Hei, mikä auringonpaiste!!! Tätä lisää, kiitos.

Esimerkiksi auringonpaisteesta nauttimista voisi kai pitää jonkinlaisena hetkestä nauttimisena, sellaisena carpe diem -tunteena, jossa ollaan juuri siinä hetkessä, ja annetaan mennä. Siitä huolimatta, että jokainen tietää auringon jossain kohtaa painuvan pilvien taakse, tai ainakin horisontin alapuolelle. Pidän itseäni aika hyvänä hetkessä eläjänä, vaikka toki nautin tulevan suunnittelustakin. Silti perusluonteeltani olen vähän sellainen pers edellä puuhun -tyyppinen, sillä hetkessä elämisen taito on omalla kohdallani myös impulsiivisuutta. Siinä missä tunteeni tulevat esiin voimakkaina ja nopeasti, saan myös äärettömän hyviä ideoita kohtalaisen nopealla vauhdilla. Vielä 32-vuotiaana hypin riemusta ja otan tanssiaskeleita (sellaisia varsin omaperäisiä) onnistumisen hetkellä. Käännän suuni väärinpäin surullista Facebook-jakoa lukiessani tai innostun siirtämään painavia ja raskaita huonekaluja paikkoihin, joihin ne eivät lopulta edes mahdu. Impulsiivisuudestani huolimatta olen varovainen. Joku sanoisi pelkuri, itse puhun mieluummin itsesuojeluvaistosta – järjenäänestä.

Hetkessä voi siis elää hyvin monellakin tapaa, ja tuskin kenenkään tapa on toisen keinoa huonompi tässäkään asiassa. Mutta tässä ja nyt on myös paljon enemmän kuin ohikiitävät hetket ja vaihtuvat tunteet. Se on (ainakin omalla kohdallani) tyytyväisyyttä vallitsevaan elämäntilanteeseen, ja kykyä nauttia elämästään myös isompana kokonaisuutena. Ja kyllä, pidän luonnollisena myös sitä, että omaa onnellisuuttaan kyseenalaistaa. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että jokunen epäkohta elämässä ei väistämättä heitä elämänlaatua huonoksi. Epäkohtia on, ja tulee aina olemaan, tavallisessa elämässä. Joinakin päivinä enemmän, joinakin vähemmän.

Naisen elämässä on tässä kohtaa moniakin asioita, jotka voivat syödä onnellisuutta ja hetkessä elämisen iloa. Halutaan olla nuorempia, tai nautitaan vasta kun ollaan laihduttu/muutettu/muututtu ja ties mitä. Tai toivotaan lasten kasvavan ja muuttuvan omatoimisemmiksi, tai toisaalta halutaan niitä lapsia. Ja kyllä, viime vuosien aikana olen noista viimeisistäkin huokaillut molempia, olen huokaillut nuoruuden perään ja vaatinut itseltäni myös muutoksia. Omalla kohdallani juuri se suurin oivallus oli ehkä se, että kun niitä lapsia ei lisää ilmaantunut, alkoi väistämättä olla kiitollisempi niistä kahdesta lapsesta, jotka meille on suotu. Lopulta vauvakuumeeseen auttoi se, että meillä on yhä pieniä lapsia, enemmän tai vähemmän omatoimisia. Mitä tulee nuoruuden haikailuun, järki auttaa asiassa, sillä nuoruus pitää sisällään niin paljon kaikkea, mistä ei tässä kohtaa enää pidä niin väljä. Myönnän jonkinlaisen ikäkriisin sinne ennen kolmekymppisiä, jolloin olin kahden lapsen äiti, ja useampi ystäväni eli vielä huoletonta elämää sinkkuna tai ilman lapsia. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin oppinut katsomaan sekä itseäni että elämääni armollisemmin, ja pidän näkemästäni. Jopa siinä määrin, etten kääntäisi kelloja taaksepäin, vaikka tilaisuutta tarjottaisiinkin.

Viime päivien aikana olen kohdannut itseni usein saman ajatuksen parissa: Näin on hyvä, tässä ja nyt. Yli neljäntoista vuoden jälkeen oma puoliso on tuttu ja turvallinen. Huumori on nivoutunut yhteen ja sitä on paljon -myös vaikeina aikoina. Kaksi kultaista lasta, jotka ovat opettaneet enemmän elämästä, kuin elämä itsessään olisi koskaan pystynyt opettamaan. Paljon virheitä, virhearviointeja, pettymyksiä, surua ja murhetta. Niitä mahtuu lähes jokaiseen elämään, niin myös omaani. Mutta juuri nyt olen se ihminen, millaiseksi tähänastinen elämä on minut koulinut.

Tässä ja nyt. Kun katson taakseni, huomaan viimeisen vuoden antaneen valtavasti. Se on poistanut hartioilta raskaan taakan ja antanut tilaa hengittää. Se on vahvistanut ihmissuhteista parhaimpia ja tärkeimpiä, ja luonut harmoniaa kaaoksenkin keskelle. Olen nauranut enemmän kuin jaksan edes muistaa, tulistunut pienistä ja kiukutellut välillä kuin pieni lapsi. Myönnän, saatan olla kaikessa impulsiivisuudessani myös hankala. Mutta niinhän meillä jokaisella on luonteemme, valoineen ja varjoineen.

Tässä ja nyt. Olla sekä rakastettu, että rakastaa. Arkisen elämän turvallisessa syleilyssä elämä tuntuu korvaamattomalta lahjalta. Eletty elämä ja aika jättävät jälkensä, enkä juuri nyt antaisi yhtään haavaa tai ryppyä pois. Päivälliseksi on nakkisoppaa ja ruokaseurana ne kaikki tärkeimmät. Voittaa mennen tullen gurmeeravintolat.
Varsinkin kun on se tiskikone! 😉

Tallenna

Tallenna

Lupasin hiukan hiuspostausta, mutta tästä taisi taas tulla varsinainen sillisalaattipostaus, siitäkin huolimatta, että meillä nautitaan uuniomenoita. Mutta tänään on jotenkin syksyttänyt aivan valtavasti, ja vaikka elokuu onkin, niin ainakin täällä meillä päin on tosi syksyinen fiilis, kun pihaan tippuu lehtiä ja naapurin puimurit ja traktorit hyörivät pitkää päivää. Käsillä on se aika vuodesta, kun voi joutua aamuruuhkaan ihan omilla nurkilla! Onneksi tilanne tasoittuu talveksi ja jatkuu sitten taas vasta keväällä. 🙂

Se, että tänään on uuniomenapäivä johtunee kahdesta tai kolmestakin eri syystä. Alkuun toki siksi, että syksyttää, ja toiseksi siitä syystä, että äiti oli lähettänyt viikonloppuna omenapussin lasten mukaan. Meidän omat puut kun eivät nyt hetkeen anna satoa, ja joudumme tyytymään lahjoituksiin. Mutta todellinen syy tahria astioita tulee siitä, että tiskikone on vihdoin paikoillaan ja palvelee meitä jälleen uudella innolla!

En tosiaan viikko sitten vielä kampaajan tuoliin istuessanikaan tiennyt, mitä hiuksilleni tekisin (tässä tapauksessa kai teettäisin), mutta jotakin ne kaipasivat oltuaan koko kesän täysin oman onnensa nojassa. Halusin kyllä hiukan tummempaa sävyä päähäni, mutta ehkä kuitenkin korkeintaan omaa luonnollista tummuuttani, josta oli kyllä mahtava mallitilkku juurikasvun muodossa. Siitä lähdettiin, ja kampaaja sai vapaat kädet toteuttaa värjäyksen parhaaksi katsomallaan tavalla. Pituusongelmakin selvisi sillä, kun kysyin rehellistä mielipidettä kuivista ja huonokuntoisista latvoista. Ne pätkäistiin pois, ja mittaa lähti ehkä juuri sen verran, kuin hiukset nyt olivat kesällä ehtineet kasvaa. Pidän tästä uudesta sävystä aivan mielettömästi, ja lämpimät värit tuovat kivaa hehkua muuten kalpealle iholleni.

Vaikka hiukset eivät varsinaisesti punaiset olekaan, fiilis on pikkuisen punapää varsinkin uuden sävyttävän huulirasvani kanssa. Ainakin tuo punainen sävy huulissa piristää ilmettä!

Uuniomenoita voi tehdä monella tapaa, joko kuoritusta tai kuorimattomasta (kotimainen) omenasta. Toiset poraavat siemenkodat pois, mutta itse jätin omenat kuorineen, karoineen ja kotineen ja lykkäsin uuniin. Pikkuisen rasvaa vuokaan, ja kanelia omenoiden päälle. Kaurapaistosta tein erikseen uunipellillä, eli siihen käy sama ohje, jonka kirjoitin omena-kaurapaistoksen reseptiin. Tuolla ohjeella saa aika ison määrän, mutta sehän säilyy, joten vaniljakastikkeen seuraksi sitä voi nauttia huomenna uusien uuniomenoiden kanssa.

Day Birger et Mikkelsenin hapsulaukku on alelöytö, ja myönnän, että vähän sellainen pakko ostaa kun halvalla saa -tyyppinen hankinta. Oikeasti ajattelin, että 60 prosentin alennuksella voi hyvin hankkia kesäkassin ensikesäksi, mutta huomasin lopulta, ettei laukku ole yhtään hassumpi villapaidan ja vanhojen hapsuvipsunilkkureiden seurassa. Tukholmassa sain laukun kantamisesta tarpeekseni, ja tällä viikolla ison käsilaukun ottaminen mukaan ei innosta sitten yhtään. Jotta olkapääni palautuisivat sinne jonnekin alkuperäiselle paikalleen, tyydyn kulkemaan maksuvälineiden, huulirasvan ja puhelimen kanssa. Mitään kivaa lompakko/puhelinpussia en ole onnistunut löytämään tuolle plus kokoiselle luurilleni, joten pieni laukku tuntuu lopulta paremmalta vaihtoehdolta.

Eilinen päivä meni pienissä käynnistymisvaikeuksissa, mutta josko tänään pääsisi jo kunnolla vauhtiin. Loppuviikolle onkin sitten taas kaikenlaista kivaa ohjelmaa, joten nyt täytyy nautiskella tästä ihan tavallisesta arjesta.  Aurinkoista tiistaita!

Tallenna

Tallenna

Hiphei!

Täällä pitäisi kai pikkuhiljaa aloitella pakkaamiset huomiselle. Olin vähän ajatellut kohdata Tukholman neuleissa, mutta henkilökohtainen sääreportterimme, Minttu, muistutti, että Tukholmassa on kesäisen lämmintä, kuten muuten on nyt täälläkin! Hienoa, mutta ehkä vähän tämän aamuista kevyempää vaatetta matkalaukkuun. 🙂

Käyn tässä samalla tiukkaa kamppailua syysflunssan kanssa, sillä taisi tuo laivan tehokas ilmastointi tehdä tepposensa, ja pieni nuha muuttui nopeasti kunnon flunssaksi. Kuumaa inkiväärijuomaa ja tyrnejä kaksin käsin. Niin ja lepoa! Siinäpä nyt taisteluaseeni, jotta loppuviikko menisi siedettävällä olotilalla. Kävinpä hakemassa myös apteekista nenäsuihketta matkalaukkuuni. Tänään jätetään urheilut ja liikunnat pois ohjelmasta, ja keskitytään sen pakkaamisen lisäksi lepoon, jotta huomenna olisin sitten varmassa iskussa.

Ulkona alkaa näyttää parin viikon sadejakson jälkeen jo melko syksyiseltä. Syysleimut ovat parhaan loistonsa jo nähneet ja kultapallot nuokkuvat surullisesti sateiden jälkeen. Kohta pitää oikeasti totutella ajatukseen kukkakaupoilla käymisestä, jos mielii maljakkoon piristystä.

Nuo valkoiset tennarit ovat muuten osoittautuneet älyttömän mukaviksi, joskaan ei ihan yhtä mukaviksi, kuin ilmavat Niken tossut, joissa jalka ei juuri pääse hikoamaan. Mutta molemmat lähtevät kanssani reissuun, sillä huomaan mukavuudenhaluni kasvavan vuosi vuodelta.

Vielä ennen matkaa pitäisi tuo hiuspehkokin kesyttää uuteen loistoonsa, joten ainakin jossain määrin hiusjuttuja tulossa. Nyt kuitenkin niinkin arkista, kuin ruokahuoltoa. 🙂

Aurinkoisen lämmintä keskiviikkoa!

Kiiltokuvamaista ja viimeisen päälle harkittua. Mielipide, joka yhdistyy usein blogeihin. Tässä lähiaikoina olen törmännyt useampaankin blogia koskevaan ajatuseen niin omassa mielessäni kuin muiden kanssa keskustellessa. Täydellisyyden tavoitteluun, elämän kiillotukseen ja siihen, mikä on aitoa.

Valehtelisin väittäessäni, ettei bloggaaminen ajoittain olisi tuonut itsellenikin tarvetta olla parempi vähän kaikessa. Kyllä se taitaa olla ihan normaalia useamman bloggaajan kohdalla, vai pitäisikö käyttää sanan normaalia sijaan ilmaisua inhimillistä. Totta kai bloggaajakin kokee paineita joko omasta ulkonäöstään tai elämästään ylipäätään. Pitäisi olla nätimpi tai hoikempi (tässä kohtaa jo nuorempikin), esitellä viimeisimmän sesongin muotia, sisustaa kotia jatkuvasti ehkä kalliimmilla design-tuotteilla tai vähintäänkin herätä joka aamu luovana ideanikkarina. Lapset pitäisi pukea niinikään design-kuoseihin, ja kenties olla vähintäänkin hiilareita ja gluteenia karttava vegaani, joka jaksaa pöristää itselleen smoothien ainakin kolmesti päivässä kotimaisista marjoista, luomuhedelmistä ja superfoodeista.

Mutta onko täydellisyyden tavoittelu ainoastaan bloggaajiin kohdistuva ongelma? Nykypäivänä kun joka tuutista tulee ulos terveellisiä elämäntapoja, (jopa vääristyneitä) kauneusihanteita, ihmisiä jotka jaksavat päivästä toiseen huippusuorituksia (ja menestyvät vielä urallaan ja parisuhteessaan), joutuu jokainen koville. Kun samaan aikaan pitäisi olla mestari ihan kaikessa ja vielä nukkua kunnon yöunet, elämä menee pakostakin solmuun – oli sitten bloggaaja tai ei. Ja mistäkö tiedän? Siitä, että olen itse sortunut tuohon ansaan jo paljon ennen kuin sana blogi oli edes kantautunut Suomeen.

Väitän, että 1990-luvun loppupuolella musiikkikanavalla tiuhaan pyörinyt Everybody’s Free (To Wear Sunscreen) (Baz Luhrmann), biisi (en tiedä, miten musikaalisesta pätkästä nyt lopulta on kyse), nousi jonkinlaiseen kulttimaineeseen. Elämänohjeineen tuo video teki tuolloin itseeni suuren vaikutuksen, ja varsinkin kohtaa “Do not read beauty magazines, they will only make you feel ugly” on tullut sittemmin lainattua elämässä useaankin otteeseen. 1990-luvun jälkeen maailmassa ja elämässä on ehtinyt tapahtua,  mutta totuus kauneusihanteista, ja niiden kyvystä murtaa itseluottamustamme, on säilynyt tähän päivään asti. Sama pätee myös muihin ihanteisiin, sillä tuskin olen ainoa, jolle oma koti tuntuu ihan hemmetin tylsältä ja vaatimattomalta kun on hetkeksi syventynyt laadukkaan sisustuslehden antiin. Puhumattakaan niistä joulunumeroista, joissa kiirettä ja stressiä ei ole tippaakaan, vaan koti huokuu tunnelmaa, ihmiset iloa ja maailmassa on kaikki aivan helkkarin täydellisesti.

Koen siis täydellisyyden tavoittelun suhteen ponnistavani jotakuinkin samalta viivalta, kuin suurin osa ihmisistä yleensä. Se, miten jokainen sitten käsittelee tuon tunteen, ja oman elämänsä vaillinaisuuden, onkin asia erikseen. Toki tärkeää on tiedostaa, että kuva sisustuslehdessä (tai blogissa) on yleensä tarkkaan rajattu. Pidemmälläkin valotusajalla se kyseinen kuvassa näkyvä hetki on ajallisesti sekunnin pituinen. Samaan tapaan me tiedetään jokainen, että ryppyvoidemainoksen malli ei todellakaan ole meikitön, ja tarkan meikin jälkeenkin kuvaaja on poistanut mallin kasvoilta vähintäänkin ihohuokosia, ripsien tuomia varjoja, posken nukkaa ja kenties jokusen juonteen tai rypynkin.
Toisaalta, me luemme näitä inspiroivia lehtiä ja selaamme mainoksia juuri siitä syystä, että osaisimme tehdä omaan elämäämme, kotiimme tai ulkonäköömme muutoksia. Jotta löytäisimme uusimmat tehovoiteet, joilla taikoa iholta muutama vuosi pois, tai törmäisimme superruokavalioon, jolla kaikki huolemme kaikkoaisivat. Jotta saisimme vinkkejä, miten omasta kodista voisi rakentaa sen sisustuslehden sivuilla näkyvän onnellisen kodin. Niin, koska mainonnassa pelataan mielikuvilla. Yksikään talotehdas kun ei paina katalogiinsa kuvaa, jossa äiti ja isä huutavat toisilleen kodin sydämeksikin kutsutussa keittiössä, ja lapset pakenevat tilannetta surullisina omiin huoneisiinsa. Siitäkin huolimatta, että lähes jokaisessa talotehtaan talossa kai jossakin kohtaa sen elinkaarta tapahtuu myös niin. Ja miksikö? Siksi, että se on inhimillistä ja oikeaa elämää!

Niinpä jäin miettimään kysymystä, johon hetki sitten törmäsin: “Eikö ole raskasta olla bloggaaja, kun koko ajan on se paine olla jotenkin parempi?” Asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että se on tasan niin raskasta kuin siitä itselleen raskasta tekee. Toisaalta se voi olla huomattavasti helpompaa, kuin olla “ei bloggaaja”, jonka naapurissa asuu ne “Markku ja Ritva”, joilla on korttelin upein talo ja kalliimmat autot. Ritva kun on kuvankaunis, treenattu ja näyttää korkeintaan parikymppiseltä, ja Markkukin tulee aina kotiin jäätävän suuren kukkakimpun kanssa. Niiden elämä kun on varmasti ihan älyttömän täydellistä ja luonnollisesti sitä itsekin haluaisi vaihtaa paikkaa Ritvan kanssa.

Me aikuisetkin sorrumme joskus prinsessahaaveiluun, samoin kuin pienet tytöt. Siitäkin huolimatta, että meistä harva olisi lopulta valmis vaihtamaan paikkaa oikean kuninkaallisen kanssa, koska tiedämme miten siniverisyys myös velvoittaa. Silti noukimme elämästä sieltä täältä jotakin, jolla luomme itsellemme paineita. Koemme hirveitä paineita olla kuin se naapurin täydellinen Ritva, vaikka tuskin tiedämme hänen onnellisuudestaan tai naapureiden avioliiton tilasta yhtään mitään.

Blogin ei tarvitse olla vain niitä silmänräpäyksen mittaisia hetkiä. Se voi olla myös kivoja kuvia yhdistettynä elämänmakuiseen tekstiin. Harvemmin sen kuuluukaan olla kovin henkilökohtainen; jokaisella meillä on se henkilökohtaisempi elämämme, jota emme jaa aivan kaikille. Silti blogeja lukiessa pitää muistaa, että jokaisessa perheessä on myös omat huolensa ja murheensa – siitäkin huolimatta, että niitä ei luetella koko kansan luettavaksi.
Mediana blogit voivat kuitenkin olla lukijalle hankalia, sillä jokaisella bloggaajalla on oma tyylinsä. Toinen avaa parisuhdetta tai lastenkasvatusta, toinen vaikenee perheestään kokonaan. Joku esittelee kotiaan, toinen vain ja ainoastaan hotelliyöpymisiä. Silti talotehtaiden esitteet noudattavat samaa linjaa, samoin kuin ryppyvoidemainokset ja sisustuslehdet. Pitää siis muistaa, että vaikka kirjoittaja ei koskaan mainitsisi puolisoa tai lapsia, sellaiset voi hyvinkin olla olemassa. Bloggaaja, joka ei koskaan kuvaa ruokaa tai tee ruoka-aiheisia postauksia, syö hänkin todennäköisesti päivittäin. Se mitä blogista itselleen irrottaa, kannattaa siis aina valitan kunkin blogin ja bloggaajan tyylin mukaan. Itse tykkään välillä kirjoittaa myös joistakin arjen rösöistä, kuten vaikka mainita, että aamulla väsytti/ketutti, ja olisin halunnut jäädä peiton alle koko päiväksi. Voin mainita flunssan tai pyykinpesun, koska haluan pitää blogini jollain tasolla inhimillisenä, vaikka en kuvaakaan pyykkikasoja tai tee videopostausta lapsen nenähuuhtelusta. Sillä ihan kuten jokaisessa taloudessa, meilläkin tehdään ja eletään niitä ihan tavallisia juttuja. Joku kokee sen valittamisena, toinen samaistuu, maistaa arjen.

Paine täydellisen (tai vähintään paremman) elämän tavoitteluun iskee meille kaikille silloin tällöin. Silloin kannattaa muistaa, että säröjä ja rösöisyyttä on ihan kaikkialla ja epätäydellisyys kuuluu oikeaan elämään.

En tiedä johtuuko se kypsän tai kypsyvän viljan väreistä, syyskukkien lämpimistä sävyistä, vai mistä, mutta ilmojen viiletessä huomaan tyylini muuttuvan selkeästi syksyisemmäksi. Ruskea syrjäyttää mustaa, ja muutenkin lämpimät sävyt tuntuvat mukavilta vaatetuksessa. Puhumattakaan lämpimämmistä materiaaleista! Tässä kohtaa vuotta tyyli muuttuu pehmeämmäksi ja mukavammaksi, ja huomaanpa sen jopa hiuksissani.

Ostin nimittäin jo heinäkuun alussa ghd:n muotoiluraudan, mutta vasta tänään kaivoin sen pois paketistaan. Tuossa kassissaan se on nököttänyt jo tovin, vaikkakin mukana tullutta tupeerausharjaa on tullut käytettyä sitäkin enemmän. Koko kesän hiukseni ovat olleet lähes luonnontilaiset, ja edellinen kampaamokäyntikin osui jo keväälle. Tämä ehkä siitäkin syystä, että kesälle ei osunut minkäänlaisia juhlallisuuksia. No mutta tänään tuntui siltä, että hiukset kaipaavat taas rentoa kiharaa, ja tyyli pehmeyttä. Niinpä sutaisin latvoihin nopeasti kiehkurat ja kokosin hiukset parilla nutturapinnillä kasaan. Äärettömän helppo ja nopea kampaus!

Koska tänään on eilisen tavoin varsin kolea ja tuulinen päivä, kaivoin esiin myös vanhan villapaidan. Muhkeaan neuleeseen kääriytyminen on yksi varmoista syksyn merkeistä, vaikka sen vielä yhdistääkin vähän avonaisempiin kenkiin. Tässäkin kohtaa suosin luonnollista väriskaalaa, joka lämmittää omalla tavallaan myös henkisesti. Tiedän, että toiset nauttivat ja saavat virtaa skarpimmasta lookista, mutta kaltaiselleni käpertyjälle, nämä rennommat vaihtoehdot ovat parhaita.

Tänään olisi ensimmäinen arkiperjantai. Hassu juuttu, että asetellessa asian tuohon asuun, koko perjantai saa paljon hohdokkaamman fiiliksen. Ja onhan tänään myös Klaaran nimipäivä, joten vähän hohtoa saa päivässä ollakin. Tai ainakin yhden kesäisen pavlova-kakun verran. 🙂

Ihanaa viikonlopun aloitusta!

Tallenna

Muistatteko, kun kerroin Helmat hulmuten -postauksessa siitä, miten kesä on kuorinut esiin naisellisempia piirteitäni, ja olen oppinut ainakin osittain mekkotytöksi. Mekkojen ja rennosti ottamisen lisäksi on vielä jotain muutakin, mitä olen tämän kesän aikana omaksunut ja se on niinkin pieni asia kuin kynsilakan käyttö! Omistan kyllä useammankin kynsilakan ja joskus innostun lakkailemaan kynnentynkiäni, mutta varsinaisesti en ole voinut kynsilakan käyttäjäksi tunnustautua. Vaan kevät toi hauskan muutoksen tullessaan, nimittäin minulle kasvoi kynnet toista kertaa elämässäni. Ensimmäisen kerran nautin pidemmistä luomukynsistä odottaessani esikoista (tai no, en kyllä nauttinut pitkistä kynsistä ja parantuneesta ihosta millään tavalla vessan pönttöön nojaillessa), ja nyt luonto oikkuili kohdallani jo toistamiseen. Ja ei, en ole raskaana. Jos perheemme vielä päättäisi lisääntyä, ilmoittaisin aiheesta ehkä jollakin muulla tapaa, kuin kynsilakoista puhuen. 🙂

Olen vuosien saatossa napsinut ties mitä vitamiinia ja pilleriä pidempien kynsien toivossa, mutta luonto ei ole niitä minulle tahtonut suoda. Olen kysellyt vinkkejänne, liottanut käsiäni öljyssä, hieronut kynsinauhoja ja seisonut miltei päälläni, mutta haperoiset, tai lähes silkkipaperiset, kynteni kääntyilevät yleensä nurin ja katkeilevat sitä mukaa, kun pituutta ehtii tulla pari milliä. Ja vaikka lyhyemmät kynnet ovatkin muodikkaat, omani ovat yleensä lohkeilleet niin pahasti, että sormenpäitään ei ainakaan tietoisesti viitsi korostaa.

Vaan kappas, jostain syystä kynteni olivat sitä mieltä, että nyt on aika kasvaa. Kynsilakkakokoelmani sisältää koko nude-värien skaalan, mutta kesän ykkösväri on ollut tomaatinpunainen, jonka hetken mielijohteesta lunastin itselleni pari vuotta sitten.

Kertoo varmasti paljon ihmisen turhamaisuudesta, mutta olen todellakin nauttinut kynsieni viilaamisesta. Ja voi jospa vain pystyisin nimeämään pilleripurkin, jolla tämä ihme lopulta onnistui, tekisin sen heti. Mutta kuten niin monessa muussakin asiassa, kynsien kasvatuksessa onnistuin vasta kun lakkasin yrittämästä ja luovuin toivosta. 🙂

Kun hulmuavat helmat ja punaiset kynnet on sisällytetty elämään, pohdin väkisinkin onko seuraava askel punatut huulet. Kuka tietää!

Mutta nyt muihin juttuihin, sillä tänään hiotaan naapuruston kimppakyytisuunnitelmat kuntoon! 🙂

Kivaa iltaa!

Eletään elokuun kolmatta, ja täällä on jo nyt satanut varmasti enemmän kuin koko heinäkuussa yhteensä! Olin eilen päivällä yksin kotona, ja kuuntelin kahteenkin otteeseen ukkosen jyrinää. Ulkona satoi lehtiä, kuin oltaisiin syyskuun lopussa ja väkisinkin siinä syksy tuli mieleen.

Koko heinäkuu meni todellakin kesästä nauttien ja se tarkoittaa myös sitä, että ne kaikki pienet remonttijutut, jotka oli ajatuksena tehdä kesällä, jäivät tekemättä. Mitään morkkista ei asian suhteen koeta, mutta kurssin korjaus on paikallaan, ja niinpä täällä on nyt pari päivää maalipensselit sutineet. Vihdoin, kohta neljän vuoden jälkeen, rapun seinä ja katto saavat ylleen tasaisen valkoisen maalin. Myös naulapyssy on paukkunut ja puuttuvia listoja on saatu paikoilleen. Ai että, mutta tuntuu vaihteeksi hyvältä!

Tippuvista lehdistä huolimatta kesä on yhä täällä, ja sateen jälkeen aurinko lämmittää mukavasti. Niinpä jatkan mekkoilua, eräänlaista söpöilyä. Samaan kategoriaan kuuluvat myös tuoksuherneet, jotka kuuluvat kesään yhtä tiivisti kuin jäätelö. Olen pikkutytöstä asti rakastanut tuoksuhernettä, siinä on jotain niin älyttömän kaunista. Lapsuuden kodissani äiti kylvi tuoksuherneet aina leikkimökin kuistin viereen, ja siinä ne kipusivat tukilankojaan pitkin kuistin kaunistuksena. Täytyykin muistaa ensi keväänä kylvää näitä ihanuuksia vieläkin enemmän.

Nuo vanhat Fiskarsit löysin muuten kirpputorilta, jossa kävin viime viikolla äidin kanssa. Olen pitänyt kirppiskierroksista tietoisesti muutaman vuoden tauon, mutta nyt repesi. Pitäähän sitä itselleen joitakin pieniä iloja suoda.

Tämän viikon to-do-listalle kuuluu remppajuttujen lisäksi lasten vaatekaappien ja vaatevarastojen läpikäynti, muutama senkin laatikko ja keittiön komeron siivous. Ikään kuin valmistautumista arkeen.

Mutta nyt lounasta taikomaan. Toivottavasti tänään säästytään sähkökatkoksilta.

Suloista keskiviikkoa!

Tallenna

Täällä jyristeli eilen ukkonen, kuten varmaan monin paikoin muuallakin. Mutta se tekikin hyvää. Sade nimittäin huuhtoi siitepölyjä alas, ja maa sai kaipaamaansa vettä. Lisääkin voisi tulla, vaikkakin kiva jos tulisi öisin. Yläkerran lämpötilakin laski heti parilla asteella, ja tänään ikkunoista on tullut raikasta ilmaa. Tuossa kun muutaman päivän ajan lämmin ilma vain seisoi paikallaan.

Meidän sunnuntai on kulunut naapurissa syntymäpäiväjuhlissa, mutta nyt on sellainen tunne, että illan voisi uhrata vaikka kotitöille, jotka taas helteellä kasaantuivat. No joo, oma lehmä tässäkin ojassa, nimittäin nyt kun sisällä ei enää ole kuin saunassa, ajattelin juhlistaa pimenevää iltaa kynttilän valossa. Se on muuten huomattavasti tunnelmallisempaa, kun siivoaa pöydiltä värikynät ja Hama-helmet pois ja tyhjentää lattiat Legoista. 😉

Valitsin rennon kesäiseksi synttäriasuksi valkoisen mekon, mutta lähtiessä meinasi tulla paniikki kenkien suhteen. Nimittäin nuhruiset kangastossut olivat vähän liian casual, kun kuitenkin olimme menossa juhliin. Onneksi vaatehuoneen ylähyllyn kenkävarasto pelasti, ja löysin vanhat nudet rusettisandaalit, jotka mätsäsivät pieneen laukkuuni.

Meillä on tässä naapurissa kyllä niin ihania koteja, että huhhuh! Tänäänkin pääsin käymään ehkä kauneimmassa koskaan näkemässäni vierashuoneessa. Ja kauniissa vanhassa hirsitalossa muutenkin. Tuli vähän samanlainen into sisustaa, kuin hyvää sisustuslehteä lukiessa. Ehkä tämä on myös osasyy siihen, että nyt haluaa laittaa kotona paikat järjestykseen.

Eli toivottelen oikein kodikasta ja rentouttavaa sunnuntai-iltaa itse kullekin!

Olen saanut blogista elämääni vuosien varrella aivan uskomatonta iloa ja energiaa. Kiitos bloggaamisen ja teidän, moni harmaa päivä on vaihtunut aurinkoiseksi ja elämään on löytynyt pieniä iloja. Myös monenlaisiin pikkupulmiin olen saanut teiltä apua.
Eiliseen postaukseeni ei varsinaisesti sadellut kommentteja, mutta se yksikin riitti: Kiitos Hennalle, jonka kommentista löysinkin nopean avun allergiaoireisiini. Jumituin kasvillisuuteen ja siitepölyyn enkä voinut millään käsittää, miten sainkin niin voimakkaat reaktiot järvellä olemisesta. Ei pujoa, ei heinää. Tai ei ainakaan samalla tavalla, kuin täällä peltojen keskellä. Mutta metsä täynnä makoisia mustikoita, joita tuli kahtena iltana noukittua – ja luonnollisesti myös syötyä. Ja tulihan niitä syötyä muutenkin; Aamupalaksi ensimmäisenä ja luonnollisesti myös iltapalalla. Ja niistä mustikoistahan se kaikki alkoi!

Kun eilen iltapalani jälkeen (suu turvoksissa) luin Hennan jättämän kommentin, tajusin yhteyden, ja tänä aamuna mustikat jäivät nauttimatta. Luonnollisesti olo on nyt parempi. Toki päivän aikana olen ollut tavallisen heinänuhainen, mutta ei sen enempää.

Koska olin järvellä mustikoita poimiessa luvannut tehdä mustikkapullaa, ja vanhempani olivat tänään tulossa käymään, täytin lupauksen silläkin ajatuksella, että kypsennetty mustikka on huomattavasti turvallisempi nauttia. Eikä tosiaan tullut minkäänlaista oiretta, vaikka kahvipöydässä nautiskelin pullaa muiden seurassa.

Mustikkapullat

Tee tavallinen pullataikina joko näppituntumalla, tai vaikka jauhopussin kyljessä olevalla ohjeella. Anna taikinan kohota ja leivo pyöreitä pikkupullia (puolenlitran taikinasta tulee kolme pellillistä pikkupullia). Anna pullien kohota ja paina sen jälkeen niihin jauhotetulla juomalasinpohjalla syvennykset. Voitele pullien reunat munalla.

Jauhota mustikat perunajauholla:
Sekoita 5dl mustikoita ruokalusikallinen perunajauhoja. Mikäli käytät pakastettuja mustikoita voit laittaa perunajauhoa kaksinkertaisen määrän.

Laita jokaisen pullan syvennykseen n. ruokalusikallinen mustikoita ja ripottele päälle sokeria.

Paista pullia 225°C (kiertoilmalla riittää 215-220°C) n. 10 minuuttia

Tänään nautiskeltiin siis vielä arjen kiireettömyydestä, ja äitini kanssa pohdittiinkin sitä, miten koulujen alkaminen muuttaa taas elämää monella tapaa. Nyt kesällä lapset ovat nauttineet isovanhempiensa seurasta pitkin viikkoja, mutta arjen alkaessa molemminpuoliset vierailut vähenevät. Parin viikon kuluttua näitä kiireettömiä päiviä tulee todellakin ikävä!

Mutta nyt nautitaan vielä kesäelämästä! Kaunista torstai-iltaa!

Tallenna

Tänä kesänä olen löytänyt sisältäni todellisen mekkotytön. Sanotaanko, että ehkä myös pienen siivun naisellisuutta, joka on uinunut jossain syvällä sisälläni.

Mekkoiluni on aina aikaisemmin kariutunut siihen, etten ole vaateteollisuuden vaatimissa mitoissa. Helmat jäävät liian miniksi, ja vyötärölinja asettuu rinnan alle. Koska puoliväliin säärtä ulottuva helma on kai tällä hetkellä muodissa, päätin unohtaa vyötärölinjan ja nauttia mekoista. Niin monet itkut olen 32-vuotisen elämäni aikana vuodattanut kehoni vuoksi, eikö välillä voisi vain nauttia elämästä!?

Ja tänään on nautittu! Hullaannuttu auringosta ja lämmöstä helmat hulmuten ja bikineissä hyppien. On täytetty uima-allasta ja tyhjennetty kaivo (jälkimmäinen tosin ei ollut suunnitelmissa). On hypitty järveen, syöty vadelmia, ja mustikoita. Värjätty sormet ja suut jälkimmäisellä, pussattu ja halattu.

Elämä voi joskus olla kuin ukkospilvi, mutta toisinaan se hellii kuin kesäpäivän lempeä tuulenvire. Mun sydämessä paistaa nyt aurinko!

Ihanaa iltaa. Voikaa hyvin!