Yöllinen pakkanen oli nipistellyt maasta puskevia suloisen vihreitä päivänliljoja. Käsittämätön lause. Helmikuulle. Mutta näin se on, maasta ja oksista puskee väriä, enkä yksinkertaisesti voi olla aloittamatta henkistä kevättäni just nyt, talvilomaviikon kunniaksi. Harmi vain, että kaupoissa on vielä hippasen huonosti noita kevään kukkia. Mutta kiikutin yhden valkoisen helmililjani kasvariin hyasintin kaveriksi ja päätin, että se on kevät nyt. Kasvarin valot saavat olla vielä hetkisen paikallaan, koska illalla valot luovat ihanasti tunnelmaa, mutta muuten on kai aika aloitella kevätsiivousta ja suunnitella ikkunoiden pesua.

Perjantai suunnitelma siivouksesta ei oikein ottanut tuulta alleen ja nyt pari huonetta on yhä enenevissä määrin kassien ja pussien peitossa. Tänään on siis pakko tarttua toimeen sillä ystäväni tulee huomenna kylään, enkä tahtoisi laittaa häntä selviytymään tämän kaaoksen läpi. Keittiön pöydällä on yhä mieheni ostamat ystävänpäiväanemonet ja ehkä siivouksen jälkeen niiden rinnalle voisi katsoa jotakin hivenen tuoreempaa. Levittää liinan pöytään ja nauttia siitä, että pitenevä päivä ja aurinko pääsevät sisään. Kuinka se voikin olla samaan aikaan niin ihana tuo aurinko, mutta silti niin julma.

 

Kulmakarvojen tilannettakin on kysytty. Tässähän ne. Nyt alan jo hieman tottua siihen, että mulla on kulmakarvat ympäri vuorokauden, ja edelleen olen päätökseeni supertyytyväinen. Miten helppoa ja huoletonta! Sävy tuntuu täydelliseltä ja työn jälkeen olen edelleen rakastunut.

Mutta nyt raivaamaan. Laukut ja pussit tyhjiksi ja tavarat ojennukseen. Ihanaa ja aurinkoista keskiviikkoa!

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

Meidän iltapäivään vapautui eilen hiukan lisäaikaa, joten askarreltiin perinteiset sydänpullat jo ystävänpäivän aattona. Toinen erä näitä pistellään poskeen sitten laskiaisena.

Tämä on ollut jotenkin vähän nahkea viikko, ja ulko-ovesta kun astuu sisään, niin kolme tai neljä ensimmäsitä huonetta on kuin hävityksen jäljiltä. Ehkä siis jotakin raivausta ja paikkojen oikomista vielä perjantain kunniaksi, tai sitten viimeistään huomenna. Muutaman huonosti nukutun yön jälkeen tuntuu myös taivaalliselta ajatella, että lauantaiaamuna ei tarvitse kiskoa itseään sängystä kovin aikaisin.

Ystävänpäiväiltaa vietetään oman perheen kesken. Ihan vain yhdessä olemisesta nauttien, kunhan viimeisetkin treenit saadaan tältä viikolta ensin pois alta. Kukkia, kynttilöitä, mukavat kotitrikoot, villasukat ja sitten peiton alle sohvalle. Tykkään!

 

Ihanaa ystävänpäivää ja perjantai-iltaa! 💕

Heippa! Mites toi teidän hissitön helmikuu? Täytyy myöntää, että olin täysin tietämätön tällaisenkin teemakuun olemassaolosta, kunnes äiti ironisesti kysyi, että kuinkas meinaan pärjätä. Niin, onhan se meille maalaisille tosi helppoa, kun houkutuksia ei ole näkösällä. Kun lähes kaikki kunnan palvelut ovat yhdessä kerroksessa, ne mitä vielä on jäljellä. Edelleen veikkaan, että meillä on täällä kolme hissiä; yksi kaupungintalolla, yksi peruskorjatussa keskustan koulussa ja käsittääkseni täältä löytyy myös kerrostalo, jossa on hissi. Voin olla väärässäkin, mutta kun alati hiljentyvä terveyskeskuskin on yhdessä kerroksessa, rautatieasema on ollut hiljaisena jo vuosikymmenet ja bussin kyytiin hypätään loistokkaan matka-aseman sijaan tienposkesta, ei mahdollisuuksia tule kovinkaan montaa mieleen. Mainittakoon, että liukuportaita ei löydy ollenkaan.

Luin eilen Ylen artikkelin yksityisautoilusta, jossa verrattiin yksityisautojen määrää kunnittain Suomessa. Taulukko oli koottu käyttäen suhdelukuna 1000 asukasta. No, toki me maalaiset olimme siellä listan kärkipäässä ja suuremmat kaupungit taasen pitivät häntäpäätä. Luoja yksin tietää, miksi meninkään lukemaan kyseisen uutisen kommenttiosuuden, mutta jälleen kerran tuli todettua, kuinka kahtiajakoinen ajattelu maassamme on, ja kuinka vieraantuneita oikeasti olemme toistemme elämästä. Surullista. Eniten nauratti ajatus siitä, että maalaiskunnissa ei ole toimivaa julkista liikennettä, koska kaikilla on omat autot.

Hissien (ja niiden liukuportaiden) käyttämättä jättämisen lisäksi kansakunnan hyvinvointia lisäämään on laadittu useita terveellisempiä vaihtoehtoja. Rakkaita kansantautejamme kuten sydän- ja verisuonitaudit voi nimittäin ehkäistä arkisilla valinnoilla! Yksi kestosuosikki naistenlehtien artikkeleissa on parin pysäkinvälin käveleminen. Toimii toki ehdottomasti parhaiten mikäli välimatka venyy useampaan kymmeneen kilometriin. Aamuin illoin pisteltynä varsin terveelinen ratkaisu ja 5 am clubiin tulee liityttyä kuin itsestään. Jos ei sitten satu tekemään työtä joka alkaa jo aamuviideltä. Niitäkin on.

Meiltä pääsi ennen todella helposti esimerkiksi Helsinkiin ympäri vuorokauden. Niin ja mikä tärkeintä, pääsi myös kotiin. Toki kahden ja puolen tunnin matka venyy bussilla ja junalla kulkien liki tunnilla, välillä enemmänkin. Sitten halpuutettiin hintoja ja bussivuorot vähenivät. Nykyisin Helsingistä pitää suunnata kotiin viimeistään klo 20.24 (junalla) tai ilta kahdeksalta bussilla, mikäli on onnistunut saamaan lipun siihen viimeiseen bussiin, joka tietenkin on hintansa puolesta junaa huomattavasti suositumpi vaihtoehto. Positiivista tässä on tietenkin se, että kotiin ehtii nipin napin saman vuorokauden puolella (jos matka sinne pysäkille on lyhyt, kuten se ei todellakaan kaikille ole), mutta samalla moni kulttuuririento, juhla, lentokenttämatka tai muu myöhäistä tai aikaista kulkemista vaativa matkustaminen (kuten vaikka työmatka) jää yksityisautoilun varaan.

Itse tykkään matkustaa junalla ja tähän on useampikin syy. Yksi on tietenkin matkustusmukavuus verrattuna linjurikyytiin, vaikkakin junamatka voi vuorosta ja määränpäästä riippuen venyä ajallisesti bussikyytiä pidemmäksi (kuten vaikka sinne Helsinkiin mentäessä). Toinen syy on ekologisuus, koska pidän junaa vihreämpän valintana kuin bussia. Kolmas syys on se, että haluan osoittaa kylmän asemamme tarpeellisuuden, vaikka myönnetäköön, että 35 euron junalippu tuntuu suolaiselta kympin bussilippuun verrattuna. Kaksipiippuinen juttu, sillä jos Valtion Rautatiet ei tuota, ei junatkaan kulje (tai ainakaan pysähdy joka paikassa), kuten huomattin jo linja-autojen kohdalla. Sormet ja varpaat ristissä toivon, että sekä nykyinen, että tulevatkin hallituksemme haluavat ylläpitää rautateidemme toimivuutta myös meille maalaisille. Tosiasia kun taitaa olla, että oma kuntamme ei enää kovinkaan pitkään pysty tarjoamaan esimerkiksi lukio-opetusta ja koulutuksen saaminen vaatii matkustamista. Jos syntyvyys on 30 vauvan luokkaa per vuosi, moni perusopetustakin tarjoava koulu joutuu laittamaan lapun luukulle. Tässä päästäänkin taas siihen samaan asiaan kuin nuo pysäkinvälit: vaikka puhutaankin pikkukunnista, pinta-alaltaan kunnat harvoin ovat kovinkaan pieniä. Itse asiassa ne voivat olla hyvinkin isoja ja aikanaan kyliksi jaettuja. Joskus meilläkin on ollut eri “kaupunginosat” omine palveluineen, terveysasemineen ja kouluineen. Nyt muistona on enää postinumerot, tyhjäksi jääneet koulut ja liikehuoneistot. Tai no, asummehan me vanhassa kaupassa, naapuritontin autiotalo on entinen terveyssisaren talo ja kylän koulu on muuttunut mitä kauneinmaksi kodiksi. Mutta tähänkin väliin mahtuu monta uudempaa rakennusta ja kadonnutta palvelua. Ei nimittäin tarvitse mennä kuin mieheni lapsuuteen ja palvelut olivat vielä täysin erilaiset. Näinä reiluna kymmenenä vuotena, jotka itse olen täällä asunut, kouluja on jouduttu niputtamaan jo useampi ja pari pankkia on sulkeneet ovensa – samoin kuin moni liikeyritys. Välimatkat sensijaan eivät lyhene.

Miksi me tyhmät maalaiset ei sitten muuteta kaupunkiin?

Terveisiä pellonreunasta ja maitotilan vierestä. Ehkä juuri sieltä, mistä tuli kaura aamuiseen puuroosi tai ruis ja vehnä leipääsi. Perunat tai pasta lounaspöytään ja sokeri jogurttiisi, maito kahviisi ja rypsi levitteeseen, jota sipaisit kotimaisen luomuleipäsi pintaan. Minä en valita, koska täällä haluan asua ja elää. En mistään hinnasta meluisassa ja pakokaasunkatkuisessa kaupungissa, jossa ehkä suhteessa yksityisautoja onkin vähemmän kuin täällä. Toivon monen muun tavoin voivani asua omassa kodissani mahdollisimman pitkään ja parhaassa tapauksessa lähteä vasta jalat edellä. Olkoonkin, että kodillani ei ole muuta kuin käyttöarvoa. Arvostan koulun pieniä luokkakokoja, lasten äärimmäisen hyviä harrastusmahdollisuuksia, kaupan kassaa, joka sanoo, että mulle on paketti tuolla postin puolella, vaikka sitä ei vielä ehdittykään kirjata sisään. Arvostan neuvolapalveluja, joissa minut ja lapseni otettiin vastaan tuttuina, sekä julkista hammashuoltoa. Arvostan kirjastoa, josta uutuuskirjat saa lainaan melkein heti sen sijaan, että jonottaisi vuorolla 72. Arvostan omaa tilaa ja omaa ruhaa, maiseman kauneutta ja luonnon läsnäoloa. Arvostan niin montaa asiaa, jotka helppoudellaan menevät juna- ja bussimatkojen edelle. Tuo arvostus lisää myös halua osallistua. Olla mukana tekemässä ja antamassa myös omaa aikaani siihen, että lapsilla ja aikuisilla on mahdollisuus harrastaa paikallisesti. Mahdollisuus viihtyä.

Jossain vaiheessa nämäkin seudut tulevat ehkä muistuttamaan hylättyä Karjalaa. Tai ehkä ei, kuka tietää. Kenties väljempi asuminen alkaa kiinnostaa ja etätyön mahdollisuus kasvaa entisestään. Tai ehkä ei, kuka tietää. Mutta en jaksa uskoa, että Ruuhka-Suomi ihan oikeasti haluaa meidät kaikki jonottamaan niitä kirjoja, terveyspalveluja ja vapaata paikkaa metrossa. Silläkään myönnytyksellä, että kyllä se väkimäärä kohta pienenee – luonnollisen poistuman avustuksella. Ja metropaikoista tulikin mieleeni, että tajusin vasta viime viikolla, että Helsingin rautatieasemalta pääsee Kamppiin metrolla. Eipä ole koskaan käynyt mielessä, mutta ehkä niillä käveltävillä pysäkinväleillä oikeasti tarkoitetaan juurikin näitä kivenheittoja, eikä aamukävelyä pikkukunnasta toiseen.

Ja kyllä, tiedän, ettei asetelma ole mustavalkoine. Ei ole Helsingin kantakaupunki vastaan maaseutu. Harmaan sävyjä löytyy aina. Mutta halusin kärjistää. Moni tarvitsee hissiä työssään tai elääkseen. Moni tarvitsee autoa työssään tai elääkseen. Ei ole peltoviljely vastaan parvekeviljely. On kauramaitoa ja on vegelevitteitä, sokeritonta jogurttia. On pysäkinvälejä, jotka osuvat kivenheiton ja parinkymmenen kilometrin väliin. Ei ole oikeaa tai väärää paikkaa asua, on vain ihmisiä joilla on erilaiset elämät, erilaiset tarpeet ja erilaiset mieltymykset. Minä vain satun olemaan niitä, jotka haluavat nähdä tulevaisuuden maaseudussa ja pitää sen elävänä.

 

Farkkuhaalarit on vanhat, Asos tall -mallistosta.

Mutta no, en ole mikään kauhean nopea käänteissäni ja jos usein nukun yön yli, niin tämän asian kanssa on pitänyt nukkua aika monen yön yli. Mullahan ei siis ole käytänössä kulmia ollenkaan, tai ne on tosi ohuet ja katkonaiset. Mutta silti, vaikka kyseessä ei mikään tatuointi olekaan, olen pelännyt ihan valtavasti sitä päätöksen lopullisuutta. Onhan ne keskellä otsaa ja ainakin vuoden ajan aika näkyvätkin.

Nämä kulmat jotka nyt näkyvät kuvissa eivät tosin ole ne, jotka kasvoilleni jäävät. Väri vaalenee tästä ihan vaaleaksi ja tarkoitus olikin tehdä kulmat sellaisiksi että ne näyttävät luonnollisilta ilman meikkiä. Nythän ne ovat tummemmat kuin mitä tavallisesti meikatessa, mutta jotenkin alan tottua tähänkin vaiheeseen. Kuukauden kuluttua on vahvistus ja sitä ennen väri saattaa haalistua joiltain osin täysin näkymättömiin. Viikon päästä pitäis olla jo vähän eri tilanne. Mutta se oli tosi hassua kun sain siinä työn välissä aina välillä katsoa peilistä, ja en ollut uskoa, miten pieniä ja tarkkoja karvoja tekniikalla saa aikaan.
Viimeiset pari vuotta olen aktiivisesti seurannut instagramissa eri tekijöitä ja miettinyt, että kenelle menisin jos ja kun joskus uskallan. Tosi paljon on niitä isoja näyttäviä kulmia, mutta mä nimenomaan etsin sellaista tekijää, jolla oli hyvä näyttö myös niistä tosi luonnollisista kulmista. Lopulta päädyin Finbrows -nimiseen yritykseen (löytyy juurikin sieltä instagramista). Mun sisko kävi joulukuun alussa samassa operaatiossa, mikä ehkä hiukan laittoi vauhtia myös omiin rattaisiini. Jos joku muukin uskaltaa niin ehkä minäkin.

Ystävä soitti just tänään aamulla ja kysyi mitä kulmakarvoille kuuluu. Hän on siis seuraavana vuorossa, kun saa todeta, että minä selvisin hengissä ja kulmat onnistui. Jonkinlainen ketjureaktio ehkä, mutta on ihan tosi, että niitä ” aikuisten naisten” luonnollisia microblandattuja kulmia näkee vähemmän ja niitä kokemuksiakin kuulee vähemmän. Siksi siis halusin tästäkin asiasta kertoa, koska tiedän, että moni painii saman ajatuksen kanssa. Niin ja ystävän kysymykseen, että sattuuko tuo laittaminen vastasin, että on tässä tullut synnytettyä kaksi lasta ja näiden kulmien kohdalla saa sentään puudutuksen. Toki minunkin silmäni valuttivat ensin kyyneliä, ja sitten tuli sellainen aivastamisen tarve, mutta siis tuo on se, miten mieheni reagoi kun nypin häneltä joskus pari kulmakarvaa irti. Että toki kipu on yksilöllinen juttu, mutta tässä ei nyt puhuta sellaisesta ihan oikeasta kivusta jota jokainen on ehkä joskus joutunut kestämään. Epämukava tunne on ehkä parempi, ja kun puudutus on kunnolla tehonnut (sitä lisätään koko ajan) ei toimenpide loppua kohti tunnu miltään. Aluksi voi vähän kirpaista, kuten on tapana sanoa. 🙂

Ja siis jatkossa ne mun kulmat tulee olemaan vaaleat ja just sellaiset ilman meikkiä tosi luonnolliset. Ei haittaa vaikka joutuisin niitä meikkaamaan, koska mulle on tärkeintä, että se muoto ja aukkokohdat on tehty ja kasvoilla on jokin ryhti myös meikittä. Mutta siis anyway, tarkoitus oli nopeasti selittää tämäkin asia, mutta menihän siihen muutama rivi.

Pyykkiteline on Ikean uudesta Borstad-mallistosta. Mun vanha bambuinen oli jo tosi tummunut ja nyt kävin nopeasti hakemassa uuden kun näitä vielä oli. Puinen rikkasetti on Sinituotteen. Kukkamekko on Elloksen ja villapaita ja mun kotitossut on H&M:n. Tosin ne on ihan sandaalit, mutta kun mä en osaa olla kotonakaan ilman tossuja.

Nyt feta ja tomaatit uuniin. Tänään on uunifetapastapäivä!

Entinen vaaleanpunaisen vihaaja täällä hei! Ajattelin luoda teihin uskoa, ja todistaa, että kyllä tästäkin taudista pääsee näköjään eroon. Ei vaan, ei mun antipatiat tällaisia uturoosan sävyjä kohtaan ole koskaan niin pahat olleet, mutta kun vielä seitsemän vuotta sitten lastenvaatteissa oli vallallaan se sellainen karkkipinkki ja fuksia rajasin koko vaaleanpunaisen kategorian vältettävien (tai kielettyjen) listalle. Oli Noa Noan Miniaturet ja Kappahlin newbiet. Muuten murretut vanhan roosan sävyt oli jokseenkin kiven alla. Nykyään niitä onneksi on, ja voi että kuinka pelkäänkään sitä päivää, kun pieni tyttöni ei suostu niihin enää pukeutumaan. Toisaalta nämä sävyt on onneksi pysyneet muodissa niin pitkään, että vaaleanpunainen ei ihan vältsysti ole enää vain pikkutyttöjen väri. Tai siltä minusta ainakin tuntuu seistessäni tässä asussa vaaleanpunaisen sävyisessä olohuoneessa. Ja varsinkin katsoessani, miten miniatyyreiltä nuo olohuoneen kalusteet näyttävät vierelläni. 😀

Hassu juttu nämä värit. Olen aina ollut farkkutyttö ja rakastanut sinistä. Kuitenkin sinisen unikon edellisen tulemisen jälkeen olin noin niin kuin sisustamisen mielessä aika täynnä sinistä ja taisin vannoa ihan julkisesti ettei sitä meille enää tule. No niin vain on tullut ja monessa muodossa ja voi että kuinka haaveilen jatkuvasti erilaisista sinisen sävyisistä tapeteista. Viimeisinpänä William Morrisin sinisävyisestä willow boughs -tapetista. Ja sitten taas vaaleanpunaiseen olen haksahtanut oikeastaan vasta viime vuosina. Ehkä siksi, että lapsillekin lopulta tuli enemmän niitä kauniita vaaleanpunaisen sävyjä. Ja oikeastaan myös siksi, että olen kokenut vaaleanpunaisen (sinisen ja valkoisen ohella) helpoksi väriksi. Oli kyse sitten sisustamisesta tai pukeutumisesta, se on jotenkin helppo ja turvallinen.

Vaikka meille jokin talven tapainen päiväksi tai pariksi saapuikin, niin kyllä mulla silti on jo kevät mielessä. Ja onneksi se kevät tuo myös äärimmäisen luonnollisella tavalla väriä elämään. Ei hetkeen jaksa miettiä tapetteja tai oikein muutakaan, kun puutarhakausi pääsee alkamaan. Mutta siihen nyt menee vielä tovi. Ja sillä aikaa vaikka sitten sitä vaaleanpunaista.

Nämä mun pöksyt on Elloksen alesta ja neule se sama Samsøe & Samsøe.

Ihanaa iltaa! ♡

salted caramel cheesecake

Pohja:

180 g bastogne-keksejä

80 g voita

Täyte:

400 g maustamatonta tuorejuustoa

1,5 dl sokeria

1 tl vaniljasokeria

1 rkl sitruunamehua

ripaus suolaa

2 kananmunaa

1 rkl maissitärkkelystä

Kinuski:

1,25 dl fariinisokeria

2 dl kuohukermaa

(tein itse tuplana, koska niin on paras!)

Päälle:

sormisuolaa

– Lämmitä uuni 160 asteeseen. Voitele n. 24-senttinen irtopohjavuoka. Murskaa keksit ja sulata voi. Sekoita ne keskenään ja painele vuoan pohjalle ja reunoille. Esipaista pohjaa noin 10 minuuttia, kunnes se on saanut hieman väriä. Ota uunista ja anna jäähtyä hetki.

– Vatkaa tuorejuusto notkeaksi, noin 30 sekuntia, sähkövatkaimella. Lisää sokeri ja vatkaa kuohkeaksi ja tasaiseksi, noin 2 min sähkövatkaimella. Lisää vaniljasokeri, sitruunamehu ja suola. Sekoita tasaiseksi.

– Lisää kananmunat yksitellen ja sekoita jokaisen jälkeen. Lisää lopuksi maissitärkkelys ja sekoita nopeasti tasaiseksi.

– Kaada täyte esipaistetun pohjan päälle. Paista 30-35 minuuttia uunin keskitasolla. Kun pinta ei enää kiillä ja täyte on jähmettynyt, kakku on kypsä. Anna jäähtyä. Aina ei tosin ole ollut aikaa ja joskus teen kuorrutuksen vasta seuraavana päivänä. Aina on toiminut.

– Sitten kinuski. Keitä kermaa ja fariinisokeria kattilassa hiljalleen välillä sekoittaen noin 45-75 min. Kokeile onko kinuski valmista tiputtamalla pisara kinuskia kylmän veden joukkoon. Jos pisara ei sula matkalla pohjaan, kinuski on valmista . Anna kinuskin jäähtyä noin minuutti ja kaada sitten juustokakun päälle.

– Anna kakun olla jääkaapissa yön ylitse tai ainakin pari tuntia. Maku paranee mitä kauemmin jaksat odottaa, mutta hyvää se on hetikin.

Ripottele päälle sormisuolaa juuri ennen tarjoilua.

Ihan alkuun iso kiitos kaikista viesteistä, joita tuo edellinen postaus kirvoitti. Tulin niin iloiseksi kun sain jakaa iloni ja toisaalta hämmennyin siitä yhteydenottojen määrästä, jonka aiheesta sain. Sanotaanko vaikka, että jäin miettimään, onko siellä uimahallissa kovinkaan montaa naista, joka oikeasti olisi tyytyväinen kuoreensa. Surullista! Mutta toisaalta myös inhimillistä. Toivon kovasti rohkeutta kaikille teille kaltaisilleni! Ja samalla on ihana huomata, että vaikka asia ei arka itselle olisikaan, selkeästi sitä ymmärrystä ja myötätuntoakin löytyy. Ehkä tärkeintä juuri onkin, että hyväksytään toinen toisemme puutteinemme ja heikkouksinemme ja samalla meidän kaikkien on ehkä myös helpompi hyväksyä itsemme.

Ja sitten siihen kakkuosuuteen! Enne joulua jaoin instan stooreissa mun lempparikakkureseptin, kun sitä työvaihekuvien jälkeen kovasti kyseltiin. Lupasin postata reseptin myös blogiin, mutta mulla ei ole oikeastaan ollut kakusta yhtään kuvaa. Ne kun on melkein aina valmistuneet pimeään aikaan ja kuvaaminen on tullut mieleen, kun kakku on kadonnut parempiin suihin. Ja tämä kakku tosiaan tekee sitä nopeasti. Salted caramel cheesecake eli suolaisen kinuskinen juustokakkuon suussa sulava, eikä siitä yksinkertaisesti voi olla pitämättä. Jopa minä, joka en ole koskaan ollut kinuskin ystävä rakastan tätä törkeän hyvää yhdistelmää.

Meillä on lauantaina synttärijuhlat ja koska en ole mikään edellisen yön leipoja, yritän taikoa tarjoilut pikkuhiljaa hieman etukäteen. Tämän kakun voi hyvin tehdä pari päivää etukäteen, sillä sen maku ehkä vain paranee ajan myötä. Mikään varsinaisen heleä sateenkaarileivos tuo ei ole ja ruskea väritys on jopa vähän tylsä, mutta koska kakku maistuu isoille ja pienille juhlijoille, se on varma valinta. Pohjan keksit voi korvata digestivellä ja gluteeniton versio syntyy helpoiten juurikin gluteenittomalla digestivekeksillä. Minun kakussani on myös tuplamäärä kinuskia, koska eihän sitä oikein voi olla liikaa. 🙂

Tänään pitäisi vielä vatkata marenkia, mikä on muuten myös loistava tarjottava, koska valmistelut voi tehdä etukäteen ja leivokset ja kakut kasata sitten vasta tarjoilualustoille. Ihan ei ole koko kattaus vielä selvänä, mutta menen fiiliksen mukaan. Seuraavaksi pitäisikin uhrata ajatukset suolaisiin tarjottaviin.

Ja niin, kevätkylvöt on vihdoin aloitettu. Vähän myöhäiseksi meni chilien kanssa, mutta eiköhän ne ehdi. Tuoksuherneet saavat vielä hetken odotella. Täällä on koko päivän tupruttanut räntää. Sellainen oikein kunnon räpäskäkeli. Pakko myöntää, että pidin enemmän siitä auringosta ja tuulesta. Siitä, ettei joka puolella ollut kuraa. Mutta minkäs teet, eletään kuitenkin tammikuuta.

Oikein ihanaa torstaita! ♡

Maailmassa on varmasti miljoona asiaa, jonka suhteen voisi tuntea huonommuuden tunnetta. Miljardi sen jälkeen tulee äidiksi. Riittämättömyyden tunne ja itsesyytökset muuttuvat jossain kohtaa arkiseksi ja oman vaillinaisuutensa oppii hyväksymään. Ymmärtää, että kaikkea ei voi, ehdi tai pysty. Mulla on kuitenkin aina ollut yksi osa-alue äitiydessäni, jota en ole saanut hyväksytyksi, ja josta olen kantanut huonoa omaatuntoa. Ei se ole asia, joka vaivaa joka päivä aamusta iltaan, mutta juttu joka tulee mieleen katsellessani ihania vauvauintikuvia ja äitejä uittamassa lapsiaan. Nimittäin se, että minä en koskaan vienyt vauvojani vauvauinnille tai uimahalliin ylipäätään. En vauvoja, en taaperoita, enkä leikki-ikäisiä. Samasta syystä olen se, joka jättäytyy pois ystävien kesken saunomisesta ja vaihtaa vaatteensa vessassa lukkojen takana. Se joka joutuu ihan vain kasaamaan itsensä voidakseen mennä saunaan edes oman perheen kesken.

En ole koskaan ollut sinut itseni ja vartaloni kanssa, ja pääni sisällä on toki valtava määrä lukkoja asian suhteen. Tai no, ehkä joskus pienenä lapsena olen osannut hyväksyä itseni, mutta en edes muista sellaista aikaa. Vähäpukeisuus ja alastomuus ahdistaa, julkinen riisuutuminen ja peseytyminen tuntuvat kertakaikkisen mahdottomalta. Tiedän, jonkun mielestä ihan käsittämätön ajatus, mutta uskon, että en ole ainoa, joka painii saman ongelman kanssa. Kyseessä ei ole tahtotila, joka ravistetaan pois mielestä vain sillä, että tuollainen ajattelu on aivan typerää. Uskokaa pois, sitä on yritetty!

Viime syksynä koin jonkinlaisen herätyksen asian suhteen kun aloin miettiä, minkälaisen kuvan annan itsestäni lapsilleni ja erityisesti tyttärelleni. Olen aina kokenut tärkeäksi, etten soimaa ulkonköäni lasteni nähden, vaan pikemmin kehun ja korostan. “Eikös äiti näytäkin nätiltä” on huomattavasti parempi lasten korville, vaikka olo ei juhlamekkoon tunkeutumisen jälkeen kovin kaunis olisikaan. Meillä ei myöskään puhuta siitä, että pitäisi vähän laihduttaa tai pienentää vatsamakkaroita. Nuo jutut olen tietoisesti rajannut pois lasten korvilta. Samoin ylipäätään toisten ulkoisen olemuksen ja varsinkin kenenkään ruumiinrakenteen kommentoinnin. Sain itse kuulla lapsena jatkuvasti, kuinka pitkä ja hoikka olin. Ja aivan varmasti kukaan ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta niin vain se ulkönäköön takertuminen kääntyi itseään vastaan ja hoikkuus, tai laihuus, muuttui asiaksi jolla määritin itseni ja sen, kuinka minut nähtiin tai hyväksyttiin. Jestas, kakki nuo sudenkuopat haluaisin välttää oman lapseni kohdalla, mutta ihminen minäkin vain olen. Ja silti ihminen joka ei voi mennä lastensa kanssa uimahalliin.

 Syksyllä sisuunnuin ja marssin ostoskeskuksen urheiluliikkeeseen ostamaan uimapukua. Ei mahtunut. Olin liian suuri jokaiseen pienirintaiselle tarkoitettuun perusuikkariin. Jälleen koin olevani muottiin sopimaton. Myyjä ehdotti kaksiosaista. Lähdin pois silmiäni pyöritellen ja häntä koipien välissä. Että vielä pitäisi napa paljaana olla, ei kiitos. Tuli kaikkea muuta ja asia painui taas sinne mielen lepotilaan, asiaksi jonka käsittelen sitten joskus myöhemmin. Sitten tuli puhe Klaaran uimapuvusta. Se oli eskarin uinneilla kiristänyt ja uudet uimalasitkin piti hankkia. Sain idean, jota kypsyttelin hiljaa mielessäni. En kertonut kenellekään, koska halusin voida vielä perääntyä.

Itselleni löysin uikkarin netistä. Samoja urheilumalleja valmistetaan suurempiakin kokoja vaikka niitä ei ehkä jokaisen urheiluliikkeen tangossa roikukaan. Asia hoidettu. Viime keskiviikkona suoritin lahjaostokset Klaaran tanssitunnin aikana. Pieni uikkari ja söpöt uimalasit. Lähetin miehelleni viestin, ja kerroin, mitä olen suunnitellut. Että menisin lasten kanssa lauantaina uimaan. Synttärisankarille julistin asian heti perjantaiaamuna. Ihan vain, jotta luvattuani en enää voisi perääntyä. Tunnen itseni ja minulla on taito keksiä tekosyitä näihin tilanteisiin. Olihan vauvauinnitkin jotenkin niin hassusti järjestettyjä, etteivät ne oikein sopineet meidän lasten syntymään. Olivat liian pieniä ryhmien aloittaessa. Tai liian vanhoja. En edes enää muista, miten se meni. Kaikki pakotiet oli tukittu, asia oli iltaan mennessä lähes koko suvun tiedossa. Me mennään huomenna uimaan. Äitikin tulee.

Lauantaiaamuna pinna oli kireällä. Kiukutti ja kaikki tuntui olevan huonosti. Onneksi mulla on ihana puoliso, joka ymmärtää, että joskus sen tiskirätin paiskomisen takana on jotakin leivänmuruja suurempaa. Hyvin se menee, kyllä sä siitä selviät. Ja hitto vie, niin selvisinkin. Vaikka ajaessamme uimahallin pihaan mietin kyllä vaihtokauppoja. Olisin voinut hypätä lähestulkoon mistä vain ja minne vain, jos olisin saanut perääntyä. Mutta en perääntynyt. Kävin lasteni kanssa ensimmäsitä kertaa uimahallissa. M i n ä  k ä v i n  u i m a h a l l i s s a! Ja se 7,5 euroa, joka oli kahden lapsen ja yhden aikuisen uimisen hinta (ihan älytöntä, että jotakin voi nykyää tehdä liki ilmaiseksi) sekä asia, jolle ei voi oikeasti laittaa hintalappua, muodostivat parhaan lahjan jonka voin 7-vuotiaalle tyttärelleni antaa. Uimisen päälle käytiin vielä syömässä ja haettiin isot karkkipussit.

Täydellistä äitiä minusta ei tullut vieläkään, mutta yhden isoksi kokemani puutteen kohdalle sain vetää ainakin osittaiset henkselit. Ja se tuntui hyvälle.

Olen kaivellut kaapista jo keväisempiä tekstiilejä ja ilotellut keltaisilla tulppaaneille. Tehokasta, meillä on nimittäin vihdoin lunta maassa! ♡

Oi ihanaa, mä olen niin odottanut viikonloppua. Perjantaita ja sitä, että ehtisi jotenkin vetää henkeä ja ihan vain olla. Ostin just kaupasta lisää tulppaaneja ja ajattelin sytytellä kynttilöitä. Vetää supermukavat leggingsit jalkaan ja rojahtaa sohvalle lasten kanssa.

Meidän pieni vauva täytti tänään seitsemän, ja vitsit, miten se taas laittoi ajattelemaan. Sitä miten nopeasti aika kuluu, vuodet vierii ja lapset kasvaa. Laina-aika umpeutuu. Ja sitten toisaalta taas on ihana nähdä ihmisen kasvavan ja kehittyvän, oppivan ja oivaltavan. Ja samalla oppii itsekin. Itsestään ja monesta muustakin jutusta. Ja vaikka joku voisi muistuttaa kireästä pinnasta, niin kyllä mä silti olen sitä mieltä, että jos jotakin, niin rentoutta lapset ovat ainakin mulle opettaneet. Sitä että ei kaiken oikeasti kuulu olla niin justiinsa, vaan sinne päinkin yleensä riittää. Lasten seurassa on ihaninta, kun saa olla sopivasti höpsö. Unohtaa välillä säännöt itsekin ja olla rennosti oma itsensä.

Päivänsankari sai aloittaa aamunsa repimällä yksisarvispaperia. Reppuun sai pakata Marianneja ja kettukarkkeja eskarikavereille ja isoveljeltä saadun alpakan lelukaveriksi. Kun vielä pääsi lemppariravintolaansa, eli Prisman Buffaan (jep!) syömään ja telkkaristakin alkaa taas Posse, ei juhlapäivä voisi kauheasti parempi ollakaan.

Nyt kuitenkin sohvalle ja herkkukulhojen äärelle, ennen kuin ne tyhjenevät. Ihanaa viikonloppua! ♡

Hei ihan alkuun isot kiitokset edellisen postauksen saamasta palautteesta. Musta oli ihana huomata, että saitte ajatuksestani kiinni. Ja kiitos ihanista viesteistänne, siitä, että kannustatte. Kenellepä tuo ei olisi tärkeää. Eli iso ♡!

Vähän samoilla linjoilla tänään, nimittäin ajankäyttö ja aika yleensä on ollut vuoden vaihtuessa taas kovasti mielessä. Vielä esikoisen ollessa pieni, mä vannoin, etten ikinä omista elämääni lapseni harrastamiselle vaan aion elää sitä omaa elämääni ja tehdä omia juttujani. No just joo, nää on näitä kun huudellaan ilman sen parempaa kosketuspintaa. Kyllä mä edelleen joskus mietin, että mistä vois luopua, kun aika ei riitä kaikkeen ja parissa eri paikassa on erittäin mahdotonta olla samaan aikaan. Mutta kun mä näen lasten innon ja ilon siitä, että saavat toteuttaa itseään ja kehittyä heille tärkeissä jutuissa, se vaan oikeesti sulattaa kaiken kiukun ja turhautumisen. Ja mä uskon myös, että ryhmässä toimiminen, joukkuepelaaminen ja sosiaaliset kuviot antavat paljon myös tulevaisuutta ajatellen. Ja joka kerta mä olen edelleen ihan ällikällä, kun istutaan jossain konsertissa, jossa kaiken ikäiset lapset ja nuoret soittavat yksin yleisön edessä. Siis ihan valtavan hienoa harjoitusta esiintymiselle. Koska oikeasti elämässä tulee niitä hetkiä kun pitää “esiintyä” tai olla esillä ja seistä toisten edessä. Ajattelen aina, että voi kun olisin itsekin oppinut lapsena tuon taidon. Ettei alkaisi aina ääni väpättämään ja sydän hakkaamaan. Minähän olen siis ihan hirveän huono noissa jutuissa. Ujo kuin piimä.

Mutta en mä silti halua, että kaikki aika menee siihen, että jokainen on omilla teillään ja omissa jutuissaan, vaikka tykkään itsekin tehdä monenlaista. Kyllä mä kaipaan ihan valtavasti sitä, että saadaan olla koko perhe yhdessä ja myös sitä, että me aikuiset saadaan olla välillä kaksin. Sekin on tosi tärkeää. Ja toki mä kaipaan myös omaa aikaa. Sitä että saa olla yksin, ja sitä että saa olla ystävien kanssa. Ja vaikka se vähän nuoralla tanssimista onkin ja sellaista palapelin loputonta sovittelemista, että tämä kaikki saadaan mahtumaan elämään, niin kyllä se vaiva kannattaa. Koska kaikella tuolla ajankäytöllä on ihan hirmuisen suuri merkitys, ja kaikki nuo lisää sitä hyvää oloa ja parempaa elämänlaatua. Aina ei kuitenkaan onnistuta ja joinakin viikkoina joudutaan aina joustamaan jostakin. Mutta se kuuluu elämään. Silti yritetään nyt tietoisesti lisätä sitä yhteistä aikaa, koska se on vaan niin mielettömän tärkeää. Vuodet juoksee ja lapset kasvaa. Ja tiedän kyllä, että nykyään pitäis olla kauheen aktiivi tuolla instan stooreissa vähintään, mutta mä olen valinnut näin. Koska sekin aika olisi sitten pois jostain muusta. Jostain sellaisesta, mikä on mulle ihan huipputärkeää. Ihan tietoisesti haluan olla vähemmän puhelin kädessä ja enemmän ihan vaan läsnä perheelle ja ystäville – ja itsellenikin.

Loppuviikkoon mahtuu onneksi näitä erilaisia aikoja. Eilen oltiin mummulassa ja vietettiin laatuaikaa kuulumisia vaihdellen ja kakkua syöden. Tänään vietetään aikuisten kesken aikaa, kun mennään miehen kanssa kuuntelemaan hävyttömiä kansanlauluja (ja todennäköisesti punastelemaan) ja sunnuntaille on tiedossa kiireetöntä koko perheen yhteistä aikaa. Aika täydellistä!

 

Mutsit on VeroModan, neule Samsøe & Samsøen ja merinovillapanta on täältä, kuten muuten myöskin nuo edellisen postauksen makrameekorvikset.

Moikat!

Ihana Homevialaura postasi tänään instagramissa aiheesta, jota olen itsekin viime aikoina miettinyt aika paljon. Tai oikeastaan jo pitkään, mutta viime aikoina enemmän SYLI ry:n #siivoasome -kampiksen myötä. Eli siis sitä, millaisia suorituspaineita ja hunommuuden tunnetta some aiheuttaa ja miten näitä juttuja voisi miettiä järkevämmin. No Suomishäiriöliitto ihan ykkösenä kannustaa tietenkin, että kaikki ne sometilit, jotka aiheuttavat mielipahaa tai alemmuuskompleksia kannattaa laittaa pois seurannasta, oli kyseessä ystävä tai julkisuudenhenkilö. Mä olen itse ihan samaa mieltä, ja varsinkin silloin kun oma mieli on todella hauras, ehkä kenties jopa sairas. Silloin kaikki energia on tietenkin laitettava siihen omaan selviämiseen ja kuntoutumiseen. Enkä suosittele omaakaan blogiani kennellekään, jolle se aiheuttaa yhtään mitäään negatiivista tunnetta.

Mutta eihän me ihmiset toimita ihan noin yksoikoisesti, vaan ollaan nykyään ehkä uteliaampia ja tiedonhaluisempia kuin koskaan ennen. Onhan meillä kaikilla pelit ja vehkeet, joilla seurata ja katsella muiden elämää. Mutta siinä päästäänkin aiheeseen. Mitä se some oikeasti välittää meille ja millaisia paineita se luo. Laura avasi tänään ihanasti just tätä ajatusta ja omaakin pohdintaani siitä, että some helposti sekoitetaan täydelliseksi massaksi, joka käsittää niin täydellisen kodin, täydellisen ulkonäön, täydellisen perheen, täydellisen vartalon, täydellisen uran ja kaikkiin näihin liittyvän hurjan itsekurin. Ja lisäksi vielä mielikuvan siitä, että kaiken tuon keskellä pitäis olla ihan zen, lukea kirjoja, nukkua, meditoida ja vaikka mitä.

Mutta joo, eihän se niin mene. Kukaan, ja ihan oikeesti k-u-k-a-a-n ei voi olla täydellinen. Piste. Mä vihaan sanontaa “elämä on valintoja”, koska eihän se niin mene, että elämä oikeasti olisi pelkkiä valintoja, mutta myönnän, että elämä on jossain määrin myös valintoja. Toki me ihan jokainen joudutaan elämään elämää, joka heittää välillä eteen arvaamattomia ja tosi julmiakin asioita. Ja tottakai meidän jokaisen ihmisen elämä riippuu myös paljon niistä ympärilla olevista ihmisistä, joille elämä on ihan yhtä arvaamaton. Mutta se, mitä pidämme perusarkena, ja mihin haluamme panostaa silloin kun siihen on mahdollisuus, on sitten meidän omaa valintaa. On täysin jokaisesta itsestä kiinni, neulooko mieluummin, vai lukeeko kirjaa. Katsooko illalla leffaa, vai meneekö ajoissa nukkumaan. Treenaako ankarasti ja noudattaa tiukkaa ruokavaliota, vai panostaako enemmän kodin viihtyvyyteen tai siisteyteen. Opetteleeko uuden kielen, vai uuden instrumentin soittamisen, vai tapaako enemmän ystäviä. Ja aika usein (ja tämä on nyt sitä oikeeta elämää, jota some ei aina välitä) yksi asia sulkee toisen pois. Kun kaikkea ei voi ja kaikkea ei ehdi. Ei vaikka kuinka haluaisi olla täydellinen ylisuorittaja, niin hitto vie, kun ei ne tunnit vuorokaudessa vaan riitä. Siispä pitää valita. Riittääkö mulle vähän sotkuisempi koti, jos kerran nautin niin paljon käsitöiden tekemisestä. Tai lähdenkö aamu viideltä lenkille, jos koen, että nukkuminen on enemmän mun juttu. Olenko valmis luopumaan kaikista muista harrastuksistani, jotta voin rakentaa unelmieni kehon? Ostanko kaupasta puolivalmiita, jotta ehdin kaverin kanssa lenkille, vai teenkö perheelle täydellisen päivällisen? Luenko kirjaa, vai leivonko lasten kanssa… Ja joka päivä me tehdään tiettyjä valintoja. Ja toivottavasti, siis ihan oikeasti toivottavasti, me jokainen tehdään niitä valintoja sen pohjalta, mikä tuntuu parhaiten sopivan meille ja meidän elämään. Sellaisia valintoja, jotka saa meidät elämään omaa elämää ja tavoittelemaan aitoa onnellisuutta ja terveyttä sen sijaan, että tavoiteltaisiin sitä jonkun muun täydelliseltä näyttävää elämää. Koska aivan varmasti sillä ihailemallasi tyypillä on joku tai jotkut elämän osa-alueet ihan retuperällä. Meillä kaikilla on. Ja on silti vaikka kuinka yritettäisiin elää tasapainoista ja harmonista arkea. Koska se just kuuluu siihen elämään. Että tunteja on päivässä se 24 ja päiviä viikossa 7. Siinä se, näillä on mentävä. Some on helposti pelkkää täydellisyyttä jos sen kasaa yhdeksi tekijäksi. Harva supertimmi fitness somettaja on kuitenkaan loistava leipuri tai äärettömän nopea kantapään kutoja.

Ennen asiat olivat simppelimpiä. Ostettiin ruokalehti kun haluttiin kokata tai leipoa ja inspiroitua muuten näistä asioista. Ostettiin muotilehti kun haluuttiin nähdä muotia, kauneuslehti jos haluttiin nähdä meikkejä ym. Oli erikseen lehti treenavalle, juoruista pitävälle ja käsitöistä, puutarhanhoidosta tai ristikoista kiinnostuneille. Ja on toki edelleen, mutta nettiä, saati somea ei oikein voin edes avata, etteikö verkkokalvolle tulvisi kaikkea sitäkin, mikä ei ehkä ennen tuntunut niin omalta ja johon kiinnitettiin vähemmän huomiota.

Toisen, varsin rajatusti kuvattua, elämää seuratessa ei pidä myöskään vähätellä itseään. Joku on parempi jossain, toinen jossain muussa. Näin se vain menee ja sekin on joskus kiinni omista valinnoista. Hyvä esimerkki on vaikka puutarhanhoito. Todella moni kertoo, että ei harrasta puutarhanhoitoa, koska on ihan surkea kaikkien kasvien kanssa. Ok, liki jokainen on varmaan ihan hemmetin surkea ohjaamaan avaruusalusta, jos siihen hommaan laitettaisiin. Puutarhanhoito ei kuitenkaan ole rakettitiedettä, vaan oikeastaan aika simppeleitä juttuja, joita jokainen voi oppia. Onnistumisen ja epäonnistumisen kautta ehkä parhaiten. Kysymys kuuluukin, että kuinka paljon siihen on valmis panostamaan ja laittamaan aikaansa. Onko valmis opettelemaan ja ottamaan selvää. Esikasvattamaan omia taimia heti alkuvuodesta lähtien ja huolehtimaan taimista päivittäin, kenties pyytää ystävää hoitamaan niitä jos olet reissussa. Tai oletko valmis kykkimään puutarhassa keväästä asti liki joka päivä? Huolehtimaan paahteisina päivinä siitä, että kasvit saavat vettä. Joka päivä, vaikka kuika olisi ihanaa huidella jossain ihan muualla. Tai edes kastelemaan päivittäin parvekkeella olevaa basilikaa?  Jos et, se on ok. Mutta et ole huono tai surkea. Olet vain valinnut kiinnostuksenkohteesi jostain muusta ja haluat käyttää aikasi muulla tavoin. Kukkia ja basilikaa saa kaupasta. Miksi hampaat irvessä puurtaa ja uhrata aikaansa, jos se ajankäyttö ei tuota hyvää oloa. Tämä pätee moneen muuhunkin. Et ole huono tai surkea vain koska jokin ei juuri nyt mahdu elämääsi tai elmäntilanteeseen.

Ja sitten ihan viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä: Jos joku toinen käyttää aikaansa sellaiseen, mitä et itse arvosta tai ymmärrä, yritä miettiä, että ehkä sille tekemiselle on syynsä. Joku ihan oikeasti nauttii pienoismallien kasaamisesta, kirjojen järjestämisestä kirjailijan nimen, kirjan selän värin tai koon muukaan tai luetteloimalla adverbejä venälaisistä klassikoista. Joku ihan oikeasti saa mielihyvää siitä, että käy joka aamu viideltä luonnonvesissä uimassa tai rakentaa itselleen aivan älyttömän kauniita smoothie bowleja, ja jonkun hyvinvointi on sitä, että käyttää aikansa siivoamiseen ja kodin järjestämiseen.

Just nyt mä voisin käydä tyhjentämässä kuivausrummun, tyhjentää tiskikoneen, raivata eteisen, siivota joulukoristeet pois, pyyhkiä keittiön pöydän tai opiskella vaikka unkaria ja yrittää pelastaa maailman. Mutta mä lähden jumppaan, koska yhdistettynä ystävän seuraan (ja juuri sen vuoksi) se on mun mielestä parasta ja hauskinta just nyt.

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.