan myös neljän seinän sisältä. En jaksa uskoa, että kyse olisi niinkään keleistä, vaan enemmänkin siitä vuoden kierrosta, johon pää on tottunut. Ehkä sitä luonnostaan alkaa jotenkin pikkuhiljaa rakentaa myös jonkinlaista talvipesää itselleen, kun kalenteri käännetään elokuun puolelle. Tai ehkä se sitten on vain se arki, jonka koulujen alku tuo tullessaan. Niin tai näin, hauskahan vain on huomata, että ehkä tuosta ulkoelämisestä saa palautettua itsensä luontevasti takaisin ilman sen suurempia taisteluja. 🙂
Täällä on ollut koko päivän melko pilvistä, ja välillä sisällä on tuntunut lähes pimeältä (varsinkin pienen sähkökatkon ajan). Niinpä ajattelin ottaa tästäkin ilon irti ja poltella kynttilöitä päivän iloksi. Vielä löysin muutaman pioninkin maljakkoon, mutta nämä ovat kyllä nyt sitten ne ihan viimeiset laatuaan. Ensi vuonna taas tätä iloa seuraavan kerran.
Ihan heti suuri kiitos edelliseen postaukseen jättämistänne kommenteista. Kiitos, että nappasitte kiinni ajatuksestani ja kiitos, että suhtauduitte siihen niin hyvin. Ja vaikka joskus kommenttiboksissa sitä pahaa oloa puretaankin, pitää kuitenkin sanoa, että suurimmaksi osaksi boksi täyttyy sydämellisten ihmisten sydämellisistä sanoista. ♡
Ajelemme juuri kotiin kesäisestä Helsingistä, jossa vierähti koko sunnuntaipäivä. Suomenlinna tarjosi aurinkoa ja raikasta tuulta, sekä mukavan irtioton viikon päätteeksi. Pitkästä aikaa myös kamera lauloi reissussa ja tallensi sisäänsä ison joukon perhealbumitavaraa. Upeissa maisemissa on ilo kuvata. Niin, ja kuvaamisen iloa tähän kesään tuo myös ajatus syksystä. Silloin pääsen nimittäin aloittamaan valokuvausopinnot, joista olen jo pitkän haaveillut.
Mutta nyt keskityn pitämään vieruskaverini hereillä. Takapenkki hiljeni jo.
Ajattelin tänään päästellä sisältäni jokusen ajatuksen blogiin, ikään kuin sieltä pinnan alta – tai pinnallisuuden alta. Olen nimittäin tässä kesän aikana erityisesti miettinyt tuota pintajuttua ja sitä, miten paljon se pikku raapaisu kertoo koko elämästä. Tänä kesänä olen tainnut kirjoittaa jopa historiallisen vähän postauksia, tai ainakin se tuntuu itsestäni juuri siltä. Välillä istun läppäri sylissäni ja mietin, että hitto vie, eikö mulla ole oikeasti mitään kirjoitettavaa, kunnes tajuan, että jotkin asiat ja hetket pitää elää, eikä muutta sisällöksi. Sillä onhan se oikean elämän sisältö huomattavasti blogin sisältöä tärkeämpää. Eikö? Ehkä juuri tästä syystä se kamera unohtuu ottaa esiin niissä “spesiaalimmissa” tilanteissa. Silloin kun vietetään niitä arjen vapaahetkiä, ollaan tuulettumassa tai muuten vain ystävien seurassa. Silloin kun eletään ihan täysillä.
Olen siis nauttinut kesästä. Kesätuulesta, porottavasta auringosta, sateesta, mansikoista, herneistä, ja jopa villasukkakeleistä. Välillä olen miettinyt, että pitäisikö tänne kirjoittaa myös jotain sieltä pinnan alta. Kertoa kenties keväällä omaksumastani “kauneusruokavaliosta” tai kirjoittaa siitä huolesta, jota tuntee läheisen terveydestä. Vai sittenkin siitä ilosta, jota syksyllä alkavat opinnot aiheuttavat? Tai entä siitä kyhmystä, jonka koepalatuloksia yhä odottelen?
Mulla on ollut aina aika selvä linja, mitä tulee blogiin ja yksityisyyteen. Vaikka täällä jonkin verran olen omaa sielunmaisemaani raotellut, olen silti aika tarkka siitä, mitä kerron muiden asioista. Itse asiassa ne ei mielestäni kuulu blogiini ollenkaan. On se sitten läheisten terveyttä tai sairautta, tai ihan vain kuvia. Ei ole minun asiani riepotella juttuja julki. Tuollaiset asiat eletään ja käsitellään siinä blogin ulkopuolelle jäävässä elämässä. Ei blogin sisältöä, vaan elämän sisältöä. Ja ehkä se sama pätee niihin omiinkin juttuihini. Ehkä ne vain haluaa elää itse ensin, ennen kuin elämänsä antaa muiden riepoteltavaksi. Nimittäin niin paljon kuin uskonkin hyvyyteen, ei se valitettavasti riitä. En voi pakottaa muita samaan ajattelutapaan.
Pinnallista vai pinnallista? Myönnän olevani jatkuvasti varovaisempi, mitä tulee bloggaamiseen ja siihen, mitä elämästäni kerron. Jopa siinä määrin, että mietin välillä, onko tämä se mun juttu enää ollenkaan. Mutta onko se pinnallisuutta, vai vain tervettä itsesuojelua? Tässäkin, sinun ja minun mielipiteet voivat olla hyvin erilaiset. Ja sekin on OK. Mielipiteeseen kun on oikeus, ja muiden mielipiteistä ei saisi välittää. Tärkeintä on itse tietää sydämessään, miten asiat ovat.
Vaikka itse haluankin kirjoittaa positiivista blogia, on tämä sivu kuitenkin kaikkien löydettävissä, ja tänne pystyy kuka vain kaatamaan sen pahan olonsa. Kyllä, juuri minun harteilleni. Ja uskokaa pois, joskus pidän sitäkin ihan hyvänä juttuna. Että joku voi kipata pahan olonsa kommenttiboksiin sen sijaan, että kumoaisi sen vaikka lastensa niskaan. Mutta jossain menee kuitenkin raja, ja se raja on kuin veteen piirretty viiva. Nimittäin ihminen minäkin olen, ja jonakin päivänä joku juttu saattaa satuttaa paljon enemmän kuin toisena. Koska on se oikea elämä. Ne oikean elämän jutut, ilot ja surut.
Onko kauhean raukkamaista kertoa, että pelkää? Pelkää sitä, että joku satuttaa liian paljon. Kuten silloin kun vuosien pettymysten jälkeen odotimme vihdoin toista lastamme, ja joku toivoi vielä syntymättömän vauvan kuolemaa. Onko raukkamaista olla ihminen ja suojella itseään? Nimittäin oikeasta elämästä vielä voi karsia ne ikuiset ilkeilijät pois, mutta kommenttiboksista ei.Blogia ja blogaamista voi kai rakastaa. Voi olla hiljaa sisällään ylpeä siitä, mitä on saavuttanut. Sellaiseen suomalaiseen vaatimattomaan tapaan. Mutta elämää pitää rakastaa enemmän. Eikö niin? Sitä ihan oikeaa, joka ei koskaan ikuistu kuvaan tai blogitekstiin. Sitä joka on joskus kyyneleinä poskilla, ja tai pilkkeenä silmissä. Ehkä nauruna kesäillassa. Sitä, joka jaetaan niiden läheisten kanssa – rosoineen ja sileine pintoineen. En tiedä saitteko ajatuksestani kiinni, tai sainko itsekään. Ehkä tämän päivän asiani olikin noin yksinkertaisuudessaan, että muistetaan elää. Elää jokaista hetkeä, ja nauttia jokaisesta hetkestä. Tallentaa kameran sijaan elämää myös sydämeen.
Niin, ehkä MEMENTO VIVERE olisi sopinut otsikoksi huomattavasti paremmin!
Ihanaa viikonlopun aloitusta. Muistakaa elää! Niin, ja syödä herneitä!!!
Tänään ollaan ja sisustetaan extraolohuoneen puolella, eli puutarhassa.. Ulkonakin kun voi nimittäin sisustaa, ja oman kodin tyyliä voi helposti jatkaa kesäisin myös pihan puolelle. Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Elloksen kanssa.
Itseäni on jo pitkään miellyttänyt vähän boheemimpi tyyli sisustuksessa. Sellainen sopiva suhde itää ja länttä, sekä uutta ja vanhaa. Mutta kuten sisälläkin, myös ulkona omaa silmääni viehättää eniten neutraali värimaailma ja luonnolliset sävyt. Sillä vaikka yksityiskohtia olisikin enemmän, harmoninen värimaailma pitää kokonaisuuden rauhallisena. Ulkona toki luonto ja vehreys tuovat ihan omanlaisensa tunnelman myös niille neutraaleille väreille.
Olen aina hieman vierastanut jäykkiä kesäkalusteita sekä liian harkittua ja rajattua lopputulosta. Sain joskus lisänimen eripari, ja se kai kertoo luonteestani juurikin sisustajana. Sisäinen luonnonlapsi minussa (a.k.a. eripari-Emilia) nimittäin pitää vapaista muodoista, yllätyksellisyydestä yksityiskohdissa, ja ennen kaikkea rennosta lopputuloksesta. Kaiken ei tarvitse olla samaa sarjaa, eikä ulkona tarvita välttämättä varsinaista terassia, vaan tunnelmallisen oleskelutilan voi luoda myös kasvillisuuden keskelle, tai puiden katveeseen. Tekstiileillä ja kasveilla pehmittää mukavasti myös pienen parvekkeenkin.
Yhteistyössä Elloksen kanssa, sisustin omaan pihaamme oleskelualuetta, joka jatkaa kotimme tyyliä myös puutarhassa. Ellokselta onkin viime vuosina löytynyt paljon sisustustuotteita ja tekstiilejä kotiimme, ja onpa osasta Ellos -tuotteita tullut myös todellisia hittejä, joihin törmää usein oman kodin lisäksi myös Instagramia tai blogeja selaillessa. Vaikka nettikaupasta löytyykin laaja valikoima merkkituotteita, pidän itse erityisesti siitä, että Elloksen oma mallisto on ajan hermolla ja hinnat ovat edullisia. Koska Ellos ja sen kuvastot olivat iso juttu jo silloin lapsena, koen nettikaupan helppona ja luotettavana. Toimituksetkin ovat monia muita verkkokauppoja huomattavasti nopeampia ja myös tuotteen palauttaminen on tehty helpoksi.
Pohjoismaisen vaalea bohosisustus syntyy niin luonnonmateriaaleista, kuin -sävyistäkin. Kuviot ovat hillittyjä ja vievät tunnelmaa kaukomaille ilman mausteisia sävyjäkin. Hapsut, vipsut ja solmutupsut ovat olennainen osa tyyliä, eikä niitä voi olla liikaa. Sopivasti rosoa, mutta kuitenkin kutsuvaa pehmeyttä.
Jo olemassa oleva oleskeluryhmämme sai lisää istumatilaa Dream-sohvapenkkistä ja sen päällä olevasta Candice-istuintyynystä. Istumatilan lisäksi penkki toi puun katveeseen myös kivan löhöpaikan. Sohvapenkki istuintyynyineen edustaakin juuri sitä skandinaavisen boheemia tyyliä, josta niin kovasti pidän. Vaaleat puujalat yhdistettynä punottuun istuinosaan ja pellavaiseen pehmusteeseen tuovat vaihtelua perinteisiin puutarhakalusteisiin. Ulos ei myöskään tarvitse aina rakentaa kiinteitä elementtejä, vaan tilaa voi rajata kasvillisuuden lisäksi kalusteilla ja tekstiileillä. Kevyt aurinkosermi syntyi meillä Sachiko-pöytäliinasta ja parista vanhoja heinäseipäitä.
Pienillä yksityiskohdilla on suuri merkitys. Yksivärinenkin tyyny muuttaa heti fiilistään, kun sen kulmista roikkuu tupsut. Pitkissä Camelia-tyynynpäälisissä kuviointi vielä lisää fiilistä ja Noma-tyynynpäällinen onkin jo kuin taideteos. Jälkimmäistä uskon näkeväni paljon eri medioissa tulevan syksyn aikana.
Pienet yksityiskohdat myös pehmentävät kokonaisuutta. Kauniit yrtit ruukuissaan ovat ulkona kuin viherkasveja, ja palan puutarhaa voi aina napata myös maljakkoon. Rungollinen rosmariini päätyi meillä rosoiseen Benita-ruukkuun ja pyöreän pullomaiseen Similla-lasimaljakkoon löysi tiensä katkennut köynnöshortensian oksa. Kapeasuinen lasimaljakko on muuten kaunis ihan vain yhdelle kuunliljan lehdellekin. Vähäeleinen ja moneen tyyliin sopiva pikkumaljakko.
Hapsureunainen Hester-torkkupeitto lämmittää mukavasti viileässä kesäillassa. Sen kuviointi jatkaa tyyliä, mutta sävyt ovat kuitenkin pehmeän neutraalit.
Tulevien kesien projektina meillä on yhden uuden oleskelupaikan luominen, sillä kaksi vanhaa tuijaa kaipaavat kipeästi kaatamista, ja saunan kulmalle oleskelupaikka sopisikin mitä parhaiten. Olenkin tässä tämän kesän aikana inspiroitunut erilaisista pihakuvista ja pohtinut terassi- ja perkolavaihtoehtoja kuitenkaan saamatta sitä ihan täydellistä ideaa. Tällä hetkellä voitolla on luonnollinen liuskekivipatio, mutta mielihän ehtii muuttua jo vuoden aikana vaikka miten monta kertaa!
Olisi kiva kuulla myös, minkälaisia ulkosisustajia te olette? Perinteisen terassin kannattajia, vai enemmän patiolla tai puun alla istujia? Entä jatkuuko kodin sisustus ulkona, vai onko ulkona selkeästi erilainen tunnelma, kuin sisällä? Tai onko haaveissa muuttaa nykyiset ulko-oleskelutilat täysin erilaisiki tai luoda jotakin uutta?
Mutta oli ulkona sitten sisustettu miten tahansa, nyt toivotaan vain, että kesä jatkuu lämpimänä ja kauniina pitkälle elokuun loppuun asti. Aurinkoisista päivistä ja pimenevistä illoista kannattaa nimittäin ottaa nyt kaikki ilo irti!
Täällä venytellään napanuoraa ja pakataan esikoisen tavaroita huomenna alkavalle neljän päivän leirille. Poika kyllä selviää, reipas kun on, mutta itseäni tässä lähinnä säälin. Vaikka eipä kai tuota voi peräkammarissa ikuisesti säilöä, joten hyvä se on venytellä nuoraa jo tässäkin kohtaa!
Täällä on tänään juurikin sopivan puolipilvinen keli kaikenlaiseen puuhasteluun. Ei liian kuuma, mutta kuitenkin kesäistä. Koska päätin jo alkukesästä rikkoa tänä vuonna kaikki edelliset mekonkäytön ennätykseni, kampesin helmat päälleni tänäänkin. Maximekko on juuri sopiva silloin kun lämpötilat eivät ole ihan helteissä asti, tai tuuli tuntuu viileältä iholta. Ja olenpa niin viluinen, että ruokakaupassakin tuntuu mukavammalta kulkea jalat jossain määrin verhottuna. Tämän pellavaisen niinmun’design -mekon sain Virpiltä bloginäkyvyyttä vastaan, ja ilohan täysin Suomessa suunniteltua ja valmistettua vaatetta onkin käyttää. Mekko on muuten niin hengittävä ja kevyt, että se ei ahdista kuumemmallakaan säällä, ja fiilistäkin on helppo muuttaa yksinkertaisen mekon kanssa vain asusteita vaihtamalla. Tänään tuntui kuitenkin tältä: Farkku, mokka ja varvassandaalit. Antavat juuri sopivasti arkisempaa rentoutta.
mekko|niinmun’design (saatu)
farkkutakki|H&M
laukku|DAY Birger et Mikkelsen
Niin ja nyt muuten se miehen loma sitten viimein starttasi, ja minä käytin tilaisuutta heti hyväkseni nautiskellen jo aamupäivällä ihan vain omasta seurastani. Sillä välin kun lapset tekivät isänsä kanssa pihatöitä, minä makoilin kirjani kanssa sängyssä, ja suihkuunkin sain kammettua itseni vasta iltapäivällä. Mutta hei, joskus tekee hyvää ihan vain ollakin, ja sitten jaksaa taas paremmalla teholla. Seuraavat kolme viikkoa ajattelinkin ottaa sitä kuuluisaa minäaikaa hieman jokaisesta päivästä. Lähteä lenkille kun siltä tuntuu, ja taistella salilla tätä kesäistä lihaskatoa vastaan. Niin ja tietenkin lukea!
No hello! Kyllä täällä ollaan vaikka hetkellinen radiohiljaisuus ottikin vallan. Välillä täytyy pyhittää joku päivä ihan vain sille elämisellekin, ja kesä on kai siihen ihan parasta aikaa. Ja täytynee myöntää, että tässä kohtaa lasken jo tunteja miehen lomaan, sillä voinen vannoa, että bloggaamisen ilokin ottaa harppauksen eteenpäin, kun sitä blogiaikaa ei tarvitse napsia omista yöunista. 🙂
Ihan raatona täällä ei suinkaan ole makoiltu, vaan enemmänkin voimaannuttu vähän monipuolisemmin. Eilinen päivä osoittautui ehkä yhdeksi kesän parhaimmaksi ja terapeuttisimmaksi, ja se olikin jatkoa kesän ehdottomasti parhaalle idealle.
Tuossa nimittäin keksittiin ystävän kanssa eräänä ilta viinilasin äärellä vaihtaa talkoovoimaa. Oikeastaan ajatus kumpusi siitä, kun molemmat luettelivat niitä keskeneräisiä projektejaan sekä projekteja, joita ei ole edes vielä saatu aloitettua. Aikaa ja käsiä on lapsiperheessä rajallisesti, ja valitettavasti se työkin usein haittaa harrastamista. Tähän asti hienot suunnitelmamme ovat lähinnä naurattaneet ja ne on kuitattu sillä, että ehkä sitten joskus eläkkeellä on aikaa. Samalla ne puutarha- tai remonttihaaveet kuitenkin olisi hienoa saada toteutettua nyt ja heti. Koska tällä menolla mikään pikainen tehotekeminen ei kuitenkaan ole mahdollista, saimme idean yhdistää kahden perheen voimat ja kahden perheen projektit. Kun käsipareja on enemmän, hoituu hommatkin sukkelammin ja valmista saadaan varmasti ennen eläkepäiviä.
Eilinen hellepäivä huiskittiin naisten kesken ystävän puutarhassa. Lapio lauloi ja valmista tuli. Miehet saavat jatkaa samaisen sisäpihan kimpussa pihakivien asennuksella, kun taas me vuorostamme saamme apukäsiä, jotta tuo kesähuone vihdoin saataisiin kuntoon. Talkoot ovat oikeastaan niin älyttömän hyvä idea, että ihan harmittaa, kun sitä ei ole keksitty aikaisemmin! Ehkä se on yksi sellainen juttu, mikä nykyelämisestä on hiipunut hiljalleen pois. Kun ennen jokaisessa kyläyhteisössä vallitsi vankka talkoohenki, nykyisin ollaan jotenkin enemmänkin perhekeskeisiä. Jokaisella on omat hommansa, ja mitäpä niillä muita vaivaamaan. Mutta suosittelen kyllä tätä palvelusten vaihtoa. “Me tullaan teille tekemään se ja se, ja te tulette meille tekemään sitä ja tätä?” Eihän siihen sen ihmeellisempää tarvita! Eikä kai niiden töidenkään tarvitse mitään hirveän isoja olla.
Se on muuten hassu juttu, että kitkeminen ja kuokkiminenkin tuntuvat ihan älyttömän mukavalta, kun niitä voi vaihteeksi tehdä jossakin muualla, kuin omassa pihassa! Tässä ideaa kehitellessä mietin, että pätisikö sama jopa niinkin tympäännyttävään hommaan kuin ikkunoiden pesu! 😀
Vaikka ulkona on vehreää ja kukikasta, ja pionitkin ilahduttavat yhä maljakossa, teki mieleni saada sisälle myös lisäannos vihreää. Suuri peikonlehti auttoi heti asiassa ja toi mukavasti väriä sisustukseen.
Täällä herättiin harmaaseen päivään, mutta josko tuo tuosta päivän mittaan kirkastuisikin. Sitä ainakin toivotaan.
Mukavaa uutta viikkoa teille kaikille!
Hejsan ihanaiset! Vaikka tämä kotihiiri viettääkin suurimman osan kesäilloistaan kotona kynnenalusiaan puhdistellen, tekee toki välillä ihan hyvää katsoa kohti kesäyötä vähän toisenlaisesta kulmasta. Olkoon siis tämä, kaupallisessa yhteistyössä Black Tower Ice:n kanssa tehty postaus, oodi niille erilaisille kesäilloille!
Silloin joskus nuorempana (tarkoitan aikaa ennen lapsia, nuori olen yhä!), illanvietot alkoivat aina tyttöjen kesken yhteisellä laittautumisella. Tiedättehän, vähän meikkiä ja hiuksia, kippistelyä ja naurua. Myöhemmin tuollekin ajanvietteelle joku keksi ihan terminkin, ja alettiin puhua etkoista. Siinä vaiheessa kun etko -sana kiiri tänne asti, minä kuitenkin elin jo ihan erilaista elämää. Vuodet vierivät, ja viikonloppuillat muuttuivat. Ei ollutkaan enää lauantai-iltoja tyttöjen kesken, ei yhteistä meikkaamista, eikä hiusten kihartamista. Elämään tuli uusi vaihe ja nuo ajat jäivät jonnekin muistojen kultakansiin.
Olin lähestulkoon unohtanut mitä se yhteinen iltaan valmistautuminen voi olla, kunnes pari viikkoa sitten muistot palasivat mieleeni. Poksahdus ja lasien kilinää. Hiusten kihartamista, pinnien lainaamista, rajausten tummuuden arviointia, viime hetken asuarvontaa ja tietenkin iloista naurua. Tuntui hauskalta palata takaisin sinne jonnekin, ja huomata, että taito on yhä tallessa. Oikeastaan harmittamaan jäikin vain se, että niihin “etkoihin” ei saatu varattua enempää aikaa! Nimittäin toisin kuin silloin kymmenen vuotta sitten, kun juhlimaan lähdettiin vasta puolilta öin, alkavat juhlat nykyisin jo aikaisin alkuillasta.
Kun valoisa kesäyö yleensä suljetaan nukkumaan mennessä sinne pimentävän rullakaihtimen taakse, tuntui ihanalta saada nauttia lähes yöttömästä yöstä kesäkuun viimeisenä viikonloppuna. Olipa tuo samainen viikonloppu varmasti se tämän kesän viikonlopuista lämpiminkin, eikä yökään tuntunut viileältä edes paljaisiin sääriin.
Black Tower Ice -kuohuviini nautitaan viinilasista jääpalojen kera ja sen makeahko maku pitää sisällään omenaa, päärynää ja sitrusta. 100%:n luomuviini ihastuttaa myös tuotantomenetelmillään. Jäinen malja sopii erityisesti lämpimien kesäiltojen skoolaukseen – niin tyttöjen kesken, kuin vähän romanttisemmissakin tunnelmissa.
Vaikka juhliin valmistautuminen oli mukavaa sekin, toivon kuitenkin, että tämä kesä antaa vielä lämpimiä kelejä, jolloin kesäillan ihanuudesta saa nauttia myös omassa pihassa. Valoisissa öissä on toki oma taikansa, mutta ei tunnelmaa latista laisinkaan kesäyöhön hentoa valoa luovat lyhdyt. Kesässä ja sen öissä on aina oma taikansa!
