Heräsin syyskuuhun jo ennen kellonsoittoa ja vähintäänkin kauhuissani ja hiestä märkänä. Jostain kumman syystä olin unen kautta kulkeutunut jo jouluun, ja keittiössämme oli vanhempani ja isomummu ja siinä me sitten syötiin jouluaattona pepperonipizzaa suoraan laatikosta. Ihan vain koska en ollut saanut aikaiseksi laittaa parempaa särvintä. Painajainen from hell! Siis miettikää! Olen tänään sitten pitkin päivää nauranut enemmän tai vähemmän ääneen tätä unimaailman kauhunhetkeä. Jopa siinä määrin, että mietin josko pizzajoulua pitäisi ihan oikesti kokeilla.
Mutta siis tässä ollaan vielä aika kaukana joulusta. Jos naapuripellolla hääräävää puimuria ei lasketa, syksy, talvesta puhumattakaan, ei ole tänään yhtään sen lähempänä kuin eilenkään. Syyskuu on kuitenkin syksyn paras pätkä, joten kaiken järjen mukaan vielä pitäisi pystyä nukkumaan ihan levollisesti. Nautin oikeastaan hämärtyvistä illoista, kynttilöiden polttamisesta hyggeilystä ja kotoilusta. Siinä määrin kun tätä jälkimmäistä arki-iltoihin mahtuu. Mutta siis tykkään syyskuusta. Olkoon se kuitenkin aurinkoinen ja lempeä.
Elokuun lopun äärimmäisenä takaiskuna tuli se, että syksyn (ja ehkä koko vuoden) odotetuin tapahtuma eli murhamysteeri-illallinen siskon kanssa peruttiin. Salapoliisien perinnepikkujoulut jäävät siis tänä vuonna juhlimatta. Tähän asti olen ottanut vastaan kaikki koronan tuomat muutokset melko tyynesti, mutta nyt tökkäsi. Pahasti.
Mutta hei, jos kaipailet omppureseptejä, kokeile isoisoäidin omenakakkua. Ohjeen kakku mahtuu just sopivasti tuollaiseen foliovuokaan ja näitä on helppo paistaa valmiiksi pakastimeen. Minä kiikutin pari isomummulle vierasvaraksi.
Venetsialaisviikonloppu. Elokuun loppu ja oikeastaan kesänkin loppu. Tai ainakin ensi viikolla pitäisi taas saada sana syyskuu sopimaan suuhun ja ajatuksiin. Toisaalta olen jo viimeisen viikon ajan miettinyt, miten nopeasti päivät lyhenevät. Tuntuu, että jos hiukankin valvoo pidempään, pimeys tulee ihan yllättäen ja todella nopeasti. Kesän jälkeen se tuntuu aina yhtä hassulta, että tarvitaankin oikeasti valoja.
Pimeys omalla tavallaan ottaa sisäänsä aina syksyisin. Kesällä liikkuminen ja urheileminen on huomattavasti helpompaa. Aikaa antavat kesällä myös pitkät päivät ja valoisat yöt. Syksyn tullen illat lyhenevät ja pyöräilykausi kutistuu luonnollisesti. Päätin kuitenkin heti elokuun alussa, että yritän pitää itseni aktiivisena muilla tavoin ja onneksi olen aika hyvin myös onnistunut siinä. Joskaan aamulenkki ei korvaa useamman tunnin treeniä, mutta on se tyhjää parempi ja käynnistää päivän kivasti. Sellaista liikkumista mikä pitää yllä terveyttä ja jaksamista. Ennen kaikkea hyvää oloa. Koska sitä hyvää oloa jos mitä tarvitaan syksystä ja talvesta selviämiseen. Ja vaikka tälle syksylle en taida saada sopimaan yhtään omaa jumppaa, ajattelin etten anna senkään häiritä. Liikun siten kuin pystyn ja saan arkeen mahtumaan. Siten, että se teettää hyvää mieltä mutta ei stressiä.
Parempaa ruokaa ja enemmän unta ja liikuntaa. Hyvän olon kaava on varsin yksinkertainen ja koen että omalla kohdallani se toimii. Kun peruspalikat on kunnossa, arjessa on myös parempi olla. Syksyn tullen olisi tietenkin helppo unohtaa itsensä ja antaa virran viedä. Mutta kyllä mä ainakin itse voin huomattavasti paremmin kun liikun päivittäin ja syön terveellisesti. Siitä unesta puhumattakaan. Ja vaikka joskus olenkin langennut siihen sudenkuoppaan, että syysväsy muka taittuisi löhöämällä ja suklaata syöden, en onneksi mene enää niin helppoon. Toki löhötäkin pitää ja suklaata syödä, mutta hyvä olo on enemmänkin balanssia levon ja liikkumisen välillä. Sitä että pitää itsestään huolta. Silloin jaksaa myös olla aktiivinen ihan tavallisessa arjessa.
Meillä ei ole viikonlopulle suuria suunnitelmia töiden vuoksi, mutta odotan pääseväni liikkumaan ja hikoilemaan. Toisaalta odotan yhtä paljon että saan poltella kynttilöitä ja hipsiä rauhassa kotona. Neuloa, lukea ja syödä hyvin. Nukkua sunnuntaiaamuna pitkään ja herätä kiireettä. Nauttia kukkakimpuista ja lämpimästä elokuun lopusta. Vetää keuhkot täyteen energiaa ja kesän viimeisiä päiviä. Olla ikään kuin henkisesti valmis kohtaamaan syyskuun. 🍂
Ystävän ehdottomat rapujuhlat kasvihuoneessa oli kieltämättä ideana ihana, mutta käytännön toteutus valitettavasti hankalampi. Eikä syynä ollut suinkaan ukkoskuurot, vaan ihan yksinkertainen tilanpuute. Nimittäin jos kasvariin vielä juhannuksen tienoilla mahtuikin isolla porukalla, on tilanne nyt täysin toisenlainen. Se on täynnä. Täynnä kukkia, vihanneksia, ruukkuja, koreja, istutuslaatikoita ja ennen kaikkea vihreää. Vähän kuin oma viidakko.
Viime kesänä kasvihuoneessa ei ollut suuria tomaatteja, eikä suuria daalioita. Myös chilien määrä oli huomattavasti pienempi, köynnöskasveista puhumattakaan. Nyt pohdin, että ensi kesänä tilanne voisi olla jotakin näiden kahden välistä. Tomaatteja kyllä, daalioita kyllä, köynnöksiä jopa ehkä enemmän, mutta muuten kohtuudella. En nyt koe, että tässäkään kesässä loppu olisi lajia, jota ahneella sanotaan olevan. Mutta ensi keväänä ei tarvitse ehkä kylvää viittätoista tomaatinsiementä ja pitää itsellä niistä yli puolia. Chilien suhteenkin vähempi riittää. Ihan vain huomioiden kulutuksen. Pelargonin pistokkaiden suhteen voisi myös jatkossa olla maltillisempi, ihan vain jos ei nyt aio kauppapuutarhuriksi ryhtyä.
Kasvihuoneen ahtaudesta huolimatta pidän viidakostani. Kaikesta vihreydestä ja vehreydestä sekä tietenkin kasvusta ja sen jokapäiväisestä ihailusta. Siitä, että voin mennä vain istumaan keskelle vihreää ja ihailla. Nollata pään ja huokaista huolten ja murheiden yli.
Tykkään siitä, että olen saanut itse tehdä, hoitaa ja hoivata. Itse kasvattaa ja ihmetellä. Ja ehkä tuo on just se seikka, jota kaipaan syksyllä ja talvella. Tai kunnes tammikuun lopulla työnnän ensimmäiset siemenet multaan, aloitan alusta ja kasvatan taas ihan liikaa taimia – vain koska tunnen siihen pakottavaa tarvetta.
Olin ehtinyt kesän aikana unohtamaan kuinka suuri merkitys uutisoinnilla oli omaan hyvinvointiini. Tai pikemminkin sillä, kun päätin keväällä tietoisesti vähentää koronauutisten lukemista. En mennyt kuplaan enkä tynnyriin, ihan vain säännöstelin silmilleni pääsevää uutismassaa ja luin valikoiden. Nyt arjen alettua ja otsikoiden suurentuessa olin kupsahtaa vanhaan kuoppaan. Skenaarioihin, erilaisiin arvailuihin ja jatkuviin, toisistaan poikkeaviin yhteenvetoihin. Ja olihan se helppoa, kun joka tuutista alkoi taas satamaan samaa räntää.
Huomaan, että ihmisten mielissä epätietoisuudella on nyt iso osa. Myös jossittelu on raivannut paikkansa ja tuonut mukanaan skeptisyyden. Kannattaako, jos ei kuitenkaan. Viitsiikö, kun ei kuitenkaan toteudu. Onko mitään järkeä, jos kuitenkin… Näitä mahtuu nyt arkeen monessakin mielessä ja ikävä kyllä, ne ovat yleensä kaikki kovin negatiivisia ajatuksia elämästä ja tulevaisuudesta. Vievät voimia ja valitettavasti myös melko helposti ilon tekemisestä. Pelko ja epävarmuus ovat toki molemmat inhimillisiä tunteita. Niille ei vain saisi antaa liian isoa sijaa elämästä. Sillä epävarmimmassa ja pelottavimmassakin elämäntilanteessa on aina jotakin varmaa ja turvallista. Jotakin mihin luottaa ja minkä avulla luottaa tulevaisuuteen.
Se, mikä kenellekin luo turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta on hyvin objektiivinen juttu. Joillekin se on usko, toisille rakkaus ja joillekin vain ihan tavalliset rutiinit. Kun olo on epävarma tai tulevaisuus pelottava, lääkettä ei kannata lähteä merta edemmäs noutamaan, sillä melko usein se on siinä ihan lähellä. Niin tavallisena ja arkisena, että meinaa jäädä miltei huomaamatta.
Vaikka kuulun arjen ylistäjiin ihan normaalitilassakin, koen, että uutistulvan keskellä arjelle kannattaa antaa vielä isompi rooli. Vaali, hoivaa ja kasvata – pätevät kaikki tähän oikein hyvin. Tieto siitä, että arki pysyy, olosuhteista huolimatta, kannustaa myös panostamaan itse arjen sisältöön. Mielekkyyteen ja innostavuuteen. Millaisesta arjesta minä pidän. Mitä arkeni kaipaa ja mistä sen soisi luopuvan. Kaikkeen emme pysty vaikuttamaan, mutta äärimmäiseen moneen asiaan kyllä. Avaimet on omassa taskussa, pitää vain uskaltaa käyttää niitä.
Tällä hetkellä omaa arkeani kultaa aikaiset aamut ja kaunis luonto. Yhteiset ateriat, päivän kiireettömät kahvi- ja teehetket, puutarhassa oleilu, kasvihuone, daaliat, hiljaisuus ja illan joutilas tunti vaikkapa neuloen tai kirjan parissa. Huomaan tarvitsevani enemmän liikuntaa ja enemmän järjestystä ympärilleni, joten yritän mahduttaa myös niitä arkeeni jatkuvasti enemmän. Ylipäätään asioita jotka tekevat elämästä mielekästä. Asioita, jotka ovat just mulle itselleni niitä hyvän elämän kannalta tärkeitä juttuja ja jotka auttavat luottamaan myös tulevaisuuteen. Ja koska kaikkea ei kuitenkaan pysty on jostain myös luovuttava. Tällä hetkellä se pois karsittava on liika uutisten lukeminen, jossittelu ja negatiivinen ajattelu tulevaisuudesta.
Tiedän, tiedän!!! S-sanaa ei saisi sanoa, ei varsinkaan kun mittari huitelee iltapäivisin miltei hellelukemissa. Mutta tänä aamuna se vain jotenkin hyökyi päälle. Syksy oli siinä ihan nenänpäässä. Varmuuden vuoksi peiteltiin jo eilen illalla daaliatkin. Edellisyö oli niin kylmä, että pelkäsin jo satoni kaatuneen. Voi että miten harmittaisi, jos halla sattuisi puraisemaan niiltä hengen pois. Oma vaivansa toki valtavien harsojen levittämisestä, mutta suhteutettuna daalioiden teettämään muuhun työhön, kutakuinkin kohtuullinen toimenpide. Silti. Tuntuuhan se syksyiseltä. Se että pitää pelätä kylmää. Torjua kylmää!
Syksyiseltä puolestaan näyttää maisema. Se, kun kurkkaan aamulla makuuhuoneen ikkunasta ulos ja näen veden yllä lepäävän ohuen harsopeitteen, menisi vielä kesästä. Mutta siinä ajassa kun ehdin alakertaan, ja ehkä nipin napin käymään vessassa, usva alkaa levitä ja kohta ikkunasta ei näy enää juuri mitään. Siitä alkaa jo olla kesä kaukana. Usvan keskellä aamuissa on jonkinlainen oma taikansa. Vaikkakin se taika haihtuu aamuisin aina keskustaan ajaessa kuin seinään. Yht’äkkiä paistaakin kirkkaasti ja kaikki onkin selkeää. Ihan kuin ajettaisiin takaisin kesään. Eli suokaa anteeksi, syksyntunne on varsin paikallinen, mutta olemassa kuitenkin. Hassua.
Aikoinaan vähän jopa pelkäsin noita sumuisia aamuja. Sitä, ettei näe eteen eikä taakse. Nykyään lähinnä nautin sumupeitteestä ja sen tuomasta rauhallisuudesta. Varsinkin, kun kaiken harson takaa kuitenkin aurinko valaisee. Tuo aamulenkkikaveri on nykyisin sen verran hidasta ja perässä vedettävää sorttia, että maisemia ehtii hyvin paitsi ihailla, myös kuvata. Niinpä räpsin aamulla sumukuvia muistoksi. Ihan vain todisteeksi siitä, miten kaunista syksykin voi olla. Koska onhan se, vaikka ei suosikkivuodenaikani olekaan. Ja kyllä siinä aamun kauniissa kosteudessa myös tuoksuu syksy. Hajoava luonto ja hiljaa hiipivä kylmä.
Mutta niin pitkään kun kashmirneuleesta riittä lyhythihainen malli ja farkuista vajaamittaiset lahkeet, ollaan kuitenkin vielä voiton puolella. Ja paljaat varpaat tietenkin muistuttavat yhä kesästä. Siitä hiljalleen ohi hiipuvasta, josta kaikista aisteista huolimatta, ja juuri niiden vuoksi, pidetään niin kovin napakasti kiinni.
Vaikka tykkäänkin värikkäistä daaliakimpuista, ei näissä suurissa valkoisissa ‘fleurel’ -daalioissakaan mitään vikaa ole. Ne toimivat ihanasti ihan yksitellenkin, mutta kun ulkona kypsyy yhtä aikaa monta valkoista kukkaa, pitää maljakkoon tietenkin leikata koko kimpullinen. Aika komea viikonloppukimppu noista syntyikin.
Meidän rauhalliseen viikonloppuun on mahtunut ravintolapäivää ja yksi vähemmän rauhallinen, mutta sitäkin jännittävämpi pelireissu. Isovanhempien treffailua, ystävien näkemistä ja ihan vain yhteistä aikaa. Mahdollisesti viimeisistä helteistä on yritetty nauttia myös, sillä ajatus kylmyydestä on oikeastaan alkanut jo hieman pelottaa. Samoin ajatus pimeydestä. Se, ettei aamulla saakaan energiaa valosta ja päivät lyhenevät.
Netflixistä aloitin Alta Marin eli Aavan Meren kolmannen kauden, jota olen säästänyt juurikin näihin erityisiin kotoiluhetkiin. Lauantai-iltana menikin yli kolme jaksoa, koska kausi on taas ihan yhtä koukuttava kuin kaksi edellistä. Samalla virittelin itseni käsityömoodiin, josko neulominen toisi syksyyn sitä sellaista oikeanlaista rentoa olemista. Hyggeilyä. Onneksi Aavan meren jänniä jaksoja jäi vielä seuraavillekin viikonlopuille, joten pystyn hyvin jatkamaan harrastustani. 🙂
Tuon pikkuryijyn ostin kirppikseltä yhtä aikaa taidegrafiikan kanssa. Hintaa ihanuudella oli kokonaista seitsemän euroa, joten pesulalasku oli tässä se hintavampi osuus. Ryijy on kuitenkin niin ihana, että voisin katsella sitä pidempäänkin. Ihan täydelliset värit! Ajattelin oikeastaan laittaa sen johonkin korituoliin pehmikkeeksi tai sitten sen voisi kursia kokoon noin kaksinkerroin tyynynpäälliseksi. Seinälle en jostain syystä oikein osaa sitä kuvitella.
Vaikka kesä onkin jatkunut yhä, huomaan, että sellainen pesänrakentamisvietti on taas alkanut hiljalleen hiipiä mieleen. Varautuminen siihen, että pimeys sulkee taas ennen pitkää kotiin. Koska haluan asennoitua tulevaan kuitenkin positiivisesti, kaikki lempeät aseet tuleekin ottaa käyttöön. Kukkia, kynttilöitä ja villasukkia. Arjen luksusta.
Suloista sunnuntai-iltaa ja energistä uuden viikon aloitusta!
Ekaluokka aloitettu ja kaksi ensimmäistä koulupäivää takana. Fiilis on korkealla, opettaja tosi kiva ja oma aapinen tietenkin tämän hetken tärkein aarre. Hassultahan se tuntuu, että oma vauvakin on jo koululainen, mutta minkäs teet. Vuodet vierivät, eikä auta kuin vieriä mukana!
Vaatekaappien läpikäyminen kuuluu meillä kesäloman loppupuolelle kuin kaneli joulupuuroon. Liian pienet ja rikkinäiset vaatteet kierrätykseen ja sitten tarvelistaa kirjoittamaan. Esikoisen kohdalla vaatejutut on jo hieman erilaista, mutta tämän ekaluokkalaisen kohdalla vaatteita hankitaan pääasiassa kahdesti vuodessa ja yleensä se uuden tarve on suurin juuri näin syyskesällä kun vanhat puntit ovat jääneet auttamattomasti liian lyhyiksi.
Tänäkin vuonna löysimme Lindexiltä nättejä ja käytännöllisiä arkivaatteita, joilla koulu on kiva pyöräyttää käyntiin. Pikkutyttöjen mallistossa värit ja kuosit ovat vielä selkeästi lapsekkaita ja materiaalit taipuvat leikkiin. Yhdessä kun valitaan ne mieleiset vältytään myös hutiostoksita. Julkaisu on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Lindexin kanssa ja postauksen lopusta löydät arvonnan!
Hankimme pieneksi jääneiden vaatteiden tilalle uutta aina harkiten ja tarpeeseen. Se kuinka monet sukat, pikkuhousut ja teepaidat pieni koululainen tarvitsee, riippuu tietenkin paljolti myös siitä kuinka usein pyykkiä pestään. Hankittavien vaatteiden pitää kuitenkin täyttää myös muutama kriteeri ja niitä ovat mukavuus, käytännöllisyys, tarkoituksenmukaisuus, ulkonäkö sekä hinta ja ekologisuus. Ihan yhtälailla kuin ruokakauppaan mentäessä, vaatekaupoillekin kannattaa ottaa mukaan ostoslista johon todellinen tarve on määritetty.
Lindexiltä syysvaatteet kannattaa hankkia juuri nyt, sillä Back to school -tarjouksella saat 20 % alennusta kaikista lastenvaatteista! Tarjous koskee lasten- ja vauvanvaatteita, ja se on voimassa 23. elokuuta asti (verkkokaupassa ja myymälöissä). Tarjous koskee myös aletuotteita, mutta sitä ei voi yhdistää muihin tarjouksiin.
Totuin aikoinaan ostamaan esikoiselle niin monia collegehousuja, että en tahtonut lainkaan ymmärtää, miksi niitä ei voisi tyttökin käyttää. Kunnes sitten joskus siirsin eteenpäin käyttömättömiä housupareja tajusin, että tilalle on keksittävä jotakin muuta. Pehmeää, joustavaa ja lämmintäkin alaosaa kun tarvitaan Suomen olosuhteissa liki koko lukuvuoden ajan. Yksi ehdottomasti parhaista lastentuotteista Lindexillä onkin nuo paksut, polvista vahvistetut legginsit! Housut ovat helpot pukea ja riisua ja säädettävä vyötärö on loistavaa plussaa.
Mukavien ja monikäyttöisten housujen lisäksi meillä koululaisen perusvaatetukseen kuuluu t-paidat ja mukavat pitkähihaiset, mekot tai tunikat. Talvella t-paidat saavat olla aika tavallisia aluspaitoja, mutta lämpimillä ilmoilla on kiva käyttää jotakin pientä extraa. Vinkeät kääntöpaljetit ovat edelleen pikkutyttöjen mieleen ja meillekin päätyi pupukuviollinen paljettipusero. Klaaran mielestä se on maailman ihanin ja siksi myös luonnollinen valinta ensimmäiselle koulupäivälle.
Älyttömän käytännöllinen ja mukava vaate on myös huputon collegetakki. Huput tuottavat aina takin alla ongelmia ja lasten on vaikea saada ne sopimaan kerrospukeutumiseen. Jakkumainen takki on helppo ja lämpöisinä päivinä se toimittaa vielä takin virkaa.
Tarvelistalta löytyy joka syksy myös ne tavalliset sukat ja pikkarit ja näiden lisäksi sitten hankitaan mahdollisesti jotakin extraa, kuten hiuspampuloita. Kun vaatekaapissa vallitsee jonkinlainen omanlaisensa tyyli, vaatteet on helposti yhdisteltävissä ja muutamasta vaatteestakin saa kasaan jo monta erilaista asukokonaisuutta.
Lindexin pesunkestävä merkkaustussi meillä löytyy niin keittiöstä kuin eteisestäkin, jotta vaatteiden nimikointi onnistuu kiireisenäkin aamuna.
Mitä teidän tarve- tai ostoslistalla on näin koulujen ja eskarien alkaessa? Mitkä ovat teidän perheen lasten must have-tuotteet? Jätä vastauksesi kommenttiboxiin perjantaihin 21.8. mennessä ja olet mukana lahjakortin arvonnasta. Arvonnan säännöt löydät täältä.
Kuten tiedätte, minä pidän arjesta. Ihan oikeasti pidän. Olen myös viime päivinä miettinyt paljon arjen käsitettä. Rutiineja, kaavoja, totuttuja tapoja ja tietynlaista turvallisuutta. Sillä niitähän arki on, ja parhaassa tapauksessa juuri siksi niin arvokasta. Elämän parasta aikaa, kuten joskus sanotaan. Yhden käden sormilla silti tuskin pystyy laskemaan kaikki ne kirjat ja oppaat, joita toimivasta arjesta on kirjoitettu. Ja silti moni kompuroi samojen ongelmien kanssa. Siitä huolimatta, että arjesta tykkääkin. Se on vähän kuin laihduttaminen. Jokainen tietää kyllä mitä pitäisi tehdä, mutta tapojen muuttaminen on vaikeaa. Monesti hyväkin suunnitelma ja alun motivaatio kuluvat ajan myötä ja sitten sitä löytää itsensä vanhoista totutuista tavoista. Viikkosoppa vaihtuu hätäisiin puolieineksiin ja nukkumaan ei tullutkaan mentyä ihan niin aikaisin, kuin oli tarkoitus. Mutta koska kaikesta huolimatta tykkään arjesta, myös blogista on vuosien varrella muodostunut varsin arkinen. Toki siitäkin on rajattu myös paljon pois. Jäljellä arjen kultareunuksia tai pilvien hopeareunoja. Eikös sosiaalista mediaa yleensä siten kuvailla; pikkuisen kiiltokuvamaisena pintana tavalliselle elämälle?
Elämä jossa asiat soljuvat turvallisesti eteenpäin, on pitkälti myös sitä, mistä aikanaan haaveilin. Elää ja olla terve, tulla onnelliseksi. Melko perustavanlaatuisia, täyttyneitä unelmia, joista usein arjen keskellä unohtaa myös olla kiitollinen. Toki arjenkin väliin pitää välillä mahduttaa juhlaa, mutta arjessa itsessään ei mielestäni ole mitään negatiivista. Välillä tietenkin tökkii, mutta mikäs ei tökkisi. Koen olevani melko positiivinen ihminen, vaikka mielestäni yltiöpositiivisuuttakaan ei tarvitsisi joka paikassa toitottaa. Elämä on hyviä ja huonompia päiviä, ja juurikin siksi niin omanlaisensa arvokasta. Pitää olla ilot ja surut, sillä niistä elämä on rakennettu.
Sanalla arkinen on harmi kyllä jotenkin negatiivinen kaiku. Arkinen vaatetus kun yleensä kuitenkin on moninverroin juhlavaa mukavampaa, eikä arkinen ruokakaan huonoa ole! Mutta ehkä tämäkin on vähän sellainen ikäjuttu. Nuorena moni haluaa elämältä juhlaa ja panostaa korkokenkiin. Sitten tullaan tiettyyn ikään ja mukavat kotitossut ja koti-ilta onkin arvokkaampaa. No, ei sovi tietenkään yleistää, mutta ehkä saatte ajatuksesta kiinni.
Arjessa on kuitenkin yksi iso asia, joka tökkii itseäni pahemmin kuin mikään muu. Se on sellainen ulkopuolelta tuleva arvostelu ja kyseenalaistaminen. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi se laihduttaminen ja arki ovat mitä henkilökohtaisempia asioita, meidän yhteiskunnassa vallitsee ihmeellinen tarve kyseenalaistaa toisten tapoja. Olen monesti miettinyt, miksi joku ylipäätään ruotii muiden tapaa elää. Varsin arkisen blogini kautta olen törmännyt ongelmaan tasaiseen tahtiin ja se on edelleen itselleni mysteeri. Miten se on keneltäkään pois, jos minä nousen viideltä tai vasta puoli seitsemältä. Miksi en voisi pestä pyykkiä enemmän kuin yhtenä päivänä viikossa tai siivota muutenkin kuin perjantaisin. Arjen kun ei tarvitse olla joka perheessä samanlaista. Olen myös enemmän kuin kurkkuani myöden täynnä sitä, että kotona työskentelevä nainen ei yleisen käsityksen mukaan tee mitään, kun taas kotona työskentelevä mies sen sijaan “käy töissä”. Varsin vinksahtanut mielikuva, ja erityisesti siksi, että kotona työskentelevien naisten vähättelyyn sortuu mielestäni tavallisemmin juurikin nainen. Kun toisten arkea ja ihan tavallista peruselämää arvostelllaan, herää tietenkin kysymys, mistä moinen kumpuaa. Tyytymättömyydestä omaan elämään, kateudesta vai yksinkertaisesta tarpeesta korostaa omaa ja vähätellä toisen? Jokaisella perheellä kun on omat ruutiininsa, aikatalunsa ja ristinsä kannettavana, ja joskus pitäisi vain hyväksyä se, että kaikissa perheissä sauna- ja karkkipäivä ei ole lauantaina.
Elokuu on kiva kuukausi arjen opetteluun. Päivät ovat pitkiä ja aurinko hellii. Iltaisin jaksaa vielä miettiä, mikä meni hyvin, ja mikä kannattaisi ehkä huomenna tehdä toisin ja energia riittää etsimään myös uutta inspiraatiota arkiruokalistaan. Syksy tulee ja pimeät sen myötä, ja nyt jos koskaan kannattaa elämään oikeasti hakea sitä sisältöä joka kantaa synkimmänkin yli. Ja vastaavasti ehkä karsia kaikkea sitä, mikä tuntuu energiasyöpöltä ja tuottaa huonoa mieltä. Millainen arki, sellainen elämä.
Mutta vaikka kulunut vuosi on ollut meille ihan jokaiselle erilainen ja vaikeakin, jaksan silti uskoa, että tulossa on hyvää. Ihana syksy, sitä ihan tavallista elämää ja soljuvaa arkea. Sellaista jota vuosien päästä muistellaan suurella ikävällä.
Ai miten niin mieli kaipaisi jo seesteisiä syyssävyjä?! Pah, nyt just nautin tästä värien ilotulituksesta. Ja toki siitäkin, että vaikka maljakkoon poimii ison kimpun kukkia, nuput kertovat niitä olevan taas huomenna yhtä paljon. Kaikki työ ja vaiva palkitaan viimein!
Alkukesässä on tietynlaista hempeyttä, mutta loppukesän vahva vihreä on loistava kaveri värikkäille kukille. Vähän samoin kuin tässä kohtaa vuotta värit pukevat monia ihmisiäkin paremmin. Kalvakkakin hipiä kun on usein elokuuhun mennessä saanut vähän väriä. Kuten omanikin, vaikken mitään kovin ruskettuvaa sorttia olekaan. Mutta kyllä kesä oman hehkunsa antaa – ulkoisesti ja sisäisesti. Ja juuri nyt sitä tietenkin pohtii, kuinka mukavaa olisi pitää se hehku mukanaan myös syksyn tullen. Ulkoista tietenkin voiteilla ja ihoa hellien, mutta se henkinen puoli onkin sitten eri juttu. Kepeä kesämieli kun tahtoo syyskuuhun mennessä usein kaikota jonnekin. Mielen piristykseksi aionkin nauttia tästä väriterapiasta niin pitkään kuin sitä on saatavilla. Ja mitä todennäköisemmin tarjoilla sitä myös teille. Halusittepa tai ette!
Kieputin ranteeseen Beso Helsingiltä saamani korut. Daalioiden kanssa lookista tulee mieleen Día de Muertos, vaikkei päivään mitään karnevaalia tai sen koommin hartauttakaan kuulu.
Melkoiset hellepäivät saatiinkin näin elokuulle. Täällä on tehty tänään pihatöitä melkein toukokuisella hartaudella ja vaikka takaraivossa jo kummittelee arjen aikataulut ja stressifinnit puskevat leukaan, tänään päällimmäisenä on ollut mielessä ainoastaan kesän kuumuus ja ihanuus.
Olen valehtelematta siirtänyt tänään ainakin sata pientä sormustinkukan alkua kukkapenkkiin ja vihdoin saatiin akaiseksi myös istuttaa äidiltä ja isältä nimipäivälahjaksi saamani jasmikkeet. Eihän ne olleetkaan kuin koko kesän ruukuissaan. Auts!
Keittiön pöytäkin on vihdoin valmis ja viimeinen käsittelykerta tehty. Keittiön vallannut kaaos pitäisi kuitenkin vielä selättää ja tavarat asettaa paikoilleen. Jääköön se kuitenkin huomisen murheeksi.
Ajeltiin alkuillasta vielä jätskikaupan kautta mummulaan ja iltapalakin syntyy tänään grillissä. Vähän kuin kesäkuuta eleltäisiin uudelleen. Mulla on eilinen Poirot vielä katsomatta, joten taidan viileän suihkun jälkeen asettautua sohvalle mukavaan asentoon ja nostaa jalat ylös.
Ihanaa hellepäivän iltaa ja leppoisaa viikonloppua!
